Ei paluuta (1962)

Ivanin (Nikolai Burljajev) lapsuus loppuu sotaan.

Ei paluuta (Ivanovo detstvo, Neuvostoliitto 1962) on suuren venäläisen elokuvarunoilijan Andrei Tarkovskin (1932–1986) ensimmäinen pitkä ohjaustyö. Vladimir Bogomolovin novelliin perustuvan vavahduttavan sota- ja lapsuuskuvauksen käsikirjoitus on kreditoitu Bogomoloville ja Mihail Papavalle, mutta Tarkovski on muovannut tarinan täysin omanlaisekseen dramaturgisia konventioita kaihtaen. Tekijän kädenjäljestä ei todellakaan voi erehtyä, vaikka maestron tyyli ei tässä vielä olekaan täysin hioutunutta.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Ivanista (Nikolai Burljajev), jonka isä on kaatunut rintamalla ja jonka äidin ja sisaren saksalaiset ovat niin ikään tappaneet. Venäläissotilaiden korjattua yksinäisenä harhailevan pojan talteen tämä ei enää suostu lähtemään heidän joukostaan, vaan ilmoittaa haluavansa mukaan toimintaan. Ivanin annetaankin osoittaa hyödyllisyytensä muutamassa vaarallisessa tiedustelutehtävässä, vaikka toisaalta hänelle toitotetaan ettei sota ole lapsia varten. Loppu on pysäyttävä.

Ohjaajalleen tunnusomaisesti elokuvassa ei ole varsinaista juonta, vaan se soljuu eteenpäin tasaisena tapahtumien (joku voisi sanoa: tapahtumattomuuden) virtana kuin elämä itse, päähenkilön sisäisen maailman – ajatusten, unien, muistojen – läpi suodattuen. Taisteluita ei nähdä, mutta painostava sodan ilmapiiri tuntuu koko ajan sielun syövereissä asti. Tunnusomaista on myös ohjaajan häkellyttävä kyky luoda välillä aika raskassoutuiseksi käyvän kerronnan vastapainoksi kuvia ja kohtauksia, jotka puhuttelevat silkalla kauneudellaan ja teeskentelemättömällä todentunnullaan. Aivan huikea on esimerkiksi koivumetsikössä tapahtuva jakso, joka huipentuu kapteeni Holinin (Valentin Zubkov) ja sairaanhoitaja Mashan (Valja Maljavina) suudelmaan juoksuhaudan yllä (ks. näyte alla). Tässä taitaa ainakin omalla kohdallani toteutua Tarkovskin teoria siitä, että jos kuvauspaikka vaikuttaa tunneperäisesti tekijöihin itseensä, myös katsojalle välittyy erityinen tunnetila.

Omien sanojensa mukaan Tarkovski halusi tällä debyyttiohjauksellaan selvittää, olisiko hänestä elokuvaohjaajaksi vai ei. Yhden vastauksen antoi Venetsian elokuvajuhlien jury, joka myönsi sille arvostetun pääpalkintonsa Kultaisen Leijonan. Myöhemmin sellaiset teokset kuin Andrei Rublev (1966), Solaris (1972), Peili (1975) ja Stalker (1979) vakiinnuttivat Tarkovskin maineen yhtenä modernin eurooppalaisen taide-elokuvan omintakeisimmista ja tinkimättömimmistä auteureista. Niiden kaikkien tavoin Ei paluuta vaatii katsojalta keskimääräistä enemmän, mutta myös antaa paljon. (6.5. Orion)

+ puhutteleva sodanvastainen sisältö
+ huikaisevan upea kuvamaailma
+ rohkeasti persoonallinen kerrontatyyli
− raskaahko katsottava

★★★★★