Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1974)

C'eravamo tanto amati, Italia
Ohjaus Ettore Scola

Laina-DVD:ltä tuli katseltua mielenkiintoinen moderni klassikko, jota en olekaan aiemmin nähnyt. Ohjaajansa suurimpiin menestyksiin ansaitusti kuuluva Mehän rakastimme toisiamme niin paljon kertoo hauskan ja koskettavan tarinan kolmesta ystävyksestä, joiden erilaisissa elämänkuluissa peilautuu sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallinen kehitys.

Antonio (Nino Manfredi), Gianni (Vittorio Gassman) ja Nicola (Stefano Satta Flores) ovat ystävystyneet sodan aikana partisaaneina toimiessaan. Rauhan tultua elämä kuitenkin alkaa viedä heitä eri suuntiin. Antonio on kolmikosta maanläheisin, vaatimaton ja periaatteistaan tiukasti kiinni pitävä sairaalatyöläinen, jolle suurinta nautintoa elämässä tuottaa hyvä ruoka hyvässä seurassa tutussa trattoriassa. Lakimieheksi opiskellut Gianni sitä vastoin hylkää aiemmat ihanteensa heti, kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus helppoon rikastumiseen. Kiihkomielinen kommunisti Nicola omistautuu elokuvataiteelle käytännön elämästä ja omasta perheestäänkin vieraantuen.

Samalla kun Scola piirtää mainittuja hahmoja kyninään käyttäen kokonaiskuvaa sodanjälkeisestä Italiasta, tekee hän myös kunniaa itseään innoittaneille italialaisen elokuvan jättiläisille, eritoten Vittorio De Sicalle ja Federico Fellinille, jotka myös nähdään cameorooleissa esittämässä itseään. De Sican Polkupyörävarkaalla on myös iso rooli elokuvan juonenkulussa, ja yhdessä kohtauksessa vieraillaan Fellinin Ihanan elämän kuvauspaikalla. Siinä nähdään omana itsenään myös näyttelijälegenda Marcello Mastroianni, jonka kanssa ohjaaja myöhemminkin monta kertaa työskenteli. De Sica muuten kuoli muutamaa viikkoa ennen C'eravamon ensi-iltaa, mistä syystä Scola on omistanut leffan hänelle.

Tarinan tärkeä nainen, ystävysten yhteinen elämän kiintopiste, on herttainen Luciana (Stefania Sandrelli), johon kukin miehistä ihastuu ja tuntee vetoa läpi vuosikymmenten. Tämä yhteinen rakkaus tietenkin myös jäytää ystävyyttä, vaikka herrat eivät sitä mielellään tunnusta. Enemmän toveruksia kuitenkin ajavat erilleen erilaiset luonteet, jotka korostuvat ajan ja elämän myllerryksessä. "Meidän piti muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttikin meidät", kuuluu elokuvan teemat ja tunnelmat täydellisesti kiteyttävä avainrepliikki Antonion lausumana.

Elämän ja ihmisluonnon kompleksisuutta yleisemminkin kuvastava tarina koskettaa, koska se tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta. Tunnistan itseni niin hyväsydämisessä Antoniossa kuin filmihullussa Nicolassakin, ja ymmärrän myös itsepetokseen ajautuvaa Giannia. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö nämä henkilöt olisi totta. He yhdessä ovat Italia ja Ettore Scola ja minä ja sinä.

Rennonletkeässä elokuvassa on myös hauskoja kerronnallisia oivalluksia. Varsinkin alkupuoliskolla näyttelijät muun muassa heittäytyvät tuon tuostakin puhumaan suoraan meille, katsojille. Vekkulisti Scola hyödyntää myös teatterin puolelta lainattua temppua, jolla pysäytetään toiminta ja mennään kuuntelemaan henkilöiden ajatuksia. Nämä vieraannuttamiskeinot eivät tunnu itsetarkoituksellisilta, vaan ne on saatu luontevasti nivottua osaksi kerrontaa. Näyttelijätkin ovat mahtavia.

(Katsottu kahdesti elo-syyskuussa.)

+ täyteläiset henkilöhahmot
+ koskettava ja hauska tarina
+ rento ote kerrontaan
+ hyvät näyttelijät

★★★★★

Zelig (1983)

Zelig, USA
Ohjaus Woody Allen

On ihmisiä, jotka haluavat herättää huomiota, ja on ihmisiä, jotka eivät halua. Woody Allenissa, kuten monessa muussakin taiteilijassa, lienee vähän kumpaakin sorttia. Zeligissä hän käsittelee tuota ristiriitaisuutta varsin veikeällä tavalla. Leffa kertoo miehestä, josta tulee kuuluisa juuri siksi että hän pyrkii olemaan äärimmäisen huomiotaherättämätön.

Allen esittää tietenkin itse mestarisopeutuja Zeligiä, jolle on kehittynyt ainutlaatuinen kyky omaksua seurassaan olevien henkilöiden piirteitä. Ihmiskameleontti herättää ensin tiedepiirien, sitten mediaväen ja lopulta koko kansan huomion. Erityisesti hänestä kiinnostuu − ensin ammatillisesti ja myöhemmin henkilökohtaisesti − eräs psykiatri, jota esittää ohjaajan tuolloinen muusa Mia Farrow.

Zeligin vertaansa vailla oleva vitsi on siinä, että se on rakennettu tyypillisten historiallisista henkilöistä kertovien dokumenttien tapaan. Mukana on niin todellisten kuin fiktiivistenkin henkilöiden "haastatteluja" sekä "arkistomateriaalia", josta osa on aitoa 1920-luvun kamaa ja osa vain sen näköiseksi käsiteltyä. Zelig nähdään esimerkiksi häiritsemässä paavi Pius XI:n puhetta Pietarinkirkon parvekkeella sekä juhlimassa Charlie Chaplinin, F. Scott Fitzgeraldin, Tom Mixin ynnä muiden tuon ajan oikeiden julkimoiden kanssa W.R. Hearstin ökylinnassa. Jälki on niin taidokasta, että oikeaa arkistokuvaa on usein vaikea erottaa feikistä. Haastatteluosuuksissa Zeligiä "muistelevat" pokerinaamalla muun muassa historioitsija John Morton Blum, psykiatri Bruno Bettelheim sekä kirjailijat Saul Bellow, Irving Howe ja Susan Sontag. Farrowin esittämän tohtori Fletcherin niissä korvaa 83-vuotias Ellen Garrison elämänsä ainoassa elokuvaroolissa.

Pseudodokumenttina Zelig kuuluu ilman muuta samaan sarjaan sellaisten lajin valioiden kuin Hei, me rokataan (1984) ja Unohdetut kuvat (1995) kanssa. Kyseessä on myös hauska, nokkela ja jäljittelemättömän allenmainen rakkaudentunnustus ensinnäkin kuvauksen kohteena olevalle aikakaudelle ja toisekseen itse välineelle: elokuvalle ajan ja tiedon tallentajana. Yhtä lailla leffan voi ottaa metkana mediasatiirina tai lähilukuun houkuttavana tutkielmana yksilöllisyydestä, julkisuudesta ja sen sellaisesta. Natsienkin kustannuksella pilaillaan onnistuneesti, mikä juutalaisen elokuvantekijän ollessa kyseessä sykähdyttää aina.

Mielestäni tämä on yksi Allenin parhaista leffoista. Suosikkini on kohtaus, jossa tohtori Fletcher teeskentelee vain teeskentelevänsä lääkäriä saadakseen Zeligin suojauksen murtumaan. Siinä samoin kuin hetkeä myöhemmässä kohtauksessa, jossa Zelig tunnustaa tohtorille rakkautensa, Woody pistää todella parastaan niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, eikä Farrow yhtään huonommaksi jää. Hauska vitsi on sekin, että lopun ratkaisujaksossa Woody nähdään samassa kuvassa Hitlerin kanssa. Tarkkasilmäinen kyllä huomaa, ettei Hitler ole aito, mutta sillä ei ole merkitystä. Ja miten mainio onkaan perimmäinen syy Zeligin "sairauteen": hän ei ole nuorena kehdannut tunnustaa älykkökavereilleen, ettei ole lukenut Moby Dickiä. Briljanttia!

(Katsottu DVD:ltä kerran kesällä ja uudestaan syyskuussa.)

+ omaperäinen ja hauska idea
+ taidokas toteutus
+ Allen ja Farrow elämänsä vedossa

★★★★★

Arpinaama (1932) (DVD)

Scarface, USA
Ohjaus Howard Hawks

1930-luvun alun kolmesta merkittävästä gangsterielokuvasta Howard Hughesin tuottama ja kaimansa Hawksin ohjaama Arpinaama on ehkä kaikkein kovamaineisin. Kovamaineisuudella viittaan tässä paitsi yleiseen arvostukseen myös elokuvan väkivaltaisuuteen. On laskettu, että tässä Armitage Trailin romaaniin perustuvassa kieltolakiajan kuvauksessa tehdään kaikkiaan peräti 28 murhaa. Elokuva juuttuikin sensuurin hampaisiin sen verran pitkäksi aikaa, että kilpaileva yhtiö Warner Bros. ehti julkaista Mervyn LeRoyn ohjaaman Pikku Caesarin (1931) ja William Wellmanin Yhteiskunnan vihollisen (1931) ennen Arpinaaman ensi-iltaa, vaikka ne kuvattiin vasta sen jälkeen.

Paul Muni esittää läpimurtopääroolissaan kunnianhimoista Tony Camontea, joka brutaalein ottein raivaa tietään palkkatappajan asemasta kohti alamaailman huippua. George Raft on niin ikään läpimurtoroolissaan hänen kolikkoa heittelevä oikea kätensä Guino Rinaldo. Molemmat näyttelijät ovat sen verran hyvässä vedossa, että on helppo ymmärtää miksi heistä tuli elokuvan myötä tähtiä. Muita keskushahmoja ovat Ann Dvorakin esittämä Tonyn pikkusisko Cesca, joka vikittelee Rinaldoa ja jota Tony lähes sairaalloisen mustasukkaisesti vahtii, sekä Tonyn ja Rinaldon pomo Johnny Lovo (Osgood Perkins) Poppy-tyttöystävineen (Karen Morley). Ei ole vaikeaa arvata, että myös Lovon syrjäyttäminen ja Poppyn valloittaminen kuuluvat Tonyn lopullisiin päämääriin. Roolimiehityksestä pitää vielä nostaa esiin muuan Boris Karloff, joka Arpinaaman kuvausten ja ensi-illan välissä oli ehtinyt nousta tuntemattomuudesta maailmankuuluisuuteen Frankensteinin hirviönä.

Tonyn hahmon mallina on ollut jo tuolloin legendaarinen chicagolaisgangsteri Al Capone. Mutta vaikka elokuva alkuteksteissään väittääkin, että kaikki kohtaukset perustuvat todellisiin tapahtumiin, on noita todellisia tapahtumia varmasti melko lailla väritetty. Caponen itsensä sanotaan pitäneen elokuvasta niin paljon, että hän jopa omisti yhden kopion siitä. Hawks ja käsikirjoittaja Ben Hecht ovat myös kertoneet saaneensa "konsulttiapua" Caponelta elokuvaa valmistellessaan. Tiedä noista jutuista sitten.

Arpinaaman juonenkulku ei yllätä, jos on yhdenkin perinteisen gangsterileffan joskus nähnyt. Pitää kuitenkin muistaa, että juuri tämä elokuva Pikku Caesarin ja Yhteiskunnan vihollisen ohella määritteli koko genren. Kuten odottaa sopii, kerronta on erittäin suoraviivaista, tunnelmoinnille ei juuri jätetä tilaa. Heti alussa Hawks kuitenkin yllättää kolmeminuuttisella sekvenssiotoksella, jonka aikana ajetaan kolmesti seinän "läpi" ja tehdään yksi tyylitellen kuvattu murha. Tuommoisia hienouksia tämän aikakauden Hollywood-leffoissa harvemmin tapaa, enkä muista että Hawks olisi myöhemmällä urallaankaan erityisemmin pitkien otosten miehenä kunnostautunut. Jatko onkin sitten aika paljon sähäkämpää. Mutta on leffassa jokunen muukin hieno kuvakerronnallinen oivallus. Mainittakoon vekkuli idea sijoittaa tavalla tai toisella muodostettu "X" jokaisen murhakohtauksen yhteyteen. Aika skarppina pitää kyllä olla ne kaikki bongatakseen. (katsottu 26.4.)

+ gangsterielokuvan peruspilareita
+ Paul Muni ja George Raft läpimurtorooleissaan
+ toimintaa piisaa
− juonenkäänteet eivät suuremmin yllätä

★★★★★

Matteuksen evankeliumi (1964) (DVD)

Il vangelo secondo Matteo, Italia
Ohjaus Pier Paolo Pasolini

Pääsiäisillan leffaviihdykkeeksi valikoitui yksi kuuluisimmista ja arvostetuimmista Jeesus-elokuvista. Ironista kyllä sen on ohjannut ateistina, kommunistina ja julkihomona tunnettu provokaattori Pier Paolo Pasolini, jonka edellinen työ, La Ricotta -episodi kokoomateokseen Ro.Go.Pa.G, oli aiheuttanut miehelle jumalanpilkkasyytteen vain vuotta aiemmin. "Paavi Johannes XXIII:n rakkaalle muistolle" omistettu Matteuksen evankeliumi on kuitenkin saanut palkinnon jopa kansainväliseltä katoliselta elokuvatoimistolta OCIC:ilta, mikä se sitten lieneekin, ja päässyt Vatikaanin suosittelemien 45 elokuvan listalle.

Matteuksen evankeliumi on nimensä mukaisesti suora filminnös Matteuksen evankeliumista. Jopa lähes kaikki vuorosanatkin on napsittu sellaisinaan Raamatun sivuilta. Pasolini on selittänyt pyrkineensä mahdollisimman pelkistettyyn ja rehelliseen kuvaukseen Jeesuksen elämästä. Alkuperäisistä evankeliumeista Matteuksen teksti vetosi häneen eniten juuri tässä mielessä. "Mikään lisätty kuva tai sana ei pysty tavoittamaan tekstin runollisia korkeuksia", italialaisohjaaja on sanonut.

Elokuvan tyyliä voisikin luonnehtia runollisen realistiseksi. Neorealismin perinteitä vaalien se on kuvattu kaukana studioilta "feodaalisessa" Etelä-Italiassa. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä ja mikä vielä olennaisempaa tavallisia ihmisiä. Jeesusta esittää 19-vuotias espanjalaisopiskelija Enrique Irazoqui ja Mariaa (iäkkäämpänä) ei kukaan vähäisempi kuin Pasolinin oma äiti. Nuoren Marian roolissa on 14-vuotias Margherita Caruso. Jeesuksen äidillä ei taida olla elokuvassa yhtään vuorosanaa, mutta Pasolini ja kuvaaja Tonino Delli Colli saavat paljon irti kummankin Marian kasvoista. Ääniraidalla soivat sulassa sovussa Bach ja Mozart sekä negrospirituaalit ja afrikkalainen musiikki.

Pasolinin näkemyksessä tietysti korostuu se, että Jeesus oli ns. kansan mies ja papiston haastava kapinoitsija. Hahmo on ainakin tavanomaisia elokuva-Jeesuksia kiihkeämpi ja palavapuheisempi. Irazoqui on roolissaan oikein hyvä, jos kohta näyttelijäilmaisua en tämän elokuvan erityisiin vahvuuksiin lukisi. Joku voisi myös sanoa, että käsikirjoitus olisi tarvinnut dramaturgin kosketusta, mutta se tietysti olisi ristiriidassa koko leffan perusidean kanssa. Kuvauksellisesti elokuva on erittäin kaunis. Ilmankos Pasolini luotti jatkossakin Delli Colliin, joka kuvasi hänen neljästätoista elokuvastaan yksitoista. Sama mies tunnetaan myös Sergio Leonen mestariteosten kuvamaakarina, lieneekö siis pelkkää sattumaa, että tunnistin Matteuksen kuvailmaisussa myös eräitä Leonen westernit mieleen tuovia piirteitä. Niin tai näin, maailman suurin kertomus ja valtavirtaa vastaan uiva ohjaaja, joka uskoo ihmiskasvojen ja yksinkertaisten kuvien ilmaisuvoimaan, ei ole hullumpi yhdistelmä.

Jeesusta esittävä Enrique Irazoqui muuten päätyi elokuvaan varsin erikoisella tavalla. Oman kertomansa mukaan hän oli Italiassa etsimässä tukijoita diktaattori Francoa vastustaneelle salaliitolle ja pääsi tässä tehtävässä tapaamaan Pasolinia. Tämä kuunteli hänen asiansa ja lupautui auttamaan, mutta pyysi vastapalvelukseksi paksukulmakarvaista nuorukaista valmisteilla olevan elokuvansa pääosaan! Tämä ei aluksi innostunut asiasta lainkaan mutta suostui lopulta. Nykyisin Irazoqui vaikuttaa muun muassa kirjallisuuden professorina, taloustieteilijänä, informaatioteknologiaeksperttinä ja tietokonešakkiguruna kotikaupungissaan Cadaquésissa. Aika mielenkiintoinen elämänura kaverilla! (katsottu 31.3.)

+ pelkistetty, alkuperäisille teksteille uskollinen tulkinta kaikille tutusta tarinasta
+ kauniisti kuvattu
+ tavallista palavapuheisempi Jeesus
− kerronta voisi olla juohevampaakin

★★★★★