Puhdistus (2012)

Zaran (Amanda Pilke) ja Aliiden (Liisi Tandefelt)
ensikohtaaminen. Kuva: Solar Films.

Sofi Oksasen Puhdistuksen filminnös lienee tämän vuoden odotetuimpia kotimaisia elokuvatapauksia. Onhan Oksasen vuonna 2008 ilmestynyt romaani ollut suomalaisittain huikea kirjallinen ilmiö ja aikamoinen menestys kansainvälisestikin. Solar Filmsin tuottaman leffaversion on toisena pitkänään ohjannut ja co-käsikirjoittanut Antti J. Jokinen, toinen käsikirjoittaja on Marko Leino. Antti J. tunnetaan kyvykkäänä musiikkivideoiden tekijänä, mutta hänen viimevuotinen debyyttinsä pitkän elokuvan ohjaajana (Hollywood-kauhuilu The Resident) meni niin pahasti penkin alle, että näyttöhalut – ja paineetkin – ovat tässä varmasti olleet kovat. Täytyy tunnustaa, että omakin ennakkoasenteeni oli vähän skeptinen. Elokuva on kuitenkin suomalaisella mittapuulla ja etenkin Solar Films -asteikolla hyvä.

Viron lähihistoriaa kahdessa aikatasossa käsittelevä rankka draama alkaa kahden naisen jännitteisellä kohtaamisella. Nuori Zara (Amanda Pilke) pakenee henkensä hädässä jotakin ja tuupertuu syrjäisen maalaistalon pihaan. Mökkiä asuttava iäkäs Aliide (Liisi Tandefelt) korjaa neidon turvaan suhtautuen tähän varovaisen epäluuloisesti. Pian paljastuu, että ihmiskaupan uhriksi ajautunutta Zaraa jahtaa hänen säälimätön parittajansa ja että eristäytynyttä Aliidea piinaavat hänen oman menneisyytensä muistimöröt. Vaikuttaa myös siltä, että naiset ovat toisilleen sukua.

Kehystarinaan lomitetuissa takaumissa etualalle nousee Aliide, jonka nuoruuden kokemukset neuvostomiehittäjien alistamana rinnastuvat Zaran kokemuksiin seksiorjana itsenäistyneessä 1990-luvun alun Virossa. Aliide (takaumissa Laura Birn) on nuoruudessaan ollut epätoivoisen rakastunut komeaan Hansiin (Peter Franzén), joka kuitenkin on valinnut puolisokseen Aliiden siskon Ingelin (Krista Kosonen). Metsäveli-Hansin jouduttua kommunistien tappolistalle siskokset ovat piilottaneet miehen yhteiseen kotiinsa. Vallanpitäjien painostus on kuitenkin ollut niin kovaa, että selviytyäkseen ja pitääkseen rakkaimpansa turvassa juonikas Aliide on joutunut tekemään hirmuisia uhrauksia, joiden motiivit eivät ole olleet niinkään jalot kuin itsekkäät. Zaran tarina palauttaa nämä ahdistavat muistot hänen mieleensä, jossa pikkuhiljaa alkaa kyteä ajatus sen hyvittämisestä mikä hyvitettävissä on.

Jokinen kuljettaa kolkkoa tarinaa vetävästi, jopa näyttävästi ja hetkittäin hätkähdyttävästikin, mutta silti vähän intohimottoman oloisesti, kuin tavallista paremman keikan saanut mainosmies. Kuvat ovat komeita mutta samalla jotenkin hengettömiä. Parasta elokuvassa on ehdottomasti Laura Birn, joka vahvalla näyttelijäsuorituksellaan tekee ristiriitaisesta Aliidesta uskottavan ja elävän hahmon. Kokenut Tandefelt päähenkilön iäkkäämpänä painoksena on myös erittäin hyvä, ja kiitettävästi suoriutuu nuori Pilkekin hankalasta roolistaan. Virolainen Kristjan Sarv Zaran parittajana ja Tomi Salmela Aliidea piinaavana miliisinä tekevät vakuuttavat pahisroolit. Kososta ja Franzénia katsellessa sen sijaan mieleen hiipii ajatus, että hohhoijaa, taasko nämä. Jarmo Mäkinen parittajan apurina ei sekään järin mielikuvituksellinen roolitusratkaisu ole. Tuomas Kantelisen score kuulostaa siltä kuin se olisi sävelletty elokuvamusiikkikurssin oppikirjan "Draama ja epookki" -lukua tunnollisesti päntäten. (10.9. Flamingo)

+ vahva pohjatarina
+ hyvät pääosanäyttelijät
− aitouden tuntua jää kaipaamaan

★★★★★