Jo viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt James Bond -elokuvien sarja on ärsyttävän loistava tuotekokonaisuus. Vaikka en itse koskaan ole ollut mikään Bond-fani, sille en voi mitään, että jokainen uusi Bond-leffa kuitenkin jollain lailla kiinnostaa. Tässä virallisen Bond-sarjan kahdennessakymmenennessäkolmannessa osassa etukäteiskiinnostusta vielä lisää se, että kipparina on toiminut vahvana draamaohjaajana tunnettu Oscar-voittaja Sam Mendes. Lupaavaa on sekin, että konnan rooli on annettu espanjalaistähti Javier Bardemille, joka viime vuosina on ollut aivan hillittömässä vedossa ja joka Coen-veljesten taannoisessa Menetetty maa -leffassakin teki kerrassaan unohtumattoman ja ansaitusti Oscarilla palkitun konnaroolin. Muun muassa näistä syistä uusi 007 Skyfall (007 Skyfall, Britannia/USA 2012) oli suorastaan pakko käydä tsekkaamassa heti tuoreeltaan.
Tunnettua on, että Daniel Craigin hypätessä James Bondin housuihin vuonna 2006 Eon-yhtiön leffasarja harppasi samalla ison askeleen kohti aiempaa realistisempaa ilmaisua. Bondin tapauksessa tuo realismi tarkoittaa tietysti lähinnä sitä, että sankariinkin voi sattua, eli että hän ei ole täysin haavoittumaton fyysisesti eikä myöskään tunnetasolla. Mendesin ansiota ohjaajana lienee se, että Skyfallissa Bondin ja M:n (Judi Dench) äiti ja poika -suhdetta muistuttava esimiehen ja alaisen suhde korostuu entistä selkeämmin. Leffa avaa kumpaakin roolihahmoa enemmän kuin yksikään edeltäjänsä, jättäen kuitenkin kutkuttavasti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lisäksi Skyfallista on löydettävissä sellaista perinteet-vastaan-uudistusmieli ja kokemus-vastaan-nuoruus -tyyppistä syvempää tematiikkaa, jollaista Bond-leffoissa ei ainakaan minun muistaakseni ole aiemmin nähty. Lopussa tuntuu siltä kuin kaikki olisikin vasta alussa. Ympyrä eräällä tavalla sulkeutuu.
Sitä ei tietenkään sovi unohtaa, että 007 Skyfall on silti aito ja pesunkestävä James Bond -elokuva. Pakolliset kasinokohtaukset ja flirttailut niin hyvis- kuin pahisnaistenkin kanssa ovat mukana. Myös yliampuvan vauhdikkaita takaa-ajoja ja mauttomuuden rajoille paisuteltua räiskemäiskettä piisaa totuttuun tapaan, vaikkakin vähemmän kuin normaalisti. Ja Bond-leffan roistohan ei olisi Bond-leffan roisto, ellei hän tekisi tarpeettoman monimutkaisia siirtoja vastustajan päänmenoksi vain siksi, että sankarille jäisi mahdollisuus tehdä hänen aikeensa tyhjiksi. Kiinnostavasti ajan henkeä kyllä kuvastaa se, että nyt vihollinen löytyy sieltä mistä vähiten odottaisi ja missä tämä ehkä järkyttää katsojankin perusturvallisuutta eniten, nimittäin omien joukosta.
Se on sanottava, että Javier Bardem häiriintyneen Silvan roolissa ei ainoastaan täytä odotuksia vaan miltei ylittää ne. Itsensä M:n päänahkaa kostonhimossaan jahtaava hahmo on ehdottomasti kiehtovimpia Bond-pahiksia mitä on ikinä nähty. Bond-tytöistä taas sankarin kollegana nähtävä Naomie Harris onnistuu selvästi paremmin kuin pahisten puolella houkutuslintuna keimaileva Bérénice Marlohe. Loppunäytöksen perusteella onkin syytä uskoa, että tämä suoritus ei jää Harrisin viimeiseksi Bond-elokuvissa. Positiivisin yllättäjä Skyfallin roolijaossa on kuitenkin nuori Ben Whishaw, jolle pedataan pysyvää paikkaa sarjassa uutena nörttimäisenä Q:na. Veteraani Albert Finney ja Craigin kanssa samaan ikäpolveen kuuluva Ralph Fiennes täydentävät sopivassa suhteessa nuoruutta kokemukseen sekoittavan näyttelijäjoukon.
007 Skyfall palkitsee myös visuaalisesti. Ei mikään suurensuuri yllätys, kun ottaa huomioon, että kuvaajan pallilla on istunut muuan Roger Deakins. Sekä Mendesin (Revolutionary Road) että Bardemin (Menetetty maa) kanssa aiemminkin työskennelleen Deakinsin meriittilistalta löytyy muun muassa kunnioitettavat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta. Täysin mahdotonta ei liene sekään, että Skyfallista heltiäisi yksi lisää, vaikka tämän lajin elokuvat tietysti aika harvoin Oscar-karkeloissa menestyvät. Kuvauksellisesti minua sävähdytti muun muassa se shanghailaisen pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa tapahtuva kamppailukohtaus, jossa tyylikkäästi leikitellään valoilla, varjoilla ja heijastavilla pinnoilla. Pidin kovasti myös tavasta, jolla Silvan hahmo esitellään: piinaavan pitkässä yksittäisessä otoksessa kamera ajaa hissuksiin kohti Bardemia samalla kun hän kävelee kohti meitä ja köytettynä tuolissa istuvaa Bondia. Tuokin kohtaus on aivan mahtava tietysti myös näyttelijäsuorituksena. (9.11. Flamingo)
+ turvallisen tuttua vauhtiviihdettä
+ tarinassa epäbondmaisesti myös sisältöä
+ loistava Javier Bardem
− tylsää räiskemäiskettäkin on, joskin vähemmän kuin Bondeissa tavallisesti
Saksan nousu elokuvan ja eritoten elokuvataiteen suurvallaksi 1920-luvun alussa oli pitkälti sellaisten henkilöiden kuin Erich Pommer (1889–1966), Carl Mayer (1894–1944) ja Friedrich Wilhelm Murnau (1888–1931) ansiota. Tuottaja Pommerin ja käsikirjoittaja Mayerin yhteistyö alkoi jo Tohtori Caligarin kabinetista, merkillisestä ekspressionistisesta painajaisesta, joka kolkolla tarinallaan ja vinksahtaneella visuaalisella toteutuksellaan ravisteli maailman elokuvayleisöjä kuin pommi vuonna 1920. Pommerin tuottama oli myös Mayerin ja Murnaun ensimmäinen yhteinen leffa Vogelödin linna (1921). Siitä ei kuitenkaan ole muotoutunut samanlaista klassikkoa kuin mainitusta Caligarista tai Murnaun vähän myöhemmästä Nosferatusta. Mutta kun puheena oleva saksalaisen mykkäelokuvan voimakolmikko seuraavan kerran saatiin mukaan samaan projektiin – näyttelijä Emil Janningsilla ja kuvaaja Karl Freundilla täydennettynä –, syntyi jotakin todella poikkeuksellista. Viimeinen mies (Der letzte Mann, Saksa 1924) on jäänyt elokuvan historiaan ennen muuta kuvakerronnallisen kekseliäisyytensä ansiosta, mutta toki tämä taidokas henkisen alennustilan kuvaus ja saksalaisen sielun syväluotaus puhuttelee nykykatsojaakin – ainakin tämän kirjoittajaa – myös sisällöllään.
Emil Jannings esittää suurkaupungin loistohotellin jo melko iäkästä portieeria, joka ammattinsa ja sitä symboloivan komean univormunsa ansiosta on asuttamansa kerrostaloyhteisön kunnioitetuimpia jäseniä. Yhtenä sateisena iltana hotellin johtaja kuitenkin huomaa, ettei vanhasta miehestä taida enää olla raskaiden matkalaukkujen kantajaksi, ja siirtää tämän vähemmän fyysistä rasitusta vaativiin tehtäviin miestenvessan hoitajaksi. Ylpeä entinen ovimies kokee siirron tietenkin nöyryyttävänä arvonalennuksena. Epätoivossaan hän ajautuu varastamaan oman entisen univormunsa tarkoituksenaan salata totuus naapureiltaan ja sukulaisiltaan, joiden luona asuu. Kun totuus kuitenkin aikanaan paljastuu, on häpeä sitten sitäkin suurempi. Univormun menettäminen merkitsee, ainakin sankarimme sisäisessä maailmassa, myös totaalista ihmisarvon menettämistä.
Tyylillisesti Viimeinen mies edustaa niin sanottua kamarielokuvaa, joka ekspressionismin ja katuelokuvan rinnalla oli kolmas vallitseva suuntaus 1920-luvun saksalaisessa elokuvassa. Varsinkin juuri Mayer erikoistui tähän tyylilajiin, jossa yleensä käsiteltiin tavallisten ihmisten arkista eloa, tosin usein varsin melodramaattisin vivahtein. Suuntauksen, jonka ylivoimaisesti maineikkain edustaja Viimeinen mies on, tunnuspiirteisiin kuuluu myös tarinan kertominen puhtaasti kuvin, ilman selittäviä välitekstejä. Viimeisessä miehessä on kuitenkin säännön vahvistavana poikkeuksena yksi väliteksti. Se johdattaa katsojan satumaiseen ja farssimaiseen loppuhuipentumaan, jota on arveltu tekijöiden piikiksi amerikkalaisten valtavirtaelokuvien happy endeille.
Ekspressionismin vaikutusta on myös nähtävissä muun muassa Janningsin kulmikkaassa näyttelemistyylissä sekä eräissä päähenkilön mielentilaa ilmentävissä lavastus- ja valaisuratkaisuissa (yksi lavastussuunnittelijoista oli Caligarinkin lavastustiimiin kuulunut Walter Röhrig). Esimerkiksi astellessaan ensimmäisen kerran kellarikerroksessa sijaitsevaan uuteen työpisteeseensä Jannings näyttää laskeutuvan synkkään mustaan tyhjyyteen – raskaan symbolistista kuvailmaisua ehkä mutta myös tehokasta. Vielä kekseliäämpää, pikemminkin impressionistiseksi luonnehdittavaa tyylittelyä ohjaaja Murnau ja kuvaaja Freund harrastavat silloin, kun kamera asettuu päähenkilön paikalle kuvastamaan tämän subjektiivista kokemusmaailmaa. Kohtaus, jossa "kamera juopuu", ja toinen, jossa hotellin seinät näyttävät kaatuvan päällemme, ovat aika villejä esimerkkejä siitä. Moisia efektikikkailujakin vaikuttavampaa on tapa, jolla Murnau ja Freund ovat mobilisoineet kuvausvälineensä. Näin sulavaliikkeiseen ja samalla näin ilmaisuvoimaiseen subjektiiviseenkameraan ei vuonna 1924 todellakaan oltu totuttu.
Mutta on elokuvassa myös hienoja realistisesti kuvattuja jaksoja omine valloittavine yksityiskohtineen. Aivan mainio on esimerkiksi alkupuolen kohtaus, jossa päähenkilön sukulaistyttö viimeistelee hääkakkua. Siinä on selvästikin jo samanlaista Murnaun kosketuksella silattua herkkyyttä ja luonnollisuutta kuin myös Auringonnousun, Suurkaupungin tytön ja Tabun henkevimmissä hetkissä. Ja vaikka eräät Viimeisen miehen ilmaisullisista keinovaroista saattavatkin nykykatsojasta tuntua vähän vieraannuttavilta, sitä ei voi kiistää, etteikö tämä oman aikansa kyvykkäimpien filmitaiteilijoiden luomus olisi yksi koko elokuvahistorian puhtaimmin "elokuvallisista" mestariteoksista. (14.10. Orion)
+ taidokkaasti ja ilmaisurikkaasti kuvattu elokuvahistorian merkkipaalu
+ koskettava tarina, jossa hauskasti epätodennäköinen loppukäänne
+ ylinäytellessäänkin suurenmoinen Emil Jannings
Elokuvafestivaalit ovat siitä kivoja, että niillä pääsee näkemään valkokankaalta myös sellaisia tuoreita laatuleffoja (ja myös vähemmän laadukkaita), joiden markkinapotentiaaliin levittäjät eivät usko ja joita ei sen vuoksi ole mahdollista nähdä kaupallisessa elokuvateatteriohjelmistossa. Pääkaupunkiseudun isoista festareista minulta jäi tänä vuonna Espoo Ciné väliin, mutta 25. kertaa järjestetyllä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla urakoin viiden elokuvan verran. R&A:ssa esitettiin yhteensä 180 pitkää elokuvaa ja 70 lyhytelokuvaa 50 eri maasta, näytöksiä oli kaikkiaan 450 ja yleisöä järjestäjän ilmoituksen mukaan ennätykselliset 58 000. Itse valitsin runsaasta tarjonnasta sellaisia kiinnostavan tuntuisia elokuvia, jotka eivät näillä näkymin ole tulossa kaupalliseen levitykseen. Joukon positiivisin yllättäjä oli unenomainen portugalilainen rakkausmelodraama Tabu. Mukana oli myös marsalkka Mannerheimista kertovan suomalais-virolais-kenialaisen kohutuotannon maailmanensi-ilta. Seuraavassa tarkempaa yhteenvetoa siitä mitä tuli nähtyä.
Suomen marsalkka.
Caesar Must Die
(Cesare deve morire, Italia 2012, 76')
Ohjaus Paolo ja Vittorio Taviani
Italialaiset nestorisarjan ohjaajaveljekset Vittorio (s. 1929) ja Paolo (s. 1931) Taviani yllättivät elokuvamaailman viime helmikuussa, kun he nappasivat arvostetun Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon nuorempiensa nenän edestä tällä erikoislaatuisella tutkielmalla taiteen ja elämän välisestä suhteesta. Tavianithan olivat kriitikkojen ja arthouse-yleisön suosikkeja 1970–80-luvuilla (Isäni, herrani 1977, Tähtikirkas yö 1982, Kaos 1984), mutta ovat sittemmin jääneet pois muodista. Mukava nähdä, että ukot ovat yhä iskussa.
Caesar Must Die on todellakin varsin omalaatuinen elokuva siinä mielessä, että sen näyttelijät ovat elinkautisiin ja muihin pitkiin vankilatuomioihin tuomittuja mafiosoja, huumekauppiaita ja murhaajia. Siis oikeasti pahoja miehiä. Tai ehkä sittenkin ihan tavallisia miehiä, joista olosuhteet vain ovat muovanneet rikollisia? Elokuva on kuvattu kokonaan Roomassa sijaitsevassa Rebibbia-vankilassa ja siinä seurataan näiden erikoisvartioitujen vankien Julius Caesar -draamaprojektin etenemistä casting-tilaisuudesta ensi-iltaan. Teos häilyy dokumentin ja fiktion välimaastossa siten, ettei katsoja aina voi tietää milloin kukin vanki esittää näytelmän roolihahmoa, milloin (ohjatusti) omaa itseään ja milloin taas on oma aito itsensä. On joka tapauksessa hämmentävää ja puhuttelevaakin nähdä kuinka suurella antaumuksella kaikki nämä roistot paneutuvat rooleihinsa. Varsinkin pääosien esittäjissä näyttäisi olevan todellista potentiaalia A-luokan elokuvanäyttelijöiksi. Palatessaan selliinsä yksi heistä toteaa alakuloisena, että vasta sen jälkeen kun hän on oppinut tuntemaan taidetta, selli on todella alkanut tuntua vankilalta.
Taiteella voi siis olla eheyttävä vaikutus kaikkein paatuneimpiinkin yhteiskuntamme jäseniin. Tämä lienee elokuvan ydinviesti, mutta lisäksi Tavianit rinnastavat kiinnostavasti antiikin Rooman, Shakespearen ajan ja nykypäivän vallankäytön sekä toisaalta poliittisen vallan ja siihen varsinkin Italiassa valitettavan usein kytkeytyvän järjestäytyneen rikollisuuden. Caesarin salamurhahankkeen ympärille rakentuvassa näytelmässähän on kieltämättä aika paljon myös mafiadraamoista tuttuja piirteitä. "Näyttää siltä, että tämä Shakespeare on elänyt minun kaupunkini kaduilla", yksi vangeista sanookin liikuttuneena.
Ei elokuva minua henkilökohtaisesti kovin syvältä koskettanut, mutta arvostan Tavianien rohkeutta tarttua näin epätavalliseen ideaan ja kykyä saada nämä hirveisiin rikoksiin syyllistyneet miehet avaamaan sisintään taiteen avulla. (24.9. Bio Rex Helsinki)
+ rohkea ja omaperäinen idea
+ taidokas ohjaus
+ herättää kysymyksiä
− enemmän "filmattua teatteria" kuin "elokuvaa"
★★★★★
In Darkness
(In Darkness, Puola/Saksa/Kanada 2011, 145')
Ohjaus Agnieszka Holland
Toisen maailmansodan juutalaisvainoista ja niihin liittyvistä pienistä suurista sankariteoista on tehty jo lukuisia elokuvia, mutta aina yksi uusi näkökulma joukkoon mahtuu. Varsinkin jos aihetta käsitellään niin vaikuttavasti kuin puolalaisohjaaja Agnieszka Holland tekee viimeisimmässä ohjaustyössään In Darkness.
Robert Marshallin kirjaan perustuva tosipohjainen tarina kertoo Lvovin (nykyinen Lviv Ukrainassa) viemäreissä työskentelevästä huoltomiehestä ja pikkurikollisesta Leopold Sochasta (Robert Wieckiewicz), joka natsien mielivallan keskellä kasvaa opportunistista sankariksi piilottamalla ryhmän juutalaisia kaupungin alla kulkevien likavesikäytävien sokkeloihin. Aluksi miestä motivoi lähinnä mahdollisuus hyötyä toisten hädästä, autettavat näet maksavat hänen palveluksistaan hyvin niin kauan kuin rahaa ja arvoesineitä riittää. Mutta yli vuoden mittaiseksi venyvän operaation edetessä Sochasta kuoriutuu eräänlainen likaviemäreiden Oskar Schindler, jolle palkkioksi lopulta riittää pelastettujen kiitollisuus ja puhdas omatunto. Jännitettä omalta osaltaan lisää se, että sielunsa miehittäjille myynyt Sochan ystävä painostaa häntä jatkuvasti ilmiantamaan viemäreissä mahdollisesti piileskelevät juutalaiset, joista natsit ovat valmiit maksamaan 500 zlotya per pää. Samaan aikaan yhden saksalaissotilaan kuolema kostetaan hirttämällä julkisesti kymmenen Sochan ei-juutalaista maanmiestä.
Holland ja ensikertalaiskäsikirjoittaja David F. Shamoon ovat rakentaneet elokuvan hienosti niin, että se on sekä jännittävä että uskottava ja päälle päätteeksi vielä koskettavakin. Henkilöhahmot ja tapahtumat tuntuvat todellisilta eikä elokuvaa rasita Hollywood-tyylinen ylidramatisointi, vaikka epäilemättä myös taiteellisia vapauksia on jonkin verran otettu käsikirjoitusta laadittaessa. Wieckiewicz tekee todella hienon roolityön pääosassa ja hyviä ovat elokuvan muutkin näyttelijät, mainittakoon heistä erikseen pienessä mutta tärkeässä rouva Sochan roolissa nähtävä Kinga Preis. Suurimmaksi osaksi pimeissä, vain taskulampuin ja kaasulyhdyin valaistuissa viemäreissä tapahtuva elokuva on taidokas ja tyylikäs suoritus myös kuvaaja Jolanta Dylewskalta. Ainoa pieni puute Hollandin teoksessa on, ettei se anna katsojalle mahdollisuutta tutustua "Sochan juutalaisiin" kovin hyvin. Toisaalta katsoja asetetaan tällä tavoin Sochan asemaan, joka hänkin näkee piileskelijät ensin kasvottomana juutalaisjoukkiona ja vasta vähitellen yksilöinä. Myös kovan kohtalon kokeva Sochan työtoveri jää turhan etäiseksi hahmoksi. (26.9. Orion)
+ jännittävä, uskottava ja koskettava tosielämän sankaritarina
+ taidolla ja tyylillä kuvattu
+ loistava pääosanesittäjä
− sivuhahmoista ei saa kunnon otetta
★★★★★
Tabu
(Tabu, Portugali/Saksa/Brasilia/Ranska 2012, 118')
Ohjaus Miguel Gomes
F.W. Murnau ohjasi Etelämeren saarelle sijoittuvan kielletyn rakkauden kuvauksen nimeltä Tabu vuonna 1931. Murnaun runolliset visiot ovat mitä ilmeisimmin innoittaneet myös portugalilaista Miguel Gomesia hänen valmistellessaan tätä samannimistä kielletyn rakkauden kuvausta, joka tapahtuu pääosin jossakin Portugalin siirtomaassa Afrikassa ja näyttää elokuvalta, jollaisen Murnaukin olisi saattanut tehdä.
Mustavalkoinen academy-kuvasuhteisena toteutettu elegia jakaantuu kahteen osaan, joiden nimet on niin ikään Murnaulta lainattu. Ensimmäinen osa, "Kadotettu paratiisi", tapahtuu nykypäivän Lissabonissa ja käynnistyy unenomaisen Afrikassa tapahtuvan prologin jälkeen. Keski-ikäinen uskova nainen nimeltä Pilar (Teresa Madruga) yrittää pitää huolta naapurissa asuvasta pelihimoisesta dementikosta Aurorasta (Laura Soveral), joka uskoo mustaihoisen taloudenhoitajansa Santan (Isabel Cardoso) juonivan häntä vastaan. Kun Aurora sairastuu vakavasti, pyytää hän Pilaria ottamaan yhteyttä vanhaan ystäväänsä Gian Luca Venturaan (Henrique Espírito Santo), jonka olemassaolosta sen enempää Pilar kuin Santakaan ei ole aiemmin tiennyt. Aurora kuitenkin kuolee ennen kuin vanhukset ehtivät tavata.
Elokuvan toisessa osassa, joka on nimeltään "Paratiisi", kerrotaan Auroran ja Venturan nuoruudesta ja tuhoon tuomitusta rakkaudesta Afrikassa – sekä eräästä Dandy-nimisestä lemmikkikrokotiilista. Erittäin omalaatuinen kerronnallinen ratkaisu on ollut sijoittaa tämä elokuvan varsinainen ydinaines takaumaan, joka muodostuu Venturan voiceover-monologista ja sitä täydentävästä mykkäelokuvamaisesta kuvituksesta. En muista nähneeni koskaan mitään vastaavaa. Elokuvan loppuosassa ei siis kuulla dialogia lainkaan, ainoastaan kertojanääntä, 60-luvun poppia ja tarkoin valikoituja äänitehosteita. Ja uskokaa tai älkää, tämä toimii. Kaikkein taianomaisimpia ovat hetket, joissa Ventura keskeyttää monologinsa ja kuvien annetaan puhua puolestaan. Esimerkiksi Auroran (Ana Moreira) ja Venturan (Carloto Cotta) ensikohtaaminen on harvinaisen sykähdyttävää elokuvailmaisua. Asiaa auttaa se, että Moreira ja Cotta paitsi näyttelevät todella hienosti myös näyttävät klassisilta glamorööseiltä filmitähdiltä. Muutenkin kiinnostavinta tässä Portugalin kolonialistista menneisyyttäkin hienovaraisen lyyrisesti valottavassa rakkaustarinassa on se, mikä jätetään sanomatta, mikä kerrotaan pelkin kuvin.
Kuten jo edellä kerrotusta saattaa arvata, on Tabu myös kokonaisuudessaan tavattoman kauniisti kuvattu elokuva. Kuin kuvilla kirjoitettu kaihoisa fado. Haikean nostalgista vaikutelmaa korostaa se, että jälkimmäinen osa on kuvattu rakeiselle 16-milliselle filmille. Tämä pienimuotoinen mutta suurella sydämellä tehty aika humoristinenkin elokuva kasvaa mielessäni päivä päivältä. (26.9. Orion)
+ erittäin omaperäinen idea ja toteutus
+ mykistävän kauniisti kuvattu
+ maaginen, unenomainen, kaihoisa
+ mitään negatiivista sanottavaa en keksi
★★★★★
In the Fog
(V tumane, Saksa/Hollanti/Valko-Venäjä/Venäjä/Latvia 2012, 127')
Ohjaus Sergei Loznitsa
Dokumentaristina uransa aloittaneen Sergei Loznitsan toinen fiktioelokuva In the Fog kertoo synkän tarinan saksalaisten miehittämästä Valko-Venäjästä vuonna 1942. Kaksi partisaania saapuu iltahämärissä kolmannen miehen kotiin ja vie hänet metsään ammuttavaksi. Sushenya (Vladimir Svirskyi) alistuu kohtaloonsa kiltisti, vaikka ei omasta mielestään ole syyllistynyt mihinkään. Partisaanit taas pitävät häntä maanpetturina, koska saksalaiset ovat säästäneet hänen henkensä mutta hirttäneet hänen kolme työtoveriaan epäonnistuneen sabotaašiyrityksen seurauksena.
Mutta kun teloitushetki koittaa, kohtalo puuttuu peliin arvaamattomalla tavalla. Sushenyan henki säästyy, kun hänen teloittajansa Burov (Vladislav Abashin), joka on myös hänen lapsuudenystävänsä, haavoittuu saksalaisten luodeista. Osat vaihtuvat, mutta paljoa toivoa selviytymisestä ei ole kenelläkään kolmikon miehistä, joiden muotokuvat täydentyvät kullekin erikseen omistetuissa takaumissa. Niistä käy muun muassa ilmi, että Sushenya on todellisuudessa kieltäytynyt hänelle tarjotusta yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Siitä syystä hänelle ei ole suotu kunniallista kuolemaa vaan hänet on päästetty vapaaksi aiheeton petturin leima otsassaan, mikä on vielä pahempaa.
Vassily Bykovin romaaniin perustuvaa Latviassa kuvattua elokuvaa on useissa arvioissa verrattu Elem Klimovin mestariteokseen Tule ja katso (1985), joka käsittelee samaa aihepiiriä ja joka kenties on kaikkein voimallisimmin minua itseäni puhutellut sotaleffa ikinä. Tunnelmaltaan In the Fog muistuttaa aika paljon myös tuoreempana muistissani olevaa Tarkovskin varhaistyötä Ei paluuta (1962). Loznitsa ja kuvaaja Oleg Mutu (mm. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää) luottavat ihailtavasti pitkien otosten ja diegeettisen äänikerronnan voimaan. Tunnelma on ankea, lohduton, raskas. Sota on tuolla jossain, ja tässä on kolme miestä, joiden elämän se on tuhonnut. Tuuli kahisee puissa. Oksalla kököttää korppi. Sumu peittää maiseman.
Lyhyesti sanottuna In the Fog on todella masentava mutta myös varsin kiehtova ja esteettisesti palkitseva sotaelokuva. Taideteos, josta ei ole helppo pitää mutta josta on mahdotonta olla vaikuttumatta.
+ tunnelmalliset pitkät otokset
+ vavahduttava sodanvastainen sisältö
+ esteettisesti palkitsevaa alakuloa
− raskas katselukokemus
★★★★★
Suomen marsalkka
(The Marshal of Finland, Suomi/Viro/Kenia 2012, 44')
Ohjaus Gilbert Lukalia
Yleisradion Keniassa tuottama lyhytfilmi marsalkka Mannerheimista ei odotetusti ole kovin hääppöinen elokuva. Absurdeihin mittoihin paisuneen ennakkokohun (ehkä tarkoituksellisesti) aiheuttaneena suomalaiskansallisena kulttuuritapauksena se on kuitenkin must-see. Miksi elokuvasta sitten on kohistu? Pääasiassa siksi, että monen suomalaisen mielestä musta kenialaisnäyttelijä kansallissankarimme roolissa on pöyristyttävää historian vääristelyä ja halveeraamista. Toinen syy on edelliseen liittyvä ajatus suomalaisten tv-lupamaksuvarojen tuhlaamisesta tällaiseen "roskaan". No, nyt kaikki asiasta kiinnostuneet voivat vihdoin itsekin todeta, ettei päätuottaja Erkko Lyytisen ja kumppaneiden tarkoituksena ole ollut tehdä sen enempää vakavasti otettavaa Mannerheim-muotokuvaa kuin suoranaista parodiaakaan. Sitä vastoin historiallisen henkilön elämäntarinaa on haluttu käyttää eräänlaisena kehyksenä yleismaailmallisen fiktiivisen tarinan kertomiseen.
Tältä kantilta katsoen Suomen marsalkassa on ihan kelpo idea. Marskin tarina liitetään jopa aika kekseliäästi afrikkalaiseen tarinankerrontaperinteeseen käyttämällä tarina tarinassa -rakennetta: vanha mies kertoo ryhmälle lapsia kaukaisessa Suomen maassa eläneen suuren miehen elämäntarinaa ikään kuin iltasatuna. Tässä tarinassa tarinan sisällä Mannerheim (Telley Savalas Otieno) nähdään miehenä, joka korvaa puutteellisia ihmissuhdetaitojaan omistautumalla uralleen sotilaana. Stoorin alleviivaten esitetty opetus on, että todellinen sankaruus ei nykymaailmassa välttämättä edellytä niin sanottuja suurmiestekoja. Sankaruutta voi olla myös kyky rakastaa ja kantaa vastuuta perheestä. Hyvä isä on aina sankari lapselleen ja niin edelleen.
Minulle ei tuota ongelmia hyväksyä mustaa näyttelijää Mannerheimin roolissa, sillä hänethän nähdään tässä tavallaan afrikkalaislasten mielikuvituksen tuotteena. Pidän ideasta. Lopputulos kuitenkin kärsii valitettavan paljon tökerön amatöörimäisestä toteutuksesta. Halpuus näkyy kaikessa. Ehkä tekijät eivät itsekään ole uskoneet elokuvaan niin paljon, että olisivat viitsineet satsata siihen tosissaan. En silti pidä tätä 20 000 euron ö-tuotantoa rahojen haaskauksena vaan mielenkiintoisena kokeiluna, joka saattaa parhaassa tapauksessa avata ainakin suomalaisten elokuvantekijöiden silmiä. Typerämmistäkin lähtökohdista on maailmassa elokuvia tehty, ja tullaan tekemään. Usein paljon suuremmilla budjeteilla. (28.9. Bio Rex)
+ idea toimii
− toteutus ontuu
★★★★★ (toinen tähti bonuksena mainiosta ideasta ja tekijöiden rohkeudesta ryhtyä näin pähkähulluun projektiin)
Mika Kaurismäki on 2000-luvulla tehnyt monta pätevää musiikkidokumenttia (Moro no Brasil, Brasileirinho, Sonic Mirror, Mama Africa) ja myös koskettavan henkilömuotokuvan Vesa-Matti Loirista (Vesku). Brasilialaistuneen Orimattilan pojan fiktioelokuvat sitä vastoin ovat tupanneet olemaan pettymyksiä, ja niin on valitettavasti myös uusi Tie pohjoiseen (Suomi 2012). Isästä, pojasta ja perhesiteiden merkityksestä kertova matkaelokuva on kyllä lähtökohdiltaan ihan lupaava mutta hukkaa mahdollisuutensa raakilemaiseen käsikirjoitukseen.
Vesku Loiri esittää renttuisää, joka vuosikymmeniä teillä tietymättömillä oltuaan ilmestyy säntillisen konserttipianistipoikansa Timon (Samuli Edelmann) kotiovelle ja houkuttelee tämän mukaansa automatkalle kohti "susirajaa". Siihen nähden, ettei pojalla ole isästään muistikuvia ja että hänellä olisi myös työvelvoitteita hoidettavanaan, hän vaikuttaa olevan ihmeen helposti vietävissä. Varastetulla amerikanraudalla suoritettavan Helsingistä Lappiin suuntautuvan matkan aikana isä ja poika sitten tietenkin löytävät toisensa ja siinä ohessa myös pojan perheasiat laitetaan kuntoon. Timon vaimo Tiia (Irina Björklund) on nimittäin kyllästynyt miehensä öisiin pianonpimputteluihin siinä määrin, että on muuttanut pikku tyttärensä kanssa Rovaniemelle ja perheen Helsingin-asunto on laitettu myyntiin. Matkalla kohdataan myös Timon sisarpuoli omalaatuisine miehineen (Mari Perankoski, Peter Franzén) ja isänäiti (Eila Roine) sekä isketään äitejä ja tyttäriä hotelleissa. Pakollinen Veskun ja Samulin laulutaitoa esittelevä musiikkikohtauskin on. Määränpäässä odottaa yllätys, joka saattaa määrittää Timon identiteetin uudelleen.
Ideaakin jutussa siis on, mutta idea ei kanna kehä kolmosta kauemmaksi. Isän ja pojan erilaisuuksista ja samanlaisuuksista olisi varmasti pystytty puristamaan mehukkaampaakin draamaa – tai komediaa – jos olisi tosissaan viitsitty yrittää. Nyt ne kohtaukset, joiden on tarkoitus koskettaa, eivät kosketa, eivätkä hauskimmatkaan hetket niin hauskoja ole, että ne riittäisivät kompensoimaan juonen ohuudesta ja teennäisyydestä aiheutuvan turhautumisen. Loiri kyllä vetää roolinsa antaumuksella, mutta sekään ei tässä tapauksessa paljoa pelasta. Edelmann taas on vielä enemmän hukassa kuin roolihahmonsa.
Kyllä Tie pohjoiseen kertakäyttöviihteestä käy, harmittaa vaan kun ajattelee miten paljon enemmänkin se olisi voinut olla. Toivoa sopii, että Loiri vielä jonakin päivänä saa arvoisensa huipennuksen ansiokkaalle näyttelijäuralleen. (18.9. Flamingo)
+ Vesku Loiri
− teennäinen ja ponneton juoni
− ei kosketa eikä juuri nauratakaan
Zaran (Amanda Pilke) ja Aliiden (Liisi Tandefelt)
ensikohtaaminen. Kuva: Solar Films.
Sofi Oksasen Puhdistuksen filminnös lienee tämän vuoden odotetuimpia kotimaisia elokuvatapauksia. Onhan Oksasen vuonna 2008 ilmestynyt romaani ollut suomalaisittain huikea kirjallinen ilmiö ja aikamoinen menestys kansainvälisestikin. Solar Filmsin tuottaman leffaversion on toisena pitkänään ohjannut ja co-käsikirjoittanut Antti J. Jokinen, toinen käsikirjoittaja on Marko Leino. Antti J. tunnetaan kyvykkäänä musiikkivideoiden tekijänä, mutta hänen viimevuotinen debyyttinsä pitkän elokuvan ohjaajana (Hollywood-kauhuilu The Resident) meni niin pahasti penkin alle, että näyttöhalut – ja paineetkin – ovat tässä varmasti olleet kovat. Täytyy tunnustaa, että omakin ennakkoasenteeni oli vähän skeptinen. Elokuva on kuitenkin suomalaisella mittapuulla ja etenkin Solar Films -asteikolla hyvä.
Viron lähihistoriaa kahdessa aikatasossa käsittelevä rankka draama alkaa kahden naisen jännitteisellä kohtaamisella. Nuori Zara (Amanda Pilke) pakenee henkensä hädässä jotakin ja tuupertuu syrjäisen maalaistalon pihaan. Mökkiä asuttava iäkäs Aliide (Liisi Tandefelt) korjaa neidon turvaan suhtautuen tähän varovaisen epäluuloisesti. Pian paljastuu, että ihmiskaupan uhriksi ajautunutta Zaraa jahtaa hänen säälimätön parittajansa ja että eristäytynyttä Aliidea piinaavat hänen oman menneisyytensä muistimöröt. Vaikuttaa myös siltä, että naiset ovat toisilleen sukua.
Kehystarinaan lomitetuissa takaumissa etualalle nousee Aliide, jonka nuoruuden kokemukset neuvostomiehittäjien alistamana rinnastuvat Zaran kokemuksiin seksiorjana itsenäistyneessä 1990-luvun alun Virossa. Aliide (takaumissa Laura Birn) on nuoruudessaan ollut epätoivoisen rakastunut komeaan Hansiin (Peter Franzén), joka kuitenkin on valinnut puolisokseen Aliiden siskon Ingelin (Krista Kosonen). Metsäveli-Hansin jouduttua kommunistien tappolistalle siskokset ovat piilottaneet miehen yhteiseen kotiinsa. Vallanpitäjien painostus on kuitenkin ollut niin kovaa, että selviytyäkseen ja pitääkseen rakkaimpansa turvassa juonikas Aliide on joutunut tekemään hirmuisia uhrauksia, joiden motiivit eivät ole olleet niinkään jalot kuin itsekkäät. Zaran tarina palauttaa nämä ahdistavat muistot hänen mieleensä, jossa pikkuhiljaa alkaa kyteä ajatus sen hyvittämisestä mikä hyvitettävissä on.
Jokinen kuljettaa kolkkoa tarinaa vetävästi, jopa näyttävästi ja hetkittäin hätkähdyttävästikin, mutta silti vähän intohimottoman oloisesti, kuin tavallista paremman keikan saanut mainosmies. Kuvat ovat komeita mutta samalla jotenkin hengettömiä. Parasta elokuvassa on ehdottomasti Laura Birn, joka vahvalla näyttelijäsuorituksellaan tekee ristiriitaisesta Aliidesta uskottavan ja elävän hahmon. Kokenut Tandefelt päähenkilön iäkkäämpänä painoksena on myös erittäin hyvä, ja kiitettävästi suoriutuu nuori Pilkekin hankalasta roolistaan. Virolainen Kristjan Sarv Zaran parittajana ja Tomi Salmela Aliidea piinaavana miliisinä tekevät vakuuttavat pahisroolit. Kososta ja Franzénia katsellessa sen sijaan mieleen hiipii ajatus, että hohhoijaa, taasko nämä. Jarmo Mäkinen parittajan apurina ei sekään järin mielikuvituksellinen roolitusratkaisu ole. Tuomas Kantelisen score kuulostaa siltä kuin se olisi sävelletty elokuvamusiikkikurssin oppikirjan "Draama ja epookki" -lukua tunnollisesti päntäten. (10.9. Flamingo)
+ vahva pohjatarina
+ hyvät pääosanäyttelijät
− aitouden tuntua jää kaipaamaan
Orion näyttää kuluvan syksyn aikana komean valikoiman Alfred Hitchcockin elokuvia. 22. elokuuta vietin Hitchcock-iltaa katsomalla peräperää Pelastusveneen ja Rebekan. Edellistä en ollut tätä ennen koskaan onnistunut näkemään ja jälkimmäisenkin näkemisestä oli ehtinyt vierähtää jo useampi vuosikymmen. Seuraavassa lyhyet arviot näistä varsin erityyppisistä mutta tunnistettavasti tekijänsä näköisistä filmeistä.
Pelastusveneen koko cast samassa kuvassa. Vasemmalta Walter Slezak, John Hodiak, Tallulah Bankhead, Henry Hull, William Bendix, Heather Angel, Mary Anderson, Canada Lee ja Hume Cronyn.
Pelastusvene
(Lifeboat, USA 1944)
Pelastusvene sai alkunsa Hitchin ideasta asettaa itselleen haaste sijoittamalla kokonainen elokuva yhteen tiukasti rajattuun tilaan. Siinä mielessä se on läheistä sukua sellaisille myöhemmille Hitchcock-tuotoksille kuin Köysi, Täydellinen rikos ja Takaikkuna, ollen niitä kaikkia puritaanisempi toteutuksessaan. Alkuperäinen idea kuvata elokuva puhelinkopissa ei sentään kuitenkaan toteutunut. Yhtenä taustavaikuttimena oli myös maestron halu edistää omalla tavallaan amerikkalaisten sotaponnisteluja. Käsikirjoittajaksi tähän 20th Century Foxin ainoaan Hitchcock-elokuvaan palkattiin itse John Steinbeck, joka kuitenkin sai raavittua kasaan vain juonirungon. Jo Swerling laati lopullisen kässärin sen pohjalta.
Elokuva kertoo sekalaisesta ryhmästä ihmisiä, jotka sattuman oikusta ovat joutuneet – kirjaimellisesti – samaan veneeseen. Täsmennettynä kyse on saksalaisten torpedoiman amerikkalaisen matkustajalaivan pelastusveneestä, jossa koko juttu siis tapahtuu. Tallulah Bankhead esittää muotitoimittajaa, John Hodiak kommari-merimiestä, Mary Anderson sairaanhoitajaa, Hume Cronyn radio-operaattoria, William Bendix jalastaan haavoittunutta laivan lämmittäjää, Henry Hull ökyporvaria, Canada Lee mustaihoista purseria ja Heather Angel kuollutta vauvaansa kanniskelevaa puolihullua matkustajaa. Entistä jännitteisemmäksi tilanne muuttuu, kun veneeseen kampeaa myös Walter Slezakin tulkitsema saksalaisen sukellusveneen kippari, joka vieläpä osoittautuu porukan ainoaksi navigointitaitoiseksi henkilöksi.
Sodan aikana valmistuneeksi Hollywood-tuotokseksi Pelastusvene on siitä erikoinen, ettei sakemannia suoraan sormella osoiteta konnaksi, ja ettei siinä toisaalta myöskään ole selkeää sankaria tai päähenkilöä. Demokraattisten amerikkalaisten kinastellessa keskenään määrätietoinen saksalainen ottaa ohjat käsiinsä luonteenomaisella auktoriteetillään. Hänessä näyttäisi mahdollisesti olevan jopa sankarin aineksia. Kuitenkin mitä pitemmälle tarina etenee, sitä ilmeisemmäksi käy, että natsi on natsi vaikka sen voissa paistaisi. Jutun ehkä liiankin ilmiselvä opetus lopulta on, että vain erimielisyydet unohtamalla ja yhteen hiileen puhaltamalla natsismin uhka voidaan taltuttaa.
Herkullisen lähtötilanteen asettamiin odotuksiin nähden elokuvan loppuratkaisu tuntuu vähän valjulta. Minulla oli ensi alkuun myös pieniä vaikeuksia hyväksyä Slezakia natsiupseerina, sillä hän ei toden totta näytä yhtään saksalaiselta sotilaalta. Karismallaan ja taidoillaan hän kuitenkin hoitaa homman kotiin, ja muilta osin roolimiehitystä voi pitää erittäinkin onnistuneena. Lisäksi Pelastusvene sisältää erään kaikkein kekseliäimmistä Hitchcockin cameoista.
+ herkullinen idea
+ hyvä näyttelijäensemble
+ "Hitchcock touch"
− odotuksiin nähden valju loppuratkaisu
★★★★★
Joan Fontaine ja Judith Anderson Rebekassa.
Rebekka
(Rebecca, USA 1940)
Ensimmäisen Hollywood-elokuvansa Hitchcock joutui ohjaamaan tuottajamoguli David O. Selznickin tiukassa valvonnassa. Valvonta olisi ehkä ollut vieläkin tiukempaa, ellei Selznickin aikaa olisi vienyt muuan toinen samaan aikaan tuotannossa ollut projekti, semmoinen kuin Tuulen viemää. Hitch oli joka tapauksessa äpsingillä kohdatessaan ensimmäisen kerran urallaan tuottajan, joka oli kiinnostunut myös sisällöstä eikä pelkästään rahasta. Ensimmäisen Hitchin ohjeiden mukaan kyhätyn käsikirjoitusversion Selznick tyrmäsi täysin. Robert E. Sherwood viilasi sen tuottajan näkemyksen mukaiseksi eli uskollisemmaksi alkutekstille. Rebekkahan perustuu Daphne du Maurierin huippusuosittuun romaaniin, joka ilmestyi 1938 ja jonka filmausoikeudet Selznick osti miltei heti. (Sattumoisin myös Hitchcockin edellinen työ, laimean vastaanoton saanut Jamaica Innin rantarosvot, perustui saman kirjailijan tekstiin.) Selznick ei myöskään antanut Hitchcockille oikeutta puuttua elokuvan leikkaukseen. Etevä ohjaaja kuitenkin varmisti oman näkemyksensä toteutumisen kuvaamalla elokuvan niin, että se käytännössä voitiin leikata vain yhdellä tavalla. Tämä tietenkin ärsytti ja huoletti kontrollifriikkiä tuottajaa aika lailla. Lopputuloksen nähtyään hän kuitenkin oli enemmän kuin tyytyväinen, ja syystä. Rebekka nimittäin osoittautui valtavaksi taloudelliseksi ja taiteelliseksi menestykseksi ja kuuluu yhä sekä Selznickin että Hitchcockin uran huippuihin, vaikkakaan Hitch itse ei pitänyt sitä täysin onnistuneena "Hitchcock-elokuvana". Teos sai vuonna 1941 kaikkiaan yksitoista Oscar-ehdokkuutta, joista parhaan elokuvan ja parhaan kuvauksen palkinnot realisoituivat.
Joan Fontaine esittää tässä romanttis-psykologisessa mysteeridraamassa nuorta amerikkalaisneitoa, joka avioituu Monte Carlossa tapaamansa englantilaisen kartanonherran Maxim de Winterin (Laurence Olivier) kanssa. Tuoreen rouva de Winterin hermot joutuvat koetukselle hetimiten hänen saavuttuaan uuteen kotiinsa, Cornwallissa sijaitsevaan linnamaiseen Manderlay-kartanoon, kun hän kuulee edellisen rouva de Winterin, nimeltänsä tietenkin Rebecca, kuolleen hämäräperäisissä oloissa. Palveluskunta ei tee hänen oloaan yhtään helpommaksi, päinvastoin varsinkin pahaenteisen jämäkkä taloudenhoitaja rouva Danvers (Judith Anderson) pyrkii kaikin keinoin osoittamaan, ettei tulokkaasta ole "oikean rouva de Winterin" korvaajaksi. Rebecan raskas muisto jäytää myöskin talon isäntää tavalla, joka saa uuden rouva de Winterin tuntemaan entistäkin suurempaa riittämättömyyttä. Kerronnan kannalta olennaista on, ettei hänen etunimeään mainita missään vaiheessa. Rebecan serkkua Jack Favellia, joka uskoo Maximin murhanneen edellisen vaimonsa, esittää George Sanders.
Ensimmäinen asia, johon huomio Rebekassa kiinnittyy, on Joan Fontainen eloisa näytteleminen. Hän ilmentää nuoren naisen hämmennyksensekaista onnea ja sittemmin yhä kasvavaa epävarmuutta kertakaikkiaan vakuuttavasti, ollen yhtäaikaisesti uskottava henkilöhahmo ja sädehtivä filmitähti. Toinen huippunäyttelijätiimistä erikoismaininnan ansaitseva on Judith Anderson, jolla näyttää olevan ihmeellinen kyky myrkyttää koko ilmatila läsnäolollaan. Näiden kahden näyttelijän yhteisissä kohtauksissa on ihan uskomaton latinki. Muutoinkin elokuvassa on hienointa sen täyteläisen jännitteinen tunnelma, jonka aikaansaamisessa George Barnesin ilmeikkäällä kuvaustyöllä ja Franz Waxmanin nyanssirikkaalla säveltaiteella on ollut oma merkittävä osuutensa. Alkuperäisen tarinan loppuratkaisua on vähän kaunisteltu Hollywoodin tuotantokoodeihin sopivammaksi, mutta se hyväksyttäköön.
+ täyteläisen jännitteinen tunnelma alusta loppuun
+ erinomaiset näyttelijät
+ loistelias visuaalinen toteutus ja upea musiikki
Aleksander Fordin kirjoittama ja ohjaama Ensimmäinen piiri (Den første kreds/The First Circle, Tanska/Länsi-Saksa 1973) tuli nähtyä vahingossa. Luulin nimittäin olevani menossa katsomaan ihan toista elokuvaa, kunnes Orionin lippujonossa hoksasin, että olin erehtynyt päivästä. No en siinä vaiheessa enää kehdannut kääntyä takaisinkaan, joten tulinpa kerrankin nähneeksi elokuvan, josta en etukäteen tiennyt yhtikäs mitään. Tällaista sokkoammuntaa voisi ehkä harrastaa enemmänkin.
Ensimmäinen piiri perustuu Aleksandr Solženitsynin samannimiseen romaaniin ja kertoo poliittisten vankien kohtelusta toisen maailmansodan jälkeisessä Neuvostoliitossa. Elokuvan alussa nuori ulkoministeriön virkamies Volodin (Peter Steen) soittaa arkaluontoisen varoituspuhelun äitinsä hengen pelastaneelle lääkärille. Tämä puhelu jäljitetään, ja soittajan henkilöllisyys pyritään selvittämään valtion turvallisuushankkeita kehittämään perustetussa laboratoriossa. Sen työntekijät ovat poliittiseen epäsuosioon joutuneita insinöörejä, matemaatikoita ja professoreita, jotka on ensin toimitettu vankileirille Siperiaan ja siirretty sitten "etuoikeutettuina" tähän Moskovan lähellä sijaitsevaan tutkimuslaitokseen. Keskeisimmäksi henkilöksi kohoaa matemaatikko Neržin (Gunther Malzacher), joka määrätään suunnittelemaan erityinen äänentunnistus- ja koodauslaite valtiojohdon tarpeisiin. Samantapaisen projektin parissa työskenteli myös Solženitsyn itse ollessaan erikoisvankila "Numero 16:n" asukas 1940-luvun lopulla. Kirja ja elokuva pohjautuvat hänen kokemuksiinsa siellä.
Painavaa asiaahan tämä tietysti on, mutta ei elokuva minua saanut ihmeemmin innostumaan. Dialogivetoinen ja sisällöltään raskas draama on raskas myös katsoa, etenkin kun henkilöhahmot jäävät vähän etäisiksi. Budjetin niukkuuskin näkyy, ja vaikka kyky eläytyä tapahtumiin ei suoranaisesti olekaan kielestä kiinni, ei asiaa varmasti ainakaan helpota se, että elokuva on toteutettu englanninkielisenä tanskalaisin, saksalaisin ja puolalaisin näyttelijöin. Kuvakerronnallisesti kiinnostavaa on ahkera zoomin ja pysäytyskuvien käyttö. Ne rytmittävät kerrontaa kivasti ja tuovat elokuvaan omannäköistään ilmettä.
Solženitsynin romaani ilmestyi muuten ensimmäisen kerran englanninkielisenä lyhennelmänä 1968. Samana vuonna maineikas puolalaisohjaaja Aleksander Ford pakeni antikommunistiksi syytettynä kotimaastaan asettuen ensin pariksi vuodeksi Israeliin ja myöhemmin Tanskaan. Ensimmäinen piiri -elokuvaa alettiin valmistella siellä 1970. Samana vuonna Solženitsyn palkittiin kirjallisuuden Nobelilla ja Ensimmäinen piiri julkaistiin Tammen kustantamana Suomessa. Alkuperäinen lyhentämätön laitos kirjasta ilmestyi kuitenkin vasta 1978 Ranskassa. Suomessa sitä ei ole julkaistu vieläkään, eikä Fordin elokuvaversiota ole koskaan nähty täällä kaupallisessa ohjelmistossa. (21.8. Orion)
+ painavaa asiaa Stalinin ajan Neuvostoliitosta
+ todentuntuinen
− raskas myös katsoa
− henkilöhahmot jäävät etäisiksi
Gloria, Marty, Alex ja Melman ovat saapuneet Monte Carloon.
Dreamworksin tuottama Madagascar-animaatioleffasarja on edennyt kolmanteen osaansa. Ohjaajiksi on merkitty kahden edellisenkin osan luotsaamisesta vastanneet Eric Darnell ja Tom McGrath sekä aiemmin animaatiokonsulttina ja ääninäyttelijänä toiminut Conrad Vernon; käsiksen ovat laatineet Darnell ja Noah Baumbach yhteistuumin. Aiempia osia en ole nähnyt, joten en osaa sanoa onko linja pysynyt niihin nähden samanlaisena. Tarina ei tässä ainakaan kovin kummoinen ole. Hupaisat hahmot ja vauhdikas meininki takaavat kuitenkin sen, että lapset ja tarpeeksi lapsenmieliset aikuiset viihtyvät Madagascar 3:n (Madagascar 3: Europe's Most Wanted, USA 2012) parissa hyvin. Etenkin alun Monte Carlo -jakso on sen verran hillitön, että aika paljon on valmis antamaan anteeksikin.
Elokuva alkaa tilanteesta, jossa New Yorkin eläintarhasta karanneet ja Afrikkaan päätyneet leijona Alex, seepra Marty, kirahvi Melman ja virtahepo Gloria (ääninä Ben Stiller, Chris Rock, David Schwimmer ja Jada Pinkett Smith) kaipaavat takaisin "kotiin" valtameren ja kaltereiden taakse. Sinne päästäkseen ne joutuvat aluksi uimaan (!) Eurooppaan, jossa ennen pitkää kohtaavat taloudelliseen ahdinkoon joutuneen sirkusseurueen. Pingviini- ja apinaystäviensä avustamina ne sitten järjestävät itsensä sirkuksen vetonauloiksi arvellen tällä keinoin saavansa esiintymiskutsun Amerikkaan.
Päähahmot ovat melko värittömiä, mutta sitäkin enemmän väriä löytyy muutamista sivuhahmoista. Varsinkin leffan alkupuolella show'n varastaa pelottavan tarmokas ja tarkkavainuinen Monte Carlon rankkurikuningatar Chantel DuBois (Frances McDormand), joka nimensä mukaisesti myös laulaa: leijonanjahtaamisen tuoksinassa kovia kokeneet alaisensa hän palauttaa tajuihinsa täräyttämällä Non, je ne regrette rienin miltei yhtä värisyttävästi kuin Edith Piaf parhaina päivinään. Erinomaisen luonteikkaita ovat myös sirkuslaiset: hössöttävä merileijona Stefano (Martin Short), epäluuloinen siperiantiikeri Vitaly (Bryan Cranston) ja viehko jaguaaritar Gia (Jessica Chastain). Aiemmissakin osissa esiintyneet juonikkaat pingviinit ovat myös aika verrattomia.
Katsoimme alkuperäisen 3D-version. (3.8. Flamingo)
+ mukaansatempaavaa vauhtiviihdettä
+ hauskat (sivu)hahmot
− köykäinen tarina
Tulipa heti tuoreeltaan, jopa ennen virallista ensi-iltaa, käytyä katsomassa uusi kotimainen elokuva. Lieneeköhän roolimiehitykseen kuuluvalla kummipojalla ollut vaikutusta asiaan? Mene ja tiedä.
Matti Kinnusen esikoispitkänään kirjoittama ja ohjaama Miss Farkku-Suomi (Suomi 2012) perustuu Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin. Muusikkona paremmin tunnetun Röyhkän (oik. Jukka-Pekka Välimaa) vahvasti omaelämäkerrallinen romaani kuvaa Välde-nimisen teinipojan rakkauden kaipuuta ja identiteetin etsintää 1970-luvun Oulussa. Myös Kinnunen on oululaislähtöinen, joten ei ole ihme että hän on valinnut esikoisleffansa aiheeksi juuri tämän. Tosin ohjaaja itse on sanonut tarttuneensa Röyhkän kirjaan alunperin ystävän suosituksesta.
Ihan kelpo nuorisodraaman Kinnunen työryhmineen on saanut aikaiseksi. Tarina oudosta oman tien kulkijasta, jonka erottautuminen massasta ärsyttää laumasieluisia luokkatovereita kiusaamiskynnyksen yli (sehän ei korkea tuon ikäisillä ole) ja joka musiikin avulla pyrkii valloittamaan ihailemansa tytön sydämen, ei toki ole maailman omaperäisin. Aitaa ei ole lähdetty korkeimmalta kohdalta ylittämään myöskään leffan toteutuksessa. Sujuvasti ja pakottomasti raina kuitenkin rullaa, mikä on pääasia. Meille 70-luvun kokeneille entisille nuorille se tarjoaa mojovan nostalgiapläjäyksen ja nykynuorillekin varmasti viihdyttävän, ehkä silmiäkin avaavan aikahypyn ja kasvutarinan. Huolellisesti toteutettu ajankuva onkin elokuvassa parasta. Mukava juttu on myös liuta tuoreita uusia näyttelijäkasvoja pääosissa. Etenkin Väldeä esittävä Mikko Neuvonen saa puhallettua roolihahmonsa hyvin eloon, ainakin siihen nähden että hänen suuhunsa sijoitetut repliikit ovat joissakin kohdin aika kankean kirjallisen oloisia. Onnistuneina sivuhahmoina mieleen jäävät amisviiksinen ampeeri-Datsunin omistaja ja naapurin lestadiolaiskakarat sekä myös Lou Reediä ja Velvet Undergroundia ihailevan Välden enempi punkkiin taipuvainen bändikaveri Sasu (Elias Gould). Sanni Kurkisuon esittämä elokuvan nimihenkilö voisi olla särmikkäämpikin hahmo, mutta koska hän tavallaan edustaa haavekuvaa täydellisestä tyttöystävästä, tämä tietty nukkemaisuus sopii oikeastaan ihan hyvin tyyliin.
Onkohan kohtaus, jossa lestadiolaisperhe purkautuu ulos Kleinbussistaan, tarkoituksellinen viittaus samansisältöiseen hauskaan kohtaukseen Robert Flahertyn klassikosta Nanook – pakkasen poika (1922)? On tai ei, pointsit siitä! (Flamingo 1.8.)
+ huolellisesti toteutettu ajankuva
+ tuoreet nuoret näyttelijäkasvot
+ rullaa sujuvasti
− ei suuremmin sävähdytä tunnevoimallaan tai omaperäisyydellään
"Taide on valhe, joka auttaa meitä ymmärtämään totuutta." Tämä Pablo Picasson väittämä on yksi johtoajatuksista Orson Wellesin viimeiseksi omaksi ohjaustyöksi jääneessä elokuvassa V. niinkuin väärennös (Vérités et mensonges/F for Fake, Ranska/Iran/Länsi-Saksa 1973). Kyseessä on eräänlainen elokuvaessee, vekkulimainen tutkimusretki huijaamisen, väärentämisen ja valehtelemisen maailmaan. Juju on siinä, että Welles rinnastaa elokuvantekemisenkin käsiteltävänä oleviin aiheisiin, vihjaten, että koko elokuvakerronta oikeastaan perustuu katsojan huiputtamiseen. "Mutta kaikki mitä seuraavan tunnin aikana kuulette, on totta", Welles vakuuttaa meitä silmiin katsoen leffan alussa.
Tekeleen perustana on materiaali, jonka ranskalainen dokumentaristi François Reichenbach oli aiemmin kuvannut kuuluisasta taideväärentäjästä Elmyr de Horystä kertovaa tv-filmiä varten. De Horyn on väitetty myyneen yli tuhat väärentämäänsä teosta museoille ja taidegallerioille ympäri maailmaa. Toinen keskushenkilö on kirjailija-toimittaja Clifford Irving, joka 1960-luvun lopulla julkaisi de Horystä kirjan nimeltä Fake! ("Väärennös!") ja joka pari vuotta ennen Wellesin elokuvan valmistumista aiheutti valtaisan skandaalin Yhdysvalloissa, kun hänet kuuluisaksi tehnyt Howard Hughes -elämäkerta osoittautui sekin väärennökseksi. Mukana on merkittävässä roolissa myös Oja Kadar -niminen nainen, jonka Welles kertoo vetäneen kunnolla höplästä itseään Picassoa toimiessaan yhden kesän ajan tämän mallina ja rakastajattarena. Tietenkin Orson muistuttaa myös omasta menneisyydestään silmänkääntäjänä ja legendaarisen Maailmojen sota -radiokuunnelman tekijänä. 1930-luvun puolivälissä esitetty Maailmojen sotahan aiheutti pakokauhun amerikkalaisissa, kun nämä sitä kuunnellessaan uskoivat marsilaisten oikeasti hyökänneen Maahan. Sen jälkeen Welles on lähes kaikissa ohjaamissaan elokuvissa käsitellyt valheisiin, petoksiin ja/tai peiteltyihin totuuksiin liittyviä aihelmia jostakin kulmasta.
V. niinkuin väärennös on siis paitsi dokumentti väärentämisestä myös Wellesin omaa uraa peilaava tutkielma taiteen syvimmästä olemuksesta. Se haastaa katsojan pohtimaan, miten taideteos määritellään ja mihin sen arvo perustuu, muistuttaen samalla suhtautumaan terveen kriittisesti kaikkeen "totena" ja "aitona" esitettyyn. Taidemarkkinoita ja -kriitikoita leffa pitää tietysti pilkkanaan, ja taustalta olen aistivinani Wellesin elokuva-alan kehitystä kohtaan tuntemaa katkeruutta. "Aloitin huipulta ja raivasin tieni aina pohjalle saakka", kuulemme hänen sanovan. Elokuvan ehkä provokatiivisimmat ja kutkuttavimmat mietteet tulevat kuitenkin Irvingin suusta: "Jos väärennetyt maalaukset ovat näytteillä suuressa museossa tarpeeksi pitkän aikaa, niistä tulee aitoja", ja: "Tärkeintä ei ole tietää, onko maalaus aito vai väärennetty, vaan onko kyseessä hyvä vai huono väärennös."
Ei elokuva ihan niin briljantilta nyt tuntunut kuin nähdessäni sen ensimmäisen kerran televisiosta joitakin vuosia sitten. Suosittelen silti tilaisuuden tullen tutustumaan tähän persoonalliseen ja elokuvan ilmaisukeinojakin – erityisesti leikkausta – varsin kekseliäästi hyödyntävään faktioon. (Orion 31.7.)
+ Orson Welles kameran edessä ja takana
+ kiehtova aihe vekkulimaisesti käsiteltynä
+ haastetta hoksottimille
− paljon puhetta, vähän toimintaa
Michel (Jean-Pierre Darroussin), Marie-Claire (Ariane Ascaride) ja matkakassa, joka myöhemmin varastetaan.
Maailmassa on paljon vääryyttä ja eriarvoisuutta. Ranskalaisohjaaja Robert Guédiguian näyttää uusimmassa elokuvassaan Kilimanjaron lumet (Les neiges du Kilimandjaro, Ranska 2011) yhdenlaisen tavan korjata asioita paremmiksi. Marseillelaisen vasemmistoromantikon näkemys saattaa olla ylioptimistinen ja vähän naiivikin, mutta kuten hyvissä saduissa aina, tässäkin pinnan alta pilkistää Suuri Viisaus. Eivät tällaiset tarut, joissa ihmisyys nostetaan rahan yläpuolelle, milloinkaan ole pahasta.
Jean-Pierre Darroussin näyttelee viisikymppistä ay-aktiivia Micheliä, joka elokuvan alussa luettelee kahdenkymmenen tehtaalta irtisanottavan nimet, niiden joukossa myös omansa. Irtisanominen on päätetty suorittaa arpoen, ja läpeensä solidaarisena miehenä Michel on lisännyt omankin nimensä arvottavien listalle. Työttömyys ei ihmeemmin hetkauta Michelin ja hänen siivoojavaimonsa (Ariane Ascaride) elämää, sillä asunto on jo maksettu, lapset ovat lentäneet pesästä ja kohtuullinen toimeentulo on ammattiyhdistyksen ansiosta taattu. Lastenlasten kanssa telmimiseenkin jää nyt enemmän aikaa. Mutta Michelin maailma järkkyy, kun hän vaimonsa ja ystäväpariskuntansa (Gérard Meylan, Marilyne Canto) kanssa bridgeä pelatessaan joutuu röyhkeän ryöstön kohteeksi. Toisella tavalla se järkkyy, kun toinen ryöstäjistä osoittautuu irtisanotuksi kollegaksi, jolla on kaksi alaikäistä pikkuveljeä huollettavanaan. Rangaistako ryöstäjää vai auttaako näitä yhteiskunnan huono-osaisia, siinä pulma.
Michelin ja hänen vaimonsa lopulta varsin ylitsevuotavaksi äityvässä jalomielisyydessä on kieltämättä siirapinmakua mukana, mutta erinomaiset näyttelijät ja Guédiguianin panostus yksityiskohtiin pitävät leffan raiteilla. Tunnetta ja ehtaa elämänmakuakin on mukana riittävästi. Minuun tämä teki paljon suuremman vaikutuksen kuin esimerkiksi teemoiltaan samantapainen Aki Kaurismäen Le Havre, johon Guédiguianin elokuvaa on useammassakin arviossa verrattu ja jossa Darroussin niin ikään näyttelee. Myös Marcel Pagnolin elämäniloisia Provence-kuvauksia ja Jean Renoirin humanistisia draamoja Kilimanjaron lumet tunnelmiltaan ja teemoiltaan jonkin verran muistuttaa.
Se, että elokuvalla on sama nimi kuin eräällä Ernest Hemingwayn novellilla, on ilmeisesti sattumaa. "Kilimanjaron lumet" viittaa tässä tapauksessa elokuvassa kuultavaan lauluun ja päähenkilöiden haaveissa siintävään lomamatkaan. Guédiguianin käsikirjoituksen inspiraationa on ollut Victor Hugon runo Les pauvres gens ("Köyhät ihmiset").
+ sosiaalisesti kantaaottava "hyvän mielen leffa"
+ paljon tunnetta
+ erinomaiset näyttelijät
− onko siirappia lipsahtanut vähän liikaakin?
Bellevillen kolmoset (Les triplettes de Belleville, Ranska/Kanada/Belgia 2003) on Sylvain Chomet'n esikoispitkänään ohjaama omalaatuisen humoristinen animaatio Pariisin laitamilla asuvasta mummosta, jonka kasvattama ja valmentama (!) kilpapyöräilijä-pojanpoika kidnapataan polkemaan alamaailman raharattaita valtameren takana sijaitsevaan, kovastikin New Yorkia muistuttavaan Bellevillen kaupunkiin. Sankarimummo lähtee tietysti nuortamiestä pelastamaan yhdessä junatraumaisen Bruno-koiransa kanssa ja törmää sitten reissullaan tarinan eksentrisiin nimihenkilöihin. Näiden entisten laulajatähtösten, joiden loiston päivistä saamme nauttia elokuvan riemastuttavassa avauskohtauksessa, pääajanviete on sammakoiden pyydystäminen dynamiitilla ja mitä mielikuvituksellisempien ruokalajien valmistaminen niistä.
Chomet'n viimeisimmän ohjauksen Illusionistin (2010) tavoin tämäkin höpsönhauska ja samalla vähän surumielinen tarina kumartaa paitsi perinteiselle käsin piirretylle animaatiolle myös Jacques Tatin hiljaisesti viisaalle, modernin maailman kummallisuuksia ihmettelevälle komediataiteelle. Illusionistin taikuri ja "Bellevillen kolmoset" ovat selvästikin samaa puuta, vanhanaikaisia pienten salien viihdyttäjiä joille ei tahdo löytyä sijaa nykymaailmasta. Chomet'n omaan ideaan pohjautuva Belleville on kuitenkin näistä kahdesta elokuvasta vauhdikkaampi ja käänteissään villimpi. Toisaalta tarina ei tässä ole samalla tavalla aidosti koskettava, lähinnä vaan hupsu ja kreisi. Lopputakaa-ajo on vinkeä parodia amerikkalaisten toimintaleffojen vastaavista. Bonuksena Bellevillestä voi bongata karikatyyrihahmoina sellaisia viihdemaailman legendoja kuin Django Reinhardt, Josephine Baker ja Fred Astaire. Lisäpisteitä on vielä annettava Chomet'lle siitä, että hän on näköjään heti esikoisestaan lähtien ottanut tavakseen palkita ne katsojat, jotka malttavat istua paikoillaan lopputekstien ajan. Chomet'n yhdessä säveltäjä Benoît Charest'n kanssa kirjoittama mainio tunnuskappale Belleville Rendez-vous huomioitiin muuten myös Oscar-ehdokkuudella niin kuin itse elokuvakin parhaan pitkän animaation sarjassa. Musiikilla onkin tärkeä rooli elokuvassa, jossa ei ole varsinaista dialogia lainkaan. (12.6. Orion)
+ taatusti omaperäinen ja hupsusti hauska tarina
+ karikatyyrimäisen kuvakerronnan juhlaa
+ Belleville Rendez-vous
Heathcliff (Solomon Grove), Catherine (Shannon Beer), Yorkshiren karu luonto ja orastava rakkaus.
Emily Brontën ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt romaani Humiseva harju (1847) on filmattu kymmeniä kertoja. Lähtemättömästi on mieleen jäänyt (jo ensimmäisellä katselukerralla yli 30 vuotta sitten) filmisovituksista maineikkain, Hollywood-melodraamojen huippuihin lukeutuva William Wylerin ohjaus vuodelta 1939, pääosissaan Laurence Olivier ja Merle Oberon. Myös Luis Buñuelin vuonna 1954 valmistuneesta meksikolaistulkinnasta muistelen kovasti tykänneeni, vaikka sitä ei yleisesti kovin paljon arvosteta. Brontën tarina tallirenki Heathcliffin ja talontytär Catherine Earnshaw'n tuhoon tuomitusta ja hulluudeksi äityvästä rakkaudesta on tietysti jo sinällään niin väkevä, että aikamoinen poropeukalo pitää elokuvantekijän olla jos ei siitä saa tunteisiin vetoavaa draamaa puristettua.
Andrea Arnoldin ohjaama ja co-käsikirjoittama tuore Humiseva harju (Wuthering Heights, Iso-Britannia 2011) ei juuri voisi olla tyyliltään erilaisempi kuin Wylerin klassikko. Kaukana ollaan myös niiden peribrittiläisten tv-epookkien maailmasta, joissa kauniisti pukeutuneet ihmiset patsastelevat komeissa taloissa hillityn hienostunutta dialogia käyden teekuppi kourassa. Arnoldin alkuvoimaisessa tulkinnassa korostuvat päähenkilöitä ympäröivän maiseman karuus ja ankeat sääolot. Muta ja rapa roiskuu, kun nuoret Heathcliff ja Cathy temmeltävät Yorkshiren nummilla ja huomaavat tuntevansa muunkinlaista kuin sisaruksellista kiintymystä toisiinsa. Oman aiemmista filmiversioista poikkeavan vivahteensa vimmaiseen tarinaan tuo se, että Heathcliff esitetään selkeästi mustan rodun edustajana. Wylerin elokuvassa hänet kuvataan mustalaisena, alkuperäisteoksessa moniselitteisesti "tummana".
Elokuva alkaa tilanteesta, jossa Humiseva harju -tilan isäntä herra Earnshaw esittelee Liverpoolista löytämänsä orpopojan lapsilleen ja pyytää heitä kohtelemaan tätä kuin veljeä. Catherine ystävystyykin Heathcliffiksi nimetyn mustan pojan kanssa nopeasti, mutta veli Hindley ei voi sietää tätä ollenkaan. Myöhemmin herra Earnshaw'n kuoltua Hindleystä tulee tilan isäntä ja Heathcliff alennetaan perheenjäsenestä palvelijaksi. Cathy puolestaan tutustuu lähistölle muuttaneeseen rikkaan perheen poikaan Edgar Lintoniin, joka saa hänet näkemään Heathcliffin toisin silmin, alempiarvoisena. Kun Heathcliff kuulee Cathyn tunnustavan kamarineidolleen, että Edgar on kosinut häntä ja hän on suostunut, Heathcliff pakenee pimeyteen ja katoaa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän palaa rikkaana miehenä päämääränään kostaa kokemansa vääryydet.
Elokuva on saanut useita palkintoja kuvauksestaan. Hienoa työtä kuvaaja Robbie Ryan on kieltämättä tehnytkin luonnonoloja ja -valoa oivaltavasti hyödyntäen ja käsivarakameraan vakaasti luottaen. Mielenkiintoista, että Arnold ja Ryan ovat käyttäneet nykytrendien vastaisesti perinteistä 1.33:1 -kuvasuhdetta, saapa nähdä pysyykö formaatti samana myös dvd- ja blu-ray-versioissa. Näyttelijöistä onnistuvat ehkä parhaiten Heathcliffiä ja Cathya nuorina esittävät Solomon Grove ja Shannon Beer. Aikuista Cathyä näyttelevä Kaya Scodelario on myös häikäisevän valovoimainen tuttavuus, mutta James Howson aikuisena Heathcliffinä jättää vaisumman vaikutelman. Sivuroolit on nekin miehitetty mielenkiintoisilla tuoreilla kasvoilla. Pienenä tyylirikkona mainittakoon lopputekstien aikana kuultava poppibiisi, joka ei sovi ollenkaan muuten täysin musiikittomaan elokuvaan. Tuulen humina olisi ollut parempi vaihtoehto. 129-minuuttinen leffa tuntuu myös kokonaisuutena aavistuksen ylipitkältä. (1.6. Kinopalatsi)
+ persoonallinen, luontoyhteyttä korostava tulkinta klassikkotarinasta
+ komeasti kuvattu, tunnelmallinen
− tuntuu pitemmältä kuin on
Ei paluuta (Ivanovo detstvo, Neuvostoliitto 1962) on suuren venäläisen elokuvarunoilijan Andrei Tarkovskin (1932–1986) ensimmäinen pitkä ohjaustyö. Vladimir Bogomolovin novelliin perustuvan vavahduttavan sota- ja lapsuuskuvauksen käsikirjoitus on kreditoitu Bogomoloville ja Mihail Papavalle, mutta Tarkovski on muovannut tarinan täysin omanlaisekseen dramaturgisia konventioita kaihtaen. Tekijän kädenjäljestä ei todellakaan voi erehtyä, vaikka maestron tyyli ei tässä vielä olekaan täysin hioutunutta.
Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Ivanista (Nikolai Burljajev), jonka isä on kaatunut rintamalla ja jonka äidin ja sisaren saksalaiset ovat niin ikään tappaneet. Venäläissotilaiden korjattua yksinäisenä harhailevan pojan talteen tämä ei enää suostu lähtemään heidän joukostaan, vaan ilmoittaa haluavansa mukaan toimintaan. Ivanin annetaankin osoittaa hyödyllisyytensä muutamassa vaarallisessa tiedustelutehtävässä, vaikka toisaalta hänelle toitotetaan ettei sota ole lapsia varten. Loppu on pysäyttävä.
Ohjaajalleen tunnusomaisesti elokuvassa ei ole varsinaista juonta, vaan se soljuu eteenpäin tasaisena tapahtumien (joku voisi sanoa: tapahtumattomuuden) virtana kuin elämä itse, päähenkilön sisäisen maailman – ajatusten, unien, muistojen – läpi suodattuen. Taisteluita ei nähdä, mutta painostava sodan ilmapiiri tuntuu koko ajan sielun syövereissä asti. Tunnusomaista on myös ohjaajan häkellyttävä kyky luoda välillä aika raskassoutuiseksi käyvän kerronnan vastapainoksi kuvia ja kohtauksia, jotka puhuttelevat silkalla kauneudellaan ja teeskentelemättömällä todentunnullaan. Aivan huikea on esimerkiksi koivumetsikössä tapahtuva jakso, joka huipentuu kapteeni Holinin (Valentin Zubkov) ja sairaanhoitaja Mashan (Valja Maljavina) suudelmaan juoksuhaudan yllä (ks. näyte alla). Tässä taitaa ainakin omalla kohdallani toteutua Tarkovskin teoria siitä, että jos kuvauspaikka vaikuttaa tunneperäisesti tekijöihin itseensä, myös katsojalle välittyy erityinen tunnetila.
Omien sanojensa mukaan Tarkovski halusi tällä debyyttiohjauksellaan selvittää, olisiko hänestä elokuvaohjaajaksi vai ei. Yhden vastauksen antoi Venetsian elokuvajuhlien jury, joka myönsi sille arvostetun pääpalkintonsa Kultaisen Leijonan. Myöhemmin sellaiset teokset kuin Andrei Rublev (1966), Solaris (1972), Peili (1975) ja Stalker (1979) vakiinnuttivat Tarkovskin maineen yhtenä modernin eurooppalaisen taide-elokuvan omintakeisimmista ja tinkimättömimmistä auteureista. Niiden kaikkien tavoin Ei paluuta vaatii katsojalta keskimääräistä enemmän, mutta myös antaa paljon. (6.5. Orion)
Hattua täytyy nostaa ohjaaja Timo Vuorensolalle ja päätuottaja Tero Kaukomaalle siitä hyvästä, että he ovat saaneet toteutettua seitsemän ja puolen miljoonan euron budjetilla näin komean näköisen elokuvan. On peräti aika uskomatonta, että kansainvälisenä yhteistuotantona valmistuneen avaruusnatsikomedian näyttävät erikoistehosteet on parikymmenpäisen tamperelaisyhteisön aikaansaannosta. Tälle porukalle luulisi töitä löytyvän himoitulta elokuva-alalta jatkossakin. Iron Sky (Suomi-Saksa-Australia 2012) on mielenkiintoinen tapaus elokuvakulttuurillisestikin siinä mielessä, että kymmenesosa sen rahoituksesta on peräisin asialle omistautuneilta faneilta. Mutta jos jätetään huomiotta edellämainitut seikat ja tarkastellaan Iron Skytä vain elokuvana elokuvien joukossa, kovin paljon riemun aiheita ei valitettavasti jää.
Perusidea on kyllä mainio. Eletään vuotta 2018. Kuussa sijaitsee natsisiirtokunta, joka valmistelee hyökkäystä Maahan ja jonka vangiksi amerikkalaisastronautti James Washington (Christopher Kirby) joutuu toverinsa tultua ensin tylysti tapetuksi. Musta Washington jää henkiin, koska sanoo tuntevansa Yhdysvaltain presidentin, ja "arjalaistamistoimien" jälkeen hänet otetaan mukaan Maahan suuntautuvalle tiedusteluretkelle. Natseja johtaa yrmeä kenraali Kortzfleisch (Udo Kier), jonka seuraajaksi nuori Klaus Adler (Götz Otto) halajaa vähän liiankin innokkaasti. Adlerin mielitietty on natsi-ideologian omalla tavallaan ymmärtävä opettaja Renate Richter (Julia Dietze), joka yllätyksekseen huomaa tuntevansa vetoa "väärän väriseen" amerikkalaiseen. Olennaisia sivuhahmoja ovat vielä sarahpalinmainen Yhdysvaltain presidentti (Stephanie Paul) ja hänen maaninen pr-päällikkönsä (Peta Sergeant).
Saksalaiskatsojat ovat kuulemma nauraneet ja aplodeeranneet Iron Skyn näytöksissä, mitä voi pitää saavutuksena suomalaislähtöiselle natsikomedialle. Minua elokuva kuitenkin lähinnä pitkästytti. No joo, on mukana pari ihan kelvollistakin vitsiä, mutta enimmäkseen elokuvan huumori on väkinäisen oloista. Vuorensolan ja Michael Kalesnikon käsikirjoitus (joka perustuu Jarmo Puskalan ideaan ja Johanna Sinisalon siitä muovaamaan tarinarunkoon) on muutenkin aika vaatimaton kyhäelmä. Monien vastaavien, kymmenen tai kaksikymmentä kertaa kalliimpien Hollywood-tuotantojen tavoin tässäkin pääosan varastaa lopulta aivoton räiske ja mäiske. Poliittisena satiirinakaan elokuva ei kunnolla osu maaliinsa, vaikka yritystä on. (3.5. Tennispalatsi 2, Helsinki)
+ näyttävät erikoistehosteet
− mitäänsanomaton juoni
− huumori enimmäkseen väkinäistä
Emotionaalista latausta potilaan ja lääkärin välillä: Sabina Spielrein (Keira Knightley) ja Carl Jung (Michael Fassbender).
Ihmismielen salaisuudet ja niihin liittyvät ruumiilliset tarpeet ja vinoutumat ovat aina kiinnostaneet kanadalaisohjaaja David Cronenbergia, joka myös niin sanotun ruumiskauhun isänä tunnetaan. Välillä aika hätkähdyttäviäkin näkyjä tarjonnut visionääri on ajan myötä lähentynyt valtavirtaa, mutta terävyyttään hän ei ole menettänyt. Cronenbergin kaksi edellistä ohjausta A History of Violence (2005) jaEastern Promises (2007) olivat pesunkestäviä trillereitä, uutuus A Dangerous Method (Britannia/Kanada/Saksa/Sveitsi 2011) taas vähän yllättävästi tosipohjainen epookkidraama. Yhteistä kaikille kolmelle on näyttelijä Viggo Mortensen sekä se, että pinnan alla kytee.
A Dangerous Method istuu teemojensa puolesta itse asiassa aika luontevasti Cronenbergin filmografiaan. Kysymys on haluista ja niiden tukahduttamisesta, joita käsitellään syvyyspsykologian merkittävimpiin uranuurtajiin kuuluvan Carl Jungin (Michael Fassbender) näkökulmasta. Erityisessä tarkastelussa on Jungin suhde kahteen hänen uransa ja elämänsä kannalta hyvin merkitykselliseen henkilöön: Sabina Spielreiniin (Keira Knightley) ja Sigmund Freudiin (Viggo Mortensen). Jung ja Freud lienevät tuttuja nimiä kaikille psykoanalyysiin vähänkin perehtyneille, mutta Spielrein on jäänyt tuntemattomammaksi. Tämä äveriään venäjänjuutalaisen kauppiaan tytär tuotiin vuonna 1904 sveitsiläiselle Burghölzlin klinikalle hysteerisestä neuroosista kärsivänä. Samaisella klinikalla työskennellyt nuori Jung otti Spielreinin potilaakseen ja sovelsi häneen Freudin metodeja hyvällä menestyksellä. Myöhemmin Spielreinin parannuttua ja osoitettua kiinnostusta psykologiaan Jung otti hänet assistentikseen, ja aikanaan Spielreinista itsestäänkin tuli arvostettu psykoanalyytikko. Jungin ja Spielreinin uskotaan olleen myös rakastavaisia, mutta aukottomia todisteita siitä ei ole. Joka tapauksessa suhteen tiedetään olleen epätavallisen intiimi ja emotionaalisesti latautunut. Juuri Spielreinin tapauksen takia Jung otti yhteyttä Freudiin, ja heti ensitapaamisen jälkeen näiden tohtorien välille kehittyi molempia inspiroiva kollegiaalinen ystävyys. Spielreinin tapauksen arvellaan toisaalta olleen yksi syy Jungin ja Freudin välien viilenemiseen myöhemmin.
Elokuvan lähtökohtana on Christopher Hamptonin näytelmä, joka puolestaan perustuu John Kerrin aiheesta kirjoittamaan tietokirjaan. Hampton on myös kirjoittanut leffan käsiksen. Näytelmällinen tausta näkyy dialogipainotteisuutena, joka yhdessä Cronenbergin kliinisen ohjaustyylin kanssa tekee elokuvasta vähän kuivakkaan oloisen. Ei se silti tylsä ole, kiitos kiehtovan aiheen ja hyvien näyttelijöiden. Vaivaannuttavasti vääntelehtivä Knightley tosin on ajautua ylitulkinnan puolelle hysteerikkovaiheessaan, mutta klaaraa lopulta homman. Jungin ja Spielreinin rajoja rikkova seksisuhde on tietysti elokuvan ydinainesta. Varsinainen draama tapahtuu kuitenkin pääosin pinnan alla, kun Jung joutuu painiskelemaan sisäisten mielihalujensa ja ulkoisten säädyllisyysvaatimusten kanssa. Edelliset pukee sanoiksi Freudin Jungille osoittama omalaatuinen potilas, anarkistinen vapaan seksin puolestapuhuja Otto Gross (Vincent Cassel). Jälkimmäisten konkreettinen ilmentymä taas on nukkemainen rouva Jung (Sarah Gadon), joka näkee elämäntehtäväkseen poikavauvan synnyttämisen aviomiehelleen. Kiintoisasti leffa myös raottaa ovea paitsi Jungin ja Freudin tieteellisiin kiistoihin myös siihen seikkaan, että Freud oli rahahuolien vaivaama juutalainen suurperheellinen ja Jung rikkaan vaimonsa ansiosta taloudellisessa huolettomuudessa elävä "herrarodun" edustaja. Oman mausteensa tähän kaikkeen tuo tieto siitä, että Spielrein ja hänen kaksi tytärtään murhattiin myöhemmin natsien toimesta. Hmmm... (2.5. Maxim 1, Helsinki)
+ kiinnostavat henkilöhahmot
+ hyvät pääosien esittäjät
+ ajankuva hienosti toteutettu
− paljon puhetta, vähän toimintaa
