Loppuvuoden muut leffat

The Club (2015)
El Club, Chile
Ohjaus Pablo Larraín

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisöäänestyksessä Orionin marraskuun "kuukauden elokuvaksi" valikoitui tämä synkeä ja intiimi chileläisdraama. Pablo Larraínin viides ohjaustyö ei takuulla miellytä katolista kirkkoa, sillä leffa nostaa sen toiminnasta valokeilaan seikkoja, jotka paremmin viihtyisivät hämärässä. Kysymys on kirkon tavasta hoidella ns. langenneiden pappien tapaukset: yksittäiset roskat lakaistaan maton alle sen sijaan että koko lattia pestäisiin kerralla puhtaaksi. Tai niin The Club ainakin väittää. Elokuva sijoittuu syrjäiseen chileläiseen merenrantataajamaan, jossa neljä virasta erotettua pappia ja heidän talouttaan hoitava entinen nunna viettävät eristettyä elämää luostarin ja vanhainkodin sekoitusta muistuttavissa olosuhteissa. Draama virittyy, kun viideskin pappi saapuu tähän kummalliseen kerhoon vanavedessään kulkija, joka heti kailottaa koko naapuruston kuullen, että on lapsena tullut edellisen seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Varsinaisen stoorin käynnistää viidennen papin yllättävä ratkaisu tässä kaikille kiusallisessa tilanteessa.

The Club sai Berliinin festivaalien grand jury prizen viime helmikuussa ja moni kriitikko on nostanut sen omalle vuoden parhaimpien listalleen. Ymmärrän sen hyvin, onhan tarina epätavallinen ja sisällöltään painava. Näyttelijätkin ovat hyviä. Syystä tai toisesta elokuva ei silti mitenkään erityisellä tavalla minuun kolahtanut. Käsikirjoitus on Larraínin, Guillermo Calderónin ja Daniel Villalobosin yhdessä työstämä. (28.11. Orion)

★★★★★

Vertigo – punainen kyynel (1958)
Vertigo, USA
Ohjaus Alfred Hitchcock

Harvinaista mahdollisuutta nähdä Hitchcockin arvostetuin ja ehkä henkilökohtaisin elokuva 70-milliseltä filmikopiolta isolle kankaalle heijastettuna ei sopinut missata. Ei väliä, vaikka osaan leffan juonikuvion jo entuudestaan lähes ulkoa. Vertigohan jos mikä on elokuva, joka kestää kovaakin kulutusta ja joka suorastaan vaatii toistuvia katselukertoja. Aina siitä löytää uusia ulottuvuuksia. Kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessäkin se vei maailman parhaan elokuvan tittelin tuota arvonimeä vuosikymmeniä kantaneelta Citizen Kanelta. Tällaisten todellisten klassikoiden katsominen aika ajoin on tarpeellista myös siitä syystä, että muistaisi miksi se elokuva olikaan niin hieno taidemuoto.

Tällä kertaa koin Vertigon aiempaa selkeämmin rakkauskirjeenä San Franciscon kaupungille. Tietenkin se on paljon muutakin, ennen kaikkea romanttis-psykologisena jännärinä tarjoiltu tutkielma miehisistä fantasioista ja pakkomielteisestä takertumisesta menneeseen. Hitchcockin mielenmaisemien tulkkina on neljättä ja viimeistä kertaa James Stewart. Hän esittää korkeanpaikankammoista ex-poliisia, joka saa tehtäväkseen varjostaa vanhan opiskelutoverinsa oudosti käyttäytyvää vaimoa (Kim Novak). Varjostaja tietenkin rakastuu varjostettavaan ja psyykkinen vajavuus osoittautuu kohtalokkaaksi. Mutta sitten tarina muuntuu ihan muuksi kuin miltä se aluksi näyttää. Barbara Bel Geddesillä, tulevalla Southforkin emännällä, on tärkeä sivurooli tarinan arkisempana naisena, illuusion vastapainona. Alec Coppelin käsis perustuu Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaaniin D'entre les morts (1954), josta tekijät huhujen mukaan toivoivatkin Hitchcockin innostuvan. Bernard Herrmannin score on syytä mainita erikseen yhtenä tärkeimmistä herkkua muhevoittavista ainesosista. (29.11. Bio Rex Helsinki)

★★★★★

007 Spectre
Spectre, Britannia/USA
Ohjaus Sam Mendes

Sam Mendes onnistui niin hyvin kolmen vuoden takaisessa Skyfallissa, että hänet maaniteltiin ohjaamaan toinenkin Bond-seikkailu samaan putkeen. Katsastimme uutuuden vaimon kanssa hääpäiväjuhlinnan merkeissä ja totesimme molemmat, ettei se ole edeltäjänsä veroinen. Sanotaan vaikka niin että bondeille tyypillisiä typeryyksiä on tässä enemmän ja kiehtovaa tarina-ainesta vähemmän. Pääkonnana nähtävä Christoph Waltzkin on ihmeen vaisu, ainakin verrattuna Tarantinon elokuvien Oscar-palkittuihin rooleihinsa. Myöskään "Bond-tyttö" Léa Seydoux ei pääse ihan sillä tavalla loistamaan kuin toivoisi. Hän kun on sentään lahjakkaimpia rooliin kiinnitettyjä näyttelijöitä ikinä.

Kohtuullisen viihdyttävä agenttiseikkailu Spectrekin silti on. Todellista elokuvan taikaa on koko jutun aloittavassa sekvenssiotoksessa, joka poimii Bondin (Daniel Craig) Mexico Cityn kuolleiden päivän karnevaalikulkueesta, saattaa hänet tyttönsä kanssa hotellihuoneeseen ja sieltä hotellin katolle eliminoimaan paria konnaa. Melkeinpä jo pelkästään tuon takia Spectre kannattaa nähdä. Varsinaisessa tarinassa 007 saa vastaansa alkuaikojen Bondeista tutun arkkivihollisensa Ernst Stavro Blofeldin (Waltz), jonka johtama SPECTRE-organisaatio on nyt ajan henkeä kuvastavasti kansainvälinen terroristiverkosto. Ajan henkeä kuvastaa myös 007:n edustaman vanhanaikaisen vakoilun ja modernin tietoverkkovakoilun vastakkainasettelu. Työttömyyden uhka leijuu jopa itsensä James Bondin yllä. (5.12. Bio Rex Espoo)

★★★★★

007 Skyfall (2012)

Jo viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt James Bond -elokuvien sarja on ärsyttävän loistava tuotekokonaisuus. Vaikka en itse koskaan ole ollut mikään Bond-fani, sille en voi mitään, että jokainen uusi Bond-leffa kuitenkin jollain lailla kiinnostaa. Tässä virallisen Bond-sarjan kahdennessakymmenennessäkolmannessa osassa etukäteiskiinnostusta vielä lisää se, että kipparina on toiminut vahvana draamaohjaajana tunnettu Oscar-voittaja Sam Mendes. Lupaavaa on sekin, että konnan rooli on annettu espanjalaistähti Javier Bardemille, joka viime vuosina on ollut aivan hillittömässä vedossa ja joka Coen-veljesten taannoisessa Menetetty maa -leffassakin teki kerrassaan unohtumattoman ja ansaitusti Oscarilla palkitun konnaroolin. Muun muassa näistä syistä uusi 007 Skyfall (007 Skyfall, Britannia/USA 2012) oli suorastaan pakko käydä tsekkaamassa heti tuoreeltaan.

Tunnettua on, että Daniel Craigin hypätessä James Bondin housuihin vuonna 2006 Eon-yhtiön leffasarja harppasi samalla ison askeleen kohti aiempaa realistisempaa ilmaisua. Bondin tapauksessa tuo realismi tarkoittaa tietysti lähinnä sitä, että sankariinkin voi sattua, eli että hän ei ole täysin haavoittumaton fyysisesti eikä myöskään tunnetasolla. Mendesin ansiota ohjaajana lienee se, että Skyfallissa Bondin ja M:n (Judi Dench) äiti ja poika -suhdetta muistuttava esimiehen ja alaisen suhde korostuu entistä selkeämmin. Leffa avaa kumpaakin roolihahmoa enemmän kuin yksikään edeltäjänsä, jättäen kuitenkin kutkuttavasti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lisäksi Skyfallista on löydettävissä sellaista perinteet-vastaan-uudistusmieli ja kokemus-vastaan-nuoruus -tyyppistä syvempää tematiikkaa, jollaista Bond-leffoissa ei ainakaan minun muistaakseni ole aiemmin nähty. Lopussa tuntuu siltä kuin kaikki olisikin vasta alussa. Ympyrä eräällä tavalla sulkeutuu.

Sitä ei tietenkään sovi unohtaa, että 007 Skyfall on silti aito ja pesunkestävä James Bond -elokuva. Pakolliset kasinokohtaukset ja flirttailut niin hyvis- kuin pahisnaistenkin kanssa ovat mukana. Myös yliampuvan vauhdikkaita takaa-ajoja ja mauttomuuden rajoille paisuteltua räiskemäiskettä piisaa totuttuun tapaan, vaikkakin vähemmän kuin normaalisti. Ja Bond-leffan roistohan ei olisi Bond-leffan roisto, ellei hän tekisi tarpeettoman monimutkaisia siirtoja vastustajan päänmenoksi vain siksi, että sankarille jäisi mahdollisuus tehdä hänen aikeensa tyhjiksi. Kiinnostavasti ajan henkeä kyllä kuvastaa se, että nyt vihollinen löytyy sieltä mistä vähiten odottaisi ja missä tämä ehkä järkyttää katsojankin perusturvallisuutta eniten, nimittäin omien joukosta.

Se on sanottava, että Javier Bardem häiriintyneen Silvan roolissa ei ainoastaan täytä odotuksia vaan miltei ylittää ne. Itsensä M:n päänahkaa kostonhimossaan jahtaava hahmo on ehdottomasti kiehtovimpia Bond-pahiksia mitä on ikinä nähty. Bond-tytöistä taas sankarin kollegana nähtävä Naomie Harris onnistuu selvästi paremmin kuin pahisten puolella houkutuslintuna keimaileva Bérénice Marlohe. Loppunäytöksen perusteella onkin syytä uskoa, että tämä suoritus ei jää Harrisin viimeiseksi Bond-elokuvissa. Positiivisin yllättäjä Skyfallin roolijaossa on kuitenkin nuori Ben Whishaw, jolle pedataan pysyvää paikkaa sarjassa uutena nörttimäisenä Q:na. Veteraani Albert Finney ja Craigin kanssa samaan ikäpolveen kuuluva Ralph Fiennes täydentävät sopivassa suhteessa nuoruutta kokemukseen sekoittavan näyttelijäjoukon.

007 Skyfall palkitsee myös visuaalisesti. Ei mikään suurensuuri yllätys, kun ottaa huomioon, että kuvaajan pallilla on istunut muuan Roger Deakins. Sekä Mendesin (Revolutionary Road) että Bardemin (Menetetty maa) kanssa aiemminkin työskennelleen Deakinsin meriittilistalta löytyy muun muassa kunnioitettavat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta. Täysin mahdotonta ei liene sekään, että Skyfallista heltiäisi yksi lisää, vaikka tämän lajin elokuvat tietysti aika harvoin Oscar-karkeloissa menestyvät. Kuvauksellisesti minua sävähdytti muun muassa se shanghailaisen pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa tapahtuva kamppailukohtaus, jossa tyylikkäästi leikitellään valoilla, varjoilla ja heijastavilla pinnoilla. Pidin kovasti myös tavasta, jolla Silvan hahmo esitellään: piinaavan pitkässä yksittäisessä otoksessa kamera ajaa hissuksiin kohti Bardemia samalla kun hän kävelee kohti meitä ja köytettynä tuolissa istuvaa Bondia. Tuokin kohtaus on aivan mahtava tietysti myös näyttelijäsuorituksena. (9.11. Flamingo)

+ turvallisen tuttua vauhtiviihdettä
+ tarinassa epäbondmaisesti myös sisältöä
+ loistava Javier Bardem
− tylsää räiskemäiskettäkin on, joskin vähemmän kuin Bondeissa tavallisesti

★★★★★