Ohjaus Stanley Kubrick
Jos minua pyydettäisiin nimeämään kymmenen kaikkien aikojen parasta elokuvaa, olisi Stanley Kubrickin tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kanssa ideoima 2001: avaruusseikkailu todennäköisesti yksi niistä. Kun tämä visuaalisesti häikäisevä älykkään scifin merkkipaalu esitettiin Helsingin Bio Rexissä 70-millisenä kopiona osana KAVI:n "70 mm avaruusmatka" -tapahtumaa, oli jokaisen saapuvilla olevan filmihullun velvollisuus olla paikalla. Aika moni sen velvollisuuden näytti täyttävänkin, sillä ensimmäinen näytös elokuvasta myytiin loppuun parissa päivässä useita viikkoja etukäteen ja suuren kysynnän vuoksi järjestetty toinen näytös peräti päivässä. Hienoa, että tämä Clarken sittemmin romaaniksi laajentuneeseen novelliin pohjaava tajunnanräjäyttäjä on yhä näin suosittu.
Itse olen nähnyt 2001:n jo sen verran monta kertaa, ettei elokuva pysty minua enää yllättämään eikä hätkähdyttämään. Mieltä kiihottavan arvoituksellisuutensa ja esteettisen palkitsevuutensa se on silti kyennyt säilyttämään. Ja vaikka avaruusmatkailu ei vielä tänä päivänä olekaan kehittynyt ihan 2001:n kuvaamalle tasolle, on elokuvaa silti hauska katsella myös monin tavoin enteellisenä tulevaisuudenkuvana. Esimerkiksi pohdiskeluna keinoälyn mahdollisuuksista ja uhista teos on nyt ajankohtaisempi kuin milloinkaan.
Mutta mistä 2001 pohjimmaltaan kertoo? Yleisimmän tulkinnan mukaan kyseessä on elokuvallinen esitys ihmisen koko kehityskaaresta. Siitä, mistä kaikki on saanut alkunsa, ja siitä, mitä kohti olemme ehkä menossa. Sekä myös siitä, että vaikka ihminen onkin jo onnistunut pääsemään avaruuteen saakka, on se silti koko universumin mittakaavassa pikkutekijä.
Ensin tapaamme joukon öriseviä alkuihmisiä. Mystisen mustan monoliitin ilmestyminen niiden elämänpiiriin näyttää johtavan ensimmäiseen suureen innovaatioon: siihen, että kuolleen eläimen luuta voi käyttää työkaluna. Ja mikä vielä olennaisempaa: aseena. Sitten, ilmaan heitetyn luun kautta siirrytään elokuvahistorian legendaarisimpiin kuuluvalla leikkauksella neljä miljoonaa vuotta eteenpäin suoraan avaruusaikaan. Johann Straussin Tonava kaunoinen -valssi siivittää meidät tohtori Heywood Floydin (William Sylvester) kanssa matkalle kohti Kuuta, josta paikannetun voimakkaan magneettisen säteilyn lähteeksi paljastuu samannäköinen musta monoliitti.
Kolmannessa, juonellisesti suoraviivaisimmassa episodissa matkataan Discovery One -avaruusaluksella astronauttien Dave Bowman (Keir Dullea) ja Frank Poole (Gary Lockwood) kanssa kohti Jupiteria. Retkikunnan muut kolme jäsentä on syväjäädytetty. Dramaattinen konflikti syntyy, kun astronautit alkavat – aiheellisesti – epäillä alusta kontrolloivan HAL 9000 -tietokoneen luotettavuutta ja päinvastoin. Tällä tavalla ihmisen ja koneen, luojan ja hänen luomuksensa välinen suhde kriisiytyy.
Kaikkein tulkinnanvaraisin on elokuvan päättävä neljäs episodi, englanninkieliseltä otsikoltaan "Jupiter and Beyond the Infinite". Siinä jäljelläoleva astronautti suorittaa loppuun saamansa tehtävän, saavuttaa määränpään. Mutta mitä siellä määränpäässä oikein on? Mitä elokuvan mystinen loppu merkitsee? Käsikirjoituksesta yhteistuumin vastanneet Kubrick ja Clarke ovat tarkoituksella jättäneet katsojille paljon spekuloimisen aihetta. (En ole lukenut Clarken samaan aikaan työstämää romaaniversiota, joka kuulemma on vähemmän kryptinen). Kubrick itse ei koskaan suostunut selittämään elokuvaansa. Sitä vastoin hänen kerrotaan letkauttaneen, että jos joku ymmärtää mistä elokuvassa on kysymys, he tekijöinä ovat epäonnistuneet. Erään kerran ohjaaja on kuitenkin haastattelussa tunnustanut, että osaltaan kysymys on pyrkimyksestä Jumala-käsitteen tieteelliseen määrittelyyn.
Kubrickin mukaan, ottaen huomioon universumin käsittämätön laajuus, on hyvin epätodennäköistä että olisimme täällä yksin. Ajatuksesta seuraa kutkuttava kysymys: kuinka pitkälle on saattanut kehittyä sellainen elämänmuoto, joka on evoluutiossaan miljoonia, jopa miljardeja vuosia meitä edellä? Voisiko olla niin, että me Maaksi kutsutun pahaisen planeetan asukkaat olisimme vain tällaisen meitä ylemmän olevaisuuden luomus?
Paitsi että elokuva tutkailee loputtoman kiehtovasti universumin ja elämän mysteerejä, on se puhtaasti audiovisuaalisena elämyksenäkin yhä huikaiseva. Se huono puoli 2001:ssä kuitenkin on, ettei sen kerran nähtyään pysty enää kuuntelemaan Richard Straussin Also Sprach Zarathustraa ilman mieleen hiipivää kuvaa tähtilapsesta. (6.9. Bio Rex Helsinki)
+ ainutlaatuinen elokuvahistorian merkkipaalu
+ älylliseen pohdiskeluun houkuttava viisas tieteistarina
+ visuaalisesti häikäisevä
+ musiikillisestikin nerokas
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti