Ohjaus Hector Babenco
No kyllähän se lujaa kolahti. Argentiinassa syntyneen mutta Brasiliaan emigroituneen Hector Babencon kolmas ohjaustyö on luultavasti yksi lohduttomimmista lapsuuskuvauksista ikinä. Masennuslääkkeeksi se ei sovi, mutta mieltä ravistelevana maailmankuvan laajentajana se on enemmän kuin paikallaan. Nyt katsottuna elokuva myös vertautuu kiinnostavasti äskettäin televisiossa esitettyyn Luis Buñuelin Los Olvidadosiin (1950). Toinen elokuva, johon Pixotea väkisin tulee verranneeksi, on parikymmentä vuotta tuoreempi brasilialainen katujengikuvaus City of God (2002). Edellisen runollisiin sfääreihin Babencon elokuva ei ehkä ihan yllä, eikä siinä toisaalta ole jälkimmäisen kerronnallista lennokkuutta. Mutta Pixoten vahvuus onkin sen kaunistelemattomassa realismissa, joka tuo katulasten epätoivoisen elämänpiirin käsinkosketeltavaksi. Ajatus siitä, että tämä huumeiden, prostituution, kaikkialle ulottuvan korruption ja epämääräisten kuolemantapausten sävyttämä maailma on yhä tänä päivänä todellisuutta miljoonille alaikäisillekin, puistattaa.
Elokuvan koskettavuutta lisää ymmärrys siitä, että kaikki sen lapsinäyttelijät tulevat samankaltaisista oloista kuin heidän roolihahmonsakin. He toisin sanoen esittävät pitkälti itseään. 12-vuotias Fernando Ramos da Silva, joka valittiin Pixoten rooliin 1300 hakijan joukosta, osoittaa olevansa todellinen löytö, miltei Jean-Pierre Léaudin (400 kepposta) veroinen luonnonlahjakkuus. Todella sydäntäraastavan Pixotesta tekeekin tieto pääosanesittäjänsä myöhemmästä kohtalosta. Elokuvan menestys näytti kääntävän tämän yhden favela-lapsen elämän tuhkimotarinan suuntaan, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi. Ramos da Silva sai vielä toisen roolin eräästä telenovela-sarjasta, mutta saatuaan lemput siitä (ilmeisesti lukutaidottomuudesta johtuvien oppimisvaikeuksien takia) hän joutui palaamaan kadulle. Lopulta, kuutisen vuotta Pixoten ensi-illan jälkeen, Ramos da Silva sai surmansa epäselviksi jääneissä oloissa poliisin luodeista.
En voi mitään sille että tuo tieto vaikuttaa siihen kuinka elokuvan koen. Pohjimmiltaan Pixote on samanlainen suloinen veijari kuin kuka tahansa ikäisensä pikkupoika. Hän tarvitsisi vain vähän hellyyttä ja huolenpitoa, joita ei kuitenkaan ole tarjolla siinä maailmassa jossa hän elää. Siinä maailmassa pikkupojatkin tarttuvat epäröimättä aseeseen, kun tilanne sitä vaatii. Ja käyttävät sitä ilmeen värähtämättä.
Pikku-Fernando vangitsee katseen heti alun dokumentaarisessa prologissa, jossa ohjaaja itse esittelee elokuvan tapahtumaympäristön ja pääosanesittäjän. Kaikkiin muihinkin keskeisiin rooleihin Babenco on löytänyt mahtavat näyttelijät. Nuorista varsinkin Jorge Julião kohta täysi-ikäisen transvestiitin Lilican roolissa tekee vaikutuksen. Mieleen jää myös Marília Pêran vahva esitys prostituoitu Suelina, jonka ympärille muotoutuu jonkinlainen perheentapainen viritelmä elokuvan loppupuolella. Sekään viritelmä ei tosin ole kestävä.
Viimeinen kuva on puhdasta runoutta. Siihen tiivistyy koko elokuvan sanoma: kaikilla lapsilla pitäisi olla oikeus lapsen elämään. (18.3. Orion)
+ realistinen katulapsikuvaus
+ suurenmoinen pääosanesittäjä
+ muutkin näyttelijät hyviä
−/+ epämukava mutta mieleenjäävä katselukokemus
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti