Iron Sky (2012)

Hattua täytyy nostaa ohjaaja Timo Vuorensolalle ja päätuottaja Tero Kaukomaalle siitä hyvästä, että he ovat saaneet toteutettua seitsemän ja puolen miljoonan euron budjetilla näin komean näköisen elokuvan. On peräti aika uskomatonta, että kansainvälisenä yhteistuotantona valmistuneen avaruusnatsikomedian näyttävät erikoistehosteet on parikymmenpäisen tamperelaisyhteisön aikaansaannosta. Tälle porukalle luulisi töitä löytyvän himoitulta elokuva-alalta jatkossakin. Iron Sky (Suomi-Saksa-Australia 2012) on mielenkiintoinen tapaus elokuvakulttuurillisestikin siinä mielessä, että kymmenesosa sen rahoituksesta on peräisin asialle omistautuneilta faneilta. Mutta jos jätetään huomiotta edellämainitut seikat ja tarkastellaan Iron Skytä vain elokuvana elokuvien joukossa, kovin paljon riemun aiheita ei valitettavasti jää.

Perusidea on kyllä mainio. Eletään vuotta 2018. Kuussa sijaitsee natsisiirtokunta, joka valmistelee hyökkäystä Maahan ja jonka vangiksi amerikkalaisastronautti James Washington (Christopher Kirby) joutuu toverinsa tultua ensin tylysti tapetuksi. Musta Washington jää henkiin, koska sanoo tuntevansa Yhdysvaltain presidentin, ja "arjalaistamistoimien" jälkeen hänet otetaan mukaan Maahan suuntautuvalle tiedusteluretkelle. Natseja johtaa yrmeä kenraali Kortzfleisch (Udo Kier), jonka seuraajaksi nuori Klaus Adler (Götz Otto) halajaa vähän liiankin innokkaasti. Adlerin mielitietty on natsi-ideologian omalla tavallaan ymmärtävä opettaja Renate Richter (Julia Dietze), joka yllätyksekseen huomaa tuntevansa vetoa "väärän väriseen" amerikkalaiseen. Olennaisia sivuhahmoja ovat vielä sarahpalinmainen Yhdysvaltain presidentti (Stephanie Paul) ja hänen maaninen pr-päällikkönsä (Peta Sergeant).

Saksalaiskatsojat ovat kuulemma nauraneet ja aplodeeranneet Iron Skyn  näytöksissä, mitä voi pitää saavutuksena suomalaislähtöiselle natsikomedialle. Minua elokuva kuitenkin lähinnä pitkästytti. No joo, on mukana pari ihan kelvollistakin vitsiä, mutta enimmäkseen elokuvan huumori on väkinäisen oloista. Vuorensolan ja Michael Kalesnikon käsikirjoitus (joka perustuu Jarmo Puskalan ideaan ja Johanna Sinisalon siitä muovaamaan tarinarunkoon) on muutenkin aika vaatimaton kyhäelmä. Monien vastaavien, kymmenen tai kaksikymmentä kertaa kalliimpien Hollywood-tuotantojen tavoin tässäkin pääosan varastaa lopulta aivoton räiske ja mäiske. Poliittisena satiirinakaan elokuva ei kunnolla osu maaliinsa, vaikka yritystä on. (3.5. Tennispalatsi 2, Helsinki)

+ näyttävät erikoistehosteet
− mitäänsanomaton juoni
− huumori enimmäkseen väkinäistä

★★★★★