Rakkaus (2012)

Amour, Itävalta/Ranska
Ohjaus Michael Haneke

Vuoden paras ja tärkein elokuva saattaa olla tässä. Ainakin yksi parhaista. Michael Haneken uusin ei välttämättä ole kovin helppoa katsottavaa, mutta syvästi vaikuttava, ajatuksia herättävä ja omalla lohduttomalla tavallaan kauniskin se on. Aika ajoin on sitäpaitsi ihan terveellistä myös elokuvakatsojana ottaa askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Näin todella tapahtuu itävaltalaisohjaajan johdattaessa meidät tutkimaan kanssaan tilannetta, jossa tosi rakkaus asetetaan äärimmäiselle koetukselle.

Haneken mestariteoksen iso, meitä jokaista koskettava kysymys kuuluu: mitä tehdä silloin kun eniten rakastamamme ihminen sairastuu parantumattomasti ja kärsii?

Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat noin kahdeksankymppinen ranskalaispariskunta. Heidän elämänsä muuttuu peruuttamattomasti eräänä aamuna, kun Anne kesken aamiaiskeskustelun saa oudon kohtauksen. Hetkeen hän ei reagoi mihinkään eikä kohtauksen mentyä ohi muista tapahtuneesta mitään. Huolestunut Georges kehottaa häntä menemään tutkimuksiin.

Niissä selviää, että Annen kaulavaltimo on tukkeutunut, ja hänet päätetään leikata. Operaatio kuitenkin epäonnistuu, minkä seurauksena Anne osittain halvaantuu. Pariskunnan kumpikin osapuoli tiedostaa tilanteen: tästä eteenpäin kaikki on pelkkää alamäkeä. Anne painostaa miehensä lupaamaan, ettei tämä veisi häntä enää sairaalaan.

Näin Georgesista tulee vaimonsa omaishoitaja. Hänen kärsivällistä sopeutumistaan tilanteeseen on kerrassaan riipaisevaa seurata, samoin kuin Annen asteittaista riutumistakin. Asiaa auttaa Trintignantin, 82, ja Rivan, 85, uskomattoman hienot näyttelijäsuoritukset. Tuntuu suorastaan siltä, että tässä ylitetään jonkinlainen raja, mennään näyttelemisen tuolle puolelle. Tarkoitan, että eletty elämä (ja tietoisuus siitä ettei sitä enää kovin paljon ole jäljellä) näkyy. Nuoremmat, kahdeksankymppisiksi maskeeratut näyttelijät tuskin kykenisivät yhtä sisäistyneisiin tulkintoihin näissä rooleissa, olisivatpa he kuinka taitavia tahansa.

Minulle Anne ja Georges ovat todellisia ihmisiä, joihin olen ilokseni saanut tutustua. Se, että olen saanut jakaa heidän kanssaan hetkiä, joita he eivät haluaisi jakaa kenenkään kanssa, herättää tietysti ristiriitaisiakin fiiliksiä.

Tämä elokuva, joka tapahtuu yhtä kohtausta lukuunottamatta kokonaan Annen ja Georgesin asunnossa, on myös kuvakerronnallisesti harvinaisen täyteläinen. Jokainen detalji – Georgesin sisäkenkinään käyttämiä kuluneita lenkkareita myöten – tuntuu merkitykselliseltä. Tilankäyttö on sillä tavalla mestarillista, että osaisin vielä tätä kirjoittaessanikin piirtää asunnon pohjapiirroksen ja sijoittaa tärkeimmät huonekalut paikoilleen. Harva elokuva yltää näin käsinkosketeltavaan todentuntuun ollen samalla näin rikas sisällöltään ja näin rikkeetön muodoltaan.

Yksi hieno piirre Rakkaudessa on vielä se, että vaikka tiedämmekin miten tarinassa tulee käymään – Haneke varmistaa asian näyttämällä sen heti ensimmäiseksi – onnistuu se silti myös yllättämään. Jopa hätkähdyttämään. (5.10. Kino Myyri)

+ tarina
+ tunnelma
+ näyttelijät
+ visuaalinen ilmaisu

★★★★★

Blancanieves (2012)

Blancanieves, Espanja
Ohjaus Pablo Berger

Pari vuotta sitten maailmaa valloitti The Artist (arvostelu) ja nyt tulee Blancanieves. Elokuvia yhdistää se, että ne ovat mykkiä (ainakin lähes), mustavalkoisia ja perinteisessä 1:1.33-kuvasuhteessa kuvattuja. Samaa kuvakerronnallista henkeä on myös viime vuonna R&A:ssa näkemässäni Tabussa (arvostelu), vaikka se ei olekaan niin sanotusti "mykkä". Voidaanko puhua jonkinlaisesta trendistä? Mykkäelokuvan renessanssista? Tuskinpa sentään. Mutta minua ainakin ilahduttaa suuresti se, että mykkäleffojakin on taas alettu tosissaan tehdä. Viihdyttäviä ja inspiroivia sellaisia.

Voisi luulla, että The Artistin menestys on innoittanut Pablo Bergeriäkin tähän tyylikokeiluun, mutta niin asia ei ole. Espanjalaisella kävi itse asiassa vähän huono tuuri, sillä The Artist aloitti voittokulkunsa juuri sillä hetkellä, kun hän oli suurten vaikeuksien jälkeen saanut rahoituksen kuntoon pitkään valmistelemaansa Blancanievesiä varten. Suurin yllätysmomentti oli näin menetetty. Onneksi Bergerin leffa ei kuitenkaan juuri kalpene The Artistin rinnalla.

1910–1920-luvun Andalusiaan sijoittuva Blancanieves on vapaa mukaelma Grimmin veljesten Lumikki-sadusta. Mikään koko perheen satuleffa se ei kuitenkaan ole vaan puhtaasti aikuisyleisölle suunnattu viihdyke, jossa satumaisia aineksia höystetään väkivallalla ja jopa ripauksella sadomasokistista seksiä. Andalusiassa kun ollaan niin myös härkätaistelut ja flamenco kuuluvat tietysti olennaisella tavalla asiaan.

Elokuvan Lumikki on Carmen (Sofía Oria/Macarena García), maineikkaan toreron Antonio Villaltan (Daniel Giménez Cacho) tytär. Kun tytön äiti kuolee synnytyksessä ja isä halvaantuu härkätaisteluareenalla, ottaa isoäiti (Ángela Molina) vastuun nuoren neidon kasvatuksesta. Isä puolestaan ottaa uudeksi vaimokseen hoitsu Encarnan (Maribel Verdú), jota naimakauppa selvästikin kiinnostaa, no, lähinnä juuri hyvänä kauppana.

Isoäidin kuoltua Carmen-parka sitten joutuu äitipuolensa hirmuvallan alle. Tämä kohtelee häntä kuin kotiorjaa eikä anna tytön edes tavata rullatuoliin sidottua isäänsä. Encarnan päivittäisten seksileikkien aikana Carmenille tarjoutuu kuitenkin tilaisuus salatapaamisiin isukkinsa kanssa.

Kun isäkin aikanaan kuolee, määrää paha äitipuoli jo aikuiseksi varttuneen Carmenin (Macarena García) tapettavaksi. Kaunokainen kuitenkin pelastuu täpärästi ja löytää pian itsensä kuuden maata kiertävän kääpiöhärkätaistelijan vankkureista muistinsa menettäneenä. Isältä oppimiaan taitoja Carmen sitä vastoin ei ole unohtanut, ja niinpä aikaa myöten hänestäkin tulee maineikas matador. Mutta kateellinen Encarna on päättänyt tuhota hänet.

Sille, miksi Encarna vihaa Carmenia niin paljon, elokuva ei anna kunnon selitystä. Muitakin pieniä puutteita tarinasta voi osoittaa, mutta ne peittyvät sen positiivisen energian, aidon innon ja rikkeettömän tyylitajun alle, joka elokuvan jokaisesta kohtauksesta välittyy. Kuvakerronta on sanalla sanoen ilmeikästä kattaen kutakuinkin kaikki ajateltavissa olevat kuvakoot, -kulmat ja otospituudet. Jos vertailu The Artistiin sallitaan, niin siinä missä sen esikuvia olivat 1920-luvun hollywoodilaiset viihdeleffat, Blancanieves on paremminkin ranskalaisen avantgarden perinteen jatkaja. Omanlaisensa aistinautinto on myös Alfonso de Vilallongan paljon flamencovaikutteita sisältävä musiikkiraita.

Elokuvan loppu on vähän hämmentävä yhdistelmä surumieltä ja toiveikkuutta. Varsinkin vihoviimeinen otos on suurta runoutta. Se saattaisi tehdä Bergerin yhdeksi esikuvakseen mainitseman Carl Theodor Dreyerinkin kateelliseksi. (27.9. Bio Rex Helsinki, R&A -ohjelmistoa)

+ originelli klassikkotarinan uudelleentulkinta
+ kauniisti kuvattu
+ terävästi leikattu
+ tunteikkaasti sävelletty

★★★★★

Wadjda (2012)

Wadjda, Saudi-Arabia/Saksa
Ohjaus Haifaa Al-Mansour

Saudiarabialaisia elokuvia harvemmin näkee. Varsinkin naisen ohjaamia. Itse asiassa tämä Haifaa Al-Mansourin esikoisohjaus on ensimmäinen lajiaan. Se on paitsi ensimmäinen saudiarabialaisen naisen ohjaama pitkä elokuva myös ylipäätään ensimmäinen Saudi-Arabiassa kokonaan kuvattu feature. Mistähän tämä kertonee? Ehkä siitä, että muutoksen tuulet ovat hiljalleen alkaneet puhaltaa tuohonkin hiekkaiseen maailmankolkkaan.

Saudi-Arabiahan on miesten hallitsema äärivanhoillinen muslimimaa, jossa naisilla ei juuri ole oikeuksia. Vaikka joitakin myönnytyksiä on viime vuosina tehty, esimerkiksi auton rattiin kauniimmalla sukupuolella ei vieläkään ole asiaa. Polkupyöräilykin on ollut hyväksyttävää vasta vähän aikaa, ja edelleenkin se on hyväksyttävää vain yksityisesti ja miespuolisen perheenjäsenen valvonnassa.

Tuohon suljettuun maailmaan, saudiarabialaisen naisen arkeen, Wadjda antaa meidän kurkistaa. Sen se tekee perin konventionaalisin keinoin mutta sympaattisesti.

Wadjda (Waad Mohammed) on 11-vuotias tyttönen, jonka elämänasenne kuvastuu hänen käyttämissään jalkineissa. Hameenhelman alta pilkistelevät koristossut kertovat pienestä kapinahengestä ja pyrkimyksestä yksilöllisyyteen. Uskonto ei selvästikään ole Wadjdan juttu, Koraanin säkeiden pänttääminen koulussa ei hänen lempipuuhaansa. Naapurustossa asuvan Abdullah-pojan (Abdullrahman Al Gohani) kanssa kisaileminen on paljon antoisampaa ja hauskempaa. Mutta pojalla on jotakin, mikä Wadjdalta puuttuu, nimittäin polkupyörä. Siispä Wadjdakin päättää hankkia sellaisen. Se ei ole helppoa kulttuurissa, jossa "tytöt eivät pyöräile". Mutta Wadjdapa keksii keinon: jos hän onnistuisi voittamaan koulussa järjestettävän Koraani-kilpailun, hän voisi ostaa pyörän itse palkintorahoillaan.

Juonen tasolla Wadjda ei suuria yllätyksiä tarjoa. Oikeastaan se on jopa turhauttavan yllätyksetön juonenkulultaan. Mutta varovaisen optimistisena kuvauksena siitä, millainen naisen asema Saudi-Arabiassa on ja mihin suuntaan se saattaa olla muuttumassa – Wadjdan tapaisten asioita kyseenalaistavien tyttösten ansiosta –, elokuva puolustaa paikkaansa hyvin. Oletettavasti siitä johtuen leffa on myös saanut palkinnon toisensa perään maailman festivaaleja kiertäessään. Plus että Waad Mohammed on pääosassa juuri niin söpö ja valloittava kuin hänen pitääkin olla.

Ehkä kiinnostavimmillaan Wadjda on kuvatessaan päähenkilön kotioloja. Ne eivät paljoakaan eroa tyypillisen länsimaisen esiteinin vastaavista. Kaikki olennaiset asiat kuten poppivehkeet, jättitelevisiot ja peliohjaimet löytyvät. Harvoin kotona oleva isäkin (Sultan Al Assaf) vaikuttaa oikein mukavalta mieheltä. Wadjda ihailee häntä, ja isäkin näyttää rakastavan sekä Wadjdaa että vaimoaan (Reem Abdullah). Mutta. Wadjda on tyttö. Eikä hänellä ole veljeä. Se tarkoittaa, että Wadjdan isän täytynee ottaa itselleen toinen vaimo. Näin homma Saudeissa toimii. Ainakin vielä tänään. (24.9. Bio Rex Helsinki, R&A -ohjelmistoa)

+ kiintoisa kurkistusikkuna saudikulttuuriin
+ käsittelee yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta
+ valloittava pääosanesittäjä
− konventionaalinen ja yllätyksetön juoni

★★★★★

Hitchcock (2012)

Hitchcock, USA

Ohjaus Sacha Gervasi

Kuten tästä kirjoituksestanikin näkyy, on Alfred Hitchcockin Psyko (1960) yksi kaikkien aikojen leffahelmistä, monien muidenkin kuin minun mielestäni. Näin ollen Hithcockista ja nimenomaan Psykon syntyvaiheista kertova elokuvakin on lähtökohtaisesti varsin kiintoisa tapaus. Mukavan viihdyttävän Hitchcock-muotokuvan brittiohjaaja Sacha Gervasi onkin saanut aikaiseksi Stephen Rebellon kirjan pohjalta. Kyseessä on toimittajataustaisen Gervasin ensimmäinen feature. Tätä ennen hän on ohjannut vain kanadalaisesta Anvil-hevibändistä kertovan mainion dokumentin Anvil: The Story of Anvil (2008).

Hitchcock perustuu Rebellon vuonna 1990 ilmestyneeseen kirjaan Alfred Hitchcock and the Making of Psycho. Kirja on dokumentaarinen, mutta Gervasin leffa on faktapohjaista fiktiota. Hitchcockia esittää Anthony Hopkins ja vaimo Alma Revilleä Helen Mirren. Näiden kahden välisen suhteen kuvaus on jutun parasta antia, paljolti Hopkinsin ja Mirrenin hienojen näyttelijäsuoritusten ansiosta. Elokuva tuo kiitettävästi esiin sen kuinka tärkeä taustavaikuttaja Alma miehensä uralle oli. Sellaiseenkin vihjataan, että ilman Alman panosta Hitchcock ei olisi ollut ollenkaan sellainen nero kuin millaisena hänet tunnetaan, mikä luultavasti on tottakin. Pariskuntahan avioitui jo 1926, ja paitsi että Alma oli käsikirjoittamassa suurta osaa varsinkin miehensä varhaistöistä, oli hän korvaamaton apu myös monta myöhempää Hitchcock-leffaa viimeisteltäessä. Sanotaan, että Psykon viimeistä versiota leikattaessa Alma ainoana koko työryhmästä havaitsi Janet Leigh'n vetäneen henkeä tilanteessa, jossa tämän piti esittää kuollutta.

Toisella tasolla Hitchcock kuvaa niitä vaikeuksia, joita Alfredilla oli vastahakoisten tuottajien ja sensuuriviranomaisten kanssa Psykoa valmistellesssaan. Aihetta ei pidetty sopivana eleganteilla trillereillä maineensa luoneelle ohjaajalle, joka puolestaan halusi osoittaa kykenevänsä muuhunkin, tässä tapauksessa tekemään halvalla hyvän kauhufilmin. Palo ja itseluottamus olivat niin kovia, että kun Paramount kieltäytyi rahoittamasta elokuvaa, Hitchcock rahoitti sen itse, vaikka se edellytti muun muassa kotitalon panttaamista lainojen vakuudeksi.

Mitään suuria paljastuksia tai syväsukellusta Hitchcockin persoonaan leffa ei tarjoa, mutta hauska Hitchcockin nahkoihin uppoutunutta Hopkinsia on katsella. Hitchcockista, elokuvantekemisen proseduurista ja elokuvan historiasta kiinnostuneille tämä on tietenkin must-see. Sivuosanäyttelijöistä pitää nostaa esiin James D'Arcy, joka varsinkin avauskohtauksessaan on hätkähdyttävän hyvä Anthony Perkins. Tai ehkä paremminkin Norman Bates. Muutkin pääroolit on ainakin säteilyvoimalla mitaten tasokkaasti miehitetty: Janet Leigh'nä nähdään Scarlett Johansson, Vera Milesina Jessica Biel, agenttina Michael Stuhlbarg, sihteerinä Toni Collette ja kirjailija Whitfield Cookina, jonka yhteistyö Alman kanssa saa Hitchin mustasukkaiseksi, Danny Huston.

Tekeleen tylsintä ainesta ovat Hitchcockin ja Norman Batesin hahmon esikuvan, sarjamurhaaja Ed Geinin (Michael Wincott) väliset kuvitteelliset vuoropuhelut. Oikea Hitchcock tuskin olisi moisiin latteuksiin sortunut. (14.9. Kino Myyri)

+ herkullinen aihe
+ Hopkins ja Mirren loistavia
+ viihdyttävä stoori
− mukana myös latteuksia

★★★★★

Torinon hevonen (2011)

A Torinói ló, Unkari/Ranska/Saksa/Sveitsi/USA
Ohjaus Béla Tarr & Ágnes Hranitzky

Filosofi Friedrich Nietzschen (1844–1900) tiedetään saaneen hermoromahduksen Torinossa 1889. Legendan mukaan hän oli nähnyt erään miehen kurittamassa tottelematonta hevostaan, mennyt tästä kimpaantuneena väliin ja lyyhistynyt sen jälkeen katuun. Olipa totuus mikä tahansa, komeista viiksistään ja "Jumala on kuollut" -toteamuksestaan kuulu ajattelija ei koskaan toipunut tapauksesta vaan eli lopun elämäänsä mielisairaana.

Béla Tarrin viimeisin ja hänen oman ilmoituksensa mukaan myös viimeiseksi jäävä elokuva Torinon hevonen, jonka hän on ohjannut yhdessä vaimonsa ja monivuotisen leikkaajansa Ágnes Hranitzkyn kanssa, alkaa edellä mainitulla Nietzscheen liittyvällä kertomuksella. Elokuva ei kuitenkaan kerro Nietzschestä eikä se tapahdu lähelläkään Torinoa eikä edes Italiaa. Sen henkilöitä ovat vanha toiskätinen mies sekä hänen tyttärensä, jotka asuttavat taukoamattoman myrskytuulen pieksämää talorähjää kaukana kaikesta. Heidän aamiaiseksi nauttimistaan pálinkaryypyistä voimme päätellä, että olemme Unkarissa, mutta oikeammin elokuva tapahtuu siinä samassa ajasta irrallaan olevassa synkkälandiassa kuin Tarrin muutkin merkkiteokset, joista itse olen tätä ennen nähnyt ainoastaan Werckmeister harmóniakin eli Vastarinnan melankolian (2000). Näiden yksitoikkoiseen arkeen tuomittujen ihmispolojen päivittäin toistuvia rutiineja – pukeutuminen, aamiaisryypyt, veden hakeminen kaivosta, tulenteko lieteen, perunoiden keittäminen ja syöminen, riisuutuminen, jne. – seurataan kuuden päivän ajan.

Entä se hevonen? Kyllä vain, tarinan kolmas keskushahmo on tallissa majaileva polle, joka päivänä kaksi saa tarpeekseen ainaisesta raadannasta ja ryhtyy syömä- ja kaikenlaiseen muuhunkin lakkoon. Siitä eteenpäin jokainen päivä vie arjen turruttaman vanhuksen tyttärineen kohti yhä syvempää illuusiottomuutta. Lopulta jäljelle jää vain pimeys. Eräänlainen (henkisen) maailmanlopun kuvaus tämä siis on, tai – Tarrin omia sanoja käyttäen – "käänteinen luomiskertomus".

Ei kuulosta kovin mieltäylentävältä leffalta. Epäilemättä tämä noin kolmestakymmenestä keskimäärin viiden minuutin mittaisesta otoksesta koostuva elämän peili on monen mielestä myös tuskastuttavan pitkäveteinen. Mutta kyllä Torinon hevoselle kannattaa antaa mahdollisuus. Henkisiä tai kuvataiteellisia aspekteja arvostavan ei ainakaan luulisi sen parissa pitkästyvän.

Minusta elokuva on ankaruudessaan lähes koominen. Itse asiassa Tarr onkin joskus luonnehtinut elokuviaan komedioiksi. Ohlsdorferin (János Derszi) ja hänen tyttärensä (Erika Bók) askeettisessa päivällisessä – keitetty peruna, joka kuoritaan ja syödään sormin – on jotakin perin kaurismäkeläistä. Bresson, Dreyer, Tarkovski ja maanmies Jancsó ovat niin ikään Tarrin ilmeisiä hengenheimolaisia. Paljoa ei niin sanotusti "tapahdu", mutta kaikki tapahtuva on kiinnostavaa. Kuten puheliaan naapurin yllättävä visiitti tai myöhempi mustalaisjoukkion vierailu. Asiaa auttaa tyylitelty, vain olennaiseen keskittyvä kuvailmaisu, jossa jokainen detalji ja jokainen kameranliike on tarkoin harkittu. Fred Kelemenin taidokkaasti toteuttamat pitkät otokset ovat myös kauniita, kuin eläviä mustavalkoisia maalauksia. Niillä on ettenkö sanoisi meditaatiivinen vaikutus. Tunnelmaa tihentää omalta osaltaan minimalistinen ääniraita, jonka pääainesosia ovat vinkuva tuuli ja sen kanssa vuorotteleva, samaa monotonista teemaa sitkeästi toistava Mihály Vigin musiikki.

Torinon hevonen on visionäärisen elokuvantekijän kompromissiton taideteos, joka jättää jälkeensä henkistyneen olotilan. Harmi, että Tarrin päätös lopettaa elokuvien tekeminen vaikuttaa yhtä ehdottomalta kuin hänen elokuvansakin. (23.7. Orion)

+ kompromissiton, hiottu taideteos
+ vain olennaiseen keskittyvä kaunis kuvamaailma
+ käsinkosketeltavan tiheä tunnelma
+ jättää jälkeensä henkistyneen olotilan

★★★★★

To the Wonder (2012)

To the Wonder, USA
Ohjaus Terrence Malick

Mikäköhän Terrence Malickille on tullut? Julkisuutta karttelevalta teksasilaisohjaajaltahan on totuttu näkemään suunnilleen elokuva per vuosikymmen, mutta uusimpansa hän on saattanut valkokankaille vain runsas vuosi mykistävän The Tree of Lifen (2011) jälkeen. Kenties nämä leffat on tarkoitettu sisaruspariksi ja ne on siksi pitänyt julkaista näinkin lähekkäin. To the Wonderista jäi minulle kuitenkin sellainen vaikutelma, että ehkä tätäkin kiistatta tekijänsä näköistä leffaa olisi kannattanut hioa vähän pitempään. Teos on jäänyt sanoisinko luonnosmaiseksi.

Elämän puun pikkuveljeltä tai -siskolta To the Wonder todellakin vaikuttaa. Edeltäjänsä tavoin tässäkin on vahvaa omakohtaisuuden tuntua, ja myös kerronta on samanlaista jatkuvan liikkeen tajunnankuvavirtaa, jonka vietäväksi on vain heittäydyttävä ja yritettävä pysyä pinnalla. Sellaisia leuat lattiaan loksauttavia näkyjä, jotka hämmästyttivät ja kummastuttivat The Tree of Lifessa, tällä Venetsian festivaalien pääpalkinnon viime vuonna voittaneella filmirunoelmalla ei kuitenkaan ole tarjottavanaan.

Kun The Tree of Life käsitteli maailmojasyleilevästi itseään elämän mysteeriä, paljon pienimuotoisemman To the Wonderin pääteemoja ovat rakkaus ja usko. Tarina on simppeli. Amerikkalainen mies ja ranskalainen nainen tapaavat Pariisissa ja rakastuvat. Sitten he muuttavat miehen kotitantereille Yhdysvaltain Oklahomaan. Vähitellen onni alkaa rakoilla. Nainen ja etenkin edellisen miehen kanssa saatu tytär alkavat kaivata kotiin. Seuraa ero, miehen heilastelu vanhan koulutoverin kanssa ja uusi yritys. Sivujuonteena muuan Jumalansa kadottanut pappi käy omaa jaakobinpainiaan. Naisen ja miehen välinen rakkaus rinnastuu täten ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Kumpaankin liittyy epäilys ja kummassakin on lopulta kyse luottamuksesta, sitäköhän Terrence haluaa sanoa?

Näyttelijävalinnat ovat kiinnostavia. Pääparina nähdään Ben Affleck ja Olga Kurylenko, Affleckin toisena heilana Rachel McAdams ja pappina Javier Bardem. On hauska nähdä erityisesti Bardem tällaisessa hänelle melko yllättävässä roolissa, mutta mielestäni hän kyllä menee siinä vähän hukkaan. Malickin elokuvissahan näyttelijäilmaisu on aina alisteista kuvailmaisulle, ja ehkä siksi huipputaitava ja huippukarismaattinen Bardem vaikuttaa jopa vähän turhautuneelta. Tilanne oli aika lailla sama myös Sean Pennin kohdalla The Tree of Lifessa.

Emmanuel Lubezkin kauniisti kuvaamien ja viiden eri leikkaajan toisiinsa liittämien kuvien tanssi kantaa hyvin puoleenväliin asti ja ylikin, mutta loppupuolella ainakin minä aloin kaivata leffaan jonkinlaista rytminvaihdosta ja sen mukanaan tuomaa uutta nostetta. Valtavirrasta To the Wonder kyllä erottuu kiitettävästi henkisyydellään. (24.6. Maxim Helsinki)

+ henkevä ja persoonallinen taideteos
+ kauniisti kuvattu ja leikattu
− ei samaa energiaa eikä yllättävyyttä kuin edeltäjässään

★★★★★

Mr. Nobody (2009)

Mr. Nobody, Belgia/Kanada/Ranska/Saksa
Ohjaus Jaco Van Dormael

Kuulun niihin, jotka helposti saavat kulumaan suhteettoman paljon aikaa pienistäkin asioista päättämiseen. Lienen siis otollista kohderyhmää elokuvalle, joka käsittelee juuri päätöksiä ja valintoja. Kysymys kuuluu: missä määrin voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa elämämme kulkuun?

Jaco Van Dormaelin kunnianhimoisen Mr. Nobodyn mukaan olemme sitä mitä valitsemme, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jokainen tehty valinta ohjaa elämää tiettyyn suuntaan, mutta perhosvaikutuksen takia emme voi hallita kaikkea vaikka kuinka yrittäisimme. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen. Tästä seuraa, että kaikki tekemämme valinnat ovat suuressa mittakaavassa joka tapauksessa "oikeita".

Van Dormaelin itsensä laatiman melkeinpä turhankin monimutkaisen tarinarakennelman perustana on lapsen kannalta ehkä se kaikkein vaikein valintatilanne: Päähenkilö Nemo Nobody joutuu yhdeksänvuotiaana vanhempiensa erotessa päättämään, jäädäkö isän luo Englantiin vai lähteäkö äidin mukana ison meren toiselle puolelle. Belgialaisohjaaja ei tee ratkaisua Nemon puolesta vaan näyttää katsojalle kummankin vaihtoehdon seuraamuksineen. Myöhemmin juttu jakaantuu kolmeen pääjuonteeseen sen mukaan, kenet kolmesta vaimokandidaatista Nemo valitsee.

Eniten tilaa screenillä saa Nemon (aikuisena Jared Leto) ja Annan (Diane Kruger) tarina. Anna vaikuttaisi siltä oikealta, mutta rakkauden täyttymyksen tiellä on tämän tarinajuonteen kaikissa versioissa (kyllä, niitäkin on useita) ulkopuolisia esteitä. Elisen (Sarah Polley) ja kolmannessa pääjuonilangassa Jeannen (Linh Dan Pham) kanssa Nemo menee naimisiin, mutta kumpikaan näistä avioliitoista ei ole onnellinen. Elisen ja Nemon suhdetta varjostavat Elisen psyykkiset ongelmat, kun taas porvarillisesti perheelleen omistautuva Jeanne on alusta asti Nemolle vain todellisen rakkauden korvike.

Sitten on vielä tulevaisuuteen sijoittuva kehyskertomus, jossa Nemo on 118-vuotias vanhus ja jota haastatellaan television kaltaiseen mediaan "viimeisenä kuolevaisena". Kokoava ajatus on jotakin sen tapaista kuin että elämästä tekee arvokasta juuri sen ainutkertaisuus ja arvaamattomuus.

33 miljoonan euron budjetillaan Mr. Nobody on tähän mennessä kallein belgialainen leffatuotanto. Rahalla on saatu paitsi laadukas kansainvälinen näyttelijäjoukko myös vaikuttava erikoistehostevetoinen ulkoasu. Kaksi kertaa elokuvan nähtyäni (katsoimme sekä teatterilevitysversion että DVD:llä niin ikään mukana olevan director's cut -version) en vieläkään ole varma siitä, onko kaikki Van Dormaelin harrastama kerronnallinen ja tekninen kikkailu ollut tarpeen. Mutta kiistatta omaperäinen, ajatuksia herättävä ja vallan viihdyttäväkin tämä jopa Stanley Kubrickin luomuksiin verrattu visuaalisesti upea elokuva on. (katsottu toukokuussa)

+ omaperäinen ja kaunis tarina elämän ainutkertaisuudesta
+ visuaalisesti näyttävä ja muutenkin kunnianhimoinen toteutus
+ antaa ajattelun aihetta
– tarinankerronta jää osin kuvakikkailun varjoon

★★★★★

Oblivion (2013)

Oblivion, USA
Ohjaus Joseph Kosinski

Vuonna 2077 maapallo on tuhoutunut elinkelvottomaksi ja ihmiset on evakuoitu Saturnuksen kuuhun Titaniin avaruuden muukalaisia vastaan käydyn sodan seurauksena. Troposfääriin on jäänyt ainoastaan Jack Harperin (Tom Cruise) ja Vika Olsenin (Andrea Riseborough) muodostama tiimi, jonka tehtävänä on varmistaa, että merivesistä energiaa keräävät generaattorit ja niiden turvana hyörivät lentorobotit pysyvät toimintakuntoisina. Käytännössä Jack vastaa huoltohommista Maan pinnalla ja Vika viestinnästä "työnantajan" suuntaan. Tätä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeää työtä vaarantavat Maahan jääneet vihollisjoukkojen rippeet.

Siltä näyttää, mutta asiat eivät ole niin kuin ne näyttävät olevan vaan vielä hullummin scifi-trilleriuutuudessa Oblivion, jonka on toisena pitkänä leffanaan (ja ensimmäisenä omaan ideaansa perustuvana) ohjannut Joseph Kosinski. Vuonna 1974 syntynyt Amerikan keskilännen kasvatti on hankkinut kannuksensa tietokonegrafiikkapohjaisilla mainosfilmeillä, mikä ehkä näkyy leffan ajoittain turhankin tietokonepelimäisessä yleisilmeessä. Oblivion ei tarinana kuitenkaan ole ihan pöllöimmästä päästä lajiaan.

Elokuvan nimi merkitsee unohdusta ja niinpä sen syvempi tematiikka liittyykin muistiin ja muistoihin. Olennaisena tarinaelementtinä on Jackin mieleen toistuvasti palaava uni – tai muiston häivähdys – naisesta, jonka hän on ehkä joskus tuntenut. Ei ole paha juonispoilaus, jos paljastan että tuo Olga Kurylenkon esittämä kaunotar tupsahtaa aikanaan Jackin eteen ja tietenkin mitä epätodennäköisimmällä tavalla. Ilmassa siis on sekä suuren mysteerin että suuren romanssin tuntua – samalla kun vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Oblivionissa ei oikeastaan ole muuta vikaa kuin että kaikki sen rakennuspalikat tuntuvat aiemmin nähdyiltä. Ideoita on lainailtu – sellaisen vaikutelman ainakin sain – niinkin erilaisista teoksista kuin 2001: Avaruusseikkailu, Tähtien sota, Total Recall ja Matrix. Niinpä lopputuloksena on elokuva, joka ei tunnu itsekään täysin tietävän, ollako filosofisesti painottunut vakava tieteisfiktio vai puhtaasti eskapistinen toimintapläjäys. Action-osuudet ovat leffan ehdottomasti tylsintä antia, joten onneksi tämä puoli pysyy kohtuullisesti aisoissa. "Muistan, siis olen" -tyyppinen identiteettipohdiskelu taas kiinnostaa aina. Tässä tapauksessa vain jäin kaipaamaan omaperäisempää lähestymistapaa aiheeseen. (1.5. Tennispalatsi)

+ visuaalisesti näyttävää eskapismia
+ identiteettipohdiskelut
− tylsät toimintajaksot
− käytettyjen ideoiden kierrätystä

★★★★★

Les Misérables (2012)

Les Misérables, USA/Britannia
Ohjaus Tom Hooper

Vuonna 1862 romaanina julkaistu Victor Hugon tarina Les Misérables eli Kurjat innoittaa aina vain uusia sukupolvia. Tervehdin seikkaa ilolla, onhan tuo sosiaalista eriarvoisuutta ja yhteiskunnallista kuohuntaa 1800-luvun alkupuolen Ranskassa (muun muassa) kuvaava huikea stoori myös yksi omista ikisuosikeistani. Erilaisia leffaversioita kirjasta on tehty jo kymmeniä – olen nähnytkin useita – ja nyt on oman valkokangastulkintansa saanut myös Alain Boublilin ja Claude-Michel Schönbergin huippusuosittu Les Misérables -musikaali. Sen on ihailtavalla itsevarmuudella ohjannut britti Tom Hooper, joka pari vuotta sitten ponkaisi ammattikuntansa eliittiin Kuninkaan puheen saaman suitsutuksen siivittämänä.

Itse pidin Kuninkaan puhetta vähän persoonattomana ja laskelmoidun oloisena tuotteena, laadukkaana sellaisena toki. Mutta Les Misérablesin nähtyäni alan uskoa Hooperiin oikeasti näkemyksellisenä ohjaajana. Tässä on nimittäin tehty sellaisia melko uskaliainakin pidettäviä ratkaisuja, jotka myös todistetusti jakavat mielipiteitä. Leffaversion tekemistä maailman suosituimmasta musikaalista ei toki sinänsä voi kovin riskialttiina projektina pitää.

Hugon monisyisestä ja äärettömän rikkaasta tarinasta ei tähän 160-minuuttiseen ole tietenkään saatu mahtumaan kuin kaikkein olennaisin. Juonen tiivistäminen muutamaan lauseeseen on silti vaikeaa ellei mahdotonta. Hugh Jackman esittää päähenkilö Jean Valjeania, ehdonalaisuusmääräyksiä rikkovaa entistä pakkotyövankia, joka ryhtyy Cosette-nimisen orpotytön (Isabelle Allen, Amanda Seyfried) huoltajaksi koska tuntee syyllisyyttä tytön äidin Fantinen (Anne Hathaway) kuolemasta. Itsepintainen oikeuden palvelija poliisitarkastaja Javert (Russell Crowe) seuraa häntä kuitenkin kaikkialle piinaavana varjona menneisyydestä. Omista itsekkäistä syistään karkulaisia ahdistelevat häikäilemättömät juonittelijat herra ja rouva Thénardier (Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter). Nuori vallankumouksellinen Marius Pontmercy (Eddie Redmayne) rakastuu aikuiseksi varttuneeseen Cosetteen, ja Thénardierien tytär Éponine (Samantha Barks) rakastuu puolestaan häneen. Idealisti Enjolras (Aaron Tveit) johtaa kumouksellisia, joista innokkaimpia on katujen kasvattama Époninen pikkuveli Gavroche (Daniel Huttlestone). Viimemainittu sukulaisuussuhde ei kylläkään tarinan tästä versiosta käy ilmi.

Elokuva edustaa sitä harvinaista lajia, jossa kaikki repliikitkin lauletaan tai ainakin resitoidaan. Oopperamaista vaikutelmaa korostaa se, että kullakin keskushahmoista on omat aariamaiset soolonsa. Kuitenkin leffa onnistuu olemaan myös hurjan intensiivinen, pakahduttavan tunteellinen ja aidosti koskettava. Laulut on epämusikaalimaisesti äänitetty livenä kuvauksissa, mikä on antanut näyttelijöille mahdollisuuden syvempiin tulkintoihin. Hieno ratkaisu on myös se, että kamera pysyy enimmän osan aikaa kosketusetäisyydellä näyttelijöistä, mikä mahdollistaa tehokkaan tunteiden siirron ja ylipäätään vahvan kontaktin katsojiin. Laajojen kuvien joukkokohtauksia ja näyttäviä kamerankieputuksiakin on silti mukana riittämiin. Niissä jos missä voi aistia myös pientä keinotekoisuuden tuntua hetkittäin.

Näyttelijöistä on eniten hehkutettu Anne Hathawaytä, jonka sydäntäraastava suoritus Fantinena on tuonut hänelle Oscarin ja läjän muita palkintoja. Sanoisin, että täysin ansaitusti, vaikka nuo palkinnot ja kehut perustunevatkin suureksi osaksi yhteen mahtavasti toteutettuun kohtaukseen. Jos Hathawayn I Dreamed a Dream -soolo ei saa kyynelpuroa virtaamaan vuolaana niin tuskin mikään.

Mutta on leffassa monia muitakin sykähdyttäviä hetkiä. Pidin paljon esimerkiksi valkokangas-debytantti Samantha Barksin Époninesta; neitokaisen esityksessä on syttyvän tähden tuoretta säteilyvoimaa. Jackmanin saama Oscar-ehdokkuus on myös helppo ymmärtää, vaikka ehkä odotinkin aussitähdeltä vielä piirun verran mieleenpainuvampaa vetoa. Tiedän, että joitakin tuntemiani ihmisiä Les Misérablesin musiikki ei puhuttele lainkaan, mutta minusta myös se on valtaosin upeaa. Ja kyllä monenlaista kurjuutta on todella nykymaailmassakin, joten eiköhän lähdetä liput liehuen eduskuntatalon portaille laulamaan: "Do you hear the people sing..." (26.3. Kinopalatsi Helsinki)

+ elämää suurempi tarina
+ voimakasta tunteiden vyöryä
+ vahvoja näyttelijäsuorituksia
+ hienoa musiikkia

★★★★★

Suvaitsemattomuus (1916)

Intolerance: Love's Struggle Throughout the Ages, USA
Ohjaus David Wark Griffith

"The Dear One" (Mae Marsh)

Yksi isohko aukko kirjoittajan elokuvasivistyksessä tuli vihdoin paikattua, kun Orion tarjosi tilaisuuden nähdä D.W. Griffithin Suvaitsemattomuuden valkokankaalta. Tämä kaikilla mittareilla suuri teos valmistui elokuussa 1916 elokuvan ensimmäisiin suuriin visionääreihin lukeutuvan ohjaajan toisena täysmittaisena featurena. Sisällissodan ajoista kertova Kansakunnan synty oli saanut ensi-iltansa noin puolitoista vuotta aiemmin. Vaikka se olikin ollut valtaisa menestys, räikeän etelävaltiolaisen näkökulmansa johdosta sitä myös suuresti vastustettiin rasistisena. Niinpä Griffith päätti seuraavassa teoksessaan käsitellä juuri suvaitsemattomuuden aiheuttamia vääryyksiä. Lisäksi hän halusi tehdä elokuvan, joka ylittäisi edeltäjänsäkin mahtipontisuudessa.

Suvaitsemattomuuden perustana on alunperin "The Mother and the Law" -nimiseksi itsenäiseksi elokuvaksi kaavailtu nykyaikaistarina, jossa ensin gangsterit ja sitten liian virkaintoiset sosiaalitädit suistavat köyhän mutta onnellisen avioparin elämän raiteiltaan. Jossakin vaiheessa Griffith päätti, korostaakseen aiheen ajattomuutta, laajentaa elokuvaa lisäämällä siihen muinaiseen Babyloniaan, Raamatun ajan Palestiinaan ja 1500-luvun Ranskaan sijoittuvat episodit, joissa kerrotaan kuningas Belshazzarin kukistumisesta, Jeesuksen viimeisistä päivistä ja Katariina de Medicin toimeenpanemasta hugenottien joukkoteurastuksesta. Elokuvakerronnallisesti mullistava oli Griffithin ratkaisu kuljettaa näitä neljää tarinaa ristikkäin siten, että ne kytkeytyvät toisiinsa temaattisesti rytmin tiivistyessä loppua kohden. Monen muun asian ohella Suvaitsemattomuus on siis nykyaikaisten toisiinsa lomittuvista episodeista koostuvien ja/tai useita aikatasoja sisältävien elokuvien kantaisä.

Muita pienimuotoisempi ja yhtenäisempi nykyaikaistarina on elokuvan ehdottomasti paras osio. Babylonia-jakso sävähdyttää lähinnä hulppeana tuotannollisena voimannäyttönä, mutta myös kuninkaaseen rakastunutta "Vuorten Tyttöä" energisesti esittävän Constance Talmadgen ansiosta. Näyttelijöistä kaikkein valovoimaisin on silti nykyaikajakson nuori vaimo Mae Marsh. Myös Miriam Cooper saman episodin "huonona tyttönä" ("The Friendless One") on varsin hyvä. Monen muun Griffith-leffan päätähdellä Lillian Gishillä on tässä outo ja edellämainittuihin verrattuna mitätön rooli "Kehtoa Keinuttavana Naisena" episodeja toisiinsa liimaavissa välikuvissa.

Jeesuksesta ja Pärttylinyön verilöylyyn johtaneista tapahtumista kertovat osiot eivät saaneet minua kunnolla mukaansa. Osaltaan tämä selittynee sillä, ettei kyseisiä jaksoja ole enää kokonaisina edes olemassa. Mutta ilmeisesti ne eivät alunperinkään olleet yhtä tenhoavia kuin nuo kaksi muuta episodia. Griffith nimittäin leikkeli elokuvaansa uusiksi todettuaan, ettei se menestynyt toivotusti, ja julkaisi nykyaika- ja Babylonia-jaksot myöhemmin myös omina elokuvinaan. Oman aikansa filmitaidetta Suvaitsemattomuus edustaa tässä epätäydellisessä nykymuodossaankin silti ylväämmin kuin ehkä mikään muu teos. (17.3. Orion)

+ vangitsevan dramaattinen nykyaikajakso
+ näyttävästi lavastettu Babylonia-jakso
+ Mae Marshin, Constance Talmadgen ja Miriam Cooperin näyttelijäsuoritukset
+ elokuvahistorian ehdoton merkkipaalu
− kokonaisuutena epätasainen

★★★★★

Argo (2012)

Argo, USA
Ohjaus Ben Affleck

4. marraskuuta 1979 iranilaiset kiihkoilijat valtasivat Yhdysvaltain Teheranin lähetystön ja ottivat sen työntekijät panttivangeikseen. Tavoitteena oli painostaa Yhdysvallat luovuttamaan vallankumouksessa syrjäytetty ja Yhdysvalloista turvapaikan saanut sairas šaahi kotimaahansa tuomiolle. Koska šaahi oli USA:n tukema ja myös sen alun perin valtaan nostama ja koska häntä olisi Teheranissa odottanut varma kuolemantuomio, vaatimuksiin ei voitu suostua. Niin alkoi 444 päivän mittaiseksi venynyt panttivankikriisi, joka jossain määrin hiertää Yhdysvaltojen ja Iranin välejä edelleen.

Muistan hyvin uutiset, joissa mainituista tapahtumista kerrottiin. Sitä vastoin minulla ei ole ollut hajuakaan siitä, että kuusi lähetystön työntekijää oli onnistunut livahtamaan ja piiloutumaan Kanadan lähetystön suojiin ja että heidät oli onnistuneesti saatu salakuljetettua kotiin Amerikkaan kriisin vielä kestäessä. Eikä ole ollut monella muullakaan, sillä kyseinen CIA:n salahanke on tullut julkisuuteen vasta äskettäin. Tuosta uhkarohkeasta kuuden amerikkalaisen pelastusoperaatiosta kertoo Chris Terrion kirjoittama ja Ben Affleckin ohjaama vuoden tärkeimpien elokuvapalkintojen voittaja Argo. Affleck esittää itse Tony Mendeziä, jonka omaelämäkerralliseen kirjaan "The Master of Disguise" Terrion käsikirjoitus osittain perustuu. Toisena lähteenä on ollut Joshuah Bearmanin Wired-lehteen kirjoittama artikkeli "The Great Escape".

CIA:ssa työskennellyt Mendez sai mahdottomalta tuntuvaksi tehtäväkseen järjestää "Teheranin kuusikon" tavalla tai toisella pois Iranista. Ratkaisu löytyi mistäpä muualtakaan kuin Hollywoodista. Keksittiin feikkielokuvaprojekti, scifihörhellys nimeltä "Argo", jonka kuvauspaikkoja kanadalaisen tuotantoryhmän jäseniksi naamioituneet jenkit muka Iranista skouttaisivat. Kaiken piti näyttää aidolta, joten peiteoperaation suojaksi perustettiin ihan oikea tuotantoyhtiö, järjestettiin isolla rytinällä lehdistötilaisuus ja ostettiin mainostilaa Amerikan tärkeimmistä elokuvalehdistä. Tarkoitukseen sopiva käsikirjoitus kuvaluonnoksineen oli jo valmiina. Ne sekä läjä muuta rekvisiittaa ja väärennettyjä papereita mukanaan Mendez sitten matkusti Teheraniin – tietoisena siitä, että jos jokin menisi pieleen, keinoa päästä takaisin kotiin ei olisi.

Näistä aineksista ovat Affleck ja Terrio keittäneet kokoon varsin vetävän trillerin, joka pelkän viihdyttävyysaspektin lisäksi saa pohtimaan tiedotusvälineiden roolia poliittisessa historiankirjoituksessa laajemminkin. Vaikka leffa pysytteleekin tiukasti Mendezin ja ahdinkoon joutuneiden amerikkalaisdiplomaattien kintereillä, onnistuu se herättämään mietteitä myös siitä, millaista on ollut elää šaahin ja sittemmin yhtä itsevaltaisten ajatollahien hallitsemassa maassa. Tapahtumia taustoittava dokumentaarinen osuus elokuvan alussa on hyvä ja perusteltu ratkaisu. Saattaa kyllä olla, että elokuva olisi vielä parempi, jos se olisi toteutettu kokonaan samalla tyylillä. Tämä uskomaton tositarina ei välttämättä olisi kaivannut ylimääräistä dramatisointia.

+ jännittävä ja viihdyttävä tarina
+ perustuu tositapahtumiin
− syystä tai toisesta ei silti suuremmin sävähdyttänyt

★★★★★

Beasts of the Southern Wild (2012)

Beasts of the Southern Wild, USA
Ohjaus Benh Zeitlin

Aina välillä pulpahtelee esiin sympaattisia pikkuelokuvia, jotka saavat niin kriitikot kuin tavalliset katsojatkin kautta maailman rakastumaan itseensä. Benh Zeitlinin esikoisenaan ohjaama ja yhdessä Lucy Alibarin kanssa kirjoittama, osin amatöörivoimin toteutettu Beasts of the Southern Wild on tällainen tapaus.

Alibarin omaan näytelmään perustuva maagisen realismin kyllästämä tarina kertoo Hushpuppy-nimisestä pikkutytöstä, joka elää mystisestä sairaudesta kärsivän juoppoisänsä kanssa pahaisessa hökkelikylässä New Orleansin tai jonkin vastaavan kaupungin liepeillä Yhdysvaltojen etelärannikolla. Saari, jossa kylä sijaitsee, on eristetty mantereesta tulvapadolla, ja ihmiset elävät siellä oman onnensa nojassa. Hirmumyrsky uhkaa seutua – ja vie saapuessaan Bathtubin asukkailta suuren osan siitäkin vähästä mitä heillä on. Ei kuitenkaan tärkeintä voimavaraansa eli halua välittää ja huolehtia toisistaan.

Hushpuppyn isän voi nähdä työtä vieroksuvana vastuuntunnottomana renttuna mutta myös miehenä, joka kasvattaa tyttärestään kaltaistaan, kaloja paljain käsin pyydystävää selviytyjää. Miten vain, Hushpuppylle hän on elämän tukipilari, jonka tarinoissa poissaoleva äiti saa myyttiset mittasuhteet. Missä äiti on? Mitä hänelle on tapahtunut? Sitä ei selitetä, ja moni muukin seikka tarinassa jää katsojan tulkintojen varaan.

Tiukasti Hushpuppyn kokemusmaailmassa pitäytyvä elokuva sekoittaa fantasia-aineksia dokumentaarimaiseen realismiin siten, että aina ei ole selvää mikä todella tapahtuu ja mikä on vain lapsen mielikuvitusta. Vertauskuvallisen kasvutarinan puitteissa kosketellaan myös sellaisia suuria teemoja kuin luonnosta vieraantuminen ja ihmisyksilön merkitys osana universumia. Vertaukset Terrence Malickin leffoihin ja erityisesti The Tree of Lifeen eivät siis ole tuulesta temmattuja.

Elokuvan aseistariisuvin ainesosa on sen mahtava pääosanesittäjä, kuvausten aikana vasta kuusi vuotta täyttänyt Quvenzhané Wallis. Hän on ilmiö. Naispääosan Oscar-ehdokkuutta pidän silti hienoisena liioitteluna. Wink-isää esittävä Dwight Henry tekee myös varsin vaikuttavan näyttelijäsuorituksen ainakin siihen nähden, ettei hänkään ole aiemmin näytellyt. Henry on oikeasti ammatiltaan leipuri.

Sieltä täältä vaimeana kantautuvat kriittiset äänet ovat soimanneet elokuvaa kurjalistoelämän romantisoinnista. Tällekin näkökannalle on kieltämättä hyvät perusteet. Minua romantisointi ei häiritse. Kysehän on eräänlaisesta sadusta, jonka tarkoitus on pysäyttää meidät pohtimaan mikä elämässä on kaikkein tärkeintä.

Zeitlinista tulemme kuulemaan vielä, ja ehkä Wallisistakin. (19.2. Kinopalatsi)

+ originelli idea
+ mahtava pääosanesittäjä
+ tunnetta enemmän kuin budjettia
– odotin silti enemmän itse tarinalta

★★★★★

Django Unchained (2012)

Django Unchained, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon uutuus on verevä länkkärin ja orjadraaman yhdistelmä. Nimellään ja tunnusmusiikillaan se tekee kunniaa Sergio Corbuccin ohjaamalle italowesternklassikolle Nimeni on Django (1966), mutta juuri muuta yhteistä näillä leffoilla ei ole. Alkuperäinen Django Franco Nero sentään kuitenkin näyttäytyy Django Unchainedissakin yhdessä kohtauksessa. Tietenkin Mr. Tarantino tyylilleen uskollisesti tarjoilee monia muitakin pieniä makupaloja Shaftinsa ja Mandingonsa tuntevien leffaviittausbongareiden iloksi.

Django Unchained kertoo Django-nimisestä neekeriorjasta (Jamie Foxx), jonka persoonallinen immigranttipalkkionmetsästäjä Dr. King Schultz (Christoph Waltz) tarinan alussa vapauttaa. Tai tarkemmin sanottuna ostaa. Schultz on nimittäin saanut tietoonsa, että Django tuntee ulkonäöltä ne kolme etsintäkuulutettua roistoa, joita hän on paraikaa jäljittämässä, ja diiliin kuuluu, että Django saa vapautensa kun hän on ensin auttanut Schultzia löytämään ja tappamaan nuo teksasilaisella plantaasilla työskentelevät lurjusveljekset.

Näin tapahtuukin. Mutta kaikki tämä on vasta esinäytöstä varsinaiselle tarinalle, jossa Schultz lyöttäytyy Djangon kanssa kimppaan tämän lähtiessä pelastamaan rakasta Broomhilda-vaimoaan, jonka uskoo löytyvän Calvin Candie -nimisen häikäilemättömän mississippiläisporhon (Leonardo DiCaprio) plantaasilta. Saksalaissyntyinen Schultz kiinnostuu tapauksesta kuultuaan, että Broomhildan entinen omistaja on ollut saksalainen ja että tämä siitä johtuen myös osaa puhua saksaa.

Elokuva on taattua Tarantino-laatua niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää on ohjaaja-käsikirjoittajan ilmiömäinen kyky luoda mehukkaita tyyppejä, löytää oikeat näyttelijät niitä esittämään ja kuljettaa tarinaa viihdyttävästi. Arveluttavampaa on yliampuvan brutaalina leimahteleva väkivalta, josta vieläpä revitään irti hersyvää huumoria.

Djangon kunniaksi on kyllä sanottava, että se myös pakottaa katsojan puntaroimaan väkivallan oikeutusta ja omaa suhtautumistaan siihen eri tilanteissa. Kohtaus, jossa Django – epäröiden, Schultzin painostamana – ampuu väijyksistä erään lainsuojattoman tämän pojan silmien eteen, on mainio esimerkki. Koin sitä katsellessani oloni kiusaantuneeksi, ja uskon sen olevan tarkoituskin. Verisen kliimaksin, ja sen myötä koko elokuvan, voi niin ikään halutessaan nähdä eräänlaisena sankaruuden käsitteen uudelleenarviointina.

Tarinaltaan Django Unchained on puhdas aikuisten satu, joka kuitenkin kiinnostavasti tuo päivänvaloon eräitä Yhdysvaltojen historian häpeällisimmistä ja merkillisimmistä piirteistä. Rikkaat, moniulotteiset henkilöhahmot ovat sen suurin voimavara. Erityismaininnan ansaitsee niistä kaikkein ristiriitaisin, Samuel L. Jacksonin mahtavasti tulkitsema Candien "kotiorja" Stephen. Todella herkullinen hahmo on myös Candie itse: omasta mielestään hyvinkin sivistynyt herra Pääoma, jonka mukaan mustien orjuuttamiselle on tieteelliset perusteet. Leonardo DiCaprio nauttii silminnähden saadessaan kerrankin esittää tällaista emäkusipäätä.

Se, että Christoph Waltzin esittämä korostetusti saksalainen palkkionmetsästäjä on elokuvan valkoisista henkilöhahmoista ainoa, joka ei suhtaudu mustiin rasistisesti, on taas poliittis-historiallisine ulottuvuuksineen mainio sisäpiirivitsi. Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissahan Waltz esitti samantapaista hahmoa, jonka peräänantamattomuuden natsina ohitti vain hänen häikäilemätön opportunisminsa. Schultz edustaa selvästi samaa ihmistyyppiä, mutta tämä paskiainen sentään omaa jonkin verran kunniantuntoakin.

Django Unchained on Tarantino-elokuvaksi myös epätavallisen tunteellinen. Djangon ja Broomhildan jälleennäkeminen on rakennettu niin, että se ei voi olla koskettamatta sydämellä varustetun katsojan sisintä. Asiaa auttaa taustalla soiva, Ennio Morriconen säveltämä ja Elisa Toffolin laulama kaunis "Ancora qui" -balladi. Tällaiset elähdyttävät tuokiot saavat antamaan anteeksi muutamat ylilyönnit ja tarpeettomat veriroiskeetkin. (5.2. Finnkino Flamingo)

+ herkulliset hahmot
+ loistavat näyttelijävalinnat
+ viihdyttävä tarina historiallisesti kiinnostavalla sisällöllä
− veriroiskeilta ei voi välttyä

★★★★★

Psyko (1960)

Psycho, Yhdysvallat

Ohjaus Alfred Hitchcock

Marion Crane (Janet Leigh) on juuri saapunut Norman Batesin
(Anthony Perkins) isännöimään motelliin.

Alfred Hitchcockin nerokkaimpiin luomuksiin kuuluva Psyko tuli jälleen kerran katsottua, vaihteeksi oikein isolta kankaalta. Ja miksipä ei, onhan tämä maailman kuuluisimman suihkukohtauksen sisältävä kauhujännäri taas ajankohtainenkin siitä syystä, että ensi-iltateattereiden valkokankaille on juuri saapunut Psykon syntyvaiheista kertova elokuva Hitchcock. Muutenkin Psyko on niitä harvinaislaatuisia täysosumaleffoja, jotka eivät kovassakaan käytössä kulu ja joista löytää uusia tasoja jokaisella katselukerralla. Tämän ovat vuosien saatossa huomanneet monet muutkin kuin minä: Psykolla on tukeva jalansija maailman sadan arvostetuimman elokuvan joukossa käytetäänpä kriteerinä sitten Sight & Sound -lehden viimesyksyistä äänestystä (kriitikkojen listan 34:s, ohjaajien listan 48:s) tai IMDb:n Top 250 -listaa (sijoitus tätä kirjoitettaessa 29:s).

Mikä on Psykon näin laajapohjaisen ja sukupolviakin yhdistävän kestosuosion salaisuus? Syitä on varmasti lukuisia. Minut elokuva koukuttaa yhä uudelleen briljantilla jännitysjuonellaan, moniulotteisilla henkilöhahmoillaan, taidokkailla näyttelijäsuorituksillaan, täyteläisellä ja innovatiivisella kuvakerronnallaan sekä pippurina pihvissä kerrontaa tehokkaasti tukevalla musiikillaan. Makaaberilla hitchcockilaisella huumorillakin on tietysti oma osuutensa herkun nautittavuudessa.

Juoni lienee useimmille tuttu. Marion Crane -niminen kiinteistönvälitysfirman sihteeri varastaa tilaisuuden tullen työnantajaltaan tukun rahaa, koska arvelee siten pystyvänsä auttamaan talousvaikeuksissa painiskelevaa poikaystäväänsä. Hermoja raastavalla automatkalla tämän luokse neito sitten joutuu ensin maantiepoliisin hiillostamaksi ja päätyy myöhemmin varaamaan yösijan syrjäisestä motellista, jonka nuori ja komea isäntä vaikuttaa mukavalta hepulta mutta jonka "äidistä" ei suinkaan voi sanoa samaa...

Sitten seuraa se. Elokuvahistorian legendaarisimpiin kuuluva juonenkäänne iskee hurjalla voimalla, vaikka sitä tietää odottaakin. Tarinaa etukäteen tuntemattomat aikalaiskatsojat se šokeerasi, koska se toi pelon ja kauhun paikkaan, joka on arkipäiväisyydessään jokaiselle tuttu ja jossa ihminen on kaikkein haavoittuvaisimmillaan.

Ja tästä tarina oikeastaan vasta alkaa.

Häilyviä identiteettejä, kompleksisia äitisuhteita, syyllisyydentuntoa ja yksityisyyden menettämisen pelkoa varmakätisesti tutkivan mestariteoksen lähtökohtana oli Hitchcockin halu kokeilla, pystyisikö hän tekemään pienellä budjetilla hyvän kauhuelokuvan, shockerin, niin kuin hän itse sanoi. Tarina-aihiona toimi Robert Blochin samanniminen löyhästi tosipohjainen romaani, jonka alussa Marion (kirjassa Mary) saapuu Batesin motelliin. Joseph Stefano muokkasi tarinan Hitchcockin kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta molempia tyydyttäväksi filmikäsikirjoitukseksi, jonka ehkä nerokkain oivallus alkuperäistarinaan verrattuna oli se, että murhaajastakin tehtiin sympaattinen, katsojan myötätunnon puolelleen saava hahmo. Toinen olennainen muutos on Marionin tarinan laajentaminen siten, että katsoja tuudittautuu elokuvan alussa seuraamaan hänen tarinaansa. 

Kirjoitustyö sujui hyvässä yhteisymmärryksessä, sillä Hitchcockin mukaan jo ensimmäinen käsikirjoitusversio filmattiin. Kuvaajana toimi Hitchcock esittää -televisiosarjassa nopeatempoiseen työhön tottunut John L. Russell ja muutenkin työryhmä oli sama kuin tv-sarjassa. Ainoastaan jälkituotannossa Hitch turvautui aiemmista pitkistä elokuvistaan tuttuihin luottomiehiin eli leikkaaja George Tomasiniin ja säveltäjä Bernard Herrmanniin. Heidän panoksensa onkin kieltämättä lopputuloksen kannalta varsin ratkaiseva.

Marion Cranen rooliin Hitchcock halusi budjettiin nähden "mahdollisimman suuren" tähden. Valinta osui Janet Leighiin, joka sai suorituksestaan Golden Globen ja Oscar-ehdokkuuden. Elokuvan parhaasta näyttelijäsuorituksesta vastaa kuitenkin Anthony Perkins, joka vakavammanpuoleisesta identiteettihäiriöstä kärsivänä motellinomistajana on yksinkertaisesti täydellinen. Valitettavasti Perkinsille kävi myös samoin kuin monelle perinteisemmälle kauhuleffatähdelle ennen häntä: Normanin rooli jossain määrin leimasi hänen koko loppu-uransa. Elokuvan muista päänäyttelijöistä Marionin siskoa esittävä Vera Miles oli työskennellyt Hitchcockin kanssa jo Väärä mies -elokuvassa, ja hän olisi saanut myös Vertigon naispääroolin ellei olisi tullut sen projektin kannalta väärällä hetkellä raskaaksi. John Gavin näyttelee Marionin poikaystävää ja Martin Balsam karun kohtalon kokevaa yksityisetsivää.

Psykolla on muuten historiallista merkitystä myös ensimmäisenä amerikkalaisena suuren yleisön elokuvana, jossa nähdään vessanpytty. Tähän saakka kyseinen kaluste oli ollut Hollywood-elokuvassa tabu.

+ nerokkaasti rakennettu jännitysjuoni

+ hyvät hahmot ja ikimuistettava "hirviö"
+ täyteläinen ja innovatiivinen kuvakerronta
+ tehokkaasti ja mieleenpainuvasti kerrontaa tukeva musiikki
+ elokuvahistorian merkkipaalu

★★★★★

He ajavat öisin (1940) (DVD)

They Drive By Night, Yhdysvallat
Ohjaus Raoul Walsh

Vaihteeksi tuli katsottua DVD:ltä klassisempaa Hollywood-tuotantoa. He ajavat öisin on Raoul Walshin Warnerille ohjaama terhakka rekkakuskidraama, jossa yhtiön tuonaikaisille tuotteille tyypillisesti on kiihkeä tempo ja vahva yhteiskunnallinen vire. Keskimääräistä kiinnostavammaksi leffan tekee A-luokan roolimiehitys. George Raft ja Humphrey Bogart esittävät työtä vuorotta tekeviä rekkakuskiveljeksiä, jotka haaveilevat oman kuljetusfirman perustamisesta. Veljeksistä Paul (Bogart) haaveilee myös siitä että saisi nukkua yöt vaimonsa vieressä. Raftin esittämä Joe taas on vireä poikamies, joka kiinnostuu romanttisesti tienvarsibaarin tarjoilijattaresta Cassiesta (Ann Sheridan). Ida Lupino on Joen vanhan ystävän (Alan Hale) vaimo, jolla on joskus ollut vipinää Joen kanssa ja joka haluaisi kovasti tuota vipinää jatkaa.

Alkupuolellaan elokuva keskittyy kuvaamaan rekkakuskien raadantaa ja työhön liittyviä riskejä draamallisen jännitteen pingottuessa univelkaisten kuskien ja heitä riistävien kapitalistien välille. Tämän yhteiskunnallisen aineksen koin nyt katsottuna kiinnostavampana kuin Raft-Lupino-Sheridan kolmiodraaman, johon juttu loppupuolellaan painottuu. Juonenkäänteet ovat lopulta aika ennalta-arvattavia, mutta Walsh työryhmineen on saanut kerronnan sen verran hyvään potkuun ettei ainakaan pitkästymään pääse. Yksi kuolemaan johtava onnettomuus, yksi vakava loukkaantuminen, yksi murha – siinä Jerry Waldin ja Richard Macauleyn kirjoittaman tarinan dramaattiset kohokohdat. Oman aikansa edustajana leffa on sanoisinko parempaa keskitasoa.

Historiallista lisämielenkiintoa tuo se, että tämä on viimeisiä filmejä, joissa Bogie on vielä ns. toisen viulun soittajana. Toisaalta tämä on ensimmäisiä filmejä, joissa hän pääsee tuomaan esiin myös pehmeämpää puoltaan. Sekä Raft että Bogarthan olivat tähän saakka hankkineet kannuksia etupäässä kovanaamarooleissa. Raft on elokuvan tähti ja Bogartin nimi on alkuteksteissä vasta neljäntenä Sheridanin ja Lupinon jälkeen. Sittemmin Raft hankki itselleen hölmön miehen maineen kieltäytymällä peräperää muutamasta sellaisesta pääroolista, joissa lopulta juuri Bogart pääsi loistamaan ihan eri levelillä kuin mihin Raft ikinä urallaan ylsi. Joukossa olivat esimerkiksi sellaiset merkkiteokset kuin Maltan haukka ja Casablanca. Jatkossa Raftin oli entistä vaikeampaa saada hyviä rooleja, kun taas Bogie nousi halutuimpien tähtien ykkösliigaan. Tässä Raft on kuitenkin vielä elämänsä iskussa. (katsottu 25.1.)

+ A-luokan roolimiehitys
+ kerronnassa hyvä potku
− liukuhihnatuotteen tuntua

★★★★★

Piin elämä (2012)

Life of Pi, USA/Taiwan
Ohjaus Ang Lee

Ang Leen uutuus jakaa kiintoisasti mielipiteitä. Toiset näkevät sen huimana seikkailuna ja sisällöllisesti antoisana kasvutarinana, toiset lähinnä tekosyvällisenä höttönä kauniissa paketissa. Varmaankin tällainen elokuva, jonka sisältämä tarina tarinassa heti alussa lupaa saada kuulijansa uskomaan Jumalaan, on vaikea pala nieltäväksi ainakin sellaiselle, joka kavahtaa kaikenlaista hengellisyyteen vivahtavaakiin. Siitä kaikki lienevät kuitenkin yhtä mieltä, ettei elokuva juuri voisi olla visuaalisesti komeampi eikä tekniseltä toteutukseltaan taidokkaampi. Ihan kaikkia tällainen imelä silmäkarkkikaan ei silti miellytä.

Minusta Piin elämä on ennen muuta viihdyttävä ja esteettisesti palkitseva seikkailu, mutta myös ajatuksia herättävä faabeli uskosta, toivosta, tarinoiden kertomisesta sekä ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Päähenkilö Piscine "Pi" Patel on eläintarhassa kasvanut kolmea eri uskontoa harjoittava intialaispoika, joka harmikseen juuri ensirakastumisen kynnyksellä pakotetaan muuttomatkalle meren yli Kanadaan. Keskellä Tyyntämerta Pin eli Piin (kyllä, pojan lempinimi juontuu tästä matemaattisesta käsitteestä) perhettä ja eläintarhan eläimiä kuljettava rahtilaiva joutuu myrskyn silmään, ja laiva matkustajineen uppoaa. Ainoat pelastuneet ovat Pi sekä neljä eläintarhan asukkia: seepra, oranki, hyeena ja Richard Parker -niminen bengalintiikeri, johon olemme tutustuneet jo aiemmin. Lopulta jäljelle jäävät vain Pi ja Richard Parker, ja selviytyäkseen koettelemuksesta hengissä sankarimme täytyy tietenkin oppia yhtä ja toista niin itsestään kuin arvaamattomasta matkakumppanistaankin.

Elokuvan katsoja kyllä tietää, että Pi selviää, sillä tarina esitetään takauman muodossa; Kanadaan sijoittuvassa kehyskertomuksessa aikuinen Pi kertoo uskomattoman selviytymistarinansa mahdolliselle elämäkerturilleen. Päästyään loppuun hän kertoo tarinasta myös toisenlaisen version, ja kuulijan kuten myös elokuvan katsojan tehtäväksi jää päättää kumpaan versioon hän haluaa uskoa. Mieleen tulee väistämättä Tim Burtonin suurenmoinen Big Fish (2003), jonka mukaan ihminen on yhtä kuin hänestä kerrotut tarinat, sekä myös vähän yllättävämmin John Fordin kuolematon lausahdus: "Jos legenda on parempi kuin totuus, kerro legenda."

David Mageen käsikirjoitus perustuu Yann Martelin samannimiseen vuonna 2001 ilmestyneeseen kirjaan, jota on sanottu mahdottomaksi filmata. Varsin hyvin Lee ja kumppanit ovat kuitenkin onnistuneet. 3D-tekniikalla toteutetussa leffassa on monia lumoavan kauniita kuvia, joissa on ehkä mukana ripaus tai kaksikin taiwanilaista estetiikantajua. Myös toimintakohtaukset on toteutettu vaikuttavasti, ja pääosin digitaalisesti luotu tiikeri on hämmästyttävän aidontuntuinen ainakin suhteessa muuhun materiaaliin. Kuvailmaisu noin yleisesti on toki tyyliltään sadunomaista pikemminkin kuin realistista, mikä myöskin on täysin linjassaan tarinasisällön kanssa.

Teini-ikäistä Pitä, joka suurimman osan ajasta on kuvissa yksikseen digitaalisen tiikerin kanssa, esittää delhiläinen valkokangasdebytantti Suraj Sharma hommasta hyvin suoriutuen. Kehyskertomuksessa nähtävää aikuista Pitä esittää Slummien miljonääristäkin tuttu Bollywood-tähti Irrfan Khan ja Pitä lapsena kaksi eri-ikäistä intialaispoikaa. Elokuvan kansainvälisesti tunnetuimmalle näyttelijälle, veroja karttelevalle ranskalaiselle supertähdelle Gérard Depardieulle, on varmaankin tarkoituksellisen huomiotaherättävästi annettu pieni mutta kokonaisuuden kannalta merkityksellinen laivakokin rooli.

Piin elämä on hieno tarina ja hieno elokuva, joka tarjoaa elämyksekkään matkan keskelle Tyyntämerta ja ravitsee myös mieltä. Vähän persoonaton se ehkä on niin kuin monet muutkin Ang Leen ohjaukset. Täydellisyyttä hipovan teknisen toteutuksen ansiosta se on nimetty ehdolle peräti yhdessätoista Oscar-kategoriassa. En usko että se kovinkaan monta Oscar-pystiä lopulta saa, mutta ainakin kuvaaja Claudio Miranda ja efektinikkarit ovat vahvoja voittajaehdokkaita omissa sarjoissaan. (22.1. Flamingo)

+ elämyksekäs seikkailu
+ ravitsee myös mieltä
+ huikea visuaalinen toteutus

★★★★★

Anna Karenina (2012)

Anna Karenina, Iso-Britannia
Ohjaus Joe Wright

"Kaikki onnelliset perheet ovat samankaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Näillä usein siteeratuilla sanoilla alkaa Leo Tolstoin romaaniklassikko Anna Karenina, josta brittiohjaaja Joe Wright on nyt tehnyt uuden ties kuinka monennen filmisovituksen. Maailmankirjallisuuden merkkiteosten filmatisoinnit ovat nekin usein toistensa kaltaisia ja harvoin jos koskaan alkuperäisteosten veroisia vaikuttavuudessaan. Kenties tietoisena tästä Wright näyttää päättäneen, että onnistuupa hänen versionsa tai ei niin ainakin se joko onnistuu tai epäonnistuu "omalla tavallaan". Wright on nimittäin sijoittanut suurimman osan elokuvan tapahtumista – aina ratsastuskilpailuja myöten – teatteriin ja kuvannut sen kuin musikaalin, ilmeisesti korostaakseen kuvauksen kohteena olevan elämäntavan pinnallisuutta ja valheellisuutta. Vain maaseudulla tapahtuvat kohtaukset on kuvattu aidonnäköisissä lokaatioissa, mikä puolestaan ilmentänee sitä Tolstoin ajatusta, että yksinkertaisemmin elävät maaseudun asukkaat ovat myös toimissaan aidompia kuin Pietarin ja Moskovan seurapiirien teeskentelijät.

Visuaalisesti elokuva on suorastaan ylitsepursuavan korea, sellaista ähkymakeaa karkkia silmille kuin myös esimerkiksi Baz Luhrmannin Moulin Rouge kaksitoista vuotta sitten. Kuvaustyö on lisäksi virtuoosimaisen taidokasta ja kuvakerronta kekseliästä jopa siinä määrin, että varsinkin leffan alkupuolella tuo tekninen ja kerronnallinen kikkailu on viedä kaiken huomion, mikä taas tarinankerronnan näkökulmasta ei tietenkään ole toivottavaa. Kuvauksesta, lavastuksesta, pukusuunnittelusta ja musiikista myönnetyt Oscar-ehdokkuudet kertovat nekin siitä, missä elokuvan suurimmat vahvuudet ovat.

Keira Knightley, joka näytteli myös Wrightin ohjaamissa kehutuissa epookkidraamoissa Ylpeys ja ennakkoluulo ja Sovitus, tekee Annan roolissa luultavasti yhden tähän mennessä parhaista suorituksistaan. Keirahan ei ole mikään huipputaitava näyttelijä, mutta säteilyvoimaa hänessä kyllä on vähintään yhden kevätauringon verran. Romanttisesti rakastuneen mutta aikansa käyttäytymiskoodeihin sidotun ja sen vuoksi onnettoman venäläiskreivittären rooli tuntuu istuvan hänelle siinä missä Greta Garbolle ja Vivien Leigh'lle aikoinaan.

Tarinan pääjuonnehan on sellainen, että arvostetun kreivi Kareninin (Jude Law) puoliso Anna rakastuu kohtalokkaan skandaalinkäryisesti nuorempaan sinkkukreivi Vronskyyn (Aaron Taylor-Johnson), mikä paitsi aiheuttaa paheennusta seurapiireissä myös muodostuu uhaksi Annan omalle tulevaisuudelle, sillä avioerossa syylliseksi tuomitun naisen asema ja oikeudet eivät 1800-luvun Venäjällä ole hääppöiset. Toisaalla tilanomistaja Levin (Domnhall Gleeson) – Tolstoin alter ego tarinan alkuperäisversiossa – tuntee pyyteetöntä rakkautta Annan veljen ruhtinas Oblonskyn (Matthew Macfadyen) kälyyn Kittyyn (raikas ruotsalaislupaus Alicia Vikander), vaikka tämä kertaalleen ehtii antaa hänelle rukkaset samaisen kreivi Vronskyn vuoksi. Mainitsematta on päähenkilöistä vielä miehensä uskottomuuteen tympääntynyt mutta asialle mitään mahtamaton ruhtinatar Oblonsky, jota esittää Kelly Macdonald.

Elokuva toimii oivasti yleissivistävänä viihdykkeenä ja houkuttimena tarttua myös itse alkuperäisteokseen. Näyttävän mise-en-scènen johdosta leffaa on myöskin mukava katsella. Siltä tuntemukselta ei kuitenkaan voi välttyä, että tämä on sittenkin enemmän Tolstoin tekstin melko pintapuolista kuvitusta kuin visionäärisen elokuvantekijän syvästi sisäistynyttä tulkintaa sen aihelmista. (16.1. Kino Myyri)

+ tarinassa suuren kertojan kosketus
+ visuaalisesti loistokas, karkkia silmille
− ei niin tunnevoimainen kuin voisi olla

★★★★★