Loppuvuoden muut leffat

The Club (2015)
El Club, Chile
Ohjaus Pablo Larraín

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisöäänestyksessä Orionin marraskuun "kuukauden elokuvaksi" valikoitui tämä synkeä ja intiimi chileläisdraama. Pablo Larraínin viides ohjaustyö ei takuulla miellytä katolista kirkkoa, sillä leffa nostaa sen toiminnasta valokeilaan seikkoja, jotka paremmin viihtyisivät hämärässä. Kysymys on kirkon tavasta hoidella ns. langenneiden pappien tapaukset: yksittäiset roskat lakaistaan maton alle sen sijaan että koko lattia pestäisiin kerralla puhtaaksi. Tai niin The Club ainakin väittää. Elokuva sijoittuu syrjäiseen chileläiseen merenrantataajamaan, jossa neljä virasta erotettua pappia ja heidän talouttaan hoitava entinen nunna viettävät eristettyä elämää luostarin ja vanhainkodin sekoitusta muistuttavissa olosuhteissa. Draama virittyy, kun viideskin pappi saapuu tähän kummalliseen kerhoon vanavedessään kulkija, joka heti kailottaa koko naapuruston kuullen, että on lapsena tullut edellisen seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Varsinaisen stoorin käynnistää viidennen papin yllättävä ratkaisu tässä kaikille kiusallisessa tilanteessa.

The Club sai Berliinin festivaalien grand jury prizen viime helmikuussa ja moni kriitikko on nostanut sen omalle vuoden parhaimpien listalleen. Ymmärrän sen hyvin, onhan tarina epätavallinen ja sisällöltään painava. Näyttelijätkin ovat hyviä. Syystä tai toisesta elokuva ei silti mitenkään erityisellä tavalla minuun kolahtanut. Käsikirjoitus on Larraínin, Guillermo Calderónin ja Daniel Villalobosin yhdessä työstämä. (28.11. Orion)

★★★★★

Vertigo – punainen kyynel (1958)
Vertigo, USA
Ohjaus Alfred Hitchcock

Harvinaista mahdollisuutta nähdä Hitchcockin arvostetuin ja ehkä henkilökohtaisin elokuva 70-milliseltä filmikopiolta isolle kankaalle heijastettuna ei sopinut missata. Ei väliä, vaikka osaan leffan juonikuvion jo entuudestaan lähes ulkoa. Vertigohan jos mikä on elokuva, joka kestää kovaakin kulutusta ja joka suorastaan vaatii toistuvia katselukertoja. Aina siitä löytää uusia ulottuvuuksia. Kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessäkin se vei maailman parhaan elokuvan tittelin tuota arvonimeä vuosikymmeniä kantaneelta Citizen Kanelta. Tällaisten todellisten klassikoiden katsominen aika ajoin on tarpeellista myös siitä syystä, että muistaisi miksi se elokuva olikaan niin hieno taidemuoto.

Tällä kertaa koin Vertigon aiempaa selkeämmin rakkauskirjeenä San Franciscon kaupungille. Tietenkin se on paljon muutakin, ennen kaikkea romanttis-psykologisena jännärinä tarjoiltu tutkielma miehisistä fantasioista ja pakkomielteisestä takertumisesta menneeseen. Hitchcockin mielenmaisemien tulkkina on neljättä ja viimeistä kertaa James Stewart. Hän esittää korkeanpaikankammoista ex-poliisia, joka saa tehtäväkseen varjostaa vanhan opiskelutoverinsa oudosti käyttäytyvää vaimoa (Kim Novak). Varjostaja tietenkin rakastuu varjostettavaan ja psyykkinen vajavuus osoittautuu kohtalokkaaksi. Mutta sitten tarina muuntuu ihan muuksi kuin miltä se aluksi näyttää. Barbara Bel Geddesillä, tulevalla Southforkin emännällä, on tärkeä sivurooli tarinan arkisempana naisena, illuusion vastapainona. Alec Coppelin käsis perustuu Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaaniin D'entre les morts (1954), josta tekijät huhujen mukaan toivoivatkin Hitchcockin innostuvan. Bernard Herrmannin score on syytä mainita erikseen yhtenä tärkeimmistä herkkua muhevoittavista ainesosista. (29.11. Bio Rex Helsinki)

★★★★★

007 Spectre
Spectre, Britannia/USA
Ohjaus Sam Mendes

Sam Mendes onnistui niin hyvin kolmen vuoden takaisessa Skyfallissa, että hänet maaniteltiin ohjaamaan toinenkin Bond-seikkailu samaan putkeen. Katsastimme uutuuden vaimon kanssa hääpäiväjuhlinnan merkeissä ja totesimme molemmat, ettei se ole edeltäjänsä veroinen. Sanotaan vaikka niin että bondeille tyypillisiä typeryyksiä on tässä enemmän ja kiehtovaa tarina-ainesta vähemmän. Pääkonnana nähtävä Christoph Waltzkin on ihmeen vaisu, ainakin verrattuna Tarantinon elokuvien Oscar-palkittuihin rooleihinsa. Myöskään "Bond-tyttö" Léa Seydoux ei pääse ihan sillä tavalla loistamaan kuin toivoisi. Hän kun on sentään lahjakkaimpia rooliin kiinnitettyjä näyttelijöitä ikinä.

Kohtuullisen viihdyttävä agenttiseikkailu Spectrekin silti on. Todellista elokuvan taikaa on koko jutun aloittavassa sekvenssiotoksessa, joka poimii Bondin (Daniel Craig) Mexico Cityn kuolleiden päivän karnevaalikulkueesta, saattaa hänet tyttönsä kanssa hotellihuoneeseen ja sieltä hotellin katolle eliminoimaan paria konnaa. Melkeinpä jo pelkästään tuon takia Spectre kannattaa nähdä. Varsinaisessa tarinassa 007 saa vastaansa alkuaikojen Bondeista tutun arkkivihollisensa Ernst Stavro Blofeldin (Waltz), jonka johtama SPECTRE-organisaatio on nyt ajan henkeä kuvastavasti kansainvälinen terroristiverkosto. Ajan henkeä kuvastaa myös 007:n edustaman vanhanaikaisen vakoilun ja modernin tietoverkkovakoilun vastakkainasettelu. Työttömyyden uhka leijuu jopa itsensä James Bondin yllä. (5.12. Bio Rex Espoo)

★★★★★

Birdman (2014)

Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance), USA
Ohjaus Alejandro González Iñárritu

Vihdoin sain katsotuksi viimekeväisen parhaan elokuvan Oscarin voittajan. Alejandro González Iñárritun elokuvallisesti kekseliäs Broadway-draama käsittelee veikeällä tavalla elokuvan ja teatterin, viihteen ja taiteen sekä suosion ja arvostuksen välisiä suhteita. Entinen Batman-tähti Michael Keaton – mainio roolitus! – esittää supersankarielokuvilla maineensa luonutta näyttelijää, jota teatteripiireissä ei ole koskaan otettu vakavasti. Korjatakseen tuon asian ja karistaakseen Lintumiehen siivet lopullisesti harteiltaan tämä Riggan on tuomassa näyttämölle omaa sovitustaan Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Mutta asiat eivät tietenkään suju niin kuin ohjaaja-päätähti-rahoittaja haluaisi. Eikä Lintumieskään niin vain jätä kaveria rauhaan.

Keaton on saanut tukun palkintoja ja uran ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tästä roolisuorituksestaan. Varsin hyvä veto se onkin, ja erinomaisia ovat myös muut pääosien esittäjät. Etenkin aina luotettava Edward Norton Rigganin ammatillisesti haastavana metodinäyttelijänä, jolle lavalla kaiken pitää olla todellista, sekä Emma Stone Rigganin päihdeongelmaisena tyttärenä ja assistenttina vangitsevat katseet. Maininnan arvoisia ovat myös Zach Galifianakis tuottajana, Andrea Riseborough Rigganin tyttöystävänä ja Naomi Watts Broadway-debyyttiinsä suurin odotuksin valmistautuvana toisena naisnäyttelijänä. Pisteenä i:n päällä on vielä Lindsay Duncanin pikkurooli kaikkien hyviä kritiikkejä halajavien teatteri-ihmisten pahimpana painajaisena.

Oscarit Birdmanille myönnettiin paras elokuva -kategorian lisäksi ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Iñárritusta tuli näin peräjälkeen toinen ohjaus-Oscarin voittanut meksikaani Alfonso Cuarónin jälkeen, joka palkittiin viime vuonna Gravitystä. Huomiomme ansaitsee se seikka, että näitä kahta visuaalisesti innovatiivista elokuvaa yhdistää sama kuvaaja, niin ikään meksikolainen Emmanuel Lubezki. Hänet Oscar-akatemia palkitsi kummallakin kerralla ja voidaan sanoa että täysin ansaitusti.

Birdmanin "juttu" on nimittäin se, että loppupuolelle ajoittuvaa lyhyttä montaašijaksoa lukuunottamatta elokuva näyttää muodostuvan yhdestä katkeamattomasta otoksesta. Idea ei ole uusi, sitähän kokeili jo muuan herra Hitchcock aikoinaan, mutta erikoista on se että yhden otoksen illuusio säilyy, vaikka tapahtumat sijoittuvat usean vuorokauden aikajänteelle ja välillä käydään liitelemässä New Yorkin ylläkin. Jatkuvuusleikkaus on tässä ikään kuin määritelty uudelleen.

Mainitunkaltaisessa teknisessä briljeerauksessa on usein vaarana se, että puut näkyvät mutta metsä ei. Hyvä käsis, terävä ohjaus ja loistavat näyttelijät pitävät Birdmanin kuitenkin melko hyvin reitillään. Itse tarina ei loppujen lopuksi ihmeempiä jälkiä minuun jättänyt, mutta kyllä tämä kiistatta keskivertoa säväyttävämpi Hollywood-viihdyke on. (17.10. Kino Myyri)

+ vetävä tarina
+ intensiiviset näyttelijäsuoritukset
+ loistelias visuaalinen toteutus
– "se jokin" puuttuu

★★★★★

Muut alkusyksyn leffat

La Sapienza (2014)
La Sapienza, Ranska/Italia
Ohjaus Eugène Green

Espoo Ciné -festivaalille kerkesin tänä vuonna katsomaan yhden elokuvan. Yhdysvalloissa syntyneen mutta Ranskaan asettuneen Eugène Greenin viidettä pitkää leffaa La Sapienzaa voisi luonnehtia vaikkapa arkkitehtuurin maailmaan sijoittuvaksi tutkielmaksi hengen ja materian suhteesta. Toisaalta siinä on myös kysymys nuoruuden innon (lue: luovuuden) ja iän tuoman kokemuksen (lue: kaavoihin kangistumisen) välisestä vuoropuhelusta. Tarinan päähenkilö on menestynyt ja palkittu ranskalainen arkkitehti Alexandre (Fabrizio Rongione), joka matkustaa Italiaan kirjoittaakseen kirjan ihailemastaan barokkiajan ammattiveljestään Francesco Borrominista. Matkalle lähtee mukaan myös hänen psykologivaimonsa Aliénor (Christelle Prot) tarkoituksenaan puhaltaa uutta eloa pariskunnan hiipuneeseen suhteeseen. Maggiorejärven seutuvilla suunnitelmat muuttuvat, kun pariskunta tapaa nuoren Godfredon (Ludovico Succio) ja hänen mystisestä sairaudesta kärsivän sisarensa Lavinian (Arianna Nastro). Kun Aliénorille selviää, että myös Godfredon tähtäimessä on arkkitehdin ura, hän kehottaa miestään ottamaankin tämän matkakumppanikseen. Sillä välin hän itse huolehtisi siskosta. Pidin elokuvan mietiskelevästä sävystä ja omaperäisestä – sanoisinko barokkisesta – tyylistä, jonka tunnusmerkkejä ovat symmetriset kuvasommitelmat, suoraan kameraan katsovat henkilöt ja ilmeettömästi lausutut repliikit. Mukava oli myös nähdä minulle erityisesti Ranskalainen kylä -sarjasta tutuksi tullut Fabrizio Rongione tällaisen tyylipuhtaan taide-elokuvan pääosassa. Ei pätkä lopulta ihan niin suurta vaikutusta silti tehnyt kuin odotin. (30.8. Kino Tapiola)

★★★★★

Lakko (1925)
Stachka, Neuvostoliitto
Ohjaus Sergei Eisenstein

KAVI juhlisti uusimman elokuvansa Eisensteinista tehneen Peter Greenawayn Suomen-vierailua Greenaway & Eisenstein -teemapäivällä, jonka Eisenstein-elokuvana esitettiin brittiohjaajan itsensä valitsemana venäläisen montaašimestarin esikoispitkä Lakko. Ei elokuvasta hirveän paljon mieleeni jäänyt, mutta kyllähän tällaisen klassikon näkeminen aina tekee hyvää filmihullun itsekunnioitukselle. (Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnyt.) Elokuva kertoo väkivaltaiseen yhteenottoon johtavasta lakosta metallitehtaassa tsaarinaikaisella Venäjällä. Päähenkilöitä ei ole vaan sankareita ovat työläiset kollektiivisesti ja konnia johtoportaan edustajat. Silkkaa kommunistista propagandaa siis mutta myös erittäin innovatiivista elokuvakerrontaa. Erityisen kuuluisa on loppupuolelle sijoittuva jakso, jossa niskuroivien työläisten nujertaminen rinnastetaan eläinten teurastamiseen. (1.9. Orion)

★★★★★

Eisenstein in Guajanuato (2015)
Eisenstein in Guajanuato, Alankomaat/Meksiko/Suomi/Belgia/Ranska
Ohjaus Peter Greenaway

Heti Lakon perään näytettiin Greenawayn uutuus, jonka tapahtumat pyörivät Sergei Eisensteinin toteutumattoman elokuvahankkeen ympärillä Meksikossa vuonna 1931. Todellisuuspohjaa jutulla tosin ei ole kuin nimeksi. Päähuomion saa Eisensteinin rakastuminen oppaaseensa, naimisissaolevaan mieheen, joka leffan mukaan saa juhlitun ohjaajaneron vapautumaan seksuaalisesti viemällä hänen poikuutensa. Parasta pätkässä on suomalaisen Elmer Bäckin antaumuksellinen pääosasuoritus, joka pitää sisällään muun muassa harvinaisen ronskia sukukalleuksien esittelyä. Joitakin vallan mainioita visuaalisia ideoitakin elokuvassa ohjaajalle tyypillisesti on. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Eisenstein in Guajanuato on kokonaisuutena tavattoman teennäinen. Arvosana jää pyörimään jonnekin kahden ja kolmen tähden välille. (1.9. Orion)

★★★★★

Whiplash (2014)
Whiplash, USA
Ohjaus Damien Chazelle

Damien Chazellen musiikinopiskeludraama on viime vuonna valmistuneista amerikkalaiselokuvista kehutuimpia ja palkituimpia. Lienevätköhän omat odotukseni olleet liian korkealla vai mistäköhän johtunee, ettei se kuitenkaan tehnyt minuun kovin ihmeellistä vaikutusta. Onhan pätkä kieltämättä hyvin tehty, ja varsinkin J. K. Simmonsin Oscar-palkittu roolisuoritus oppilaistaan kaiken mehun puristavana jazzmaikkana on kaiken saamansa suitsutuksen väärti. (Leikkauksesta ja äänimiksauksesta myönnetyt Oscarit ymmärrän hyvin myös.) Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että olen nähnyt tämän saman stoorin jo ties kuinka monta kertaa aiemmin vähän eri tavalla paketoituna vain. Yksi yllättävä, melkein säpsähdyttäväkin käänne jutussa tosin on, mutta sekään ei lopulta vie tarinaa odottamattomaan suuntaan. Lisäksi vierastan elokuvan edustamaa ajattelumallia, jonka mukaan ihmisen arvo mitataan hänen saavutuksillaan ja sosiaalisella statuksellaan. Toki sen pointin sisäistän minäkin, että saavuttaakseen jotain suurta on oltava valmis tekemään uhrauksia ja haettava omia äärirajoja. Pääosassa kunnianhimoisena jazzrumpaliopiskelijana nähtävä Miles Teller ei ehkä niitä äärirajoja ole ihan tavoittanut, vaikka tekeekin ihan kelpo roolisuorituksen. Perushyvä leffa tämä siis on mutta odotin enemmän. Musaraita on luonnollisesti upea. (12.9. Kino Myyri)

★★★★★

The President (2014)
The President, Georgia/Ranska/Britannia/Saksa
Ohjaus Mohsen Makhmalbaf

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta ensimmäisenä silmieni eteen osui tämä pariisilaistuneen iranilaisohjaajan Georgiassa kuvaama yhteiskuntasatiiri. Idea on erinomainen: elokuva kertoo vallankumouksesta kuvitteellisessa diktatuurissa valtansa yhtäkkiä menettäneen ex-hallitsijan ja hänen kuusivuotiaan pojanpoikansa näkövinkkelistä. Parivaljakko joutuu pakenemaan henkensä edestä, kun kumoukselliset ottavat pääkaupungin haltuunsa vaatien entistä sortajaansa perheineen tilille. Poika tietenkään ei ymmärrä mistään mitään vaan kuvittelee koko homman olevan leikkiä. Katsoja puolestaan joutuu puntaroimaan suhtautumistaan mieheen, joka tämän hellyttävän lapsen silmissä on kaikkivoipa sankaripappa mutta jonka muut näkevät poliittisia vastustajiaan armotta teloituttaneena hirmuhallitsijana. Esiin nousee aina ajankohtainen kysymys siitä, onko väkivalta missään tilanteessa ratkaisu. Vaikuttavimmillaan elokuva on ihan lopussa, kun Dachi Orvelashvilin hienosti näyttelemälle pikkumiehelle alkaa valjeta, ettei kyse olekaan leikistä. Ja mikä vielä pahempaa: ettei isoisästä (Misha Gomiashvili) olekaan tämän ikävän "leikin" lopettajaksi. Pienet epäuskottavuudet aiemmassa juonenkulussa laimentavat kuitenkin kokonaisvaikutelmaa. (21.9. Kino Engel 1)

★★★★★

Jauja (2014)
Jauja, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Alankomaat
Ohjaus Lisandro Alonso

Nelikymppisen argentiinalaisohjaajan viides pitkä leffa kiinnosti nähdä muun muassa siksi, että sen on kuvannut Aki Kaurismäen uskollisena työparina parhaiten tunnettu Timo Salminen. Toinen vaikutin oli Sight & Sound -lehden taannoinen kriitikkoäänestys, jossa Jauja ylsi viime vuoden elokuvien kärkikymmenikköön. Niin hyväksi minä en tekelettä kokenut, mutta ainakin se on hyvin omalaatuinen ja tavattoman kauniisti kuvattu, kuin eloon herännyt kokoelma 1900-luvun vaihteen värivalokuvia. Kubrickia voisi tyylin perusteella veikata ainakin yhdeksi ohjaajan esikuvaksi, joskaan en hämmästyisi vaikka kuulisin että innoitusta on haettu myös joistakin John Fordin länkkäreistä (tämä on minun ensikohtaamiseni Alonson kanssa). Osatuottajanakin toiminut ja myös musiikin säveltämisestä vastannut Viggo Mortensen on pääosassa toissavuosisadan tanskalaisena upseerina, joka haahuilee pitkin poikin Patagoniaa etsimässä argentiinalaissotilaan kanssa karannutta ja sille tielle kadonnutta tytärtään. Toisessa pääosassa on jylhänkaunis Patagonian luonto, josta saa vaikutelman ettei ihmisen kannata ryhtyä sen kanssa kilpasille. Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä arvoituksellisemmiksi tapahtumat sitten käyvät. Loppu on yllättävä, joskin myös sellainen että se on lähellä vesittää kaiken. (22.9. Kinopalatsi 6)

★★★★★

Aferim! (2015)
Aferim!, Romania/Bulgaria/Tšekki/Ranska
Ohjaus Radu Jude

Kolmas tärppini tämän vuoden R&A:ssa oli romanialaisena "westerninä" markkinoitu eloisa seikkailu, joka käsittelee rasismia ja varsinkin romanien kurjaa asemaa 1830-luvun Valakiassa. Maa kuului tuohon aikaan vielä Ottomaanien valtakuntaan, jossa mustalaiset olivat pääsääntöisesti orjan asemassa. Tarinassa Teodor Corbanin näyttelemä lainvalvoja Costandin jäljittää poikansa (Mihai Comanoiu) avustamana rikkaalta pajarilta karannutta mustalaisorjaa. Tämä Carfin-niminen mies (Toma Cuzin) on ennen karkaamistaan maannut omistajansa vaimon kanssa, joten odotettavissa on ehkä tavallistakin julmempi rangaistus. Sitä asiaa liikaa miettimättä Costandin kokee, että hänen on joka tapauksessa täytettävä velvollisuutensa. Ei elokuva perinteistä westerniä kovin paljon muistuta, mutta suht kiinnostava historian elävöittäjä se on. Varsinkin ratkaisuhetkissä on mieltä liikuttavaa dramaattista ytyäkin. Marius Pandurun mustavalkofilmille kuvaama laajakangastuotanto tekee myös kauniisti kunniaa Valakian komeille maisemille. Radu Judelle pätkä toi parhaalle ohjaajalle myönnettävän Hopeisen Karhun Berliinin festivaaleilla viime helmikuussa. (24.9. Maxim 2)

★★★★★

2001: avaruusseikkailu (1968)

2001: A Space Odyssey, Britannia/USA
Ohjaus Stanley Kubrick

Jos minua pyydettäisiin nimeämään kymmenen kaikkien aikojen parasta elokuvaa, olisi Stanley Kubrickin tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kanssa ideoima 2001: avaruusseikkailu todennäköisesti yksi niistä. Kun tämä visuaalisesti häikäisevä älykkään scifin merkkipaalu esitettiin Helsingin Bio Rexissä 70-millisenä kopiona osana KAVI:n "70 mm avaruusmatka" -tapahtumaa, oli jokaisen saapuvilla olevan filmihullun velvollisuus olla paikalla. Aika moni sen velvollisuuden näytti täyttävänkin, sillä ensimmäinen näytös elokuvasta myytiin loppuun parissa päivässä useita viikkoja etukäteen ja suuren kysynnän vuoksi järjestetty toinen näytös peräti päivässä. Hienoa, että tämä Clarken sittemmin romaaniksi laajentuneeseen novelliin pohjaava tajunnanräjäyttäjä on yhä näin suosittu.

Itse olen nähnyt 2001:n jo sen verran monta kertaa, ettei elokuva pysty minua enää yllättämään eikä hätkähdyttämään. Mieltä kiihottavan arvoituksellisuutensa ja esteettisen palkitsevuutensa se on silti kyennyt säilyttämään. Ja vaikka avaruusmatkailu ei vielä tänä päivänä olekaan kehittynyt ihan 2001:n kuvaamalle tasolle, on elokuvaa silti hauska katsella myös monin tavoin enteellisenä tulevaisuudenkuvana. Esimerkiksi pohdiskeluna keinoälyn mahdollisuuksista ja uhista teos on nyt ajankohtaisempi kuin milloinkaan.

Mutta mistä 2001 pohjimmaltaan kertoo? Yleisimmän tulkinnan mukaan kyseessä on elokuvallinen esitys ihmisen koko kehityskaaresta. Siitä, mistä kaikki on saanut alkunsa, ja siitä, mitä kohti olemme ehkä menossa. Sekä myös siitä, että vaikka ihminen onkin jo onnistunut pääsemään avaruuteen saakka, on se silti koko universumin mittakaavassa pikkutekijä.

Ensin tapaamme joukon öriseviä alkuihmisiä. Mystisen mustan monoliitin ilmestyminen niiden elämänpiiriin näyttää johtavan ensimmäiseen suureen innovaatioon: siihen, että kuolleen eläimen luuta voi käyttää työkaluna. Ja mikä vielä olennaisempaa: aseena. Sitten, ilmaan heitetyn luun kautta siirrytään elokuvahistorian legendaarisimpiin kuuluvalla leikkauksella neljä miljoonaa vuotta eteenpäin suoraan avaruusaikaan. Johann Straussin Tonava kaunoinen -valssi siivittää meidät tohtori Heywood Floydin (William Sylvester) kanssa matkalle kohti Kuuta, josta paikannetun voimakkaan magneettisen säteilyn lähteeksi paljastuu samannäköinen musta monoliitti.

Kolmannessa, juonellisesti suoraviivaisimmassa episodissa matkataan Discovery One -avaruusaluksella astronauttien Dave Bowman (Keir Dullea) ja Frank Poole (Gary Lockwood) kanssa kohti Jupiteria. Retkikunnan muut kolme jäsentä on syväjäädytetty. Dramaattinen konflikti syntyy, kun astronautit alkavat – aiheellisesti – epäillä alusta kontrolloivan HAL 9000 -tietokoneen luotettavuutta ja päinvastoin. Tällä tavalla ihmisen ja koneen, luojan ja hänen luomuksensa välinen suhde kriisiytyy.

Kaikkein tulkinnanvaraisin on elokuvan päättävä neljäs episodi, englanninkieliseltä otsikoltaan "Jupiter and Beyond the Infinite". Siinä jäljelläoleva astronautti suorittaa loppuun saamansa tehtävän, saavuttaa määränpään. Mutta mitä siellä määränpäässä oikein on? Mitä elokuvan mystinen loppu merkitsee? Käsikirjoituksesta yhteistuumin vastanneet Kubrick ja Clarke ovat tarkoituksella jättäneet katsojille paljon spekuloimisen aihetta. (En ole lukenut Clarken samaan aikaan työstämää romaaniversiota, joka kuulemma on vähemmän kryptinen). Kubrick itse ei koskaan suostunut selittämään elokuvaansa. Sitä vastoin hänen kerrotaan letkauttaneen, että jos joku ymmärtää mistä elokuvassa on kysymys, he tekijöinä ovat epäonnistuneet. Erään kerran ohjaaja on kuitenkin haastattelussa tunnustanut, että osaltaan kysymys on pyrkimyksestä Jumala-käsitteen tieteelliseen määrittelyyn.

Kubrickin mukaan, ottaen huomioon universumin käsittämätön laajuus, on hyvin epätodennäköistä että olisimme täällä yksin. Ajatuksesta seuraa kutkuttava kysymys: kuinka pitkälle on saattanut kehittyä sellainen elämänmuoto, joka on evoluutiossaan miljoonia, jopa miljardeja vuosia meitä edellä? Voisiko olla niin, että me Maaksi kutsutun pahaisen planeetan asukkaat olisimme vain tällaisen meitä ylemmän olevaisuuden luomus?

Paitsi että elokuva tutkailee loputtoman kiehtovasti universumin ja elämän mysteerejä, on se puhtaasti audiovisuaalisena elämyksenäkin yhä huikaiseva. Se huono puoli 2001:ssä kuitenkin on, ettei sen kerran nähtyään pysty enää kuuntelemaan Richard Straussin Also Sprach Zarathustraa ilman mieleen hiipivää kuvaa tähtilapsesta. (6.9. Bio Rex Helsinki)

+ ainutlaatuinen elokuvahistorian merkkipaalu
+ älylliseen pohdiskeluun houkuttava viisas tieteistarina
+ visuaalisesti häikäisevä
+ musiikillisestikin nerokas

★★★★★

Jumalatar (1934)

Shen nu, Kiina
Ohjaus Yonggang Wu

Ruan Lingyuta (1910–1935) on tituleerattu kiinalaisen elokuvan "ensimmäisen kultakauden" suurimmaksi tähdeksi. KAVI:n ja Helsingin juhlaviikkojen yhteiseen ohjelmistoon kuuluneessa kinokonserttinäytöksessä esitettiin hänen tunnetuin elokuvansa Jumalatar. Tilaisuuden tullen päätin tsekata kiinalaiskaunottaren säteilyvoiman ja totesin sen kantavaksi. Perin ikävältä tuntuukin tieto siitä, että Ruanin elämä päättyi itsemurhaan melko pian Jumalattaren ensi-illan jälkeen, vähän ennen hänen 25-vuotissyntymäpäiväänsä.

Tarinan puolesta Jumalatar voisi sijoittua minne päin maailmaa tahansa. Ruan esittää yksinhuoltajaa, joka elättääkseen itsensä ja poikansa joutuu harjoittamaan maailman vanhinta ammattia. Taatakseen pojalleen paremmat eväät elämään hän järjestää tämän kouluun. Muut vanhemmat eivät kuitenkaan halua omien kullannuppujensa kaveeraavan huoranpenikan kanssa ja painostavat koulun johtoa erottamaan tämän. Onnettoman äidin tilannetta ei lainkaan helpota se, että hän on joutunut vaimoksi konnamaiselle pelurille, jonka mielestä naisen kovalla työllä hankkimat rahat kuuluvat hänelle.

Ruan on tosiaankin säteilyvoimainen ja lisäksi hän näyttelee erittäin hyvin. Mainioita ovat myös poikaa esittävä Li Keng ja mieshirviön roolin tulkitseva Zhang Zhizhi. Neljäs tärkeä henkilöhahmo on huono-osaisiakin ymmärtävä koulun rehtori, jota esittää Tian Jian. Ihan mukava pätkä. (23.8. Orion)

+ yhteiskunnallisesti kantaaottava tarina
+ upea Ruan Lingyu
+ muutkin näyttelijät hyviä

★★★★★

Mouchette – raiskattu (1967)

Mouchette, Ranska
Ohjaus Robert Bresson

Mouchette (Nadine Nortier) ja epileptinen salametsästäjä
Arsène (Jean-Claude Gilbert). KAVI.

Orionin koko kesän jatkuneesta Robert Bresson -sarjasta kävin katsomassa Mouchetten, jonka – kuten Naisen kostonkin – olin jo pitkään halunnut nähdä. Tämä Georges Bernanos'n romaaniin pohjaava ankeilu kertoo neljätoistavuotiaasta maalaistytöstä, jolle elämällä ei näytä olevan muuta tarjottavaa kuin loputonta murhetta. Kavereita Mouchettella ei ole ja opettajallekin hän on vain tikku silmässä. Kotona aika täyttyy kuolemansairaan äidin sekä perheen vauvan hoivaamisesta. Isä ei kotitöihin osallistu eikä isoveli liioin. Tytön viikonloppuansioistakin valtaosa menee isän ryyppäämisen rahoittamiseen. Perheen asuntona on yksi huone vilkasliikenteisen tien varrella sijaitsevassa talorähjässä.

Mouchetten harvoja onnen hetkiä on se kun hän markkinoilla pääsee törmäilyauton rattiin. Silloin hän saa jopa kontaktin kiinnostavan tuntuiseen poikaan (kuinka paljon sisältöä saadaankaan ladattua yhteen hymyyn!), mutta senkin ilon isä riistää häneltä nopeasti ja kovakouraisesti. Toinen paikka, jossa arjen murheet unohtuvat, on koulumatkan varrella sijaitseva metsä. Siellä hiippailee myös epileptinen salametsästäjä Arsène, joka leikkii kissaa ja hiirtä paikallisen riistanvartijan kanssa. Kahden hyljeksityn välille syntyy side, kun Mouchette myrskyn yllättämänä hakee turvaa Arsènen luota. Mutta niin kuin arvata saattaa (mm. elokuvan suomenkielisen nimen perusteella), tämäkään kohtaaminen ei pääty tytön kannalta hyvin.

Bresson tunnetaan ankaran puritaanisesta tyylistään, jonka lähtökohtana on Dellucilta ja Epsteinilta periytyvä ajatus elokuvakamerasta todellisuuden paljastajana. Siis sen kyvystä näyttää sekin mikä ei näy. Bressonilla tuo puritaanisuus johti paitsi mahdollisimman pelkistettyyn ilmaisuun myös ei-näyttelijöiden käyttämiseen "malleina". Joistakin näistä malleista tuli sittemmin ammattinäyttelijöitä, mutta Mouchettea esittävä Nadine Nordier näyttäytyy valkokankaalla vain tämän yhden kerran. Ja miten suurenmoinen hän onkaan! Hän on sataprosenttisesti läsnä ja ihan eri tavalla kuin kukaan ammattinäyttelijä ikinä olisi. Hetkittäin tuntuu siltä että näemme suoraan hänen sieluunsa.

Kuvauksena kärsimyksestä, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema, Mouchette on hyvin lohduton – jopa bressonilaisella mittapuulla. Mutta tämä on sen kaltaista lohduttomuutta, jota tarvitsemme nähdäksemme maailman ympärillämme selvemmin. Suosittelen lämpimästi. (5.8. Orion)

+ järkähtämättömän oman tien kulkijan rikkeetön tyylinäyte
+ vahvasti läsnäoleva Nadine Nortier
+ antaa ajattelemisen aihetta
− ei "hyvän mielen" elokuva

★★★★★

Miehet ilman toivoa (1966)

Szegénylegények, Unkari

Ohjaus Miklós Jancsó

Miklós Jancsón kansainväliseen maineeseen nostama Miehet ilman toivoa esitettiin Orionin 50 vuotta sitten -sarjassa, vaikka elokuvan ensi-ilta (IMDB:n mukaan) olikin vasta tammikuussa 1966. En ole suurensuuri Jancsó-fani, mutta viime vuonna 92-vuotiaana kuolleen unkarilaisohjaajan neljäs pitkä leffa kiinnosti nähdä sopivan tilaisuuden osuttua kohdalle. Onhan kyseessä sentään omaleimaisen kuvavirtuoosin arvostetuimpiin kuuluva työ.

Huolellisesti koreografioidut, mestarillisesti toteutetut pitkät sekvenssiotokset sekä silmänkantamattomiin jatkuva pustamaisema ovat Jancsón tavaramerkkejä. Tässä otokset ovat vielä maltillisen pituisia mutta muuten tyyli on jo asettunut uomiinsa. Historiallisissa puitteissa tapahtuva, vallan ja alistamisen teemoja käsittelevä tarina on sekin mitä tyypillisintä Jancsóa.

Eletään 1860-luvun loppua. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia on juuri perustettu. Täällä arokansan keskuudessa Wienistä käsin hallitsevalla keisarilla ei kuitenkaan juuri kannatusta ole. Vuoden -48 kansannousun johtajan, maanpaossa elävän Lajos Kossuthin nimeen vannotaan yhä. Virkavalta pyrkii tukahduttamaan kapinahengen lopullisesti sullomalla kiinni saamansa sissit pustan keskellä kohoavaan linnoitukseen. Sen selvittämiseksi, onko jo vangittujen joukossa myös kapinoitsijoita johtava Sándor (eli legendaarinen lainsuojaton Sándor Rózsa), vankeja kuulustellaan ja kiristetään vakoilemaan toisiaan.

Ei tarvitse olla kummoinen Unkarin lähihistorian tuntija oivaltaakseen, että elokuvan kuvaamat tapahtumat muistuttavat vuoden 1956 jälkimaininkeja madjaarien maassa. Sen huomasi myös maan silloinen poliittinen johto, joka vaati Jancsóa kieltämään kyseisenlaisen yhteyden olemassaolon ennen kuin päästi ohjaajan kisaamaan palkinnoista Cannesin festivaaleille. Tuskinpa sitä monikaan uskoi.

Ennen kaikkea Miehet ilman toivoa kertoo mielenkiintoisen tarinan upein kuvin. Vähän-on-paljon-estetiikkaa noudattava ääniraitakin on verraton, koostuen (melko harvasanaisen) dialogin lisäksi pääasiassa tuulen ujelluksesta ja leivosen viserryksestä. Tällaista historiasta kiinnostunutta vanhojen westernien ystävää teos kiehtoo myös siitä syystä, että se kuvaa samaa aikakautta kuin useimmat lännenfilmit. Elokuvan alkukielinen nimikin ("Lainsuojattomat") tuo mieleen länkkärit. Onkohan kukaan älynnyt tehdä tästä western-versiota?

+ herkullinen aihe
+ tyylikäs toteutus
+ etenkin visuaalisesti upea

★★★★★

Shoah (1985) (DVD)

Shoah, Ranska/Britannia
Ohjaus Claude Lanzmann

Toukokuussa tuli kuluneeksi tasan 70 vuotta siitä kun viimeisetkin natsien keskitysleirit vapautettiin. Siitä sain oivan tekosyyn katsoa tämän lähes kymmentuntisen holokaustidokkarin, ehkä kaikkein merkittävimmän elokuvan aiheesta. Omasta leffahyllystäni Claude Lanzmannin suurtyö on päässyt valtaamaan paikan jo jonkin aikaa sitten, pääasiassa siksi että kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä se sijoittui korkeimmalle (jaettu 29. sija) niistä elokuvista, joita en itse vielä ollut nähnyt. Olihan moinen aukko sivistyksessä saatava paikattua.

Ja todella vaikuttava elokuva Shoah onkin. Ei ehkä semmoinen, jonka katselemisesta voi valehtelematta sanoa nauttivansa, mutta erittäin, erittäin puhutteleva. Kauhuelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Täsmällisemmin elokuva kauheuksista, joita ei pysty käsittämään mutta jotka valitettavasti ovat totta. Kaikki holokaustia käsittelevät fiktioelokuvatkin näyttävät tämän jälkeen erilaisilta.

Shoahissa Lanzmann, itsekin juutalainen, haastattelee kuolemanleireiltä selvinneitä ja muita silminnäkijöitä, kuten leirien liepeillä sijaitsevien kylien asukkaita. Mukana ovat esimerkiksi ainoat kaksi Chełmnon tuhoamisleiriltä selvinneet sekä Treblinkaan juutalaisia kyydinneen junan veturimies. Ja mikä kaikkein hämmästyttävintä kameran eteen on saatu myös muutama entinen natsi kertomaan miten homma toimi. He eivät tosin tiedä että heitä kuvataan. Eivätkä myöskään sitä, ettei Lanzmannin lupauksilla olla paljastamatta nimiä ole sen enempää katetta kuin natsien lupauksilla juutalaisille aikanaan. Aika velikulta tämä monsieur Lanzmann.

Puhuvien päiden vastapainoksi saamme nähdä miltä Chełmno, Treblinka, Auschwitz-Birkenau ynnä muut tuhoamisleirit sekä juutalaisista tyhjennetyt itäeurooppalaiset kylät ovat näyttäneet 1970-luvun loppupuoliskolla, jolloin elokuvaa kuvattiin. Arkistokuvia Lanzmann ei käytä lainkaan eikä niitä tarvitakaan. Puhuvaa päätä ei voita mikään, kun haastateltavalla on jotakin todellista kerrottavaa.

On ihmeellistä saada tavata nämä ihmiset, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet tuhoamisleirien kauhut tai joutuneet todistamaan niitä voimattomina sivusta. Ja havaita, että pahamaineisten kuolemanleirien naapurissa on tuiki tavallisia puolalaiskyliä, joissa on eletty silloin ja eletään yhä. Tämä kaikki tuo holokaustin jotenkin lähemmäksi, tekee siitä konkreettisempaa.

Aikamoinen jötkälehän tämä on katsottavaksi ainakin yhdeltä istumalta. Mutta ehkä yhdeksän ja puolen tunnin uhraaminen Shoahin katseluun on vähintä mitä voimme tehdä kunnioittaaksemme miljoonien viattomien holokaustin uhriksi joutuneiden juutalaisten muistoa.

+ ainutlaatuinen dokumentaatio 1900-luvun hirvittävimmästä rikoksesta
+ tuo holokaustin lähelle
+ kiinnostava myös aikaikkunana 1970-luvun lopun Itä-Eurooppaan
− koettelee istumalihaksia

★★★★★

DVD

Eurekan Masters of Cinema -sarjan DVD-julkaisu sisältää elokuvan neljälle levylle jaettuna sekä 184-sivuisen kirjasen. Kirja sisältää kohtausluettelon, henkilögallerian, Stuart Liebmanin 70-sivuisen esittelytekstin sekä transkription Yalen yliopistossa 1990 järjestetystä seminaarista Claude Lanzmannin kanssa. Muita bonusmateriaaleja ei ole, mutta ei niitä juuri kaipaakaan. Elokuva on mahdollista katsoa joko englanniksi tekstitettynä (myös "kuulovammaisia varten" eli siten että englanninkielisetkin osuudet on tekstitetty) tai ilman käännöstekstejä. Tekstitys on tarpeen, sillä suuri osa haastatteluista käydään puolaksi, jiddišiksi tai hepreaksi (ranskaksi tulkattuna). Lisäksi käytössä ovat saksa ja englanti.

DVD:n kuvanlaatuun olin hieman pettynyt, mutta tämänkaltaisessa teoksessa se ei ole niin hirveän olennaista. Nyttemmin Eureka on julkaissut Shoahin myös blu-ray-versiona, johon sisältyy bonuksena neljä myöhempää Lanzmannin dokumenttielokuvaa. Tuskinpa kuitenkaan tulen sitä omaan hyllyyn hankkimaan ainakaan ihan lähiaikoina.

Naisen kosto (1945)

Les Dames du Bois de Boulogne, Ranska
Ohjaus Robert Bresson

Paul Bernard ja Maria Casarés Naisen kostossa. (Kuva: KAVI)

Naisen kosto on sillä tavalla mielenkiintoinen elokuva, että se on kahden omaleimaisen ranskalaistaiteilijan, Robert Bressonin (ohjaus, käsikirjoitus) ja Jean Cocteaun (dialogi) ainoa yhteistyö. Bresson oli uransa tässä vaiheessa vielä aloitteleva elokuvantekijä – Naisen kosto on hänen toinen ohjauksensa – eikä hänen tavaramerkikseen pian muodostuva askeettiseksi ja transsendenttiseksikin sanottu tyyli ollut vielä huippuunsa hioutunut. Elokuva onkin selvästi rehevämpi kuviltaan kuin ohjaajan myöhemmät merkkiteokset ja toisaalta enemmän perinteiseen draamakerrontaan nojaava. Bressonille ominainen täsmällisyys Naisen kostoakin silti jo leimaa. Häivähdyksiä sotaa edeltäneen ajan runollisesta realismista siinä myös on.

Tarina pohjaa valistusfilosofi Denis Diderot'n romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä (1796) yhteen episodiin. Alkuteoksen leikkisän sävyn Bresson on kuitenkin muuntanut traagiseksi. Tapahtumaympäristönä on elokuvan tekoajankohdan Pariisi. Maria Casarésin esittämä Héléne päättää kostaa entiselle rakastetulleen, kun saa kuulla että tämän tunteet häntä kohtaan ovat kylmenneet. Koston välikappaleeksi hän järjestää tanssityttönä ja prostituoituna työskentelevän tuttavansa Agnèsin (Elina Labourdette) ja tämän äidin (Lucienne Bogaert). Tarkoituksena on juonia Jean (Paul Bernard) avioitumaan Agnèsin kanssa, jonka häpeällisestä taustasta miehellä ei ole aavistusta.

Espanjalaissyntyinen Casarés, joka oli aloittanut elokuvauransa aiemmin samana vuonna Marcel Carnén Paratiisin lapsissa, hallitsee valkokangasta vahvalla läsnäolollaan. Myös raikasta Labourdettea on kiva katsella. Näiden ammattinäyttelijöiden kanssa työskentely ei kuitenkaan tyydyttänyt Bressonia, joka pyrki puhdistamaan oman elokuvallisen ilmaisunsa kaikesta teatteriin vivahtavasta. Jatkossa hän tulisi käyttämään ainoastaan amatöörinäyttelijöitä eli "malleja" niin kuin hän itse heitä nimitti. Naisen kosto onkin kiinnostava juuri näytteenä Bressonin uran siitä vaiheesta, kun hän oli vasta löytämässä omaa taiteellista identiteettiään. Erityisen suurta säväystä se ei minuun tehnyt, mutta saattaisin sen ihan mielellään uudestaankin katsoa. (12.6. Orion)

+ Bresson & Cocteau & Diderot
+ täsmällistä, tyylikästä kuvakerrontaa
+ upea Maria Casarés
− paljon puhetta, vähän toimintaa

★★★★★

Leviathan (2014)

Leviafan, Venäjä
Ohjaus Andrei Zvjagintsev

Andrei Zvjagintsevin Leviathan on ensimmäisenä venäläisleffana kymmeneen vuoteen päässyt Suomessakin kaupalliseen teatterilevitykseen. On syytäkin, sen verran tymäkkä tapaus on kyseessä. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että tällainen vielä melkein uunituore laatuleffa kerää toukokuisena sunnuntaina uhanalaisen Maximin suojeltuun kakkossaliin vain kourallisen katsojia? Minut se saa ajattelemaan, että Helsingin elokuvakulttuurin näivettymisestä ei voi syyttää pelkästään bisnesmiehiä vaan todellakin myös meitä katsojia. No, onneksi Maximin kohtalo on tätä kirjoitettaessa jo ratkennut parhain päin.

Leviathan on kylmäävä kuvaus nyky-Venäjästä ja yleisemminkin siitä, miten korruptoitunut valtakoneisto pystyy jyräämään tielleen ajautuneen tavallisen tallaajan. Päähenkilö Kolja on vähän alkoholisoitunut perusmies, joka pahaksi onnekseen sattuu asumaan niljakkaan pormestarin himoitsemalla tontilla. Tämä käyttää hyvin voideltua virkakoneistoaan pakottaakseen Koljan myymään talonsa ja perintömaansa pilkkahintaan. Mutta Koljapa on kutsunut Moskovasta avukseen vanhan armeijakaverinsa Dmitrin, vaikutusvaltaisen asianajajan, jonka mappi on täynnä arkaluontoista todistusaineistoa pormestarin väärinkäytöksistä. Sitä Kolja ei aavista, että Dmitrillä on jotain meneillään myös hänen vaimonsa kanssa. Tarinan edetessä peliin lyödään yhä enemmän ja yhä kovempia panoksia, ja voittaja on lopulta se jonka suhteet ulottuvat kaikkein korkeimmalle. Häviäjiä ovat kaikki muut.

Elokuva puhuttelee vahvalla tunnelmallaan ja masentavalla tarinallaan, joka voisi hyvin olla totta. Keventävää huumoriakin mukana sentään vähän on. Vitsikkäimmässä kohtauksessa ammuskellaan humalassa entisten neuvostojohtajien kuvia maalitauluina käyttäen. Maan nykyinen johtaja joukosta puuttuu, koska "historiallista perspektiiviä ei vielä ole tarpeeksi". Luonnollisesti juuri hänen kuvansa koristaa pormestarin työhuoneen seinää.

Kaikkein parasta Leviathanissa on rikas ja uskottava henkilöhahmotus. Varsinkin Roman Madjanovin näyttelemä pormestari on mainio, yhtä rakastettavan vihattava vodkanhöyryisessä uhossaan kuin nurkkaan ahdistettunakin. Mehukkaampaa roistoa en muista vähään aikaan valkokankaalla kohdanneeni. Hyviä ovat muutkin päähahmot ja heidän tulkitsijansa, etenkin Aleksei Serebrjakov Koljana ja Vladimir Vdovitšenkov Dmitrinä. Koljan vaimo Lilja (roolissa Elena Ljadova) on henkilöhahmoista ainoa, jonka kehittely on jäänyt mielestäni vähän puolitiehen. Hänen eräissä ratkaisuissaan on hienoista kun-ei-nyt-muutakaan-keksitty -vivahdetta. (17.5. Maxim 2, Helsinki)

+ luonteikkaat henkilöhahmot
+ hyvät näyttelijät
+ todelta maistuva tarina

★★★★★

The Imitation Game (2014)

The Imitation Game, Iso-Britannia
Ohjaus Morten Tyldum

Pitkästä aikaa järjestyi sunnuntai-iltapäivä vapaaksi niin, että pääsimme vaimon kanssa yhdessä elokuviin. Finnkinon ohjelmistosta löytyi katsottavaksi norjalaisen Morten Tyldumin ohjaama vakoilu- ja elämäkertadraama The Imitation Game. Se kertoo kiinnostavan tositarinan brittiläisestä matemaatikosta ja tietojenkäsittelytieteen uranuurtajasta Alan Turingista (1912–1954). Turingin vetämä työryhmä onnistui toisen maailmansodan aikana murtamaan saksalaisten Enigma-salakirjoituslaitteen salauskoodin vaikuttaen siten merkittävällä tavalla sodan kulkuun. Epäonnekseen Turing oli kuitenkin homoseksuaali aikana jolloin homostelu oli Britanniassa lailla kielletty. Jäätyään vuonna 1952 kiinni moisesta pöyristyttävyydestä hänet tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja määrättiin libidoa alentaviin hormonihoitoihin. Pari vuotta myöhemmin hän kuoli syanidimyrkytykseen. Tapaus todettiin virallisesti itsemurhaksi, mutta puhtaan vahingon ja jopa murhankin mahdollisuutta on sittemmin epäilty. Britannian hallitus esitti virallisen anteeksipyynnön Turingin kohtelun johdosta vuonna 2009, ja hänen saamansa tuomio kumottiin lopullisesti 2013.

Turingin elämäntarina kaikkine erikoisine käänteineen on kiistämättä ainakin yhden leffan väärti. Tässä pääpaino on sota-ajassa, jolloin mies työskenteli kryptoanalyytikkona brittitiedustelun palveluksessa. Myös loppuaikojen ahdinkoa ja opiskeluvuosien tärkeän ystävyyssuhteen vaikutusta Turingin persoonaan käsitellään. Lisäksi The Imitation Game toimii yleisempänä muistutuksena siitä, miten homoja on tylytetty edistyksellisessä Länsi-Euroopassakin aina viime vuosikymmeniin asti. Historiallisia tosiasioita siinä tietysti venytetään mahdollisimman suuren draamallisen jännitteen aikaansaamiseksi. Niinpä Benedict Cumberbatchin näyttelemä Turing on vielä eksentrisempi ja epäsosiaalisempi hahmo kuin millainen hän oli tosielämässä, ja huippulahjakkaan kryptoanalyytikon oikeastikin huomattavaa panosta Enigman murtamisessa liioitellaan.

Graham Mooren ensimmäinen pitkän elokuvan käsikirjoitus (joka perustuu Andrew Hodgesin kirjaan Alan Turing: The Enigma) palkittiin heti Oscarilla. Vahvasti juonivetoinen kässäri on kieltämättä hyvin laadittu, joskin välillä ehkä liiankin "laaditun" tuntuinen. Ne kohdat, joissa draama irtaantuu oikean Turingin elämäntarinasta, on liian helppo arvata. Oscar-palkintopuheessaan Moore sanoi itsekin kerran olleensa itsemurhan partaalla. Ja nyt, Turingin elämäntarinan innoittamana, hän oli noussut Oscar-voittajaksi. Melkoinen tarina sekin.

Cumberbatchin vivahteikas pääosasuoritus on elokuvan suola. Ihan hyvän roolityön tekee Keira Knightleykin Turingin kollegana ja lyhytaikaisena kihlattuna Joan Clarkena. Kaiken kaikkiaan The Imitation Game on hyvin tehty viihdeleffa kiintoisalla tavalla meidän kaikkien elämään vaikuttaneesta lähihistorian hahmosta. Häiritsevää siinä on vain se, ettei siinä ole mitään häiritsevää. Kuva kulkee ja tarina rullaa moitteettomasti, mutta tietynlaista aitouden tuntua jään ainakin minä kaipaamaan. Yhtä kaikki tunnustan kyynelehtineeni lopputekstien alkaessa, mikä osoittaa että jossakin ovat tekijät onnistuneet. (12.4. Maxim 2 Helsinki)

+ perustuu koskettavaan tositarinaan
+ erinomainen Benedict Cumberbatch
+ kuva kulkee ja tarina rullaa
− aitouden tuntua jää kaipaamaan

★★★★★

Tuntemattomat sankarit (1969)

L'armée des ombres, Ranska
Ohjaus Jean-Pierre Melville

Taas olen täpinöissä. Kun Tuntemattomat sankarit esitettiin televisiossa heinäkuussa 1989, jäi se jo silloin lähtemättömästi mieleeni. Nyt kun vihdoin sain nähdä sen uudestaan ja vielä isolta kankaalta niin olen entistä vakuuttuneempi, että kyseessä on lakonisista rikosleffoistaan parhaiten tunnetun Jean-Pierre Melvillen mestariteos.

Kihelmöivän jännittävä ja atmosfääriltään täyteläinen vastarintadraama perustuu Joseph Kesselin jo sodan aikana ilmestyneeseen romaaniin. Tiettävästi Melville on kuitenkin ammentanut siihen paljon myös omista nuoruudenkokemuksistaan vastarintaliikkeen jäsenenä. Saksalaismiehityksen aikaa hän oli käsitellyt jo aiemminkin elokuvissaan Meren hiljaisuus (1949) ja Kiusaus (1961), mutta Tuntemattomat sankarit on Melvillen henkilökohtaisin ohjaustyö. Jotenkin sen myös aistii.

Fokuksessa on erään Philippe Gerbierin (Lino Ventura) Marseillesta käsin vetämä vastarintaliikkeen osasto. Liikkeen toiminnasta annetaan sen kautta tyly mutta uskottava kuva. Ilmiantajia kohtaan ei tunneta armoa eikä inhimillisille tunteille kuten vaikkapa kiintymys, sääli tai pelko muutenkaan ole sijaa. Tässä kovassa maailmassa vain ovelimmat ja varovaisimmat pärjäävät, eikä äärimmäinenkään oveluus tai varovaisuus välttämättä riitä. Melville tuntuu myös vihjaavan, että vastarintaliikkeen toiminta muistuttaa eräiltä osin järjestäytynyttä rikollisuutta. Sankaruus ja antisankaruus kulkevat käsi kädessä.

Aikansa ranskalaisten rikosleffojen vakiokasvo Lino Ventura tekee uransa timanttisimpiin kuuluvan näyttelijäsuorituksen yhtenä vastarintaliikkeen aivoista. Yhtä kivenkova on muukin roolimiehitys. Liikkeen ylimpänä pomona nähdään Paul Meurisse ja muina jäseninä muun muassa Jean-Pierre Cassel ja Simone Signoret. Serge Reggianilla (joka myös oli ollut mukana vastarintaliikkeessä) on mainio yhden kohtauksen rooli parturina. Ranskan vastarintaliikkeen rakennetta valaisee mielenkiintoisesti se seikka, että vaikka Meurissen ja Casselin hahmot ovat veljeksiä niin hierarkian ylä- ja alapäätä edustavina he eivät tiedä toistensa osallisuudesta "varjojen armeijassa".

Tuntemattomat sankarit sai heti valmistuttuaan varsin huonon vastaanoton kotimaassaan eikä se sen takia saanut tuoreeltaan laajaa kansainvälistä levitystä. Yhdysvalloissa se julkaistiin vasta niinkin myöhään kuin 2006. Elokuvan arvostus on kyllä sittemmin noussut ansaitsemalleen tasolle Ranskassakin, mutta vuonna 1973 kuollut Melville ei sitä ehtinyt kokea. (10.4. Orion)

+ kihelmöivää jännitystä
+ vahvaa ajan ja paikan tuntua
+ timanttisia näyttelijäsuorituksia
+ erittäin kiehtova aihe

★★★★★

Under the Skin (2013)

Under the Skin, Iso-Britannia
Ohjaus Jonathan Glazer

Season Film Festivalin ohjelmistosta valitsin katsottavaksi Skotlantiin sijoittuvan arthouse-scifi-kauhuilun Under the Skin. Jonathan Glazerin kymmenen vuoden kypsyttelyn tulos kiinnosti nähdä, koska se on saanut ylistäviä arvioita maailman lehdistössä ja koska esimerkiksi The Guardian on nimennyt sen koko viime vuoden parhaaksi elokuvaksi. Itse en vielä yhden katselun perusteella ole valmis sanomaan onko kyseessä mestariteos vai sittenkin vain jännästi paketoitu pala ilmaa. Mutta ainakin juttu on omalaatuinen ja tunnelmaltaan intensiivinen, ja on siinä mukana pari todella säpsähdyttävää kohtaustakin jotka jäävät mieleen myllertämään.

Michel Faberin samannimiseen romaaniin (löyhästi) perustuvassa tarinantapaisessa Scarlett Johanssonin ulkomuodon ottanut jokin, joka kutsuu itseään Lauraksi, ajelee pakettiautolla pitkin poikin Glasgow'n katuja ja Skotlannin maanteitä etsien yksinäisiä miehiä kyytiin poimittavaksi. Nämä miehet hän, tai se, sitten vie yksi kerrallaan "asuntoonsa". Ja mitä siellä asunnossa sitten tapahtuu? Riittäköön kun sanon, että jotakin kammottavaa ja ennennäkemätöntä. Tätä kaikkea valvoo ja tarvittaessa jälkiä siivoaa mystinen moottoripyörämies.

Glazerin mielikuvitusta kiihottavana ajatuksena on ollut kuvata ihmisenä olemista avaruusolennon perspektiivistä. Tarinasisältöä olennaisempaa tekeleessä taitaa kuitenkin olla sen rohkean kokeileva muotokieli, jossa kubrickmainen tyylittely ja lynchmäinen outous lyövät kättä loachmaisen realismin kanssa ja jossa Mica Levin painostavalla musiikkiraidalla on (vähintään) yhtä tärkeä rooli kuin Scarlettin kainostelemattomalla näyttelijäsuorituksella. (Suomalaisen katsojan mieltä lämmittää lisäksi se, että yöklubikohtauksen musiikkina soi Daruden "Sandstorm".)

Minun ihoni alle Under the Skin pääsi kaikesta huolimatta vain osittain. Mutta sentään osittain ja sillä tavalla että se tuskin jättää minua kokonaan rauhaan ennen toista katselukertaa. (27.3. Maxim 1, Helsinki)

+ omaperäinen idea ja toteutus
+ voimakas, painostava tunnelma
+ paikoin säpsähdyttävä
– tarinasisällöltään köykäinen

★★★★★

Pixote – heikomman laki (1981)

Pixote: a lei do mais fraco, Brasilia
Ohjaus Hector Babenco

Vuoden ensimmäinen elokuvateatterikäynti venähti maaliskuulle ja suuntautui tutusti KAVI:n Orioniin. Houkuttimena toimi brasilialainen katulapsikuvaus Pixote – heikomman laki. Se on yksi niistä elokuvista, jotka hamassa nuoruudessa tv:stä katsottuna ovat vavahduttaneet ja joita sen jälkeen ei ole ollut tilaisuutta nähdä. Vähän jännitti. Miten juttu kolahtaisi nyt, neljännesvuosisata myöhemmin isolta kankaalta katsottuna?

No kyllähän se lujaa kolahti. Argentiinassa syntyneen mutta Brasiliaan emigroituneen Hector Babencon kolmas ohjaustyö on luultavasti yksi lohduttomimmista lapsuuskuvauksista ikinä. Masennuslääkkeeksi se ei sovi, mutta mieltä ravistelevana maailmankuvan laajentajana se on enemmän kuin paikallaan. Nyt katsottuna elokuva myös vertautuu kiinnostavasti äskettäin televisiossa esitettyyn Luis Buñuelin Los Olvidadosiin (1950). Toinen elokuva, johon Pixotea väkisin tulee verranneeksi, on parikymmentä vuotta tuoreempi brasilialainen katujengikuvaus City of God (2002). Edellisen runollisiin sfääreihin Babencon elokuva ei ehkä ihan yllä, eikä siinä toisaalta ole jälkimmäisen kerronnallista lennokkuutta. Mutta Pixoten vahvuus onkin sen kaunistelemattomassa realismissa, joka tuo katulasten epätoivoisen elämänpiirin käsinkosketeltavaksi. Ajatus siitä, että tämä huumeiden, prostituution, kaikkialle ulottuvan korruption ja epämääräisten kuolemantapausten sävyttämä maailma on yhä tänä päivänä todellisuutta miljoonille alaikäisillekin, puistattaa.

Elokuvan koskettavuutta lisää ymmärrys siitä, että kaikki sen lapsinäyttelijät tulevat samankaltaisista oloista kuin heidän roolihahmonsakin. He toisin sanoen esittävät pitkälti itseään. 12-vuotias Fernando Ramos da Silva, joka valittiin Pixoten rooliin 1300 hakijan joukosta, osoittaa olevansa todellinen löytö, miltei Jean-Pierre Léaudin (400 kepposta) veroinen luonnonlahjakkuus. Todella sydäntäraastavan Pixotesta tekeekin tieto pääosanesittäjänsä myöhemmästä kohtalosta. Elokuvan menestys näytti kääntävän tämän yhden favela-lapsen elämän tuhkimotarinan suuntaan, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi. Ramos da Silva sai vielä toisen roolin eräästä telenovela-sarjasta, mutta saatuaan lemput siitä (ilmeisesti lukutaidottomuudesta johtuvien oppimisvaikeuksien takia) hän joutui palaamaan kadulle. Lopulta, kuutisen vuotta Pixoten ensi-illan jälkeen, Ramos da Silva sai surmansa epäselviksi jääneissä oloissa poliisin luodeista.

En voi mitään sille että tuo tieto vaikuttaa siihen kuinka elokuvan koen. Pohjimmiltaan Pixote on samanlainen suloinen veijari kuin kuka tahansa ikäisensä pikkupoika. Hän tarvitsisi vain vähän hellyyttä ja huolenpitoa, joita ei kuitenkaan ole tarjolla siinä maailmassa jossa hän elää. Siinä maailmassa pikkupojatkin tarttuvat epäröimättä aseeseen, kun tilanne sitä vaatii. Ja käyttävät sitä ilmeen värähtämättä.

Pikku-Fernando vangitsee katseen heti alun dokumentaarisessa prologissa, jossa ohjaaja itse esittelee elokuvan tapahtumaympäristön ja pääosanesittäjän. Kaikkiin muihinkin keskeisiin rooleihin Babenco on löytänyt mahtavat näyttelijät. Nuorista varsinkin Jorge Julião kohta täysi-ikäisen transvestiitin Lilican roolissa tekee vaikutuksen. Mieleen jää myös Marília Pêran vahva esitys prostituoitu Suelina, jonka ympärille muotoutuu jonkinlainen perheentapainen viritelmä elokuvan loppupuolella. Sekään viritelmä ei tosin ole kestävä.

Viimeinen kuva on puhdasta runoutta. Siihen tiivistyy koko elokuvan sanoma: kaikilla lapsilla pitäisi olla oikeus lapsen elämään. (18.3. Orion)

+ realistinen katulapsikuvaus
+ suurenmoinen pääosanesittäjä
+ muutkin näyttelijät hyviä
−/+ epämukava mutta mieleenjäävä katselukokemus

★★★★★

Varjojen yö (1939) (DVD)

Le jour se lève, Ranska
Ohjaus Marcel Carné

Pitkästä aikaa otin katseluun klassikon omasta leffahyllystä. Valinta kohdistui Varjojen yöhön, jonka olin viimeksi nähnyt muistaakseni joskus 1980-luvulla. Jacques Prévertin kirjoittama ja Marcel Carnén ohjaama romanttis-pessimistinen draama on tyyppiesimerkki ranskalaisesta runollisesta realismista. Tyylisuuntauksen henkilöitymä numero yksi Jean Gabin esittää siinä miestä, joka ampuu toisen miehen ja linnoittautuu sen jälkeen vuokrahuoneeseensa pohtimaan teon syitä ja seurauksia. Alusta asti on selvää, ettei hänen tarinansa tule päättymään hyvin.

Varsinainen tarina kerrotaan takaumin. Gabinin esittämä François on rakastunut kauniiseen Françoiseen (Jacqueline Laurent), johon häntä yhdistää paitsi samankaltainen nimi myös tausta orpokodin kasvattina. Françoise kuitenkin tapailee myös lipevää varieteeviihdyttäjää Valentinia (Jules Berry), joka pitää tätä otteessaan mm. erilaisin lahjoin. Neljäntenä pyöränä mukana hyörii Valentinin entinen rakastettu Clara (Arletty), jonka kanssa François puolestaan aloittaa suhteen lähinnä Valentinia ärsyttääkseen. Claran motiivit ovat pitkälti samat.

Kun Varjojen yötä katsoo, on helppo ymmärtää miksi Jean Gabin oli oman aikansa suurin ranskalainen elokuvatähti (ehkä kaikkien aikojen suurin). Hänellä on paitsi vuoren kokoinen karisma myös erinomainen vivahteiden taju. Gabinin jokainen ele tuntuu olevan kohdallaan ja tuovan lisää kerroksia François'n traagiseen tarinaan. Hän on samanaikaisesti karski ja herkkä, kova ja pehmeä, tai – niin kuin Françoise asian ilmaisee – mies jonka toinen silmä on iloinen ja toinen surullinen. Hahmosta ei kertakaikkiaan voi olla välittämättä.

Samalla tavalla vivahteikasta ja täyteläistä on Carnén kuvakerronta, joka antaa Gabinin ohella etenkin Alexandre Traunerin hienoille lavastuksille tilaa loistaa. Trauner olikin Prévertin ohella Carnén tärkeimpiä yhteistyökumppaneita tämän uran huippuvaiheessa. Kolmikon kuudesta yhteisestä elokuvasta tunnetuimpia ovat Varjojen yön ohella sitä edeltänyt hyvin samanhenkinen Sumujen laituri (1938), jossa siinäkin Gabinilla on pääosa, sekä hankalissa oloissa natsimiehityksen loppuvaiheissa syntynyt Paratiisin lapset (1945), jossa puolestaan Arletty tekee uransa muistetuimman ja rakastetuimman roolityön. (Sekä Prévert että Trauner tekivät lisäksi yhden muun elokuvan Carnén kanssa.)

Tästä Varjojen yön versiosta vielä valitettavasti puuttuvat Vichyn natsimielisen hallinnon aikanaan poistattamat kohtaukset (mm. Arletty alastomana kylvyssä), jotka on jälleen lisätty viime vuonna valmistuneeseen restauroituun laitokseen. Sekin pitäisi ehdottomasti päästä näkemään. (katsottu 9.3.)

+ Jean Gabin parhaassa terässään
+ täsmällinen ja täyteläinen kuvakerronta
+ tyyliä ja tunnelmaa

★★★★★

DVD 

Studio Canalin/Optimum Worldin julkaisu (2007) on varsin riisuttua mallia. Ekstroja ei ole lainkaan, ellei sellaisiksi laske kohtausvalikkoa ja englanninkielistä tekstitystä. Julkaisu ajaa kyllä asiansa jos leffan haluaa nähdä. Tosin nyt kun yllä mainittu sensuroimatonkin versio on saatavilla, tämä tietysti on jo vähän vanhentunut. Tekniseltä laadultaan lätty on ok.