"Taide on valhe, joka auttaa meitä ymmärtämään totuutta." Tämä Pablo Picasson väittämä on yksi johtoajatuksista Orson Wellesin viimeiseksi omaksi ohjaustyöksi jääneessä elokuvassa V. niinkuin väärennös (Vérités et mensonges/F for Fake, Ranska/Iran/Länsi-Saksa 1973). Kyseessä on eräänlainen elokuvaessee, vekkulimainen tutkimusretki huijaamisen, väärentämisen ja valehtelemisen maailmaan. Juju on siinä, että Welles rinnastaa elokuvantekemisenkin käsiteltävänä oleviin aiheisiin, vihjaten, että koko elokuvakerronta oikeastaan perustuu katsojan huiputtamiseen. "Mutta kaikki mitä seuraavan tunnin aikana kuulette, on totta", Welles vakuuttaa meitä silmiin katsoen leffan alussa.
Tekeleen perustana on materiaali, jonka ranskalainen dokumentaristi François Reichenbach oli aiemmin kuvannut kuuluisasta taideväärentäjästä Elmyr de Horystä kertovaa tv-filmiä varten. De Horyn on väitetty myyneen yli tuhat väärentämäänsä teosta museoille ja taidegallerioille ympäri maailmaa. Toinen keskushenkilö on kirjailija-toimittaja Clifford Irving, joka 1960-luvun lopulla julkaisi de Horystä kirjan nimeltä Fake! ("Väärennös!") ja joka pari vuotta ennen Wellesin elokuvan valmistumista aiheutti valtaisan skandaalin Yhdysvalloissa, kun hänet kuuluisaksi tehnyt Howard Hughes -elämäkerta osoittautui sekin väärennökseksi. Mukana on merkittävässä roolissa myös Oja Kadar -niminen nainen, jonka Welles kertoo vetäneen kunnolla höplästä itseään Picassoa toimiessaan yhden kesän ajan tämän mallina ja rakastajattarena. Tietenkin Orson muistuttaa myös omasta menneisyydestään silmänkääntäjänä ja legendaarisen Maailmojen sota -radiokuunnelman tekijänä. 1930-luvun puolivälissä esitetty Maailmojen sotahan aiheutti pakokauhun amerikkalaisissa, kun nämä sitä kuunnellessaan uskoivat marsilaisten oikeasti hyökänneen Maahan. Sen jälkeen Welles on lähes kaikissa ohjaamissaan elokuvissa käsitellyt valheisiin, petoksiin ja/tai peiteltyihin totuuksiin liittyviä aihelmia jostakin kulmasta.
V. niinkuin väärennös on siis paitsi dokumentti väärentämisestä myös Wellesin omaa uraa peilaava tutkielma taiteen syvimmästä olemuksesta. Se haastaa katsojan pohtimaan, miten taideteos määritellään ja mihin sen arvo perustuu, muistuttaen samalla suhtautumaan terveen kriittisesti kaikkeen "totena" ja "aitona" esitettyyn. Taidemarkkinoita ja -kriitikoita leffa pitää tietysti pilkkanaan, ja taustalta olen aistivinani Wellesin elokuva-alan kehitystä kohtaan tuntemaa katkeruutta. "Aloitin huipulta ja raivasin tieni aina pohjalle saakka", kuulemme hänen sanovan. Elokuvan ehkä provokatiivisimmat ja kutkuttavimmat mietteet tulevat kuitenkin Irvingin suusta: "Jos väärennetyt maalaukset ovat näytteillä suuressa museossa tarpeeksi pitkän aikaa, niistä tulee aitoja", ja: "Tärkeintä ei ole tietää, onko maalaus aito vai väärennetty, vaan onko kyseessä hyvä vai huono väärennös."
Ei elokuva ihan niin briljantilta nyt tuntunut kuin nähdessäni sen ensimmäisen kerran televisiosta joitakin vuosia sitten. Suosittelen silti tilaisuuden tullen tutustumaan tähän persoonalliseen ja elokuvan ilmaisukeinojakin – erityisesti leikkausta – varsin kekseliäästi hyödyntävään faktioon. (Orion 31.7.)
+ Orson Welles kameran edessä ja takana
+ kiehtova aihe vekkulimaisesti käsiteltynä
+ haastetta hoksottimille
− paljon puhetta, vähän toimintaa
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti