Drösslerin The History of 3D -esitelmä avasi KAVA:n 3D-retrospektiivin 24. maaliskuuta elokuvateatteri Orionissa Helsingissä. Lähes kaksi ja puoli tuntia kestänyt esitys koostui noin kolmestakymmenestä filminäytteestä, joista varhaisimmat olivat peräisin 1900-luvun vaihteesta ja uusimmat viime vuodelta, sekä Drösslerin livenä esittämästä "kommenttiraidasta". Elokuvanäytteiden lomassa kerrottiin myös eri aikoina eri maissa kehitettyjen 3D-tekniikoiden eroavaisuuksista. Tarkka ohjelma on nähtävissä tästä linkistä.
Kiinnostavia olivat etenkin varhaisimmat elokuvanäytteet 1900-luvun vaihteesta sekä Louis Lumièren 1930-luvulla tekemät 3D-versiot kuuluisista varhaisista filmeistään. Ensimmäisenä 3D-äänielokuvana huomioitiin ranskalainen L'ami de monsieur vuodelta 1936 ja ensimmäisenä kokoillan 3D-elokuvana Aleksandr Andrijevskin Robinson Crusoe (Robinzon Cruzo, Neuvostoliitto 1946), yksi Drösslerin omista suosikeista. Hollywoodin 1950-luvun 3D-buumia edustivat muun muassa niin ikään Drösslerin suosikkeihin kuuluvat Hitchcockin Täydellinen rikos (Dial M for Murder, USA 1954) ja Roy Ward Bakerin Inferno (Inferno, USA 1953). Varsinkin jälkimmäisen, minulle aiemmin tuntemattoman film noir -henkisen aavikkojännärin korkealaatuisesta 3D-kuvasta vaikutuin. Kokonaisuutena Drösslerin esitelmä tarjosi varsin kiintoisan läpileikkauksen 3D-elokuvan historiasta 1900-luvun vaihteesta nykypäivään.
Alla näyte Lumièren 3D-kokeiluista 1930-luvulta (L'arrivée d'un train, Ranska 1935). Efekti ei tietenkään toimi ilman oikeanlaisia 3D-laseja, mutta näyte puolustaa paikkaansa historiallisena todistuskappaleena ilman niitäkin.
KAVA:n 3D-sarja
KAVA:n kokoamasta 3D-sarjasta kävin katsomassa elokuvat Cave of Forgotten Dreams, Täydellinen rikos, Coraline ja toinen todellisuus sekä Pina. Stefan Drösslerin kehumista klassikoista Robinson Crusoe ja Inferno jäivät valitettavasti väliin. Seuraavassa lyhyet arviot näkemistäni filmeistä.
Cave of Forgotten Dreams
(Kanada/USA/Ranska/Saksa/Britannia 2011)
Moni piti Werner Herzogia kajahtaneena, kun hän ilmoitti aikovansa kuvata uuden Chauvet'n luolamaalauksia käsittelevän dokumenttinsa 3D:nä. Onhan 3D yleensä yhdistetty ihan toisentyyppisiin elokuviin, lähinnä suuren luokan toimintaseikkailuihin ja animaatioihin. Useimmat Herzogin elokuvan nähneet ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, että tässä on 3D:tä käytetty kerrankin luovalla ja perustellulla tavalla. Muun muassa Stefan Drössler on nimennyt Cave of Forgotten Dreams -leffan yhdeksi viime vuosien 3D-suosikeistaan. Siitäköhän johtui, että Orion pakkautui viimeistä paikkaa myöten täyteen tähän esitykseen? Etelä-Ranskassa sijaitsevan Chauvet-Pont-d'Arcin luolamaalaukset löydettiin 1994 ja niitä pidetään yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä arkeologisista löydöistä. Maalausten arvellaan olevan yli 30 000 vuotta vanhoja ja siten varhaisimpia tunnettuja ihmisten tekeleitä. Ne ovat myös erittäin hauraita ja arkoja jopa ihmisen hengitykselle (!), mistä syystä luola on yksi tiukimmin suojelluista esihistoriallisista kohteista maailmassa. Käytännössä vain aiheeseen vihkiytyneillä tutkijoilla on pääsy luolaan, mutta muidenkin aiheesta kiinnostuneiden iloksi myös Herzog kuvausryhmineen ja -valoineen on sinne päästetty. Elokuva kyllä kärsii aika paljon siitä että se on jouduttu toteuttamaan kevyellä kalustolla ahtaissa ja hämärissä oloissa. Osa luolassa kuvatusta haastattelumateriaalista on nimittäin karmean huonolaatuista teknisesti, nimenomaan 3D:n toimivuuden osalta. Itse maalauksia kuvattaessa 3D kuitenkin pääsee toden teolla oikeuksiinsa tuoden luolan seinämien muodot ja niitä myötäilevien maalausten struktuurit miltei käsinkosketeltaviksi. Tavalliselle pulliaiselle tämä on ainoa mahdollisuus päästä tutustumaan Chauvet'n esihistoriallisiin taideaarteisiin, siinä elokuvan arvo. (24.3. Orion)
★★★★★
Täydellinen rikos
(Dial M for Murder, USA 1954)Myöskin Alfred Hitchcockin ainoa 3D-leffa (ja Stefan Drösslerin kaikkien aikojen 3D-suosikki) veti Orionin täyteen väkeä, hieno juttu. Tämän vaimonmurhaamis-suunnitelman ympärille rakennetun trillerinhän minä olen tietenkin nähnyt jo monta kertaa televisiosta, mutta vasta nyt näin sen siinä muodossa kuin se on alunperin tarkoitettu nähtäväksi: valkokankaalta ja 3D:nä. Hitchcock-elokuvaksi Täydellinen rikos on harvinaisen "näytelmällinen", mistä johtuen sitä ei yleensä lueta jännitysmaestron kaikkein parhaimpien töiden joukkoon. Nautittavaa ja elokuvallisesti palkitsevaa viihdettä se silti on. Dialogivetoisen käsikirjoituksen on laatinut Frederick Knott oman näytelmänsä pohjalta. Ray Milland esittää aviomiestä ja Grace Kelly vaimoa, jonka tämä on päättänyt murhata. Syynä on Robert Cummingsin näyttelemä tuttavamies, jota Milland aiheellisesti epäilee Kellyn rakastajaksi. Pirullisen ovelasti suunnitellun rikoksen toteuttajaksi Milland juonii vanhan koulukaverinsa, jota esittää Anthony Dawson. Tämän on määrä saapua asuntoon ja piiloutua verhon taakse vähän ennen kuin Milland soittaa Kellylle ravintolasta, johon hän suunnitelman mukaan menee Cummingsin kanssa. Tarkoituksena on, että Dawson kuristaa Kellyn samaan aikaan kun Milland kuuntelee tilanteen kehittymistä langan toisessa päässä. Mutta asiat eivät tietenkään suju ihan suunnitellusti: ensinnäkin väärä henkilö kuolee ja toisekseen juttua tutkiva etsivä (John Williams) on yhtä välkky kuin Columbo. Elokuva ansaitsee kehut paitsi viihdyttävästä tarinasta ja loistavasta osajaosta myös oivaltavasta kameratyöstä. Jokainen kuvakulma on tarkkaan harkittu ja 3D:tä käytetään hienostuneesti tilan tunnun korostamiseen. Silmilletökkimisefekteillä ei tässä herkutella, mutta ehkä 3D tuo jotain kerronnallistakin lisää elokuvan avainkohtauksiin. Kuvanlaadulta odotin hieman enemmän. Mutta kylläpä Grace Kelly näyttää todella tyrmäävältä tässä! (25.3. Orion)
★★★★★
Coraline ja toinen todellisuus
(Coraline, USA 2009)Neil Gaimanin suosittuun varhaisnuorten kirjaan perustuva Coraline on nukkeanimaatiovelho Henry Selickin neljäs ja viimeisin kokoillan elokuva. Historiallista merkitystä sillä on ensimmäisenä 3D-tekniikkaa hyödyntävänä pitkänä stop motion -animaationa. Jännä ja opettavainen tarina kertoo 11-vuotiaasta Coraline-tytöstä, joka leikkikaverien ja vanhempien huomion puutteesta kärsivänä ryhtyy ajankuluksi tutkimaan uuden kotitalonsa sopukoita. Yhdestä kellarikerroksen huoneesta hän löytää salaperäisen luukun, joka osoittautuu portiksi rinnakkaiseen todellisuuteen. Siellä Coraline on vanhempiensa huomion kokoaikainen keskipiste ja kaikki näyttää muutenkin olevan paremmin, paitsi että näillä "toisilla vanhemmilla" on silmien tilalla napit. Aikaa myöten käy ilmi, että kaikki ei muutenkaan ole ihan sitä miltä näyttää, ja "toisen äidin" paljastaessa todellisen karvansa alkaa se tylsä arki sittenkin näyttää houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Mutta takaisin pääseminen ei siinä vaiheessa enää olekaan itsestään selvää. Mikään pikkulasten leffa tämä ei todellakaan ole, sen verran kammottavia aineksia tarina sisältää. Parhaiten elokuva uponnee 11–15-vuotiaisiin ja heidän vanhempiinsa, mutta todistetusti myös lapsettomat nelikymppiset viihtyvät sen parissa mainiosti. Nykyanimaation lapsekkaammasta valtavirrasta Coraline erottuu edukseen muun muassa tunnelmallisuutensa ansiosta sekä myös siksi että tässä tarinan kertominen on tärkeämpää kuin itsetarkoituksellinen vauhdikkuus. Parasta ja uskomattominta elokuvassa on se kuinka eloisiksi hahmot – erityisesti Dakota Fanningin ääninäyttelemä nimihenkilö – on stop motion -tekniikalla saatu. Vastaavanlaista todentuntua harvoin tavoitetaan ainakaan saman lajityypin näytelmäelokuvissa. Sitä en osaa sanoa tuoko 3D tässä(kään) varsinaista lisäarvoa tarinaan, mutta visuaalinen toteutus kaiken kaikkiaan on silmiä hivelevää. (21.4. Orion)
★★★★★
Pina
(Pina, Saksa/Ranska/Iso-Britannia 2011)
Wim Wendersin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Pina sai Herzogin Cave of Forgotten Dreams -leffan tavoin ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2011. Näitä elokuvia yhdistää mainitun seikan, kolmiulotteisuuden ja saksalaisen ohjaajan lisäksi se, että ne ovat kumpikin dokumentteja. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat. Pina on tanssidokumentti, jonka aiheena on modernin taidetanssin huomattavimpiin vaikuttajiin kuuluva saksalainen koreografi Pina Bausch (1940–2009). Wenders ja Bausch suunnittelivat elokuvaa yhdessä, kunnes Bausch kesällä 2009 yllättäen kuoli, jolloin projekti muutti täysin luonnettaan. Tuli ennemminkin elokuva Pina Bauschille kuin Pina Bauschista. Bauschin vuonna 1973 perustaman Tanztheater Pina Bauschin eri kansallisuuksia edustavat tanssijat esittävät elokuvassa edesmenneen johtajansa teoksia, ja kukin vuorollaan kertoo myös omasta suhteestaan Bauschiin ja hänen työhönsä. Bausch itse nähdään muun materiaalin lomaan sijoitetuissa arkistopätkissä. En ole tanssitaiteen minkäänlainen asiantuntija, mutta kyllä tämä silmiä avarsi, ja nähdyt teokset tekivät aika suuren vaikutuksen muun muassa yllätyksellisyydellään ja humoristisuudellaan. Elokuva on myös visuaaliselta toteutukseltaan komea, joskin digitaalisen 3D-kuvan tietty videomainen raakuus pistää silmään. Varsin veikeitä ovat eri puolilla Wuppertalin kaupunkia kuvatut kohtaukset. Ruhrin alueella sijaitseva Wuppertal on Wendersin omaa kotiseutua, ja elokuva tekeekin kauniisti kunniaa paitsi Pina Bauschille ja hänen taiteelleen myös tuolle karulle teollisuuskaupungille, jonka omanlaistaan atmosfääriä Wenders hyödynsi taitavasti jo läpimurtoelokuvassaan Alice kaupungissa (Alice in den Städten, 1974). (29.4. Orion)
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti