Tulipa heti tuoreeltaan, jopa ennen virallista ensi-iltaa, käytyä katsomassa uusi kotimainen elokuva. Lieneeköhän roolimiehitykseen kuuluvalla kummipojalla ollut vaikutusta asiaan? Mene ja tiedä.
Matti Kinnusen esikoispitkänään kirjoittama ja ohjaama Miss Farkku-Suomi (Suomi 2012) perustuu Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin. Muusikkona paremmin tunnetun Röyhkän (oik. Jukka-Pekka Välimaa) vahvasti omaelämäkerrallinen romaani kuvaa Välde-nimisen teinipojan rakkauden kaipuuta ja identiteetin etsintää 1970-luvun Oulussa. Myös Kinnunen on oululaislähtöinen, joten ei ole ihme että hän on valinnut esikoisleffansa aiheeksi juuri tämän. Tosin ohjaaja itse on sanonut tarttuneensa Röyhkän kirjaan alunperin ystävän suosituksesta.
Ihan kelpo nuorisodraaman Kinnunen työryhmineen on saanut aikaiseksi. Tarina oudosta oman tien kulkijasta, jonka erottautuminen massasta ärsyttää laumasieluisia luokkatovereita kiusaamiskynnyksen yli (sehän ei korkea tuon ikäisillä ole) ja joka musiikin avulla pyrkii valloittamaan ihailemansa tytön sydämen, ei toki ole maailman omaperäisin. Aitaa ei ole lähdetty korkeimmalta kohdalta ylittämään myöskään leffan toteutuksessa. Sujuvasti ja pakottomasti raina kuitenkin rullaa, mikä on pääasia. Meille 70-luvun kokeneille entisille nuorille se tarjoaa mojovan nostalgiapläjäyksen ja nykynuorillekin varmasti viihdyttävän, ehkä silmiäkin avaavan aikahypyn ja kasvutarinan. Huolellisesti toteutettu ajankuva onkin elokuvassa parasta. Mukava juttu on myös liuta tuoreita uusia näyttelijäkasvoja pääosissa. Etenkin Väldeä esittävä Mikko Neuvonen saa puhallettua roolihahmonsa hyvin eloon, ainakin siihen nähden että hänen suuhunsa sijoitetut repliikit ovat joissakin kohdin aika kankean kirjallisen oloisia. Onnistuneina sivuhahmoina mieleen jäävät amisviiksinen ampeeri-Datsunin omistaja ja naapurin lestadiolaiskakarat sekä myös Lou Reediä ja Velvet Undergroundia ihailevan Välden enempi punkkiin taipuvainen bändikaveri Sasu (Elias Gould). Sanni Kurkisuon esittämä elokuvan nimihenkilö voisi olla särmikkäämpikin hahmo, mutta koska hän tavallaan edustaa haavekuvaa täydellisestä tyttöystävästä, tämä tietty nukkemaisuus sopii oikeastaan ihan hyvin tyyliin.
Onkohan kohtaus, jossa lestadiolaisperhe purkautuu ulos Kleinbussistaan, tarkoituksellinen viittaus samansisältöiseen hauskaan kohtaukseen Robert Flahertyn klassikosta Nanook – pakkasen poika (1922)? On tai ei, pointsit siitä! (Flamingo 1.8.)
+ huolellisesti toteutettu ajankuva
+ tuoreet nuoret näyttelijäkasvot
+ rullaa sujuvasti
− ei suuremmin sävähdytä tunnevoimallaan tai omaperäisyydellään
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti