The Hateful Eight (2015)

The Hateful Eight, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon kahdeksas ohjaustyö ei ole saanut kriitikoita pahemmin pomppimaan innosta. Jotkut ohjaajan faneistakin ovat kai olleet puolittain pettyneitä uutuuteen. Jokseenkin kaikki taitavat kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että 87-vuotiaan säveltäjälegendan Ennio Morriconen scorestaan nyt vihdoin saama Oscar on enemmän kuin ansaittu. Ennion takia minäkin tämän ensisijaisesti halusin nähdä. Mutta on Tarantinon lumimyrskylänkkärissä muutakin hyvää. Vaikka itse tarina ei tällä(kään) kertaa järin ihmeellinen ole, osoittaa Quentin taas kerran kykynsä nimenomaisesti tarinan kertojana: The Hateful Eight pitää tiukasti pihdeissään koko kolmituntisen kestonsa ajan, vaikka toimintaa on vähän ja puhetta paljon ja vaikka juttu tapahtuu suurimmaksi osaksi yksien seinien sisällä.

Koska ohjaaja luulee, että fanit odottavat Tarantino-elokuvalta kunnon veriroiskeita, niin niitäkin tietysti on. Mutta jotenkin nekin tuntuvat tässä paremmin perustelluilta kuin vaikkapa muuten oivallisen Django Unchainedin lopussa. On kyllä tähdennettävä, että erittäin brutaali The Hateful Eightinkin lopetus silti on.

Miljöö on talvinen Wyoming ja aika joskus sisällissodan jälkeen. Vankkurit kiitävät lumimyrskyssä. Palkkionmetsästäjä John "Hangman" Ruth (Kurt Russell) on niissä viemässä viimeisintä saalistaan Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) Red Rockin kaupunkiin tuomiolle. Matkanteko keskeytyy, kun myrskyn takia jalkamieheksi joutunut Ruthin ammattiveli ja sisällissodan veteraani Marquis Warren (Samuel L. Jackson) liftaa kyytiin. Samoin tekee hetkeä myöhemmin Red Rockin sheriffiksi itseään väittävä Chris Mannix (Walton Goggins), joka selvästikään ei pidä Warrenin värisistä ihmisistä. Tämä toisiaan kyräilevä joukkio kuskeineen hakeutuu sitten suojaan matkan varrella sijaitsevaan Minnien majataloon. Tai mikä nykyaikaisen huoltoaseman vastine se ikinä onkaan.

Minnietä itseään ei kuitenkaan missään näy. Hänen sijastaan paikalla on neljä epäilyttävän oloista tyyppiä. Meksikolainen Bob (Demián Bichir) sanoo tuuraavansa Minnietä tämän poissaollessa. Puhelias engelsmanni (Tim Roth) esittäytyy kuinka ollakaan Red Rockin pyöveliksi. Takan ääressä kyhjöttävä vanhus (Bruce Dern) tunnistetaan etelävaltiolaiseksi kenraaliksi, Warrenin vanhaksi viholliseksi siis. Kaikkein salaperäisin on omassa nurkassaan "muistelmia" kirjoitteleva "cowboy" (Michael Madsen).

Edetessään tarina saa yhä enemmän mysteeridraaman piirteitä. Ja šakkiottelun. Joku valehtelee, mutta kuka? Vai valehtelevatko kenties kaikki? Onko kukaan se joka väittää olevansa? Jos jutussa jonkinlaista yleismaailmallista sanomaa on, liittyy se suvaitsevaisuuteen ja ennakkoluulojen voittamiseen.

Kaikessa en Tarantinoa arvosta, mutta sille nostan stetsonia, että hän sekä vaalii perinteitä että uudistaa niitä. The Hateful Eight edustaa genreistä perinteisintä, westerniä, mutta kaikkea muuta kuin klišeisesti. Milloinkaan aikaisemmin en länkkärissä ole nähnyt esimerkiksi näin hyytävää ja iholle tulevaa talvimyräkkää. Hahmogalleriakaan ei ole millään muotoa tavanomainen, vaikkakin ehkä tyypillisen tarantinomainen. Romantiikkaa jutussa ei ole tipan vertaa. Paitsi tietysti siinä mielessä, että ohjaajan esittämä kuva lännestä on vahvasti tarantinosoitu.

Perinteitä The Hateful Eightissä kunnioitetaan myös sillä tavalla, että tuotantoformaattina on ollut spektakuläärinen Ultra Panavision 70, joka on edellisen kerran ollut käytössä 1960-luvulla. Harmillista onkin, että Lasipalatsin mentyä remonttiin Helsingistä ja koko Suomesta puuttuu tällä hetkellä leffateatteri, jossa elokuva pystyttäisiin esittämään siinä muodossa kuin se on tarkoitettu esitettäväksi. Varsin komealta se silti näyttää näin digitaalisenakin. Vänkää sinänsä, että Tarantino on käyttänyt tätä eeppistä filmiformaattia näin pienimuotoisen elokuvan tekemiseen ja saanut kuin saanutkin sen näyttämään isolta.

Entäs se musiikki? No ei se läheskään parasta Morriconea ole mielestäni mutta kuitenkin yksi parhaista syistä katsoa tämä äijäily – Robert Richardsonin loisteliaan kuvaustyön ja vahvan näyttelijäkaartin ohella. Alla olevista tähdistä yksi onkin omistettu Enniolle ja loput kolme muulle elokuvalle.

+ hieno musiikki
+ komeat kuvat
+ rutosti äijäkarismaa screenillä
− paljon puhetta, vähän tarinaa

★★★★★

Django Unchained (2012)

Django Unchained, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon uutuus on verevä länkkärin ja orjadraaman yhdistelmä. Nimellään ja tunnusmusiikillaan se tekee kunniaa Sergio Corbuccin ohjaamalle italowesternklassikolle Nimeni on Django (1966), mutta juuri muuta yhteistä näillä leffoilla ei ole. Alkuperäinen Django Franco Nero sentään kuitenkin näyttäytyy Django Unchainedissakin yhdessä kohtauksessa. Tietenkin Mr. Tarantino tyylilleen uskollisesti tarjoilee monia muitakin pieniä makupaloja Shaftinsa ja Mandingonsa tuntevien leffaviittausbongareiden iloksi.

Django Unchained kertoo Django-nimisestä neekeriorjasta (Jamie Foxx), jonka persoonallinen immigranttipalkkionmetsästäjä Dr. King Schultz (Christoph Waltz) tarinan alussa vapauttaa. Tai tarkemmin sanottuna ostaa. Schultz on nimittäin saanut tietoonsa, että Django tuntee ulkonäöltä ne kolme etsintäkuulutettua roistoa, joita hän on paraikaa jäljittämässä, ja diiliin kuuluu, että Django saa vapautensa kun hän on ensin auttanut Schultzia löytämään ja tappamaan nuo teksasilaisella plantaasilla työskentelevät lurjusveljekset.

Näin tapahtuukin. Mutta kaikki tämä on vasta esinäytöstä varsinaiselle tarinalle, jossa Schultz lyöttäytyy Djangon kanssa kimppaan tämän lähtiessä pelastamaan rakasta Broomhilda-vaimoaan, jonka uskoo löytyvän Calvin Candie -nimisen häikäilemättömän mississippiläisporhon (Leonardo DiCaprio) plantaasilta. Saksalaissyntyinen Schultz kiinnostuu tapauksesta kuultuaan, että Broomhildan entinen omistaja on ollut saksalainen ja että tämä siitä johtuen myös osaa puhua saksaa.

Elokuva on taattua Tarantino-laatua niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää on ohjaaja-käsikirjoittajan ilmiömäinen kyky luoda mehukkaita tyyppejä, löytää oikeat näyttelijät niitä esittämään ja kuljettaa tarinaa viihdyttävästi. Arveluttavampaa on yliampuvan brutaalina leimahteleva väkivalta, josta vieläpä revitään irti hersyvää huumoria.

Djangon kunniaksi on kyllä sanottava, että se myös pakottaa katsojan puntaroimaan väkivallan oikeutusta ja omaa suhtautumistaan siihen eri tilanteissa. Kohtaus, jossa Django – epäröiden, Schultzin painostamana – ampuu väijyksistä erään lainsuojattoman tämän pojan silmien eteen, on mainio esimerkki. Koin sitä katsellessani oloni kiusaantuneeksi, ja uskon sen olevan tarkoituskin. Verisen kliimaksin, ja sen myötä koko elokuvan, voi niin ikään halutessaan nähdä eräänlaisena sankaruuden käsitteen uudelleenarviointina.

Tarinaltaan Django Unchained on puhdas aikuisten satu, joka kuitenkin kiinnostavasti tuo päivänvaloon eräitä Yhdysvaltojen historian häpeällisimmistä ja merkillisimmistä piirteistä. Rikkaat, moniulotteiset henkilöhahmot ovat sen suurin voimavara. Erityismaininnan ansaitsee niistä kaikkein ristiriitaisin, Samuel L. Jacksonin mahtavasti tulkitsema Candien "kotiorja" Stephen. Todella herkullinen hahmo on myös Candie itse: omasta mielestään hyvinkin sivistynyt herra Pääoma, jonka mukaan mustien orjuuttamiselle on tieteelliset perusteet. Leonardo DiCaprio nauttii silminnähden saadessaan kerrankin esittää tällaista emäkusipäätä.

Se, että Christoph Waltzin esittämä korostetusti saksalainen palkkionmetsästäjä on elokuvan valkoisista henkilöhahmoista ainoa, joka ei suhtaudu mustiin rasistisesti, on taas poliittis-historiallisine ulottuvuuksineen mainio sisäpiirivitsi. Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissahan Waltz esitti samantapaista hahmoa, jonka peräänantamattomuuden natsina ohitti vain hänen häikäilemätön opportunisminsa. Schultz edustaa selvästi samaa ihmistyyppiä, mutta tämä paskiainen sentään omaa jonkin verran kunniantuntoakin.

Django Unchained on Tarantino-elokuvaksi myös epätavallisen tunteellinen. Djangon ja Broomhildan jälleennäkeminen on rakennettu niin, että se ei voi olla koskettamatta sydämellä varustetun katsojan sisintä. Asiaa auttaa taustalla soiva, Ennio Morriconen säveltämä ja Elisa Toffolin laulama kaunis "Ancora qui" -balladi. Tällaiset elähdyttävät tuokiot saavat antamaan anteeksi muutamat ylilyönnit ja tarpeettomat veriroiskeetkin. (5.2. Finnkino Flamingo)

+ herkulliset hahmot
+ loistavat näyttelijävalinnat
+ viihdyttävä tarina historiallisesti kiinnostavalla sisällöllä
− veriroiskeilta ei voi välttyä

★★★★★