Alkutalven uutuuselokuvia

Kate (Charlotte Rampling) ja Geoff (Tom Courtenay)
ovat olleet naimisissa 45 vuotta. (Kuvalähde: Finnkino)

45 vuotta (2015)
45 Years, Britannia
Ohjaus Andrew Haigh

Ehdinpäs vielä ennen Maxim-elokuvateatterin remonttia käydä katsomassa siellä tämän hienon, melankolisen brittidraaman, joka osoittaa, että käsittelemättä jääneet asiat saattavat palata hiertämään avioliittoa vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Minutkin se sai pohtimaan, kuinka vahvoille perustuksille oma vielä melko tuore liittoni rakentuu. Andrew Haighin kirjoittama ja ohjaama apeankaunis elokuva kertoo lapsettomaksi jääneestä eläkeläispariskunnasta, joka valmistautuu juhlimaan isosti 45-vuotista yhteiseloaan. Tai ainakin vaimo Kate (Charlotte Rampling) valmistautuu. Aviomies Geoff (Tom Courtenay) ei ole asiasta ihan yhtä innoissaan, varsinkaan sen jälkeen kun yllättäen saapunut kirje palauttaa hänen mieleensä katkeran muiston menneisyydestä, ajasta ennen Katea. Kirjeen mukaan Geoffin nuoruudenrakastetun ruumis on löytynyt Alpeilta niin sanotusti hyvin säilyneenä – "sen näköisenä kuin hän oli silloin" – ja nyt hänen pitäisi mennä tunnistamaan ruumis. Vaikka kumpikin puoliso reagoi asiaan näennäisen tyynesti, mielissä mitä ilmeisimmin kuohuu. Haamu menneisyydestä asettuu ikään kuin henkiseksi muuriksi pariskunnan väliin. Huolella valmisteltuja juhlia ei voi enää peruuttaa, mutta herää kysymys, onko sittenkään mitään juhlittavaa.

Ramplingin ja Courtenayn nyanssirikkaat näyttelijäsuoritukset ovat tämän pienimuotoisen, vahvatunnelmaisen elokuvan suola. Käsikirjoituksen pohjana oleva David Constantinen novelli on saanut inspiraationsa uutisesta, jossa kerrottiin 70 vuotta kadoksissa olleen retkeilijän ruumiin löytymisestä Alpeilta vastaavalla tavalla hyväkuntoisena. Suositellaan lämpimästi. (5.1. Maxim 1)

+ koskettava tarina
+ lihaisat henkilöhahmot
+ erinomaiset pääosasuoritukset
+ vahva tunnelma

★★★★★

The Revenant: Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) on sitkeämpää
tekoa kuin kukaan kollegoista aavistaa. (Kuvalähde: Finnkino)

The Revenant (2015)
The Revenant, USA
Ohjaus Alejandro G. Iñarritu

Alejandro González Iñarritu ja hänen uusi elokuvansa ovat tänäkin vuonna Oscar-kisan suosikkeja, niin kuin ovat myös sen pääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio ja nyt jo kolmatta peräkkäistä Oscar-pystiään tavoitteleva kuvaajavirtuoosi Emmanuel Lubezki. Varsinkin DiCaprio pistää fyysisesti rankassa roolissaan itsensä semmoisella tavalla likoon, että tavallista kovempi homma kilpailijoilla onkin hänet päihittää.

Hurjan selviytymis- ja kostotarinan taustalla on tositapaus 1820-luvun Missourilta, nykyisen Etelä-Dakotan alueelta. Leo esittää turkismetsästäjä Hugh Glassia, joka jouduttuaan karhun raatelemaksi jätetään tylysti erämaahan kuolemaan ennen kuin häntä ja kumppaneitaan jahtaava arikarasoturien joukkio heidät tavoittaa. Mutta tämä sankarimmepa onkin sitkeämpää tekoa kuin kukaan kollegoista osaa aavistaa. Glassia motivoi selviytymään ennen muuta halu kostaa itsekkäälle, rasistiselle Fitzgeraldille (Tom Hardy), joka vähän ennen livistämistään on vieläpä tappanut hänen puoliverisen poikansa Hawkin (Forrest Goodluck). Glassille uskollinen mutta helposti höynäytettävä Bridger (Will Poulter) ja joukkoja johtava oikeamielinen kapteeni Henry (Domhnall Gleeson) ovat tarinan muut olennaiset henkilöhahmot.

Glassin henkiinjäämiskamppailu on parhaimmillaan hiuksianostattavaa katsottavaa. Varsinkin karhupaini on toteutettu niin vaikuttavasti, että kyseinen kohtaus on varmasti omiaan lisäämään luonnosta vieraantuneiden urbaanikkojen metsäkammoa. Digitaalitekniikan saloihin vihkiytymättömän (ja jonkin verran asiaa ymmärtävänkin) se saa jälleen kerran ihmettelemään, mihin kaikkeen tämä ilmaisuväline taipuukaan.

Tarinana The Revenant ei lopulta ihan niin paljoa anna kuin mihin edellytyksiä olisi. Kahden ja puolen tunnin kestokin tuntuu sisältöön nähden hieman ylimitoitetulta. Tapahtumia jutussa kyllä piisaa, mutta henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja lopputulema on aika odotetunlainen. Mielellään tällaista komeissa vuoristomaisemissa tapahtuvaa seikkailua silti aina katsoo, varsinkin kun ruorissa on pitkiin otoksiin mieltynyt ohjaaja ja hänellä työparinaan Lubezkin kaltainen taikuri. Myös näyttelijät onnistuvat hyvin. DiCaprion lisäksi varsinkin Tom Hardy esiintyy vahvasti edukseen, saaden pienin elein tuotua mukavasti luonnetta melko yksioikoiseen pahiksen rooliinsa. Poulterinkin roolisuorituksesta vaikutuin. (3.2. Bio Rex Espoo)

+ hiuksianostattava karhupaini
+ upeasti kuvatut erämaamaisemat
+ Leonardo DiCaprio elämänsä roolissa
− ohuehkot henkilöhahmot

★★★★★

Birdman (2014)

Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance), USA
Ohjaus Alejandro González Iñárritu

Vihdoin sain katsotuksi viimekeväisen parhaan elokuvan Oscarin voittajan. Alejandro González Iñárritun elokuvallisesti kekseliäs Broadway-draama käsittelee veikeällä tavalla elokuvan ja teatterin, viihteen ja taiteen sekä suosion ja arvostuksen välisiä suhteita. Entinen Batman-tähti Michael Keaton – mainio roolitus! – esittää supersankarielokuvilla maineensa luonutta näyttelijää, jota teatteripiireissä ei ole koskaan otettu vakavasti. Korjatakseen tuon asian ja karistaakseen Lintumiehen siivet lopullisesti harteiltaan tämä Riggan on tuomassa näyttämölle omaa sovitustaan Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Mutta asiat eivät tietenkään suju niin kuin ohjaaja-päätähti-rahoittaja haluaisi. Eikä Lintumieskään niin vain jätä kaveria rauhaan.

Keaton on saanut tukun palkintoja ja uran ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tästä roolisuorituksestaan. Varsin hyvä veto se onkin, ja erinomaisia ovat myös muut pääosien esittäjät. Etenkin aina luotettava Edward Norton Rigganin ammatillisesti haastavana metodinäyttelijänä, jolle lavalla kaiken pitää olla todellista, sekä Emma Stone Rigganin päihdeongelmaisena tyttärenä ja assistenttina vangitsevat katseet. Maininnan arvoisia ovat myös Zach Galifianakis tuottajana, Andrea Riseborough Rigganin tyttöystävänä ja Naomi Watts Broadway-debyyttiinsä suurin odotuksin valmistautuvana toisena naisnäyttelijänä. Pisteenä i:n päällä on vielä Lindsay Duncanin pikkurooli kaikkien hyviä kritiikkejä halajavien teatteri-ihmisten pahimpana painajaisena.

Oscarit Birdmanille myönnettiin paras elokuva -kategorian lisäksi ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Iñárritusta tuli näin peräjälkeen toinen ohjaus-Oscarin voittanut meksikaani Alfonso Cuarónin jälkeen, joka palkittiin viime vuonna Gravitystä. Huomiomme ansaitsee se seikka, että näitä kahta visuaalisesti innovatiivista elokuvaa yhdistää sama kuvaaja, niin ikään meksikolainen Emmanuel Lubezki. Hänet Oscar-akatemia palkitsi kummallakin kerralla ja voidaan sanoa että täysin ansaitusti.

Birdmanin "juttu" on nimittäin se, että loppupuolelle ajoittuvaa lyhyttä montaašijaksoa lukuunottamatta elokuva näyttää muodostuvan yhdestä katkeamattomasta otoksesta. Idea ei ole uusi, sitähän kokeili jo muuan herra Hitchcock aikoinaan, mutta erikoista on se että yhden otoksen illuusio säilyy, vaikka tapahtumat sijoittuvat usean vuorokauden aikajänteelle ja välillä käydään liitelemässä New Yorkin ylläkin. Jatkuvuusleikkaus on tässä ikään kuin määritelty uudelleen.

Mainitunkaltaisessa teknisessä briljeerauksessa on usein vaarana se, että puut näkyvät mutta metsä ei. Hyvä käsis, terävä ohjaus ja loistavat näyttelijät pitävät Birdmanin kuitenkin melko hyvin reitillään. Itse tarina ei loppujen lopuksi ihmeempiä jälkiä minuun jättänyt, mutta kyllä tämä kiistatta keskivertoa säväyttävämpi Hollywood-viihdyke on. (17.10. Kino Myyri)

+ vetävä tarina
+ intensiiviset näyttelijäsuoritukset
+ loistelias visuaalinen toteutus
– "se jokin" puuttuu

★★★★★