Oblivion (2013)

Oblivion, USA
Ohjaus Joseph Kosinski

Vuonna 2077 maapallo on tuhoutunut elinkelvottomaksi ja ihmiset on evakuoitu Saturnuksen kuuhun Titaniin avaruuden muukalaisia vastaan käydyn sodan seurauksena. Troposfääriin on jäänyt ainoastaan Jack Harperin (Tom Cruise) ja Vika Olsenin (Andrea Riseborough) muodostama tiimi, jonka tehtävänä on varmistaa, että merivesistä energiaa keräävät generaattorit ja niiden turvana hyörivät lentorobotit pysyvät toimintakuntoisina. Käytännössä Jack vastaa huoltohommista Maan pinnalla ja Vika viestinnästä "työnantajan" suuntaan. Tätä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeää työtä vaarantavat Maahan jääneet vihollisjoukkojen rippeet.

Siltä näyttää, mutta asiat eivät ole niin kuin ne näyttävät olevan vaan vielä hullummin scifi-trilleriuutuudessa Oblivion, jonka on toisena pitkänä leffanaan (ja ensimmäisenä omaan ideaansa perustuvana) ohjannut Joseph Kosinski. Vuonna 1974 syntynyt Amerikan keskilännen kasvatti on hankkinut kannuksensa tietokonegrafiikkapohjaisilla mainosfilmeillä, mikä ehkä näkyy leffan ajoittain turhankin tietokonepelimäisessä yleisilmeessä. Oblivion ei tarinana kuitenkaan ole ihan pöllöimmästä päästä lajiaan.

Elokuvan nimi merkitsee unohdusta ja niinpä sen syvempi tematiikka liittyykin muistiin ja muistoihin. Olennaisena tarinaelementtinä on Jackin mieleen toistuvasti palaava uni – tai muiston häivähdys – naisesta, jonka hän on ehkä joskus tuntenut. Ei ole paha juonispoilaus, jos paljastan että tuo Olga Kurylenkon esittämä kaunotar tupsahtaa aikanaan Jackin eteen ja tietenkin mitä epätodennäköisimmällä tavalla. Ilmassa siis on sekä suuren mysteerin että suuren romanssin tuntua – samalla kun vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Oblivionissa ei oikeastaan ole muuta vikaa kuin että kaikki sen rakennuspalikat tuntuvat aiemmin nähdyiltä. Ideoita on lainailtu – sellaisen vaikutelman ainakin sain – niinkin erilaisista teoksista kuin 2001: Avaruusseikkailu, Tähtien sota, Total Recall ja Matrix. Niinpä lopputuloksena on elokuva, joka ei tunnu itsekään täysin tietävän, ollako filosofisesti painottunut vakava tieteisfiktio vai puhtaasti eskapistinen toimintapläjäys. Action-osuudet ovat leffan ehdottomasti tylsintä antia, joten onneksi tämä puoli pysyy kohtuullisesti aisoissa. "Muistan, siis olen" -tyyppinen identiteettipohdiskelu taas kiinnostaa aina. Tässä tapauksessa vain jäin kaipaamaan omaperäisempää lähestymistapaa aiheeseen. (1.5. Tennispalatsi)

+ visuaalisesti näyttävää eskapismia
+ identiteettipohdiskelut
− tylsät toimintajaksot
− käytettyjen ideoiden kierrätystä

★★★★★

Arpinaama (1932) (DVD)

Scarface, USA
Ohjaus Howard Hawks

1930-luvun alun kolmesta merkittävästä gangsterielokuvasta Howard Hughesin tuottama ja kaimansa Hawksin ohjaama Arpinaama on ehkä kaikkein kovamaineisin. Kovamaineisuudella viittaan tässä paitsi yleiseen arvostukseen myös elokuvan väkivaltaisuuteen. On laskettu, että tässä Armitage Trailin romaaniin perustuvassa kieltolakiajan kuvauksessa tehdään kaikkiaan peräti 28 murhaa. Elokuva juuttuikin sensuurin hampaisiin sen verran pitkäksi aikaa, että kilpaileva yhtiö Warner Bros. ehti julkaista Mervyn LeRoyn ohjaaman Pikku Caesarin (1931) ja William Wellmanin Yhteiskunnan vihollisen (1931) ennen Arpinaaman ensi-iltaa, vaikka ne kuvattiin vasta sen jälkeen.

Paul Muni esittää läpimurtopääroolissaan kunnianhimoista Tony Camontea, joka brutaalein ottein raivaa tietään palkkatappajan asemasta kohti alamaailman huippua. George Raft on niin ikään läpimurtoroolissaan hänen kolikkoa heittelevä oikea kätensä Guino Rinaldo. Molemmat näyttelijät ovat sen verran hyvässä vedossa, että on helppo ymmärtää miksi heistä tuli elokuvan myötä tähtiä. Muita keskushahmoja ovat Ann Dvorakin esittämä Tonyn pikkusisko Cesca, joka vikittelee Rinaldoa ja jota Tony lähes sairaalloisen mustasukkaisesti vahtii, sekä Tonyn ja Rinaldon pomo Johnny Lovo (Osgood Perkins) Poppy-tyttöystävineen (Karen Morley). Ei ole vaikeaa arvata, että myös Lovon syrjäyttäminen ja Poppyn valloittaminen kuuluvat Tonyn lopullisiin päämääriin. Roolimiehityksestä pitää vielä nostaa esiin muuan Boris Karloff, joka Arpinaaman kuvausten ja ensi-illan välissä oli ehtinyt nousta tuntemattomuudesta maailmankuuluisuuteen Frankensteinin hirviönä.

Tonyn hahmon mallina on ollut jo tuolloin legendaarinen chicagolaisgangsteri Al Capone. Mutta vaikka elokuva alkuteksteissään väittääkin, että kaikki kohtaukset perustuvat todellisiin tapahtumiin, on noita todellisia tapahtumia varmasti melko lailla väritetty. Caponen itsensä sanotaan pitäneen elokuvasta niin paljon, että hän jopa omisti yhden kopion siitä. Hawks ja käsikirjoittaja Ben Hecht ovat myös kertoneet saaneensa "konsulttiapua" Caponelta elokuvaa valmistellessaan. Tiedä noista jutuista sitten.

Arpinaaman juonenkulku ei yllätä, jos on yhdenkin perinteisen gangsterileffan joskus nähnyt. Pitää kuitenkin muistaa, että juuri tämä elokuva Pikku Caesarin ja Yhteiskunnan vihollisen ohella määritteli koko genren. Kuten odottaa sopii, kerronta on erittäin suoraviivaista, tunnelmoinnille ei juuri jätetä tilaa. Heti alussa Hawks kuitenkin yllättää kolmeminuuttisella sekvenssiotoksella, jonka aikana ajetaan kolmesti seinän "läpi" ja tehdään yksi tyylitellen kuvattu murha. Tuommoisia hienouksia tämän aikakauden Hollywood-leffoissa harvemmin tapaa, enkä muista että Hawks olisi myöhemmällä urallaankaan erityisemmin pitkien otosten miehenä kunnostautunut. Jatko onkin sitten aika paljon sähäkämpää. Mutta on leffassa jokunen muukin hieno kuvakerronnallinen oivallus. Mainittakoon vekkuli idea sijoittaa tavalla tai toisella muodostettu "X" jokaisen murhakohtauksen yhteyteen. Aika skarppina pitää kyllä olla ne kaikki bongatakseen. (katsottu 26.4.)

+ gangsterielokuvan peruspilareita
+ Paul Muni ja George Raft läpimurtorooleissaan
+ toimintaa piisaa
− juonenkäänteet eivät suuremmin yllätä

★★★★★

Matteuksen evankeliumi (1964) (DVD)

Il vangelo secondo Matteo, Italia
Ohjaus Pier Paolo Pasolini

Pääsiäisillan leffaviihdykkeeksi valikoitui yksi kuuluisimmista ja arvostetuimmista Jeesus-elokuvista. Ironista kyllä sen on ohjannut ateistina, kommunistina ja julkihomona tunnettu provokaattori Pier Paolo Pasolini, jonka edellinen työ, La Ricotta -episodi kokoomateokseen Ro.Go.Pa.G, oli aiheuttanut miehelle jumalanpilkkasyytteen vain vuotta aiemmin. "Paavi Johannes XXIII:n rakkaalle muistolle" omistettu Matteuksen evankeliumi on kuitenkin saanut palkinnon jopa kansainväliseltä katoliselta elokuvatoimistolta OCIC:ilta, mikä se sitten lieneekin, ja päässyt Vatikaanin suosittelemien 45 elokuvan listalle.

Matteuksen evankeliumi on nimensä mukaisesti suora filminnös Matteuksen evankeliumista. Jopa lähes kaikki vuorosanatkin on napsittu sellaisinaan Raamatun sivuilta. Pasolini on selittänyt pyrkineensä mahdollisimman pelkistettyyn ja rehelliseen kuvaukseen Jeesuksen elämästä. Alkuperäisistä evankeliumeista Matteuksen teksti vetosi häneen eniten juuri tässä mielessä. "Mikään lisätty kuva tai sana ei pysty tavoittamaan tekstin runollisia korkeuksia", italialaisohjaaja on sanonut.

Elokuvan tyyliä voisikin luonnehtia runollisen realistiseksi. Neorealismin perinteitä vaalien se on kuvattu kaukana studioilta "feodaalisessa" Etelä-Italiassa. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä ja mikä vielä olennaisempaa tavallisia ihmisiä. Jeesusta esittää 19-vuotias espanjalaisopiskelija Enrique Irazoqui ja Mariaa (iäkkäämpänä) ei kukaan vähäisempi kuin Pasolinin oma äiti. Nuoren Marian roolissa on 14-vuotias Margherita Caruso. Jeesuksen äidillä ei taida olla elokuvassa yhtään vuorosanaa, mutta Pasolini ja kuvaaja Tonino Delli Colli saavat paljon irti kummankin Marian kasvoista. Ääniraidalla soivat sulassa sovussa Bach ja Mozart sekä negrospirituaalit ja afrikkalainen musiikki.

Pasolinin näkemyksessä tietysti korostuu se, että Jeesus oli ns. kansan mies ja papiston haastava kapinoitsija. Hahmo on ainakin tavanomaisia elokuva-Jeesuksia kiihkeämpi ja palavapuheisempi. Irazoqui on roolissaan oikein hyvä, jos kohta näyttelijäilmaisua en tämän elokuvan erityisiin vahvuuksiin lukisi. Joku voisi myös sanoa, että käsikirjoitus olisi tarvinnut dramaturgin kosketusta, mutta se tietysti olisi ristiriidassa koko leffan perusidean kanssa. Kuvauksellisesti elokuva on erittäin kaunis. Ilmankos Pasolini luotti jatkossakin Delli Colliin, joka kuvasi hänen neljästätoista elokuvastaan yksitoista. Sama mies tunnetaan myös Sergio Leonen mestariteosten kuvamaakarina, lieneekö siis pelkkää sattumaa, että tunnistin Matteuksen kuvailmaisussa myös eräitä Leonen westernit mieleen tuovia piirteitä. Niin tai näin, maailman suurin kertomus ja valtavirtaa vastaan uiva ohjaaja, joka uskoo ihmiskasvojen ja yksinkertaisten kuvien ilmaisuvoimaan, ei ole hullumpi yhdistelmä.

Jeesusta esittävä Enrique Irazoqui muuten päätyi elokuvaan varsin erikoisella tavalla. Oman kertomansa mukaan hän oli Italiassa etsimässä tukijoita diktaattori Francoa vastustaneelle salaliitolle ja pääsi tässä tehtävässä tapaamaan Pasolinia. Tämä kuunteli hänen asiansa ja lupautui auttamaan, mutta pyysi vastapalvelukseksi paksukulmakarvaista nuorukaista valmisteilla olevan elokuvansa pääosaan! Tämä ei aluksi innostunut asiasta lainkaan mutta suostui lopulta. Nykyisin Irazoqui vaikuttaa muun muassa kirjallisuuden professorina, taloustieteilijänä, informaatioteknologiaeksperttinä ja tietokonešakkiguruna kotikaupungissaan Cadaquésissa. Aika mielenkiintoinen elämänura kaverilla! (katsottu 31.3.)

+ pelkistetty, alkuperäisille teksteille uskollinen tulkinta kaikille tutusta tarinasta
+ kauniisti kuvattu
+ tavallista palavapuheisempi Jeesus
− kerronta voisi olla juohevampaakin

★★★★★

Les Misérables (2012)

Les Misérables, USA/Britannia
Ohjaus Tom Hooper

Vuonna 1862 romaanina julkaistu Victor Hugon tarina Les Misérables eli Kurjat innoittaa aina vain uusia sukupolvia. Tervehdin seikkaa ilolla, onhan tuo sosiaalista eriarvoisuutta ja yhteiskunnallista kuohuntaa 1800-luvun alkupuolen Ranskassa (muun muassa) kuvaava huikea stoori myös yksi omista ikisuosikeistani. Erilaisia leffaversioita kirjasta on tehty jo kymmeniä – olen nähnytkin useita – ja nyt on oman valkokangastulkintansa saanut myös Alain Boublilin ja Claude-Michel Schönbergin huippusuosittu Les Misérables -musikaali. Sen on ihailtavalla itsevarmuudella ohjannut britti Tom Hooper, joka pari vuotta sitten ponkaisi ammattikuntansa eliittiin Kuninkaan puheen saaman suitsutuksen siivittämänä.

Itse pidin Kuninkaan puhetta vähän persoonattomana ja laskelmoidun oloisena tuotteena, laadukkaana sellaisena toki. Mutta Les Misérablesin nähtyäni alan uskoa Hooperiin oikeasti näkemyksellisenä ohjaajana. Tässä on nimittäin tehty sellaisia melko uskaliainakin pidettäviä ratkaisuja, jotka myös todistetusti jakavat mielipiteitä. Leffaversion tekemistä maailman suosituimmasta musikaalista ei toki sinänsä voi kovin riskialttiina projektina pitää.

Hugon monisyisestä ja äärettömän rikkaasta tarinasta ei tähän 160-minuuttiseen ole tietenkään saatu mahtumaan kuin kaikkein olennaisin. Juonen tiivistäminen muutamaan lauseeseen on silti vaikeaa ellei mahdotonta. Hugh Jackman esittää päähenkilö Jean Valjeania, ehdonalaisuusmääräyksiä rikkovaa entistä pakkotyövankia, joka ryhtyy Cosette-nimisen orpotytön (Isabelle Allen, Amanda Seyfried) huoltajaksi koska tuntee syyllisyyttä tytön äidin Fantinen (Anne Hathaway) kuolemasta. Itsepintainen oikeuden palvelija poliisitarkastaja Javert (Russell Crowe) seuraa häntä kuitenkin kaikkialle piinaavana varjona menneisyydestä. Omista itsekkäistä syistään karkulaisia ahdistelevat häikäilemättömät juonittelijat herra ja rouva Thénardier (Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter). Nuori vallankumouksellinen Marius Pontmercy (Eddie Redmayne) rakastuu aikuiseksi varttuneeseen Cosetteen, ja Thénardierien tytär Éponine (Samantha Barks) rakastuu puolestaan häneen. Idealisti Enjolras (Aaron Tveit) johtaa kumouksellisia, joista innokkaimpia on katujen kasvattama Époninen pikkuveli Gavroche (Daniel Huttlestone). Viimemainittu sukulaisuussuhde ei kylläkään tarinan tästä versiosta käy ilmi.

Elokuva edustaa sitä harvinaista lajia, jossa kaikki repliikitkin lauletaan tai ainakin resitoidaan. Oopperamaista vaikutelmaa korostaa se, että kullakin keskushahmoista on omat aariamaiset soolonsa. Kuitenkin leffa onnistuu olemaan myös hurjan intensiivinen, pakahduttavan tunteellinen ja aidosti koskettava. Laulut on epämusikaalimaisesti äänitetty livenä kuvauksissa, mikä on antanut näyttelijöille mahdollisuuden syvempiin tulkintoihin. Hieno ratkaisu on myös se, että kamera pysyy enimmän osan aikaa kosketusetäisyydellä näyttelijöistä, mikä mahdollistaa tehokkaan tunteiden siirron ja ylipäätään vahvan kontaktin katsojiin. Laajojen kuvien joukkokohtauksia ja näyttäviä kamerankieputuksiakin on silti mukana riittämiin. Niissä jos missä voi aistia myös pientä keinotekoisuuden tuntua hetkittäin.

Näyttelijöistä on eniten hehkutettu Anne Hathawaytä, jonka sydäntäraastava suoritus Fantinena on tuonut hänelle Oscarin ja läjän muita palkintoja. Sanoisin, että täysin ansaitusti, vaikka nuo palkinnot ja kehut perustunevatkin suureksi osaksi yhteen mahtavasti toteutettuun kohtaukseen. Jos Hathawayn I Dreamed a Dream -soolo ei saa kyynelpuroa virtaamaan vuolaana niin tuskin mikään.

Mutta on leffassa monia muitakin sykähdyttäviä hetkiä. Pidin paljon esimerkiksi valkokangas-debytantti Samantha Barksin Époninesta; neitokaisen esityksessä on syttyvän tähden tuoretta säteilyvoimaa. Jackmanin saama Oscar-ehdokkuus on myös helppo ymmärtää, vaikka ehkä odotinkin aussitähdeltä vielä piirun verran mieleenpainuvampaa vetoa. Tiedän, että joitakin tuntemiani ihmisiä Les Misérablesin musiikki ei puhuttele lainkaan, mutta minusta myös se on valtaosin upeaa. Ja kyllä monenlaista kurjuutta on todella nykymaailmassakin, joten eiköhän lähdetä liput liehuen eduskuntatalon portaille laulamaan: "Do you hear the people sing..." (26.3. Kinopalatsi Helsinki)

+ elämää suurempi tarina
+ voimakasta tunteiden vyöryä
+ vahvoja näyttelijäsuorituksia
+ hienoa musiikkia

★★★★★

Suvaitsemattomuus (1916)

Intolerance: Love's Struggle Throughout the Ages, USA
Ohjaus David Wark Griffith

"The Dear One" (Mae Marsh)

Yksi isohko aukko kirjoittajan elokuvasivistyksessä tuli vihdoin paikattua, kun Orion tarjosi tilaisuuden nähdä D.W. Griffithin Suvaitsemattomuuden valkokankaalta. Tämä kaikilla mittareilla suuri teos valmistui elokuussa 1916 elokuvan ensimmäisiin suuriin visionääreihin lukeutuvan ohjaajan toisena täysmittaisena featurena. Sisällissodan ajoista kertova Kansakunnan synty oli saanut ensi-iltansa noin puolitoista vuotta aiemmin. Vaikka se olikin ollut valtaisa menestys, räikeän etelävaltiolaisen näkökulmansa johdosta sitä myös suuresti vastustettiin rasistisena. Niinpä Griffith päätti seuraavassa teoksessaan käsitellä juuri suvaitsemattomuuden aiheuttamia vääryyksiä. Lisäksi hän halusi tehdä elokuvan, joka ylittäisi edeltäjänsäkin mahtipontisuudessa.

Suvaitsemattomuuden perustana on alunperin "The Mother and the Law" -nimiseksi itsenäiseksi elokuvaksi kaavailtu nykyaikaistarina, jossa ensin gangsterit ja sitten liian virkaintoiset sosiaalitädit suistavat köyhän mutta onnellisen avioparin elämän raiteiltaan. Jossakin vaiheessa Griffith päätti, korostaakseen aiheen ajattomuutta, laajentaa elokuvaa lisäämällä siihen muinaiseen Babyloniaan, Raamatun ajan Palestiinaan ja 1500-luvun Ranskaan sijoittuvat episodit, joissa kerrotaan kuningas Belshazzarin kukistumisesta, Jeesuksen viimeisistä päivistä ja Katariina de Medicin toimeenpanemasta hugenottien joukkoteurastuksesta. Elokuvakerronnallisesti mullistava oli Griffithin ratkaisu kuljettaa näitä neljää tarinaa ristikkäin siten, että ne kytkeytyvät toisiinsa temaattisesti rytmin tiivistyessä loppua kohden. Monen muun asian ohella Suvaitsemattomuus on siis nykyaikaisten toisiinsa lomittuvista episodeista koostuvien ja/tai useita aikatasoja sisältävien elokuvien kantaisä.

Muita pienimuotoisempi ja yhtenäisempi nykyaikaistarina on elokuvan ehdottomasti paras osio. Babylonia-jakso sävähdyttää lähinnä hulppeana tuotannollisena voimannäyttönä, mutta myös kuninkaaseen rakastunutta "Vuorten Tyttöä" energisesti esittävän Constance Talmadgen ansiosta. Näyttelijöistä kaikkein valovoimaisin on silti nykyaikajakson nuori vaimo Mae Marsh. Myös Miriam Cooper saman episodin "huonona tyttönä" ("The Friendless One") on varsin hyvä. Monen muun Griffith-leffan päätähdellä Lillian Gishillä on tässä outo ja edellämainittuihin verrattuna mitätön rooli "Kehtoa Keinuttavana Naisena" episodeja toisiinsa liimaavissa välikuvissa.

Jeesuksesta ja Pärttylinyön verilöylyyn johtaneista tapahtumista kertovat osiot eivät saaneet minua kunnolla mukaansa. Osaltaan tämä selittynee sillä, ettei kyseisiä jaksoja ole enää kokonaisina edes olemassa. Mutta ilmeisesti ne eivät alunperinkään olleet yhtä tenhoavia kuin nuo kaksi muuta episodia. Griffith nimittäin leikkeli elokuvaansa uusiksi todettuaan, ettei se menestynyt toivotusti, ja julkaisi nykyaika- ja Babylonia-jaksot myöhemmin myös omina elokuvinaan. Oman aikansa filmitaidetta Suvaitsemattomuus edustaa tässä epätäydellisessä nykymuodossaankin silti ylväämmin kuin ehkä mikään muu teos. (17.3. Orion)

+ vangitsevan dramaattinen nykyaikajakso
+ näyttävästi lavastettu Babylonia-jakso
+ Mae Marshin, Constance Talmadgen ja Miriam Cooperin näyttelijäsuoritukset
+ elokuvahistorian ehdoton merkkipaalu
− kokonaisuutena epätasainen

★★★★★

Argo (2012)

Argo, USA
Ohjaus Ben Affleck

4. marraskuuta 1979 iranilaiset kiihkoilijat valtasivat Yhdysvaltain Teheranin lähetystön ja ottivat sen työntekijät panttivangeikseen. Tavoitteena oli painostaa Yhdysvallat luovuttamaan vallankumouksessa syrjäytetty ja Yhdysvalloista turvapaikan saanut sairas šaahi kotimaahansa tuomiolle. Koska šaahi oli USA:n tukema ja myös sen alun perin valtaan nostama ja koska häntä olisi Teheranissa odottanut varma kuolemantuomio, vaatimuksiin ei voitu suostua. Niin alkoi 444 päivän mittaiseksi venynyt panttivankikriisi, joka jossain määrin hiertää Yhdysvaltojen ja Iranin välejä edelleen.

Muistan hyvin uutiset, joissa mainituista tapahtumista kerrottiin. Sitä vastoin minulla ei ole ollut hajuakaan siitä, että kuusi lähetystön työntekijää oli onnistunut livahtamaan ja piiloutumaan Kanadan lähetystön suojiin ja että heidät oli onnistuneesti saatu salakuljetettua kotiin Amerikkaan kriisin vielä kestäessä. Eikä ole ollut monella muullakaan, sillä kyseinen CIA:n salahanke on tullut julkisuuteen vasta äskettäin. Tuosta uhkarohkeasta kuuden amerikkalaisen pelastusoperaatiosta kertoo Chris Terrion kirjoittama ja Ben Affleckin ohjaama vuoden tärkeimpien elokuvapalkintojen voittaja Argo. Affleck esittää itse Tony Mendeziä, jonka omaelämäkerralliseen kirjaan "The Master of Disguise" Terrion käsikirjoitus osittain perustuu. Toisena lähteenä on ollut Joshuah Bearmanin Wired-lehteen kirjoittama artikkeli "The Great Escape".

CIA:ssa työskennellyt Mendez sai mahdottomalta tuntuvaksi tehtäväkseen järjestää "Teheranin kuusikon" tavalla tai toisella pois Iranista. Ratkaisu löytyi mistäpä muualtakaan kuin Hollywoodista. Keksittiin feikkielokuvaprojekti, scifihörhellys nimeltä "Argo", jonka kuvauspaikkoja kanadalaisen tuotantoryhmän jäseniksi naamioituneet jenkit muka Iranista skouttaisivat. Kaiken piti näyttää aidolta, joten peiteoperaation suojaksi perustettiin ihan oikea tuotantoyhtiö, järjestettiin isolla rytinällä lehdistötilaisuus ja ostettiin mainostilaa Amerikan tärkeimmistä elokuvalehdistä. Tarkoitukseen sopiva käsikirjoitus kuvaluonnoksineen oli jo valmiina. Ne sekä läjä muuta rekvisiittaa ja väärennettyjä papereita mukanaan Mendez sitten matkusti Teheraniin – tietoisena siitä, että jos jokin menisi pieleen, keinoa päästä takaisin kotiin ei olisi.

Näistä aineksista ovat Affleck ja Terrio keittäneet kokoon varsin vetävän trillerin, joka pelkän viihdyttävyysaspektin lisäksi saa pohtimaan tiedotusvälineiden roolia poliittisessa historiankirjoituksessa laajemminkin. Vaikka leffa pysytteleekin tiukasti Mendezin ja ahdinkoon joutuneiden amerikkalaisdiplomaattien kintereillä, onnistuu se herättämään mietteitä myös siitä, millaista on ollut elää šaahin ja sittemmin yhtä itsevaltaisten ajatollahien hallitsemassa maassa. Tapahtumia taustoittava dokumentaarinen osuus elokuvan alussa on hyvä ja perusteltu ratkaisu. Saattaa kyllä olla, että elokuva olisi vielä parempi, jos se olisi toteutettu kokonaan samalla tyylillä. Tämä uskomaton tositarina ei välttämättä olisi kaivannut ylimääräistä dramatisointia.

+ jännittävä ja viihdyttävä tarina
+ perustuu tositapahtumiin
− syystä tai toisesta ei silti suuremmin sävähdyttänyt

★★★★★

Beasts of the Southern Wild (2012)

Beasts of the Southern Wild, USA
Ohjaus Benh Zeitlin

Aina välillä pulpahtelee esiin sympaattisia pikkuelokuvia, jotka saavat niin kriitikot kuin tavalliset katsojatkin kautta maailman rakastumaan itseensä. Benh Zeitlinin esikoisenaan ohjaama ja yhdessä Lucy Alibarin kanssa kirjoittama, osin amatöörivoimin toteutettu Beasts of the Southern Wild on tällainen tapaus.

Alibarin omaan näytelmään perustuva maagisen realismin kyllästämä tarina kertoo Hushpuppy-nimisestä pikkutytöstä, joka elää mystisestä sairaudesta kärsivän juoppoisänsä kanssa pahaisessa hökkelikylässä New Orleansin tai jonkin vastaavan kaupungin liepeillä Yhdysvaltojen etelärannikolla. Saari, jossa kylä sijaitsee, on eristetty mantereesta tulvapadolla, ja ihmiset elävät siellä oman onnensa nojassa. Hirmumyrsky uhkaa seutua – ja vie saapuessaan Bathtubin asukkailta suuren osan siitäkin vähästä mitä heillä on. Ei kuitenkaan tärkeintä voimavaraansa eli halua välittää ja huolehtia toisistaan.

Hushpuppyn isän voi nähdä työtä vieroksuvana vastuuntunnottomana renttuna mutta myös miehenä, joka kasvattaa tyttärestään kaltaistaan, kaloja paljain käsin pyydystävää selviytyjää. Miten vain, Hushpuppylle hän on elämän tukipilari, jonka tarinoissa poissaoleva äiti saa myyttiset mittasuhteet. Missä äiti on? Mitä hänelle on tapahtunut? Sitä ei selitetä, ja moni muukin seikka tarinassa jää katsojan tulkintojen varaan.

Tiukasti Hushpuppyn kokemusmaailmassa pitäytyvä elokuva sekoittaa fantasia-aineksia dokumentaarimaiseen realismiin siten, että aina ei ole selvää mikä todella tapahtuu ja mikä on vain lapsen mielikuvitusta. Vertauskuvallisen kasvutarinan puitteissa kosketellaan myös sellaisia suuria teemoja kuin luonnosta vieraantuminen ja ihmisyksilön merkitys osana universumia. Vertaukset Terrence Malickin leffoihin ja erityisesti The Tree of Lifeen eivät siis ole tuulesta temmattuja.

Elokuvan aseistariisuvin ainesosa on sen mahtava pääosanesittäjä, kuvausten aikana vasta kuusi vuotta täyttänyt Quvenzhané Wallis. Hän on ilmiö. Naispääosan Oscar-ehdokkuutta pidän silti hienoisena liioitteluna. Wink-isää esittävä Dwight Henry tekee myös varsin vaikuttavan näyttelijäsuorituksen ainakin siihen nähden, ettei hänkään ole aiemmin näytellyt. Henry on oikeasti ammatiltaan leipuri.

Sieltä täältä vaimeana kantautuvat kriittiset äänet ovat soimanneet elokuvaa kurjalistoelämän romantisoinnista. Tällekin näkökannalle on kieltämättä hyvät perusteet. Minua romantisointi ei häiritse. Kysehän on eräänlaisesta sadusta, jonka tarkoitus on pysäyttää meidät pohtimaan mikä elämässä on kaikkein tärkeintä.

Zeitlinista tulemme kuulemaan vielä, ja ehkä Wallisistakin. (19.2. Kinopalatsi)

+ originelli idea
+ mahtava pääosanesittäjä
+ tunnetta enemmän kuin budjettia
– odotin silti enemmän itse tarinalta

★★★★★