Humiseva harju (2011)

Heathcliff (Solomon Grove), Catherine (Shannon Beer),
Yorkshiren karu luonto ja orastava rakkaus.

Emily Brontën ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt romaani Humiseva harju (1847) on filmattu kymmeniä kertoja. Lähtemättömästi on mieleen jäänyt (jo ensimmäisellä katselukerralla yli 30 vuotta sitten) filmisovituksista maineikkain, Hollywood-melodraamojen huippuihin lukeutuva William Wylerin ohjaus vuodelta 1939, pääosissaan Laurence Olivier ja Merle Oberon. Myös Luis Buñuelin vuonna 1954 valmistuneesta meksikolaistulkinnasta muistelen kovasti tykänneeni, vaikka sitä ei yleisesti kovin paljon arvosteta. Brontën tarina tallirenki Heathcliffin ja talontytär Catherine Earnshaw'n tuhoon tuomitusta ja hulluudeksi äityvästä rakkaudesta on tietysti jo sinällään niin väkevä, että aikamoinen poropeukalo pitää elokuvantekijän olla jos ei siitä saa tunteisiin vetoavaa draamaa puristettua.

Andrea Arnoldin ohjaama ja co-käsikirjoittama tuore Humiseva harju (Wuthering Heights, Iso-Britannia 2011) ei juuri voisi olla tyyliltään erilaisempi kuin Wylerin klassikko. Kaukana ollaan myös niiden peribrittiläisten tv-epookkien maailmasta, joissa kauniisti pukeutuneet ihmiset patsastelevat komeissa taloissa hillityn hienostunutta dialogia käyden teekuppi kourassa. Arnoldin alkuvoimaisessa tulkinnassa korostuvat päähenkilöitä ympäröivän maiseman karuus ja ankeat sääolot. Muta ja rapa roiskuu, kun nuoret Heathcliff ja Cathy temmeltävät Yorkshiren nummilla ja huomaavat tuntevansa muunkinlaista kuin sisaruksellista kiintymystä toisiinsa. Oman aiemmista filmiversioista poikkeavan vivahteensa vimmaiseen tarinaan tuo se, että Heathcliff esitetään selkeästi mustan rodun edustajana. Wylerin elokuvassa hänet kuvataan mustalaisena, alkuperäisteoksessa moniselitteisesti "tummana".

Elokuva alkaa tilanteesta, jossa Humiseva harju -tilan isäntä herra Earnshaw esittelee Liverpoolista löytämänsä orpopojan lapsilleen ja pyytää heitä kohtelemaan tätä kuin veljeä. Catherine ystävystyykin Heathcliffiksi nimetyn mustan pojan kanssa nopeasti, mutta veli Hindley ei voi sietää tätä ollenkaan. Myöhemmin herra Earnshaw'n kuoltua Hindleystä tulee tilan isäntä ja Heathcliff alennetaan perheenjäsenestä palvelijaksi. Cathy puolestaan tutustuu lähistölle muuttaneeseen rikkaan perheen poikaan Edgar Lintoniin, joka saa hänet näkemään Heathcliffin toisin silmin, alempiarvoisena. Kun Heathcliff kuulee Cathyn tunnustavan kamarineidolleen, että Edgar on kosinut häntä ja hän on suostunut, Heathcliff pakenee pimeyteen ja katoaa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän palaa rikkaana miehenä päämääränään kostaa kokemansa vääryydet.

Elokuva on saanut useita palkintoja kuvauksestaan. Hienoa työtä kuvaaja Robbie Ryan on kieltämättä tehnytkin luonnonoloja ja -valoa oivaltavasti hyödyntäen ja käsivarakameraan vakaasti luottaen. Mielenkiintoista, että Arnold ja Ryan ovat käyttäneet nykytrendien vastaisesti perinteistä 1.33:1 -kuvasuhdetta, saapa nähdä pysyykö formaatti samana myös dvd- ja blu-ray-versioissa. Näyttelijöistä onnistuvat ehkä parhaiten Heathcliffiä ja Cathya nuorina esittävät Solomon Grove ja Shannon Beer. Aikuista Cathyä näyttelevä Kaya Scodelario on myös häikäisevän valovoimainen tuttavuus, mutta James Howson aikuisena Heathcliffinä jättää vaisumman vaikutelman. Sivuroolit on nekin miehitetty mielenkiintoisilla tuoreilla kasvoilla. Pienenä tyylirikkona mainittakoon lopputekstien aikana kuultava poppibiisi, joka ei sovi ollenkaan muuten täysin musiikittomaan elokuvaan. Tuulen humina olisi ollut parempi vaihtoehto. 129-minuuttinen leffa tuntuu myös kokonaisuutena aavistuksen ylipitkältä. (1.6. Kinopalatsi)

+ persoonallinen, luontoyhteyttä korostava tulkinta klassikkotarinasta
+ komeasti kuvattu, tunnelmallinen
− tuntuu pitemmältä kuin on

★★★★★