Tie pohjoiseen (2012)

Mika Kaurismäki on 2000-luvulla tehnyt monta pätevää musiikkidokumenttia (Moro no Brasil, Brasileirinho, Sonic Mirror, Mama Africa) ja myös koskettavan henkilömuotokuvan Vesa-Matti Loirista (Vesku). Brasilialaistuneen Orimattilan pojan fiktioelokuvat sitä vastoin ovat tupanneet olemaan pettymyksiä, ja niin on valitettavasti myös uusi Tie pohjoiseen (Suomi 2012). Isästä, pojasta ja perhesiteiden merkityksestä kertova matkaelokuva on kyllä lähtökohdiltaan ihan lupaava mutta hukkaa mahdollisuutensa raakilemaiseen käsikirjoitukseen.

Vesku Loiri esittää renttuisää, joka vuosikymmeniä teillä tietymättömillä oltuaan ilmestyy säntillisen konserttipianistipoikansa Timon (Samuli Edelmann) kotiovelle ja houkuttelee tämän mukaansa automatkalle kohti "susirajaa". Siihen nähden, ettei pojalla ole isästään muistikuvia ja että hänellä olisi myös työvelvoitteita hoidettavanaan, hän vaikuttaa olevan ihmeen helposti vietävissä. Varastetulla amerikanraudalla suoritettavan Helsingistä Lappiin suuntautuvan matkan aikana isä ja poika sitten tietenkin löytävät toisensa ja siinä ohessa myös pojan perheasiat laitetaan kuntoon. Timon vaimo Tiia (Irina Björklund) on nimittäin kyllästynyt miehensä öisiin pianonpimputteluihin siinä määrin, että on muuttanut pikku tyttärensä kanssa Rovaniemelle ja perheen Helsingin-asunto on laitettu myyntiin. Matkalla kohdataan myös Timon sisarpuoli omalaatuisine miehineen (Mari Perankoski, Peter Franzén) ja isänäiti (Eila Roine) sekä isketään äitejä ja tyttäriä hotelleissa. Pakollinen Veskun ja Samulin laulutaitoa esittelevä musiikkikohtauskin on. Määränpäässä odottaa yllätys, joka saattaa määrittää Timon identiteetin uudelleen.

Ideaakin jutussa siis on, mutta idea ei kanna kehä kolmosta kauemmaksi. Isän ja pojan erilaisuuksista ja samanlaisuuksista olisi varmasti pystytty puristamaan mehukkaampaakin draamaa – tai komediaa – jos olisi tosissaan viitsitty yrittää. Nyt ne kohtaukset, joiden on tarkoitus koskettaa, eivät kosketa, eivätkä hauskimmatkaan hetket niin hauskoja ole, että ne riittäisivät kompensoimaan juonen ohuudesta ja teennäisyydestä aiheutuvan turhautumisen. Loiri kyllä vetää roolinsa antaumuksella, mutta sekään ei tässä tapauksessa paljoa pelasta. Edelmann taas on vielä enemmän hukassa kuin roolihahmonsa.

Kyllä Tie pohjoiseen kertakäyttöviihteestä käy, harmittaa vaan kun ajattelee miten paljon enemmänkin se olisi voinut olla. Toivoa sopii, että Loiri vielä jonakin päivänä saa arvoisensa huipennuksen ansiokkaalle näyttelijäuralleen. (18.9. Flamingo)

+ Vesku Loiri
− teennäinen ja ponneton juoni
− ei kosketa eikä juuri nauratakaan

★★★★★