Tabu (1931) (Blu-ray)

Tabu: A Story of the South Seas, USA
Ohjaus F. W. Murnau

Käsittelyyn tulee yksi viimeisimmistä blu-ray-hankinnoistani – ja elokuva, joka omissa silmissäni on yksi kauneimmista koskaan tehdyistä. Ainakin kun mykkäleffoista puhutaan. Kyseessä on F. W. Murnaun sykähdyttävä Tabu, legendaarisen saksalaisohjaajan yllättäväksi joutsenlauluksi jäänyt kertomus kielletystä rakkaudesta Etelämerellä. Murnau kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin 11. maaliskuuta 1931, traagisesti tasan viikkoa ennen 22. elokuvansa ensi-iltaa. Hän oli 42 vuoden käinen.

Tieto ohjaajaa odottaneesta kohtalosta tuo Tabun muutenkin pakahduttaviin loppukuviin väkisin oman mausteensa. Juuri kauniimpaa elokuvallista testamenttia ei kukaan voisi jälkeensä jättää.

Bora Boralla ja muualla Polynesiassa kuvattu Tabu kertoo yhtäältä perinteisen polynesialaisen elämänmuodon ja länsimaisen "sivistyksen" kohtaamisesta. Toisaalta se on universaali kertomus siitä kuinka aina ja kaikkialla uudet sukupolvet kyseenalaistavat vanhempiensa itsestäänselvyyksinä pitämät tavat ja traditiot. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen modernina muunnelmanakin elokuvan voi nähdä. Mutta ennen kaikkea se on tenhoava tarina rakkaudesta, jota ympäröivä yhteisö ei voi sallia. Viimemainittu näkökanta asettuu kiintoisaan valoon, kun ottaa huomioon, että Murnau itse oli puoliavoimesti homoseksuaali aikana, jolloin moinen oli kaikkea muuta kuin yleisesti hyväksyttyä.

Matahi ja Reri (krediiteissä nämä ovat myös näyttelijöiden nimet) ovat nuoria rakastavaisia, joiden onnen tielle asettuu ikiaikainen polynesialainen perinne. Tyttö määrätään jumalille pyhitettäväksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tulee tabu. Tästedes se, joka häneen koskisi, tai edes katsoisi häntä himoiten, olisi kuoleman oma.

Rakkaus kuitenkin voittaa pelon seuraamuksista. Niinpä Matahi ryöstää tytön ja pakenee tämän kanssa yhdelle naapurisaarista, semmoiselle, jossa valkoisen miehen laki on jo syrjäyttänyt vanhat polynesialaiset lait. Mutta kohtalo – Hitu-nimisen synkän vanhuksen hahmossa ruumiillistuen – seuraa heitä kuin varjo. Lisäksi nuoret saavat karvaasti kokea sen kuinka eurooppalaiset käyttävät natiivien sinisilmäisyyttä hyväkseen. Asetelmassa voi halutessaan nähdä heijastumaa siitäkin, millaiseksi Murnau koki taiteilijan aseman Hollywoodissa.

Elokuva käynnistyi Murnaun ja Robert Flahertyn yhteisenä hankkeena. Taustalla oli Hollywoodiin tuskastuneen Murnaun halu päästä pois rahanahneiden tuottajien vaikutuspiiristä. Niinpä hän oli ostanut jahdin ja ehdottanut Flahertylle – toiselle elokuvakaupungin outsiderille, jonka veljeen hän oli tutustunut aiemmin (David Flaherty toimi Tabussa apulaisohjaajana), – että tämä lähtisi hänen kanssaan työskentelemään Etelämerelle. Flahertyllä kun oli entuudestaan kokemusta polynesialaisten kanssa toimimisesta. Nanookin ja Moanan ohjaaja tarttuikin empimättä tarjoukseen. Mutta pian kävi selväksi, etteivät nämä kaksi erilaista taiteilijaa saisi kanoottejaan kulkemaan samaan suuntaan. Käsikirjoituksen he saivat jotenkuten työstettyä yhdessä, mutta tuotannon käynnistyttyä Murnau otti komennon ja Flahertyn rooliksi jäi lähinnä huolehtia filmien kehityksestä. Asiaan vaikutti sekin, että alkuperäisten rahoittajien vetäydyttyä Murnau päätti rahoittaa elokuvan itse.

Flahertylle olisi vielä ollut tarjolla kuvaajan rooli, mutta kun hän ei oikein hallinnut tekniikkaa, Hollywoodista kutsuttiin Floyd Crosby hätiin. Tämä sitten onnistuikin ensimmäisen pitkän elokuvansa kuvaustyössä Oscarin arvoisesti. Elokuvan näyttelijät ovat aitoja saarten asukkaita ja ensikertalaisia kameran edessä. Reri, oikealta nimeltään Anne Chevalier, näytteli sittemmin parissa muussakin elokuvassa, mutta muille tämä on myös jäänyt ainoaksi.

Flahertyn ohjaamaksi ja kuvaamaksi tiedetään elokuvan aloittava kalastuskohtaus. Flahertyn vaikutusta voi muutenkin nähdä Tabun etnografisessa aineistossa, ja esimerkiksi Moana-laivan nimi on ilmeinen kumarrus hänen edelliselle elokuvalleen. Mutta tarinan dramaattinen vierre ja kuvakerronnan lyyrinen notkeus ovat selvästi ehtaa Murnauta. Huomattavaa on, että Viimeisen miehen tapaan tässä ei ole lainkaan välitekstejä. Tai ne muutamat, jotka ovat, ovat aina kuvakerronnallisesti motivoituja: kirjeitä, kuitteja, seinätauluja ja niin edelleen. Dialogiplansseja elokuvassa ei ole ainuttakaan.

Muitakin Murnaun aiemmista leffoista tuttuja piirteitä teoksesta löytyy. Onhan vaikkapa iloton Hitu selvästi samantapainen kohtalon airut kuin Nosferatun kreivi Orlok.

Paitsi että Tabu sykähdyttää tarinallaan ja kuvillaan, on se myös etnografisesti ja historiallisesti arvokas. Elokuvaan on kauniilla tavalla tallentunut palanen kadonnutta maailmaa. Kun Bora Bora vielä filmausten aikaan oli jokseenkin spoilaamaton saariparatiisi, on se sittemmin tullut tunnetuksi amerikkalaisten sotilastukikohtana ja luksusluokan lomakohteena. Nykyään saarella tuskin voi törmätä ihmiseen, joka ei tavalla tai toisella olisi tekemisissä turismin kanssa.

+ koskettava tarina
+ kuvallisesti kaunis
+ myös etnografiselta sisällöltään arvokas
+ ikkuna kadonneeseen maailmaan

★★★★★

Blu-ray

Tämäkin blu-ray on Eurekan huippulaadukasta Masters of Cinema -sarjaa. Kuvalähteenä on ollut Luciano Berriatúan elokuvan 75-vuotisjuhliin valmistama restauraatio, jossa ovat mukana myös Paramountin levitysversiostaan aikanaan poistattamat kuvat ja kohtaukset (kuten kuvat paljasrintaisista polynesialaisnaisista tanssimassa). Tämä versio siis vastaa Murnaun alkuperäistä näkemystä todennäköisesti paremmin kuin yksikään aiemmin nähtävillä ollut. Kuvassa on joitakin epätasaisuuksia, mutta ottaen huomioon elokuvan iän ja sen ettei alkuperäistä negatiivia ole ollut käytettävissä (se katosi toisen maailmansodan aikana), laatu on todella hyvä. Kuvasuhde on alkuperäinen 1.19:1. Hugo Riesenfeldin säveltämä alkuperäismusiikki tarjotaan mono 2.0 -formaatissa.

Ekstrat ovat erinomaisen kattavat (vaikka eivät silti yhtä kattavat kuin aiemmalla saman firman DVD:llä, mistä miinusta). Kommenttiraidalla teosta analysoivat ja taustoittavat elokuvahistorioitsijat R. Dixon Smith ja Brad Stevens. Se on antoisaa kuunneltavaa, vaikka herrat ehkä innostuvat vähän liikaakin tulkitsemaan. Tabun syntyhistoriaa ja merkitystä valaisevat lisää Luciano Berriatúan 15-minuuttinen pienoisdokumentti sekä printattu 55-sivuinen kirjanen. Jälkimmäinen sisältää Scott Eymanin erinomaisen esseen "Sunrise in Bora Bora", David Flahertyn muistelon, Floyd Crosbyn haastattelun, otteita Murnaun Tabua käsittelevistä kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä sekä joukon harvinaisia valokuvia elokuvan tuotantovaiheesta. Levyllä on lisäksi valikoima poisjätettyjä kohtauksia sekä kuvatusta materiaalista erikseen valmistettu lyhytdokumentti Treibjagd in der Südsee (1940), joka kertoo koko kylän yhteisestä kalastussessiosta Bora Boralla. Loistava kokonaisuus!

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Viimeinen mies (1924)

Henkisen nöyryytyksen visuaalinen ilmentymä.

Saksan nousu elokuvan ja eritoten elokuvataiteen suurvallaksi 1920-luvun alussa oli pitkälti sellaisten henkilöiden kuin Erich Pommer (1889–1966), Carl Mayer (1894–1944) ja Friedrich Wilhelm Murnau (1888–1931) ansiota. Tuottaja Pommerin ja käsikirjoittaja Mayerin yhteistyö alkoi jo Tohtori Caligarin kabinetista, merkillisestä ekspressionistisesta painajaisesta, joka kolkolla tarinallaan ja vinksahtaneella visuaalisella toteutuksellaan ravisteli maailman elokuvayleisöjä kuin pommi vuonna 1920. Pommerin tuottama oli myös Mayerin ja Murnaun ensimmäinen yhteinen leffa Vogelödin linna (1921). Siitä ei kuitenkaan ole muotoutunut samanlaista klassikkoa kuin mainitusta Caligarista tai Murnaun vähän myöhemmästä Nosferatusta. Mutta kun puheena oleva saksalaisen mykkäelokuvan voimakolmikko seuraavan kerran saatiin mukaan samaan projektiin – näyttelijä Emil Janningsilla ja kuvaaja Karl Freundilla täydennettynä –, syntyi jotakin todella poikkeuksellista. Viimeinen mies (Der letzte Mann, Saksa 1924) on jäänyt elokuvan historiaan ennen muuta kuvakerronnallisen kekseliäisyytensä ansiosta, mutta toki tämä taidokas henkisen alennustilan kuvaus ja saksalaisen sielun syväluotaus puhuttelee nykykatsojaakin – ainakin tämän kirjoittajaa – myös sisällöllään.

Emil Jannings esittää suurkaupungin loistohotellin jo melko iäkästä portieeria, joka ammattinsa ja sitä symboloivan komean univormunsa ansiosta on asuttamansa kerrostaloyhteisön kunnioitetuimpia jäseniä. Yhtenä sateisena iltana hotellin johtaja kuitenkin huomaa, ettei vanhasta miehestä taida enää olla raskaiden matkalaukkujen kantajaksi, ja siirtää tämän vähemmän fyysistä rasitusta vaativiin tehtäviin miestenvessan hoitajaksi. Ylpeä entinen ovimies kokee siirron tietenkin nöyryyttävänä arvonalennuksena. Epätoivossaan hän ajautuu varastamaan oman entisen univormunsa tarkoituksenaan salata totuus naapureiltaan ja sukulaisiltaan, joiden luona asuu. Kun totuus kuitenkin aikanaan paljastuu, on häpeä sitten sitäkin suurempi. Univormun menettäminen merkitsee, ainakin sankarimme sisäisessä maailmassa, myös totaalista ihmisarvon menettämistä.

Tyylillisesti Viimeinen mies edustaa niin sanottua kamarielokuvaa, joka ekspressionismin ja katuelokuvan rinnalla oli kolmas vallitseva suuntaus 1920-luvun saksalaisessa elokuvassa. Varsinkin juuri Mayer erikoistui tähän tyylilajiin, jossa yleensä käsiteltiin tavallisten ihmisten arkista eloa, tosin usein varsin melodramaattisin vivahtein. Suuntauksen, jonka ylivoimaisesti maineikkain edustaja Viimeinen mies on, tunnuspiirteisiin kuuluu myös tarinan kertominen puhtaasti kuvin, ilman selittäviä välitekstejä. Viimeisessä miehessä on kuitenkin säännön vahvistavana poikkeuksena yksi väliteksti. Se johdattaa katsojan satumaiseen ja farssimaiseen loppuhuipentumaan, jota on arveltu tekijöiden piikiksi amerikkalaisten valtavirtaelokuvien happy endeille.

Ekspressionismin vaikutusta on myös nähtävissä muun muassa Janningsin kulmikkaassa näyttelemistyylissä sekä eräissä päähenkilön mielentilaa ilmentävissä lavastus- ja valaisuratkaisuissa (yksi lavastussuunnittelijoista oli Caligarinkin lavastustiimiin kuulunut Walter Röhrig). Esimerkiksi astellessaan ensimmäisen kerran kellarikerroksessa sijaitsevaan uuteen työpisteeseensä Jannings näyttää laskeutuvan synkkään mustaan tyhjyyteen – raskaan symbolistista kuvailmaisua ehkä mutta myös tehokasta. Vielä kekseliäämpää, pikemminkin impressionistiseksi luonnehdittavaa tyylittelyä ohjaaja Murnau ja kuvaaja Freund harrastavat silloin, kun kamera asettuu päähenkilön paikalle kuvastamaan tämän subjektiivista kokemusmaailmaa. Kohtaus, jossa "kamera juopuu", ja toinen, jossa hotellin seinät näyttävät kaatuvan päällemme, ovat aika villejä esimerkkejä siitä. Moisia efektikikkailujakin vaikuttavampaa on tapa, jolla Murnau ja Freund ovat mobilisoineet kuvausvälineensä. Näin sulavaliikkeiseen ja samalla näin ilmaisuvoimaiseen subjektiiviseen kameraan ei vuonna 1924 todellakaan oltu totuttu.

Mutta on elokuvassa myös hienoja realistisesti kuvattuja jaksoja omine valloittavine yksityiskohtineen. Aivan mainio on esimerkiksi alkupuolen kohtaus, jossa päähenkilön sukulaistyttö viimeistelee hääkakkua. Siinä on selvästikin jo samanlaista Murnaun kosketuksella silattua herkkyyttä ja luonnollisuutta kuin myös Auringonnousun, Suurkaupungin tytön ja Tabun henkevimmissä hetkissä. Ja vaikka eräät Viimeisen miehen ilmaisullisista keinovaroista saattavatkin nykykatsojasta tuntua vähän vieraannuttavilta, sitä ei voi kiistää, etteikö tämä oman aikansa kyvykkäimpien filmitaiteilijoiden luomus olisi yksi koko elokuvahistorian puhtaimmin "elokuvallisista" mestariteoksista. (14.10. Orion)

+ taidokkaasti ja ilmaisurikkaasti kuvattu elokuvahistorian merkkipaalu
+ koskettava tarina, jossa hauskasti epätodennäköinen loppukäänne
+ ylinäytellessäänkin suurenmoinen Emil Jannings

★★★★★