No niinhän siinä sitten kävi, että joulukuussa tuli katseltua elokuvia lähinnä televisiosta. Ja aikamoinen liutahan noita näkyykin olleen. Seuraavassa pikatuomiot nähdyistä filmeistä:
Mantšurian kandidaatti
(The Manchurian Candidate, USA 1962)
Ohjaaja John Frankenheimerin uran ehdottomiin huippuihin kuulunee tämä kylmän sodan aikainen vainoharhatrilleri, jossa Laurence Harvey näyttelee salamurhaajaksi aivopestyä Korean sodan veteraania ja Frank Sinatra hänen palaneen käryä haistavaa upseeritoveriaan. Janet Leigh ja Angela Lansbury ovat muissa pääosissa. Tämä kihelmöivän kylmäävä jännäri on jäänyt vahvana kokemuksena mieleen jo parinkymmenen vuoden takaa, jolloin näin sen televisiosta ensimmäisen kerran. Ehkä vaikutus ei nyt ollut ihan yhtä voimakas, mutta kyllä tämä mennen tullen päihittää vuonna 2004 valmistuneen uusintaversion. (3.12. Teema)
★★★★★
Valloittava Philip Morris
(I Love You Philip Morris, USA 2009)
Jim Carrey on huijariksi ryhtyvä ex-poliisi ja Ewan McGregor hänen elämänsä suuri rakkaus John Requan ja Glenn Figarran yhteisohjauksessa, joka yrittää olla hauska veijaritarina ja koskettava homorakkauden kuvaus samanaikaisesti mutta ei onnistu kunnolla kummassakaan pyrkimyksessään. McGregor kyllä näyttelee taidokkaasti herkkää homomiestä, ja jos jostakin syystä niin hänen takiaan elokuva kannattaa katsoa. Omalla tavallaan näkemisen arvoista on tietysti myös McGregor ja Carrey pussailemassa toisiaan. Minä kuitenkin koin koko jutun liian laimeaksi ja Carreyn maneerisen näyttelemisen liian rasittavaksi innostuakseni tapauksesta. Requan ja Figarran käsis perustuu kuulemma tositapahtumiin. (5.12. Netflix)
★★★★★
Jäävuoren varjoon
(Suomi 2009)
Antti Seppäsen puolipitkä tutkimusretki kotkalaisen harrastajaelokuvaajan Oiva Kovasen elämään on oikea helmi viime aikojen kotimaisten elokuvien joukossa. Idea on yksinkertainen mutta nerokas: tekijä löytää kirpputorilta pari laatikollista eri puolilla maailmaa kuvattuja kaitafilmejä ja ryhtyy selvittämään, kuka ne oikein on kuvannut ja miksi. Vähitellen piirtyy esiin kauniisti kohdettaan kunnioittava muotokuva miehestä, joka – kertojan sanoja mukaillen – "ei ehkä koskaan löytänyt sitä oikeaa, mutta sen, mitä hän etsi, hän löysi." Katsoin elokuvan viikon sisällä kahteen kertaan, ensimmäisellä kerralla siksi, että satuin olemaan oikeaan aikaan töllöttimen äärellä, toisella kerralla myös siksi, että tarina ja tapa kertoa se koskettivat minua syvästi. (9.12. ja 13.12. Teema)
★★★★★
Metropolis
(Metropolis, Saksa 1926)
Elokuvahistorian ikonisimpiin teoksiin kuuluva Fritz Langin ohjaus tuli taas katsottua – tällä kertaa osin kunnioituksesta sitä kohtaan, että tällaisiakin elokuvia televisiossa esitetään, ja osin tietenkin myös siksi etten ollut aiemmin nähnyt tätä täydellistä versiota, jossa ovat mukana myös aiemmin kadonneiksi luullut, vuonna 2008 Argentiinasta löytyneet otokset. Tämän aikaansa edellä olleen ja jälkikäteen tarkasteltuna häkellyttävän profeetallisesti omaa aikaansa kuvanneen scifi-klassikon pariin tulen melko varmasti palaamaan myöhemmin blogillani. (12.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Synecdoche, New York
(Synecdoche, New York, USA 2008)
Aikamme arvostetuimpiin käsikirjoittajiin kuuluva Charlie Kaufman debytoi ohjaajana tällä erikoislaatuisella kuvauksella oman mielensä syövereihin hukkuvasta taiteilijasta. Aina mainio Philip Seymour Hoffman esittää neuroosien piinaamaa teatteriohjaajaa, joka saamansa apurahan turvin ryhtyy valmistelemaan elämää suurempaa näytelmää, öö, omasta elämästään. Samantha Norton, Emily Watson, Michelle Williams ja Catherine Keener ovat naisia hänen ympärillään. Varsinkin Kaufman-fanien rakastama leffa on kiistatta omaperäinen ja saattaa olla nerokaskin, mutta ainakin tällä tavalla heti huikean Metropoliksen jälkeen televisiosta katseltuna se jätti minut vähän kylmäksi. Pitänee katsoa tämä joskus uudestaan paremmin keskittyen. (12.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
A Single Man
(A Single Man, USA 2009)
Tämä 1960-luvun Kaliforniassa tapahtuva hillityn vivahteikas surutyön kuvaus on puolestaan muotisuunnittelijana meritoituneen Tom Fordin esikoisohjaus. Yhtenä ilmeisenä teemana elokuvassa on myös homojen rakkauselämä ja se kuinka muut suhtautuvat siihen. Colin Firth näyttelee Oscar-ehdokkuuden arvoisesti professoria, joka ei edes yritä päästä yli miesystävänsä kuoleman aiheuttamasta suuresta surusta ja joka kuitenkin on pakotettu kätkemään tunteensa. Christopher Isherwoodin romaaniin perustuva leffa on muiltakin osin tyylikkäästi toteutettu, mutta en silti usko että tämä jää loppuelämäksi mieleen. (13.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Juna saapuu asemalle
(L'arrivée d'un train à La Ciotat, Ranska 1896)
Lumière-veljesten vajaan minuutin mittaisesta yhden otoksen elokuvasta, jossa kirjaimellisesti juna saapuu asemalle, on jostakin syystä muodostunut elokuvahistorian lähtölaukauksen symboli, vaikkei se suinkaan ollut veljesten elokuvista ensimmäisiä. Jokaisen elokuvahistoriasta kiinnostuneen kuuluu tämä tietysti nähdä. (14. ja 15.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Vertigo – punainen kyynel
(Vertigo, USA 1958)
Sight and Sound -lehden äänestyksessä viime syksynä maailman parhaaksi elokuvaksi valikoitunut Alfred Hitchcockin ohjaus ansaitsee maininnan, vaikka tällä kertaa näinkin siitä vain loppupuoliskon. Monitasoisessa psykologisessa trillerissä James Stewart esittää korkeanpaikankammoista etsivää, joka palkataan varjostamaan oudon itsetuhoisesti käyttäytyvää Kim Novakia. Tämänkin huippuviihdyttävän ja katselukerran toisensa perään kestävän mestariteoksen ottanen tarkempaan syyniin myöhemmin. (15.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Andalusialainen koira
(Un chien andalou, Ranska 1929)
En malttanut jättää katsomatta myöskään Luis Buñuelin uraauurtavaa esikoisohjausta, kun se kerrankin televisiossa esitettiin (kuulemma ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen). Tämä yhdeksäntoista minuutin mittainen historian ehkä vaikutusvaltaisin lyhytelokuva löytyy tietenkin myös omasta hyllystä ja vieläpä kahdessa eri formaatissa. Unen logiikalla etenevässä filmirunossa ei ole perinteisessä mielessä mitään "järkeä" ja osittain juuri siksi se kiehtoo kerta toisensa jälkeen. Buñuelin kertoman mukaan leffa sai alkunsa hänen ja käsikirjoittajakumppaninsa Salvador Dalín näkemistä unista, joista toisessa silmää viilletään partaveitsellä ja toisessa kättä pitkin vilistää muurahaisia. Kaikki eivät varmasti tästä leffasta pidä, mutta varmaa on myös se, että kun elokuvan on kerran nähnyt niin sitä ei koskaan unohda. (15.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Joulukuusikauppiaat
(Big Business, USA 1928)
Stan Laurelin ja Oliver Hardyn viimeisiin mykkäfilmeihin kuuluva James W. Hornen ohjaus on luultavasti yksi koomikkoparin hauskimmista ja varmasti yksi anarkistisimmista. Kaverukset nähdään joulukuusikauppiaina, jotka äityvät hajottamaan James Finlaysonin talon riitaannuttuaan tämän kanssa kaupustelun yhteydessä. (16.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Vapaus
(Liberty, USA 1929)
Ehdottomasti hauskimpiin Laurel & Hardy -tuotoksiin kuuluu myös tämä Leo McCareyn ohjaama varhainen äänilyhäri, jossa kaverukset karkaavat vankilasta ja pukeutuvat erehdyksessä toistensa housuihin. Miten paljon hauskaa saadaankaan sitten revittyä siitä kun kumppanukset yrittävät saada housunsa vaihdetuiksi. Huipentuma rakenteilla olevassa pilvenpiirtäjässä on ylittämätöntä komediataidetta! (16.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Muuttomiehet pulassa
(The Music Box, USA 1932)
Vielä yksi Laurel & Hardy -lyhäri, nyt ohjaajana James Parrott. Homman nimi on se, että Stan ja Ollie yrittävät toimittaa pianoa portaita pitkin kukkulan laella asuvalle uudelle omistajalleen, joka tosin ei itse tiedä olevansa sen uusi omistaja ja joka kaiken lisäksi vihaa pianoita. (16.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Precious
(Precious: Based on the Novel 'Push' By Sapphire, USA 2008)
Jouluillan viihdykkeeksi valitsimme tämän ei ehkä kovinkaan jouluisen mutta kuitenkin sisällöllisesti puhuttelevan sosiodraaman, joka jos ei muuta niin ainakin saa ajattelemaan maailman vähäosaisia. Lee Danielsin ohjaama lukuisia palkintoja kerännyt pikkuleffa kertoo ylipainoisesta, lukutaidottomasta afroamerikkalaisesta teinistä, joka odottaa jo toista lasta omalle isälleen ja jota äitikin kohtelee lievästi sanottuna kaltoin. Koulunvaihto tarjoaa kovaonniselle harlemilaistytölle kuitenkin mahdollisuuden uuteen elämään. Nimiosaa näyttelevä Gabourey Sidibe huomioitiin muun muassa Oscar-ehdokkuudella tästä aikamoisen komeasta filmidebyytistään; käsikirjoittaja Geoffrey Fletcherin ja päähenkilön äitiä esittävän Mo'Niquen Oscar-ehdokkuudet realisoituivat palkinnoiksi asti. (25.12. Netflix)
★★★★★
Ikuistetut hetket
(Maria Larssons eviga ögonblick, Ruotsi/Tanska/Norja/Suomi/Saksa 2008)
Valokuvausteema sai minut katsomaan tämän Jan Troellin ohjaaman pohjoismaisen yhteistuotannon, joka kuvaa työväenluokkaista perhe-elämää 1900-luvun alun Ruotsissa. Maria Heiskanen näyttelee suomalaissyntyistä satamatyöläisen vaimoa, jonka arpajaisvoittona kerran saama kamera innostaa harrastamaan valokuvausta. Väkivaltaisen juoppolalliaviomiehen roolissa on Mikael Persbrandt, ja valokuvausliikkeen hoitajaa, joka rohkaisee Mariaa itsensätoteuttamisen tiellä, esittää Jesper Christensen. Elokuva toimii puheenvuorona muistojen ikuistamisen merkityksestä samalla kun se kuvaa puhuttelevan todentuntuisesti omien iso-isovanhempiemme aikaa. Sävähdyttääkseen toden teolla leffan pitäisi ehkä kuitenkin olla joko draamallisesti jäntevämpi tai sitten rohkeammin tunnelmapainotteinen. Käsikirjoitus pohjaa Troellin vaimon sukulaisen Maja Ömanin muistelmiin. (27.12. TV1)
★★★★★
Vicky Cristina Barcelona
(Vicky Cristina Barcelona, USA 2008)
Kuunnellako järjen vai sydämen ääntä silloin kun ne ovat keskenään ristiriidassa? Tuota kysymystä on Woody Allen pohtinut useammassakin viimeaikaisaisessa tuotoksessaan, niin myös tässä Barcelonassa tapahtuvassa ihmissuhdesotkussa. Järjen puolta pitää, tai ainakin yrittää pitää, Rebecca Hallin näyttelemä Vicky, joka saapuu kesäksi katalonialaiskaupunkiin valmistellakseen sikäläistä kulttuuria käsittelevää graduaan. Mukanaan hän tuo ystävänsä Cristinan (Scarlett Johansson), joka puolestaan on jopa naiivilla tavalla tunteidensa vietävissä. Kun ystävykset sitten törmäävät Javier Bardemin henkilöimään boheemiin taiteilijaan, joka sekä hämmentää suorapuheisuudellaan että osoittautuu mestarilliseksi viettelijäksi, alkaa allenilaisittain maustettu ihmissuhdesoppa olla valmis. Oman pikantin vivahteensa siihen tuo vielä taiteilijan epästabiili ex-vaimo, jota Penélope Cruz – Bardemin vaimo todellisessa elämässä – esittää sivuosa-Oscarin arvoisesti. Ei tämä ehkä ihan parasta Woodya ole, nasevan sanailun ryydittämää kelpo viihdettä kumminkin. (28.12. Netflix)
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti