 |
| Suomen marsalkka. |
Caesar Must Die
(Cesare deve morire, Italia 2012, 76')
Ohjaus Paolo ja Vittorio Taviani
Italialaiset nestorisarjan ohjaajaveljekset Vittorio (s. 1929) ja Paolo (s. 1931) Taviani yllättivät elokuvamaailman viime helmikuussa, kun he nappasivat arvostetun Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon nuorempiensa nenän edestä tällä erikoislaatuisella tutkielmalla taiteen ja elämän välisestä suhteesta. Tavianithan olivat kriitikkojen ja arthouse-yleisön suosikkeja 1970–80-luvuilla (Isäni, herrani 1977, Tähtikirkas yö 1982, Kaos 1984), mutta ovat sittemmin jääneet pois muodista. Mukava nähdä, että ukot ovat yhä iskussa.
Caesar Must Die on todellakin varsin omalaatuinen elokuva siinä mielessä, että sen näyttelijät ovat elinkautisiin ja muihin pitkiin vankilatuomioihin tuomittuja mafiosoja, huumekauppiaita ja murhaajia. Siis oikeasti pahoja miehiä. Tai ehkä sittenkin ihan tavallisia miehiä, joista olosuhteet vain ovat muovanneet rikollisia? Elokuva on kuvattu kokonaan Roomassa sijaitsevassa Rebibbia-vankilassa ja siinä seurataan näiden erikoisvartioitujen vankien Julius Caesar -draamaprojektin etenemistä casting-tilaisuudesta ensi-iltaan. Teos häilyy dokumentin ja fiktion välimaastossa siten, ettei katsoja aina voi tietää milloin kukin vanki esittää näytelmän roolihahmoa, milloin (ohjatusti) omaa itseään ja milloin taas on oma aito itsensä. On joka tapauksessa hämmentävää ja puhuttelevaakin nähdä kuinka suurella antaumuksella kaikki nämä roistot paneutuvat rooleihinsa. Varsinkin pääosien esittäjissä näyttäisi olevan todellista potentiaalia A-luokan elokuvanäyttelijöiksi. Palatessaan selliinsä yksi heistä toteaa alakuloisena, että vasta sen jälkeen kun hän on oppinut tuntemaan taidetta, selli on todella alkanut tuntua vankilalta.
Taiteella voi siis olla eheyttävä vaikutus kaikkein paatuneimpiinkin yhteiskuntamme jäseniin. Tämä lienee elokuvan ydinviesti, mutta lisäksi Tavianit rinnastavat kiinnostavasti antiikin Rooman, Shakespearen ajan ja nykypäivän vallankäytön sekä toisaalta poliittisen vallan ja siihen varsinkin Italiassa valitettavan usein kytkeytyvän järjestäytyneen rikollisuuden. Caesarin salamurhahankkeen ympärille rakentuvassa näytelmässähän on kieltämättä aika paljon myös mafiadraamoista tuttuja piirteitä. "Näyttää siltä, että tämä Shakespeare on elänyt minun kaupunkini kaduilla", yksi vangeista sanookin liikuttuneena.
Ei elokuva minua henkilökohtaisesti kovin syvältä koskettanut, mutta arvostan Tavianien rohkeutta tarttua näin epätavalliseen ideaan ja kykyä saada nämä hirveisiin rikoksiin syyllistyneet miehet avaamaan sisintään taiteen avulla. (24.9. Bio Rex Helsinki)
+ rohkea ja omaperäinen idea
+ taidokas ohjaus
+ herättää kysymyksiä
− enemmän "filmattua teatteria" kuin "elokuvaa"
★★★★★
In Darkness
(In Darkness, Puola/Saksa/Kanada 2011, 145')
Ohjaus Agnieszka Holland
Toisen maailmansodan juutalaisvainoista ja niihin liittyvistä pienistä suurista sankariteoista on tehty jo lukuisia elokuvia, mutta aina yksi uusi näkökulma joukkoon mahtuu. Varsinkin jos aihetta käsitellään niin vaikuttavasti kuin puolalaisohjaaja Agnieszka Holland tekee viimeisimmässä ohjaustyössään In Darkness.
Robert Marshallin kirjaan perustuva tosipohjainen tarina kertoo Lvovin (nykyinen Lviv Ukrainassa) viemäreissä työskentelevästä huoltomiehestä ja pikkurikollisesta Leopold Sochasta (Robert Wieckiewicz), joka natsien mielivallan keskellä kasvaa opportunistista sankariksi piilottamalla ryhmän juutalaisia kaupungin alla kulkevien likavesikäytävien sokkeloihin. Aluksi miestä motivoi lähinnä mahdollisuus hyötyä toisten hädästä, autettavat näet maksavat hänen palveluksistaan hyvin niin kauan kuin rahaa ja arvoesineitä riittää. Mutta yli vuoden mittaiseksi venyvän operaation edetessä Sochasta kuoriutuu eräänlainen likaviemäreiden Oskar Schindler, jolle palkkioksi lopulta riittää pelastettujen kiitollisuus ja puhdas omatunto. Jännitettä omalta osaltaan lisää se, että sielunsa miehittäjille myynyt Sochan ystävä painostaa häntä jatkuvasti ilmiantamaan viemäreissä mahdollisesti piileskelevät juutalaiset, joista natsit ovat valmiit maksamaan 500 zlotya per pää. Samaan aikaan yhden saksalaissotilaan kuolema kostetaan hirttämällä julkisesti kymmenen Sochan ei-juutalaista maanmiestä.
Holland ja ensikertalaiskäsikirjoittaja David F. Shamoon ovat rakentaneet elokuvan hienosti niin, että se on sekä jännittävä että uskottava ja päälle päätteeksi vielä koskettavakin. Henkilöhahmot ja tapahtumat tuntuvat todellisilta eikä elokuvaa rasita Hollywood-tyylinen ylidramatisointi, vaikka epäilemättä myös taiteellisia vapauksia on jonkin verran otettu käsikirjoitusta laadittaessa. Wieckiewicz tekee todella hienon roolityön pääosassa ja hyviä ovat elokuvan muutkin näyttelijät, mainittakoon heistä erikseen pienessä mutta tärkeässä rouva Sochan roolissa nähtävä Kinga Preis. Suurimmaksi osaksi pimeissä, vain taskulampuin ja kaasulyhdyin valaistuissa viemäreissä tapahtuva elokuva on taidokas ja tyylikäs suoritus myös kuvaaja Jolanta Dylewskalta. Ainoa pieni puute Hollandin teoksessa on, ettei se anna katsojalle mahdollisuutta tutustua "Sochan juutalaisiin" kovin hyvin. Toisaalta katsoja asetetaan tällä tavoin Sochan asemaan, joka hänkin näkee piileskelijät ensin kasvottomana juutalaisjoukkiona ja vasta vähitellen yksilöinä. Myös kovan kohtalon kokeva Sochan työtoveri jää turhan etäiseksi hahmoksi. (26.9. Orion)
+ jännittävä, uskottava ja koskettava tosielämän sankaritarina
+ taidolla ja tyylillä kuvattu
+ loistava pääosanesittäjä
− sivuhahmoista ei saa kunnon otetta
★★★★★
Tabu
(Tabu, Portugali/Saksa/Brasilia/Ranska 2012, 118')
Ohjaus Miguel Gomes
F.W. Murnau ohjasi Etelämeren saarelle sijoittuvan kielletyn rakkauden kuvauksen nimeltä Tabu vuonna 1931. Murnaun runolliset visiot ovat mitä ilmeisimmin innoittaneet myös portugalilaista Miguel Gomesia hänen valmistellessaan tätä samannimistä kielletyn rakkauden kuvausta, joka tapahtuu pääosin jossakin Portugalin siirtomaassa Afrikassa ja näyttää elokuvalta, jollaisen Murnaukin olisi saattanut tehdä.
Mustavalkoinen academy-kuvasuhteisena toteutettu elegia jakaantuu kahteen osaan, joiden nimet on niin ikään Murnaulta lainattu. Ensimmäinen osa, "Kadotettu paratiisi", tapahtuu nykypäivän Lissabonissa ja käynnistyy unenomaisen Afrikassa tapahtuvan prologin jälkeen. Keski-ikäinen uskova nainen nimeltä Pilar (Teresa Madruga) yrittää pitää huolta naapurissa asuvasta pelihimoisesta dementikosta Aurorasta (Laura Soveral), joka uskoo mustaihoisen taloudenhoitajansa Santan (Isabel Cardoso) juonivan häntä vastaan. Kun Aurora sairastuu vakavasti, pyytää hän Pilaria ottamaan yhteyttä vanhaan ystäväänsä Gian Luca Venturaan (Henrique Espírito Santo), jonka olemassaolosta sen enempää Pilar kuin Santakaan ei ole aiemmin tiennyt. Aurora kuitenkin kuolee ennen kuin vanhukset ehtivät tavata.
Elokuvan toisessa osassa, joka on nimeltään "Paratiisi", kerrotaan Auroran ja Venturan nuoruudesta ja tuhoon tuomitusta rakkaudesta Afrikassa – sekä eräästä Dandy-nimisestä lemmikkikrokotiilista. Erittäin omalaatuinen kerronnallinen ratkaisu on ollut sijoittaa tämä elokuvan varsinainen ydinaines takaumaan, joka muodostuu Venturan voiceover-monologista ja sitä täydentävästä mykkäelokuvamaisesta kuvituksesta. En muista nähneeni koskaan mitään vastaavaa. Elokuvan loppuosassa ei siis kuulla dialogia lainkaan, ainoastaan kertojanääntä, 60-luvun poppia ja tarkoin valikoituja äänitehosteita. Ja uskokaa tai älkää, tämä toimii. Kaikkein taianomaisimpia ovat hetket, joissa Ventura keskeyttää monologinsa ja kuvien annetaan puhua puolestaan. Esimerkiksi Auroran (Ana Moreira) ja Venturan (Carloto Cotta) ensikohtaaminen on harvinaisen sykähdyttävää elokuvailmaisua. Asiaa auttaa se, että Moreira ja Cotta paitsi näyttelevät todella hienosti myös näyttävät klassisilta glamorööseiltä filmitähdiltä. Muutenkin kiinnostavinta tässä Portugalin kolonialistista menneisyyttäkin hienovaraisen lyyrisesti valottavassa rakkaustarinassa on se, mikä jätetään sanomatta, mikä kerrotaan pelkin kuvin.
Kuten jo edellä kerrotusta saattaa arvata, on Tabu myös kokonaisuudessaan tavattoman kauniisti kuvattu elokuva. Kuin kuvilla kirjoitettu kaihoisa fado. Haikean nostalgista vaikutelmaa korostaa se, että jälkimmäinen osa on kuvattu rakeiselle 16-milliselle filmille. Tämä pienimuotoinen mutta suurella sydämellä tehty aika humoristinenkin elokuva kasvaa mielessäni päivä päivältä. (26.9. Orion)
+ erittäin omaperäinen idea ja toteutus
+ mykistävän kauniisti kuvattu
+ maaginen, unenomainen, kaihoisa
+ mitään negatiivista sanottavaa en keksi
★★★★★
In the Fog
(V tumane, Saksa/Hollanti/Valko-Venäjä/Venäjä/Latvia 2012, 127')
Ohjaus Sergei Loznitsa
Dokumentaristina uransa aloittaneen Sergei Loznitsan toinen fiktioelokuva In the Fog kertoo synkän tarinan saksalaisten miehittämästä Valko-Venäjästä vuonna 1942. Kaksi partisaania saapuu iltahämärissä kolmannen miehen kotiin ja vie hänet metsään ammuttavaksi. Sushenya (Vladimir Svirskyi) alistuu kohtaloonsa kiltisti, vaikka ei omasta mielestään ole syyllistynyt mihinkään. Partisaanit taas pitävät häntä maanpetturina, koska saksalaiset ovat säästäneet hänen henkensä mutta hirttäneet hänen kolme työtoveriaan epäonnistuneen sabotaašiyrityksen seurauksena.
Mutta kun teloitushetki koittaa, kohtalo puuttuu peliin arvaamattomalla tavalla. Sushenyan henki säästyy, kun hänen teloittajansa Burov (Vladislav Abashin), joka on myös hänen lapsuudenystävänsä, haavoittuu saksalaisten luodeista. Osat vaihtuvat, mutta paljoa toivoa selviytymisestä ei ole kenelläkään kolmikon miehistä, joiden muotokuvat täydentyvät kullekin erikseen omistetuissa takaumissa. Niistä käy muun muassa ilmi, että Sushenya on todellisuudessa kieltäytynyt hänelle tarjotusta yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Siitä syystä hänelle ei ole suotu kunniallista kuolemaa vaan hänet on päästetty vapaaksi aiheeton petturin leima otsassaan, mikä on vielä pahempaa.
Vassily Bykovin romaaniin perustuvaa Latviassa kuvattua elokuvaa on useissa arvioissa verrattu Elem Klimovin mestariteokseen Tule ja katso (1985), joka käsittelee samaa aihepiiriä ja joka kenties on kaikkein voimallisimmin minua itseäni puhutellut sotaleffa ikinä. Tunnelmaltaan In the Fog muistuttaa aika paljon myös tuoreempana muistissani olevaa Tarkovskin varhaistyötä Ei paluuta (1962). Loznitsa ja kuvaaja Oleg Mutu (mm. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää) luottavat ihailtavasti pitkien otosten ja diegeettisen äänikerronnan voimaan. Tunnelma on ankea, lohduton, raskas. Sota on tuolla jossain, ja tässä on kolme miestä, joiden elämän se on tuhonnut. Tuuli kahisee puissa. Oksalla kököttää korppi. Sumu peittää maiseman.
Lyhyesti sanottuna In the Fog on todella masentava mutta myös varsin kiehtova ja esteettisesti palkitseva sotaelokuva. Taideteos, josta ei ole helppo pitää mutta josta on mahdotonta olla vaikuttumatta.
+ tunnelmalliset pitkät otokset
+ vavahduttava sodanvastainen sisältö
+ esteettisesti palkitsevaa alakuloa
− raskas katselukokemus
★★★★★
Suomen marsalkka
(The Marshal of Finland, Suomi/Viro/Kenia 2012, 44')
Ohjaus Gilbert Lukalia
Yleisradion Keniassa tuottama lyhytfilmi marsalkka Mannerheimista ei odotetusti ole kovin hääppöinen elokuva. Absurdeihin mittoihin paisuneen ennakkokohun (ehkä tarkoituksellisesti) aiheuttaneena suomalaiskansallisena kulttuuritapauksena se on kuitenkin must-see. Miksi elokuvasta sitten on kohistu? Pääasiassa siksi, että monen suomalaisen mielestä musta kenialaisnäyttelijä kansallissankarimme roolissa on pöyristyttävää historian vääristelyä ja halveeraamista. Toinen syy on edelliseen liittyvä ajatus suomalaisten tv-lupamaksuvarojen tuhlaamisesta tällaiseen "roskaan". No, nyt kaikki asiasta kiinnostuneet voivat vihdoin itsekin todeta, ettei päätuottaja Erkko Lyytisen ja kumppaneiden tarkoituksena ole ollut tehdä sen enempää vakavasti otettavaa Mannerheim-muotokuvaa kuin suoranaista parodiaakaan. Sitä vastoin historiallisen henkilön elämäntarinaa on haluttu käyttää eräänlaisena kehyksenä yleismaailmallisen fiktiivisen tarinan kertomiseen.
Tältä kantilta katsoen Suomen marsalkassa on ihan kelpo idea. Marskin tarina liitetään jopa aika kekseliäästi afrikkalaiseen tarinankerrontaperinteeseen käyttämällä tarina tarinassa -rakennetta: vanha mies kertoo ryhmälle lapsia kaukaisessa Suomen maassa eläneen suuren miehen elämäntarinaa ikään kuin iltasatuna. Tässä tarinassa tarinan sisällä Mannerheim (Telley Savalas Otieno) nähdään miehenä, joka korvaa puutteellisia ihmissuhdetaitojaan omistautumalla uralleen sotilaana. Stoorin alleviivaten esitetty opetus on, että todellinen sankaruus ei nykymaailmassa välttämättä edellytä niin sanottuja suurmiestekoja. Sankaruutta voi olla myös kyky rakastaa ja kantaa vastuuta perheestä. Hyvä isä on aina sankari lapselleen ja niin edelleen.
Minulle ei tuota ongelmia hyväksyä mustaa näyttelijää Mannerheimin roolissa, sillä hänethän nähdään tässä tavallaan afrikkalaislasten mielikuvituksen tuotteena. Pidän ideasta. Lopputulos kuitenkin kärsii valitettavan paljon tökerön amatöörimäisestä toteutuksesta. Halpuus näkyy kaikessa. Ehkä tekijät eivät itsekään ole uskoneet elokuvaan niin paljon, että olisivat viitsineet satsata siihen tosissaan. En silti pidä tätä 20 000 euron ö-tuotantoa rahojen haaskauksena vaan mielenkiintoisena kokeiluna, joka saattaa parhaassa tapauksessa avata ainakin suomalaisten elokuvantekijöiden silmiä. Typerämmistäkin lähtökohdista on maailmassa elokuvia tehty, ja tullaan tekemään. Usein paljon suuremmilla budjeteilla. (28.9. Bio Rex)
+ idea toimii
− toteutus ontuu
★★★★★ (toinen tähti bonuksena mainiosta ideasta ja tekijöiden rohkeudesta ryhtyä näin pähkähulluun projektiin)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti