Ohjaus Michael Haneke
Vuoden paras ja tärkein elokuva saattaa olla tässä. Ainakin yksi parhaista. Michael Haneken uusin ei välttämättä ole kovin helppoa katsottavaa, mutta syvästi vaikuttava, ajatuksia herättävä ja omalla lohduttomalla tavallaan kauniskin se on. Aika ajoin on sitäpaitsi ihan terveellistä myös elokuvakatsojana ottaa askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Näin todella tapahtuu itävaltalaisohjaajan johdattaessa meidät tutkimaan kanssaan tilannetta, jossa tosi rakkaus asetetaan äärimmäiselle koetukselle.
Haneken mestariteoksen iso, meitä jokaista koskettava kysymys kuuluu: mitä tehdä silloin kun eniten rakastamamme ihminen sairastuu parantumattomasti ja kärsii?
Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat noin kahdeksankymppinen ranskalaispariskunta. Heidän elämänsä muuttuu peruuttamattomasti eräänä aamuna, kun Anne kesken aamiaiskeskustelun saa oudon kohtauksen. Hetkeen hän ei reagoi mihinkään eikä kohtauksen mentyä ohi muista tapahtuneesta mitään. Huolestunut Georges kehottaa häntä menemään tutkimuksiin.
Niissä selviää, että Annen kaulavaltimo on tukkeutunut, ja hänet päätetään leikata. Operaatio kuitenkin epäonnistuu, minkä seurauksena Anne osittain halvaantuu. Pariskunnan kumpikin osapuoli tiedostaa tilanteen: tästä eteenpäin kaikki on pelkkää alamäkeä. Anne painostaa miehensä lupaamaan, ettei tämä veisi häntä enää sairaalaan.
Näin Georgesista tulee vaimonsa omaishoitaja. Hänen kärsivällistä sopeutumistaan tilanteeseen on kerrassaan riipaisevaa seurata, samoin kuin Annen asteittaista riutumistakin. Asiaa auttaa Trintignantin, 82, ja Rivan, 85, uskomattoman hienot näyttelijäsuoritukset. Tuntuu suorastaan siltä, että tässä ylitetään jonkinlainen raja, mennään näyttelemisen tuolle puolelle. Tarkoitan, että eletty elämä (ja tietoisuus siitä ettei sitä enää kovin paljon ole jäljellä) näkyy. Nuoremmat, kahdeksankymppisiksi maskeeratut näyttelijät tuskin kykenisivät yhtä sisäistyneisiin tulkintoihin näissä rooleissa, olisivatpa he kuinka taitavia tahansa.
Minulle Anne ja Georges ovat todellisia ihmisiä, joihin olen ilokseni saanut tutustua. Se, että olen saanut jakaa heidän kanssaan hetkiä, joita he eivät haluaisi jakaa kenenkään kanssa, herättää tietysti ristiriitaisiakin fiiliksiä.
Tämä elokuva, joka tapahtuu yhtä kohtausta lukuunottamatta kokonaan Annen ja Georgesin asunnossa, on myös kuvakerronnallisesti harvinaisen täyteläinen. Jokainen detalji – Georgesin sisäkenkinään käyttämiä kuluneita lenkkareita myöten – tuntuu merkitykselliseltä. Tilankäyttö on sillä tavalla mestarillista, että osaisin vielä tätä kirjoittaessanikin piirtää asunnon pohjapiirroksen ja sijoittaa tärkeimmät huonekalut paikoilleen. Harva elokuva yltää näin käsinkosketeltavaan todentuntuun ollen samalla näin rikas sisällöltään ja näin rikkeetön muodoltaan.
Yksi hieno piirre Rakkaudessa on vielä se, että vaikka tiedämmekin miten tarinassa tulee käymään – Haneke varmistaa asian näyttämällä sen heti ensimmäiseksi – onnistuu se silti myös yllättämään. Jopa hätkähdyttämään. (5.10. Kino Myyri)
+ tunnelma
+ näyttelijät
+ visuaalinen ilmaisu
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti