Tule ja katso (1985)

Fljoran (Aleksei Kravtšenko) korviin sattuu.

Idi i smotri, Neuvostoliitto

Ohjaus Elem Klimov

Elem Klimovin sotakuvaus Tule ja katso on jäänyt nuoruusvuosilta mieleen yhtenä sen ajan tärisyttävimmistä leffakokemuksista, olkoonkin että vain tv:stä nähtynä. Nyt 25 vuotta myöhemmin sain vihdoin tilaisuuden nähdä sen uudestaan valkokankaalta. Oliko aika kullannut muistot vai oliko elokuva todella niin pysäyttävä kuin millaisena sen muistan?

Kyllä, pysäyttävä se nimenomaan oli. Mutta totta kai tämmöinen pysäyttää armeijaan lähdössä olevan nuoren miehen vähän eri tavalla kuin toisen mokoman verran enemmän elämää nähneen nelikymppisen.

Tule ja katso kuvaa sodan kauhuja nuoren partisaanipojan näkökulmasta saksalaisten terrorisoimalla Valko-Venäjällä vuonna 1943. Paino on sanalla kauhu. Sanoisinpa jopa, että vaikka Tule ja katso yleensä luokitellaankin sotaelokuvaksi, on kauhuelokuva minusta melkein osuvampi luonnehdinta. Kaikkein kauheinta elokuvassa on se, etteivät sen kuvaamat painajaismaiset tapahtumat ole keksittyjä.

Klimovin ja Ales Adamovitšin käsikirjoitus perustuu sodasta selvinneiden haastatteluihin ja Adamovitšin omiin kokemuksiin partisaanina. Tietenkin Klimov on ammentanut tarinaan aineksia myös omasta lapsuudestaan sodan jaloissa. Päähenkilö on noin viisitoistavuotias Fljora (Aleksei Kravtšenko), joka elokuvan alussa värväytyy äidin vastusteluista huolimatta erääseen partisaaniyksikköön. Poika kuitenkin jätetään matkasta partisaanien lähtiessä tositoimiin. Yksin metsässä harhaillessaan hän kohtaa toisen hylätyn, Glaša-nimisen tytön (Olga Mironova), ja joutuu tämän kanssa keskelle silmitöntä pommitusta. Siitä selvittyään nuoret suuntaavat takaisin Fljoran kotikylään, joka on kuitenkin tyhjä, ihmisiä ei näy missään. Ruumisröykkiö ladon takana kertoo, mitä Fljoran äidille ja pikkusiskoillekin on ehkä tehty.

Yhdessä elokuvan vavisuttavimmista jaksoista Fljora ja Glaša rämpivät suon yli saareen, josta he löytävät joukon henkiinjääneitä, ei kuitenkaan Fljoran äitiä eikä siskoja. Kaiken toivon menettäneenä ja täynnä vihaa Fljora yhyttää partisaanit uudelleen. Aikanaan hän päätyy katsomaan kuolemaa silmästä silmään yhdessä niistä yli kuudestasadasta valkovenäläiskylästä, jotka saksalaiset tuhosivat toisen maailmansodan aikana.

Mikään kiva katselukokemus Tule ja katso ei ole. Päinvastoin se on lähes sietämättömän rankka sotaleffa, tuskaisa pelon, kärsimyksen ja epätoivon odysseia. Vertailukohtina tulevat mieleen Tarkovskin Ei paluuta (1962), jossa siinäkin sota koetaan nuoren partisaanipäähenkilön kautta, ja Sergei Loznitsan tuore In the Fog (2012), joka sekin tapahtuu natsien miehittämällä Valko-Venäjällä. Tunnelma on kaikissa yhtä lohduton, mutta kun sekä Tarkovski että Loznitsa pitävät varsinaiset hirveydet poissa kuvista, Klimov heittää katsojan niiden keskelle helpotuksen hetkiä tälle suomatta.

Helpolla eivät ole päässeet myöskään elokuvan näyttelijät. Klimovin kerrotaan käyttäneen hypnoosia apunaan saadakseen nuoresta Kravtšenkosta irti kaiken haluamansa kuitenkaan aiheuttamatta tälle henkisiä vaurioita. Menetelmä kuulostaa hurjalta mutta melkoisen vaikuttava suoritus sillä on aikaansaatu. Myös elokuvan ääniraita on komea ja kekseliäs, sisältäen tavanomaisen räiskeen ja paukkeen lisäksi muun muassa Mozartin musiikkia, tinnitusefektin ja meille kaikille niin tuttuja metsän ääniä.

Jos elokuvaa jostakin kritisoisin niin ehkä paikoitellen yli äyräiden loiskuvasta pateettisuudesta. Kysymyksiä herättää lopun montaašijakso, jonka päätteeksi olemme silmätysten Hitleriä lapsena esittävän valokuvan kanssa. Loppua on kuulemma neuvostoviranomaisten toivomuksesta viilattu hieman alkuperäistä optimistisemmaksi. (9.1. Orion)

+ vavisuttava sodanvastainen sisältö

+ voimakas kuva- ja äänimaailma

+ tapahtumat tuntuvat tosilta

−/+ rankka, mutta taatusti mieleenpainuva katselukokemus

★★★★★