Anna Karenina, Iso-Britannia
Ohjaus Joe Wright
"Kaikki onnelliset perheet ovat samankaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Näillä usein siteeratuilla sanoilla alkaa Leo Tolstoin romaaniklassikko Anna Karenina, josta brittiohjaaja Joe Wright on nyt tehnyt uuden ties kuinka monennen filmisovituksen. Maailmankirjallisuuden merkkiteosten filmatisoinnit ovat nekin usein toistensa kaltaisia ja harvoin jos koskaan alkuperäisteosten veroisia vaikuttavuudessaan. Kenties tietoisena tästä Wright näyttää päättäneen, että onnistuupa hänen versionsa tai ei niin ainakin se joko onnistuu tai epäonnistuu "omalla tavallaan". Wright on nimittäin sijoittanut suurimman osan elokuvan tapahtumista – aina ratsastuskilpailuja myöten – teatteriin ja kuvannut sen kuin musikaalin, ilmeisesti korostaakseen kuvauksen kohteena olevan elämäntavan pinnallisuutta ja valheellisuutta. Vain maaseudulla tapahtuvat kohtaukset on kuvattu aidonnäköisissä lokaatioissa, mikä puolestaan ilmentänee sitä Tolstoin ajatusta, että yksinkertaisemmin elävät maaseudun asukkaat ovat myös toimissaan aidompia kuin Pietarin ja Moskovan seurapiirien teeskentelijät.
Visuaalisesti elokuva on suorastaan ylitsepursuavan korea, sellaista ähkymakeaa karkkia silmille kuin myös esimerkiksi Baz Luhrmannin Moulin Rouge kaksitoista vuotta sitten. Kuvaustyö on lisäksi virtuoosimaisen taidokasta ja kuvakerronta kekseliästä jopa siinä määrin, että varsinkin leffan alkupuolella tuo tekninen ja kerronnallinen kikkailu on viedä kaiken huomion, mikä taas tarinankerronnan näkökulmasta ei tietenkään ole toivottavaa. Kuvauksesta, lavastuksesta, pukusuunnittelusta ja musiikista myönnetyt Oscar-ehdokkuudet kertovat nekin siitä, missä elokuvan suurimmat vahvuudet ovat.
Keira Knightley, joka näytteli myös Wrightin ohjaamissa kehutuissa epookkidraamoissa Ylpeys ja ennakkoluulo ja Sovitus, tekee Annan roolissa luultavasti yhden tähän mennessä parhaista suorituksistaan. Keirahan ei ole mikään huipputaitava näyttelijä, mutta säteilyvoimaa hänessä kyllä on vähintään yhden kevätauringon verran. Romanttisesti rakastuneen mutta aikansa käyttäytymiskoodeihin sidotun ja sen vuoksi onnettoman venäläiskreivittären rooli tuntuu istuvan hänelle siinä missä Greta Garbolle ja Vivien Leigh'lle aikoinaan.
Tarinan pääjuonnehan on sellainen, että arvostetun kreivi Kareninin (Jude Law) puoliso Anna rakastuu kohtalokkaan skandaalinkäryisesti nuorempaan sinkkukreivi Vronskyyn (Aaron Taylor-Johnson), mikä paitsi aiheuttaa paheennusta seurapiireissä myös muodostuu uhaksi Annan omalle tulevaisuudelle, sillä avioerossa syylliseksi tuomitun naisen asema ja oikeudet eivät 1800-luvun Venäjällä ole hääppöiset. Toisaalla tilanomistaja Levin (Domnhall Gleeson) – Tolstoin alter ego tarinan alkuperäisversiossa – tuntee pyyteetöntä rakkautta Annan veljen ruhtinas Oblonskyn (Matthew Macfadyen) kälyyn Kittyyn (raikas ruotsalaislupaus Alicia Vikander), vaikka tämä kertaalleen ehtii antaa hänelle rukkaset samaisen kreivi Vronskyn vuoksi. Mainitsematta on päähenkilöistä vielä miehensä uskottomuuteen tympääntynyt mutta asialle mitään mahtamaton ruhtinatar Oblonsky, jota esittää Kelly Macdonald.
Elokuva toimii oivasti yleissivistävänä viihdykkeenä ja houkuttimena tarttua myös itse alkuperäisteokseen. Näyttävän mise-en-scènen johdosta leffaa on myöskin mukava katsella. Siltä tuntemukselta ei kuitenkaan voi välttyä, että tämä on sittenkin enemmän Tolstoin tekstin melko pintapuolista kuvitusta kuin visionäärisen elokuvantekijän syvästi sisäistynyttä tulkintaa sen aihelmista. (16.1. Kino Myyri)
+ tarinassa suuren kertojan kosketus
+ visuaalisesti loistokas, karkkia silmille
− ei niin tunnevoimainen kuin voisi olla
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti