Alkusyksyn tv-leffat

Renoir
(Renoir, Ranska 2012)
Valitettavasti en ehtinyt nähdä tätä Gilles Bourdosin ohjaamaa aiheeltaan kiinnostavaa elämäkertaleffaa elokuvateatterikierroksellaan ja nytkin missasin alun. Vuoden 1915 Rivieralle sijoittuvassa taiteilijadraamassa viimeistä luomisvaihettaan elävä Pierre-Auguste Renoir ja hänen sotavammasta toipuva Jean-poikansa inspiroituvat molemmat samasta naisesta, edellisen malliksi saapuvasta hehkeästä Andréesta, josta on aikanaan tuleva Jeanin ensimmäinen vaimo. Isä-Renoiria esittää Michel Bouquet, poikaa Vincent Rottiers ja heidän yhteistä muusaansa Christa Théret. (2.9. Yle Teema)
★★★★★

Red Army
(Red Army, USA/Venäjä 2014)
Neuvostoliiton legendaarinen jääkiekkomaajoukkue kaikkine maailmanpoliittisine kytkentöineen on aiheena Gabe Polskyn mielenkiintoisessa dokumentissa, jonka keskushenkilö on tuon joukkueen kapteenina toiminut tähtipuolustaja Vjatšeslav "Slava" Fetisov. Odotin leffalta vähän enemmän mutta pieni herkkupala se on näinkin. (12.9. Yle Teema)
★★★★★

Arvottomat
(Suomi 1982)
Mika Kaurismäen esikoispitkä on yhä yksi hänen parhaistaan, paljolti kiitos pikkuveli Akin ytimekkään dialogin ja Matti Pellonpään ainutlaatuisen renttukarisman. Tarinassa Peltsin esittämä Manne pakenee Harrin (Juuso Hirvikangas) ja Veeran (Pirkko Hämäläinen) kanssa läpi Suomen perässään niin gangsterit kuin poliisitkin. "Tärkeintä on lähteminen", kuuluu yksi avainrepliikeistä. Klassikko. (19.9. Yle Teema)
★★★★★

Poikani Kevin
(We Need to Talk About Kevin, Britannia 2011)
Tilda Swintonilla ja John C. Reillyllä on poika, joka pienestä pitäen osoittautuu äidin pahimmaksi painajaiseksi. Lynne Ramsayn koulusurmateemaisessa kauhudraamassa on hyytävä tunnelma, mutta ei se minussa suuria intohimoja herättänyt. Isolta kankaalta katsottuna vaikutelma olisi saattanut olla hyvinkin toisenlainen. (25.9. Yle Teema)
★★★★★

Täyskäsi
(California Split, USA 1974)
Teeman Robert Altman -illan leffana esitettiin harvemmin nähty uhkapelikuvaus ohjaajan ensimmäiseltä kultakaudelta. Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnytkään. Taattua Altman-laatuahan pätkä on, vaikka loppuratkaisu hieman kummastuttaakin. Elliott Gould ja George Segal näyttelevät pelihimon riivaamia kumppanuksia uskottavasti. Luulen, että haluan nähdä tämän sopivan tilaisuuden tullen uudestaankin. (26.9. Yle Teema)
★★★★★

Altman
(Altman, Kanada 2014)
Täyskäden kyytipoikana esitettiin Ron Mannin ohjaama tuore dokumentti Altmanista. Puolitoista tuntia on vähän liian lyhyt aika elokuvailmaisua uudistaneen mestariohjaajan koko elämäntyön käsittelyyn, mutta on tämä sentään hyvä yritys. Leffa oli mukana myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa, mutta niihin näytäntöihin en ennättänyt.
★★★★★

Lainsuojattomat
(The Long Riders, USA 1980)
Jesse Jamesista ja hänen koplastaan kertova Walter Hillin länkkäri taitaa olla elokuvahistoriallisesti ainutlaatuinen siinä mielessä, että Jamesin, Youngerin, Millerin ja Fordin veljeksiä esittävät oikeat veljekset: James ja Stacy Keach, David, Keith ja Robert Carradine, Dennis ja Randy Quaid sekä Christopher ja Nicholas Guest. Harmi, ettei tästä aiheesta tällä kokoonpanolla ole kuitenkaan saatu aikaan tämän unohtumattomampaa lopputulosta. Muistikuvaa ei ole siitä että olisin nähnyt pätkän aiemmin. (3.10. Yle TV2)
★★★★★

Citizenfour
(Citizenfour, USA 2014)
Tämän syksyn Docventures-kauden käynnisti tietomurtaja Edward Snowdenista kertova Laura Poitrasin dokumentti, joka palkittiin Oscarillakin viime keväänä. Ja syystä: elokuva koukuttaa hyvän vakoilujännärin lailla. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★

Pikku Quinquin
(P'tit Quinquin, Ranska 2014)
Cahiers du cinéma -lehden kriitikot nimesivät viime vuoden parhaaksi ranskalaiselokuvaksi tämän Bruno Dumontin ohjaaman tv-minisarjan, joka kertoo uneliaassa pohjoisranskalaisessa kylässä tapahtuvasta raakojen murhien sarjasta ja niiden poliisitutkimuksista. Juttu on kieltämättä mainio, joskin myös varsin ahdistava. Brutaaleimmat käänteet ovat nimittäin todella brutaaleja ja kaiken kukkuraksi myös uskottavia. No, aimo annos varsin omintakeista huumoriakin mukana kyllä on. Tapahtumat nähdään rasavillin maalaistalon pojan Quinquinin (Alane Delhaye) ja hänen parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Eve-tytön (Lucy Caron) vinkkelistä. Ehkä muistettavin hahmo on kuitenkin murhatutkimuksia vetävä ylikomisario Van der Weyden, jota esittävä Bernard Pruvost (amatööri hänkin niin kuin elokuvan kaikki näyttelijät) on saanut luotua itselleen persoonallisen tavaramerkin tahdottomista kasvojenliikkeistä. Hahmo on vähän kuin yhdistelmä Columboa, Fernandelia ja Albert Einsteinia. Elokuvan vähän lyhyempi valkokangasversio sai Suomen ensi-iltansa R&A -festareilla syyskuussa. Olisi mukava päästä näkemään sekin. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★

Tämä ei ole elokuva
(In film nist, Iran 2010)
Kotiarestiin tuomitun iranilaisen elokuvaohjaajan Jafar Panahin omalaatuinen puheenvuoro häilyy elokuvan ja videopäiväkirjan rajamailla. (21.10. Yle Teema)
★★★★★

Rannalla aamunkoitteessa
(La mer à l'aube, Ranska/Saksa 2011)
Ranska 1941: ryhmä kommunisteja tappaa saksalaisen upseerin, kostotoimena 150 ranskalaista sotavankia määrätään teloitettavaksi. Volker Schlöndorffin tosipohjaista sotadraamaa ei voi olla vertaamatta televisiossa pyörineeseen Ranskalainen kylä -sarjaan, jonka näyttelijöistä Philippe Résimont, Martin Loizillon ja Christopher Buchholz ovat mukana tässäkin. Elokuva ei kuitenkaan yllä lähellekään sarjan tasoa luonnekuvausten rikkaudessa eikä intensiteetissä. Päähenkilöä, muiden mukana teloitettavaksi joutuvaa 17-vuotiasta Guy Môquet'ta, esittää Léo-Paul Salmain. Aina mainio Jean-Pierre Darroussin nähdään papin roolissa, ja Perikadossa unohtumattomasti Goebbelsia näytellyt Ulrich Matthes on nyt tätä huomattavasti maltillisempi natsi. (24.-25.10. Yle Areena)
★★★★★

007 Skyfall
(Skyfall, Britannia/USA 2012)
James Bond (Daniel Craig) ui syvissä vesissä Sam Mendesin ohjaamassa agenttiseikkailussa, joka toisenkin silmäyksen jälkeen on vahva ehdokas Bond-sarjan tähän mennessä parhaaksi tuotokseksi. Tv-katselu käy myös hyvästä lämmittelystä juuri ensi-iltaan saapuneelle Spectrelle. (31.10. Nelonen)
★★★★★

Birdman (2014)

Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance), USA
Ohjaus Alejandro González Iñárritu

Vihdoin sain katsotuksi viimekeväisen parhaan elokuvan Oscarin voittajan. Alejandro González Iñárritun elokuvallisesti kekseliäs Broadway-draama käsittelee veikeällä tavalla elokuvan ja teatterin, viihteen ja taiteen sekä suosion ja arvostuksen välisiä suhteita. Entinen Batman-tähti Michael Keaton – mainio roolitus! – esittää supersankarielokuvilla maineensa luonutta näyttelijää, jota teatteripiireissä ei ole koskaan otettu vakavasti. Korjatakseen tuon asian ja karistaakseen Lintumiehen siivet lopullisesti harteiltaan tämä Riggan on tuomassa näyttämölle omaa sovitustaan Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Mutta asiat eivät tietenkään suju niin kuin ohjaaja-päätähti-rahoittaja haluaisi. Eikä Lintumieskään niin vain jätä kaveria rauhaan.

Keaton on saanut tukun palkintoja ja uran ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tästä roolisuorituksestaan. Varsin hyvä veto se onkin, ja erinomaisia ovat myös muut pääosien esittäjät. Etenkin aina luotettava Edward Norton Rigganin ammatillisesti haastavana metodinäyttelijänä, jolle lavalla kaiken pitää olla todellista, sekä Emma Stone Rigganin päihdeongelmaisena tyttärenä ja assistenttina vangitsevat katseet. Maininnan arvoisia ovat myös Zach Galifianakis tuottajana, Andrea Riseborough Rigganin tyttöystävänä ja Naomi Watts Broadway-debyyttiinsä suurin odotuksin valmistautuvana toisena naisnäyttelijänä. Pisteenä i:n päällä on vielä Lindsay Duncanin pikkurooli kaikkien hyviä kritiikkejä halajavien teatteri-ihmisten pahimpana painajaisena.

Oscarit Birdmanille myönnettiin paras elokuva -kategorian lisäksi ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Iñárritusta tuli näin peräjälkeen toinen ohjaus-Oscarin voittanut meksikaani Alfonso Cuarónin jälkeen, joka palkittiin viime vuonna Gravitystä. Huomiomme ansaitsee se seikka, että näitä kahta visuaalisesti innovatiivista elokuvaa yhdistää sama kuvaaja, niin ikään meksikolainen Emmanuel Lubezki. Hänet Oscar-akatemia palkitsi kummallakin kerralla ja voidaan sanoa että täysin ansaitusti.

Birdmanin "juttu" on nimittäin se, että loppupuolelle ajoittuvaa lyhyttä montaašijaksoa lukuunottamatta elokuva näyttää muodostuvan yhdestä katkeamattomasta otoksesta. Idea ei ole uusi, sitähän kokeili jo muuan herra Hitchcock aikoinaan, mutta erikoista on se että yhden otoksen illuusio säilyy, vaikka tapahtumat sijoittuvat usean vuorokauden aikajänteelle ja välillä käydään liitelemässä New Yorkin ylläkin. Jatkuvuusleikkaus on tässä ikään kuin määritelty uudelleen.

Mainitunkaltaisessa teknisessä briljeerauksessa on usein vaarana se, että puut näkyvät mutta metsä ei. Hyvä käsis, terävä ohjaus ja loistavat näyttelijät pitävät Birdmanin kuitenkin melko hyvin reitillään. Itse tarina ei loppujen lopuksi ihmeempiä jälkiä minuun jättänyt, mutta kyllä tämä kiistatta keskivertoa säväyttävämpi Hollywood-viihdyke on. (17.10. Kino Myyri)

+ vetävä tarina
+ intensiiviset näyttelijäsuoritukset
+ loistelias visuaalinen toteutus
– "se jokin" puuttuu

★★★★★

Muut alkusyksyn leffat

La Sapienza (2014)
La Sapienza, Ranska/Italia
Ohjaus Eugène Green

Espoo Ciné -festivaalille kerkesin tänä vuonna katsomaan yhden elokuvan. Yhdysvalloissa syntyneen mutta Ranskaan asettuneen Eugène Greenin viidettä pitkää leffaa La Sapienzaa voisi luonnehtia vaikkapa arkkitehtuurin maailmaan sijoittuvaksi tutkielmaksi hengen ja materian suhteesta. Toisaalta siinä on myös kysymys nuoruuden innon (lue: luovuuden) ja iän tuoman kokemuksen (lue: kaavoihin kangistumisen) välisestä vuoropuhelusta. Tarinan päähenkilö on menestynyt ja palkittu ranskalainen arkkitehti Alexandre (Fabrizio Rongione), joka matkustaa Italiaan kirjoittaakseen kirjan ihailemastaan barokkiajan ammattiveljestään Francesco Borrominista. Matkalle lähtee mukaan myös hänen psykologivaimonsa Aliénor (Christelle Prot) tarkoituksenaan puhaltaa uutta eloa pariskunnan hiipuneeseen suhteeseen. Maggiorejärven seutuvilla suunnitelmat muuttuvat, kun pariskunta tapaa nuoren Godfredon (Ludovico Succio) ja hänen mystisestä sairaudesta kärsivän sisarensa Lavinian (Arianna Nastro). Kun Aliénorille selviää, että myös Godfredon tähtäimessä on arkkitehdin ura, hän kehottaa miestään ottamaankin tämän matkakumppanikseen. Sillä välin hän itse huolehtisi siskosta. Pidin elokuvan mietiskelevästä sävystä ja omaperäisestä – sanoisinko barokkisesta – tyylistä, jonka tunnusmerkkejä ovat symmetriset kuvasommitelmat, suoraan kameraan katsovat henkilöt ja ilmeettömästi lausutut repliikit. Mukava oli myös nähdä minulle erityisesti Ranskalainen kylä -sarjasta tutuksi tullut Fabrizio Rongione tällaisen tyylipuhtaan taide-elokuvan pääosassa. Ei pätkä lopulta ihan niin suurta vaikutusta silti tehnyt kuin odotin. (30.8. Kino Tapiola)

★★★★★

Lakko (1925)
Stachka, Neuvostoliitto
Ohjaus Sergei Eisenstein

KAVI juhlisti uusimman elokuvansa Eisensteinista tehneen Peter Greenawayn Suomen-vierailua Greenaway & Eisenstein -teemapäivällä, jonka Eisenstein-elokuvana esitettiin brittiohjaajan itsensä valitsemana venäläisen montaašimestarin esikoispitkä Lakko. Ei elokuvasta hirveän paljon mieleeni jäänyt, mutta kyllähän tällaisen klassikon näkeminen aina tekee hyvää filmihullun itsekunnioitukselle. (Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnyt.) Elokuva kertoo väkivaltaiseen yhteenottoon johtavasta lakosta metallitehtaassa tsaarinaikaisella Venäjällä. Päähenkilöitä ei ole vaan sankareita ovat työläiset kollektiivisesti ja konnia johtoportaan edustajat. Silkkaa kommunistista propagandaa siis mutta myös erittäin innovatiivista elokuvakerrontaa. Erityisen kuuluisa on loppupuolelle sijoittuva jakso, jossa niskuroivien työläisten nujertaminen rinnastetaan eläinten teurastamiseen. (1.9. Orion)

★★★★★

Eisenstein in Guajanuato (2015)
Eisenstein in Guajanuato, Alankomaat/Meksiko/Suomi/Belgia/Ranska
Ohjaus Peter Greenaway

Heti Lakon perään näytettiin Greenawayn uutuus, jonka tapahtumat pyörivät Sergei Eisensteinin toteutumattoman elokuvahankkeen ympärillä Meksikossa vuonna 1931. Todellisuuspohjaa jutulla tosin ei ole kuin nimeksi. Päähuomion saa Eisensteinin rakastuminen oppaaseensa, naimisissaolevaan mieheen, joka leffan mukaan saa juhlitun ohjaajaneron vapautumaan seksuaalisesti viemällä hänen poikuutensa. Parasta pätkässä on suomalaisen Elmer Bäckin antaumuksellinen pääosasuoritus, joka pitää sisällään muun muassa harvinaisen ronskia sukukalleuksien esittelyä. Joitakin vallan mainioita visuaalisia ideoitakin elokuvassa ohjaajalle tyypillisesti on. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Eisenstein in Guajanuato on kokonaisuutena tavattoman teennäinen. Arvosana jää pyörimään jonnekin kahden ja kolmen tähden välille. (1.9. Orion)

★★★★★

Whiplash (2014)
Whiplash, USA
Ohjaus Damien Chazelle

Damien Chazellen musiikinopiskeludraama on viime vuonna valmistuneista amerikkalaiselokuvista kehutuimpia ja palkituimpia. Lienevätköhän omat odotukseni olleet liian korkealla vai mistäköhän johtunee, ettei se kuitenkaan tehnyt minuun kovin ihmeellistä vaikutusta. Onhan pätkä kieltämättä hyvin tehty, ja varsinkin J. K. Simmonsin Oscar-palkittu roolisuoritus oppilaistaan kaiken mehun puristavana jazzmaikkana on kaiken saamansa suitsutuksen väärti. (Leikkauksesta ja äänimiksauksesta myönnetyt Oscarit ymmärrän hyvin myös.) Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että olen nähnyt tämän saman stoorin jo ties kuinka monta kertaa aiemmin vähän eri tavalla paketoituna vain. Yksi yllättävä, melkein säpsähdyttäväkin käänne jutussa tosin on, mutta sekään ei lopulta vie tarinaa odottamattomaan suuntaan. Lisäksi vierastan elokuvan edustamaa ajattelumallia, jonka mukaan ihmisen arvo mitataan hänen saavutuksillaan ja sosiaalisella statuksellaan. Toki sen pointin sisäistän minäkin, että saavuttaakseen jotain suurta on oltava valmis tekemään uhrauksia ja haettava omia äärirajoja. Pääosassa kunnianhimoisena jazzrumpaliopiskelijana nähtävä Miles Teller ei ehkä niitä äärirajoja ole ihan tavoittanut, vaikka tekeekin ihan kelpo roolisuorituksen. Perushyvä leffa tämä siis on mutta odotin enemmän. Musaraita on luonnollisesti upea. (12.9. Kino Myyri)

★★★★★

The President (2014)
The President, Georgia/Ranska/Britannia/Saksa
Ohjaus Mohsen Makhmalbaf

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta ensimmäisenä silmieni eteen osui tämä pariisilaistuneen iranilaisohjaajan Georgiassa kuvaama yhteiskuntasatiiri. Idea on erinomainen: elokuva kertoo vallankumouksesta kuvitteellisessa diktatuurissa valtansa yhtäkkiä menettäneen ex-hallitsijan ja hänen kuusivuotiaan pojanpoikansa näkövinkkelistä. Parivaljakko joutuu pakenemaan henkensä edestä, kun kumoukselliset ottavat pääkaupungin haltuunsa vaatien entistä sortajaansa perheineen tilille. Poika tietenkään ei ymmärrä mistään mitään vaan kuvittelee koko homman olevan leikkiä. Katsoja puolestaan joutuu puntaroimaan suhtautumistaan mieheen, joka tämän hellyttävän lapsen silmissä on kaikkivoipa sankaripappa mutta jonka muut näkevät poliittisia vastustajiaan armotta teloituttaneena hirmuhallitsijana. Esiin nousee aina ajankohtainen kysymys siitä, onko väkivalta missään tilanteessa ratkaisu. Vaikuttavimmillaan elokuva on ihan lopussa, kun Dachi Orvelashvilin hienosti näyttelemälle pikkumiehelle alkaa valjeta, ettei kyse olekaan leikistä. Ja mikä vielä pahempaa: ettei isoisästä (Misha Gomiashvili) olekaan tämän ikävän "leikin" lopettajaksi. Pienet epäuskottavuudet aiemmassa juonenkulussa laimentavat kuitenkin kokonaisvaikutelmaa. (21.9. Kino Engel 1)

★★★★★

Jauja (2014)
Jauja, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Alankomaat
Ohjaus Lisandro Alonso

Nelikymppisen argentiinalaisohjaajan viides pitkä leffa kiinnosti nähdä muun muassa siksi, että sen on kuvannut Aki Kaurismäen uskollisena työparina parhaiten tunnettu Timo Salminen. Toinen vaikutin oli Sight & Sound -lehden taannoinen kriitikkoäänestys, jossa Jauja ylsi viime vuoden elokuvien kärkikymmenikköön. Niin hyväksi minä en tekelettä kokenut, mutta ainakin se on hyvin omalaatuinen ja tavattoman kauniisti kuvattu, kuin eloon herännyt kokoelma 1900-luvun vaihteen värivalokuvia. Kubrickia voisi tyylin perusteella veikata ainakin yhdeksi ohjaajan esikuvaksi, joskaan en hämmästyisi vaikka kuulisin että innoitusta on haettu myös joistakin John Fordin länkkäreistä (tämä on minun ensikohtaamiseni Alonson kanssa). Osatuottajanakin toiminut ja myös musiikin säveltämisestä vastannut Viggo Mortensen on pääosassa toissavuosisadan tanskalaisena upseerina, joka haahuilee pitkin poikin Patagoniaa etsimässä argentiinalaissotilaan kanssa karannutta ja sille tielle kadonnutta tytärtään. Toisessa pääosassa on jylhänkaunis Patagonian luonto, josta saa vaikutelman ettei ihmisen kannata ryhtyä sen kanssa kilpasille. Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä arvoituksellisemmiksi tapahtumat sitten käyvät. Loppu on yllättävä, joskin myös sellainen että se on lähellä vesittää kaiken. (22.9. Kinopalatsi 6)

★★★★★

Aferim! (2015)
Aferim!, Romania/Bulgaria/Tšekki/Ranska
Ohjaus Radu Jude

Kolmas tärppini tämän vuoden R&A:ssa oli romanialaisena "westerninä" markkinoitu eloisa seikkailu, joka käsittelee rasismia ja varsinkin romanien kurjaa asemaa 1830-luvun Valakiassa. Maa kuului tuohon aikaan vielä Ottomaanien valtakuntaan, jossa mustalaiset olivat pääsääntöisesti orjan asemassa. Tarinassa Teodor Corbanin näyttelemä lainvalvoja Costandin jäljittää poikansa (Mihai Comanoiu) avustamana rikkaalta pajarilta karannutta mustalaisorjaa. Tämä Carfin-niminen mies (Toma Cuzin) on ennen karkaamistaan maannut omistajansa vaimon kanssa, joten odotettavissa on ehkä tavallistakin julmempi rangaistus. Sitä asiaa liikaa miettimättä Costandin kokee, että hänen on joka tapauksessa täytettävä velvollisuutensa. Ei elokuva perinteistä westerniä kovin paljon muistuta, mutta suht kiinnostava historian elävöittäjä se on. Varsinkin ratkaisuhetkissä on mieltä liikuttavaa dramaattista ytyäkin. Marius Pandurun mustavalkofilmille kuvaama laajakangastuotanto tekee myös kauniisti kunniaa Valakian komeille maisemille. Radu Judelle pätkä toi parhaalle ohjaajalle myönnettävän Hopeisen Karhun Berliinin festivaaleilla viime helmikuussa. (24.9. Maxim 2)

★★★★★

2001: avaruusseikkailu (1968)

2001: A Space Odyssey, Britannia/USA
Ohjaus Stanley Kubrick

Jos minua pyydettäisiin nimeämään kymmenen kaikkien aikojen parasta elokuvaa, olisi Stanley Kubrickin tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kanssa ideoima 2001: avaruusseikkailu todennäköisesti yksi niistä. Kun tämä visuaalisesti häikäisevä älykkään scifin merkkipaalu esitettiin Helsingin Bio Rexissä 70-millisenä kopiona osana KAVI:n "70 mm avaruusmatka" -tapahtumaa, oli jokaisen saapuvilla olevan filmihullun velvollisuus olla paikalla. Aika moni sen velvollisuuden näytti täyttävänkin, sillä ensimmäinen näytös elokuvasta myytiin loppuun parissa päivässä useita viikkoja etukäteen ja suuren kysynnän vuoksi järjestetty toinen näytös peräti päivässä. Hienoa, että tämä Clarken sittemmin romaaniksi laajentuneeseen novelliin pohjaava tajunnanräjäyttäjä on yhä näin suosittu.

Itse olen nähnyt 2001:n jo sen verran monta kertaa, ettei elokuva pysty minua enää yllättämään eikä hätkähdyttämään. Mieltä kiihottavan arvoituksellisuutensa ja esteettisen palkitsevuutensa se on silti kyennyt säilyttämään. Ja vaikka avaruusmatkailu ei vielä tänä päivänä olekaan kehittynyt ihan 2001:n kuvaamalle tasolle, on elokuvaa silti hauska katsella myös monin tavoin enteellisenä tulevaisuudenkuvana. Esimerkiksi pohdiskeluna keinoälyn mahdollisuuksista ja uhista teos on nyt ajankohtaisempi kuin milloinkaan.

Mutta mistä 2001 pohjimmaltaan kertoo? Yleisimmän tulkinnan mukaan kyseessä on elokuvallinen esitys ihmisen koko kehityskaaresta. Siitä, mistä kaikki on saanut alkunsa, ja siitä, mitä kohti olemme ehkä menossa. Sekä myös siitä, että vaikka ihminen onkin jo onnistunut pääsemään avaruuteen saakka, on se silti koko universumin mittakaavassa pikkutekijä.

Ensin tapaamme joukon öriseviä alkuihmisiä. Mystisen mustan monoliitin ilmestyminen niiden elämänpiiriin näyttää johtavan ensimmäiseen suureen innovaatioon: siihen, että kuolleen eläimen luuta voi käyttää työkaluna. Ja mikä vielä olennaisempaa: aseena. Sitten, ilmaan heitetyn luun kautta siirrytään elokuvahistorian legendaarisimpiin kuuluvalla leikkauksella neljä miljoonaa vuotta eteenpäin suoraan avaruusaikaan. Johann Straussin Tonava kaunoinen -valssi siivittää meidät tohtori Heywood Floydin (William Sylvester) kanssa matkalle kohti Kuuta, josta paikannetun voimakkaan magneettisen säteilyn lähteeksi paljastuu samannäköinen musta monoliitti.

Kolmannessa, juonellisesti suoraviivaisimmassa episodissa matkataan Discovery One -avaruusaluksella astronauttien Dave Bowman (Keir Dullea) ja Frank Poole (Gary Lockwood) kanssa kohti Jupiteria. Retkikunnan muut kolme jäsentä on syväjäädytetty. Dramaattinen konflikti syntyy, kun astronautit alkavat – aiheellisesti – epäillä alusta kontrolloivan HAL 9000 -tietokoneen luotettavuutta ja päinvastoin. Tällä tavalla ihmisen ja koneen, luojan ja hänen luomuksensa välinen suhde kriisiytyy.

Kaikkein tulkinnanvaraisin on elokuvan päättävä neljäs episodi, englanninkieliseltä otsikoltaan "Jupiter and Beyond the Infinite". Siinä jäljelläoleva astronautti suorittaa loppuun saamansa tehtävän, saavuttaa määränpään. Mutta mitä siellä määränpäässä oikein on? Mitä elokuvan mystinen loppu merkitsee? Käsikirjoituksesta yhteistuumin vastanneet Kubrick ja Clarke ovat tarkoituksella jättäneet katsojille paljon spekuloimisen aihetta. (En ole lukenut Clarken samaan aikaan työstämää romaaniversiota, joka kuulemma on vähemmän kryptinen). Kubrick itse ei koskaan suostunut selittämään elokuvaansa. Sitä vastoin hänen kerrotaan letkauttaneen, että jos joku ymmärtää mistä elokuvassa on kysymys, he tekijöinä ovat epäonnistuneet. Erään kerran ohjaaja on kuitenkin haastattelussa tunnustanut, että osaltaan kysymys on pyrkimyksestä Jumala-käsitteen tieteelliseen määrittelyyn.

Kubrickin mukaan, ottaen huomioon universumin käsittämätön laajuus, on hyvin epätodennäköistä että olisimme täällä yksin. Ajatuksesta seuraa kutkuttava kysymys: kuinka pitkälle on saattanut kehittyä sellainen elämänmuoto, joka on evoluutiossaan miljoonia, jopa miljardeja vuosia meitä edellä? Voisiko olla niin, että me Maaksi kutsutun pahaisen planeetan asukkaat olisimme vain tällaisen meitä ylemmän olevaisuuden luomus?

Paitsi että elokuva tutkailee loputtoman kiehtovasti universumin ja elämän mysteerejä, on se puhtaasti audiovisuaalisena elämyksenäkin yhä huikaiseva. Se huono puoli 2001:ssä kuitenkin on, ettei sen kerran nähtyään pysty enää kuuntelemaan Richard Straussin Also Sprach Zarathustraa ilman mieleen hiipivää kuvaa tähtilapsesta. (6.9. Bio Rex Helsinki)

+ ainutlaatuinen elokuvahistorian merkkipaalu
+ älylliseen pohdiskeluun houkuttava viisas tieteistarina
+ visuaalisesti häikäisevä
+ musiikillisestikin nerokas

★★★★★

Kesän tv-leffat

Luodaanpas taas katsaus kesän mittaan televisiosta töllötettyihin elokuviin. Lähinnä Yle Teeman tarjontaa on näemmä taaskin tullut kyttäiltyä ja sangen klassikkovoittoisesti:

Kreivi
(Suomi 1971)
Viime syksynä edesmenneen Peter von Baghin ainoa pitkä näytelmäelokuva saa tuntemaan tyytyväisyyttä siitä, että leffaguru keskittyi myöhemmällä urallaan ennemminkin kertomaan elokuvista kuin tekemään niitä. 76 naista kihlannut Pentti Ylermi Lindgren esittää itseään tässä hänen omaan elämäänsä perustuvassa kummajaisessa; Irma Matinkauppi, Titta Karakorpi, Elina Salo ja Kirsti Wallasvaara nähdään herran valloituksina. Katsomisen arvoinen tämä on vain kuriositeettimielessä. Sori Petteri. (11.6. Yle Teema)
★★★★★

Vain enkeleillä on siivet
(Only Angels Have Wings, USA 1939)
Howard Hawksin Andeille sijoittuva postilentäjädraama on klassista Hollywood-viihdettä parhaasta päästä. Toden makua tarinassa ei ole nimeksikään eivätkä juonenkäänteet pystyne yllättämään ketään, mutta napakka dialogi, mahtava roolimiehitys ja ohjauksen mieletön draivi tekevät elokuvasta vastustamattoman. Pääosissa säkenöivät Cary Grant, Jean Arthur, Rita Hayworth (ensimmäisessä merkittävässä roolissaan), Richard Barthelmess ja Thomas Mitchell. Luullakseni näin tämän nyt vasta toisen kerran ihan alusta asti. Blu-ray menee ostoslistalle. (13.6. Yle Teema)
★★★★★

Koyaanisqatsi
(Koyaanisqatsi: Life Out of Balance, USA 1982)
Väsymystä vastaan taistellen katsoin Godfrey Reggion sanattoman kulttileffan ihmisen suhteesta ympäristöönsä. Elokuvan nimi on hopi-intiaanien kieltä ja merkitsee tasapainotonta elämää. Musiikki on Philip Glassin käsialaa. Kankaalta tämä tietenkin pitäisi nähdä. (18.6. Yle Teema)
★★★★★

Breakfast Club
(USA 1986)
John Hughesin kasariteinisuosikissa viisi erilaista ja toisilleen vierasta lukiolaista joutuu kuluttamaan lauantaipäivää jälki-istunnossa. Emilio Estevez on "urheilija", Molly Ringwald "prinsessa", Anthony Michael Hall "nörtti", Judd Nelson "kovis" ja Ally Sheedy "oudokki". Minulta tämä on ilmeisesti mennyt kokonaan ohi silloin kun vielä kuuluin kohderyhmään, mutta ihan katsottavaksihan tämä osoittautui. (27.6. Yle Teema)
★★★★★

Myrskyluodon Maija
(Stormskärs Maja, Suomi 1976)
Åke Lindmanin ohjaama suomenruotsalaisen tv-draaman klassikkokin tuli suurimmaksi osaksi katseltua, kun se nyt jälleen kerran telkkarissa esitettiin. En ole varma olenko nähnyt teosta koskaan ihan kokonaan, nytkin jäi yksi jakso välistä. Anni Blomqvistin romaaneihin perustuvassa kuusiosaisessa minisarjassa seurataan kalastajaperheen elämää Ahvenanmaan ulkosaariston karuissa oloissa 1800-luvulla. Aika on kohdellut tekelettä melko hyvin; verkkainen rytmi ja amatöörinäyttelijöiden herttainen kömpelyys on tässä tapauksessa vain eduksi. Ja Lasse Mårtenssonin tunnusmelodiastahan on tullut klassikko omana itsenäänkin. Rose-Marie Rosenback ja Leif Sundberg pääosissa. (29.6.–4.7. Yle Teema)
★★★★★

Pirulliset
(Les Diaboliques, Ranska 1955)
Ranskalaistrillerien aateliin kuuluu tämä Henri-Georges Clouzot'n ohjaus, jossa vaimo (Vera Clouzot) ja rakastajatar (Simone Signoret) juonivat tyrannimaisesti käyttäytyvän poikakoulun rehtorin (Paul Meurisse) murhan. Jatko on mitä yllätyksellisin ja jännittävin. Ainakin kerran aiemmin olen tämänkin nähnyt. (11.7. Yle Teema)
★★★★★

Maigret ei anna armoa
(Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, Ranska 1959)
Jean Gabin on komisario Maigret Jean Delannoyn ohjaamassa Simenon-filminnöksessä, jossa mestarietsivä saapuu vanhan ystävänsä kutsumana entiselle kotiseudulleen joutuen pian tutkimaan hänen murhaansa. Jotenkin ponnettomalta tämä nyt tuntui aina luotettavasta Gabinista huolimatta. Pakollinen Gabinin raivostumiskohtauskin mukana sentään on. (25.7. Yle Teema)
★★★★★

Nasta laudassa
(Vanishing Point, USA 1971)
Richard C. Sarafianin kaahailuklassikossa Barry Newman yrittää ajaa auton Coloradosta Kaliforniaan viidessätoista tunnissa. En ehkä ihan ymmärrä jutun pointtia, mutta varsin viihdyttävä aikansa peilihän tämä on. Viimeksi olin nähnyt pätkän 80-luvulla. (30.7. Yle Teema)
★★★★★

Lihan värinä
(Carne trémula, Espanja 1997)
Pedro Almodóvarin muikeasta Ruth Rendell -sovituksesta ei yllättäviä käänteitä puutu. Victor (Liberto Rabal) rakastuu intohimoisesti huumekoukussa olevaan Elenaan (Francesca Neri) mutta joutuu vankilaan ammuttuaan vahingossa poliisia (Javier Bardem), jolla on suhde kollegansa (José Sancho) vaimon (Angela Molina) kanssa ja josta ampumavälikohtauksen aiheuttaman alaraajahalvaantumisen jälkeen tulee paitsi pyörätuolikorismaajoukkueen tähtipelaaja myös Elenan aviomies. Ja tämä on vasta tarinan alku! Penélope Cruz ihastuttaa aloituskohtauksessa päähenkilön bussissa synnyttävänä äitinä. (31.7. Yle Teema)
★★★★★

Kuuma aurinko
(Plein soleil, Ranska 1960)
Ranskalaisia rikosklassikoita esittelevässä herkkusarjassa oli vuorossa René Clémentin tyylikäs Patricia Highsmith -sovitus, jossa Alain Delon näyttelee murhalla ja identiteettivarkaudella sosiaalista nousua tavoittelevaa Tom Ripleytä. Sama tarina on filmattu Lahjakas herra Ripley -nimisenä Anthony Minghellan toimesta vuonna 1999. Jonkin aikaa on siitäkin kun tämän olin viimeksi nähnyt. (1.8. Yle Teema)
★★★★★

Kaikki äidistäni
(Todo sobre mi madre, Espanja 1999)
Pedro Almodóvarin suurimpia arvostelu- ja yleisömenestyksiä (ansaitusti) on tämä traaginen ja hauska tarina äitiydestä, isyydestä, elämästä, kuolemasta, Barcelonasta, naisten välisestä ystävyydestä ja seksuaalisuuden monenlaisista muodoista. Cecilia Roth, Marisa Paredes, Penélope Cruz, Candela Peña ja Antonia San Juan pistävät parastaan pääosien upeissa naisrooleissa. Missasin alun tällä kertaa. (7.8. Yle Teema)
★★★★★

Ilmiantaja
(Le doulos, Ranska 1962)
Pari vuosikymmentä ja rapiat on kai vierähtänyt siitäkin kun edellisen kerran näin tämän Jean-Pierre Melvillen timantinkovan rikosleffan. Serge Reggiani näyttelee vankilasta vapautuvaa murtovarasta, joka saman tien ajautuu entistä vakavampien ja vaarallisempien rikosten tielle. Jean-Paul Belmondo on hänen ystävänsä ja kumppaninsa, joka saattaa olla poliisin ilmiantaja tai sitten ei. Edellämainittujen lisäksi muistettava on Michel Piccoli pienessä yökerhonpitäjän roolissa. Lajinsa valioita. (8.8. Yle Teema)
★★★★★

Jumalatar (1934)

Shen nu, Kiina
Ohjaus Yonggang Wu

Ruan Lingyuta (1910–1935) on tituleerattu kiinalaisen elokuvan "ensimmäisen kultakauden" suurimmaksi tähdeksi. KAVI:n ja Helsingin juhlaviikkojen yhteiseen ohjelmistoon kuuluneessa kinokonserttinäytöksessä esitettiin hänen tunnetuin elokuvansa Jumalatar. Tilaisuuden tullen päätin tsekata kiinalaiskaunottaren säteilyvoiman ja totesin sen kantavaksi. Perin ikävältä tuntuukin tieto siitä, että Ruanin elämä päättyi itsemurhaan melko pian Jumalattaren ensi-illan jälkeen, vähän ennen hänen 25-vuotissyntymäpäiväänsä.

Tarinan puolesta Jumalatar voisi sijoittua minne päin maailmaa tahansa. Ruan esittää yksinhuoltajaa, joka elättääkseen itsensä ja poikansa joutuu harjoittamaan maailman vanhinta ammattia. Taatakseen pojalleen paremmat eväät elämään hän järjestää tämän kouluun. Muut vanhemmat eivät kuitenkaan halua omien kullannuppujensa kaveeraavan huoranpenikan kanssa ja painostavat koulun johtoa erottamaan tämän. Onnettoman äidin tilannetta ei lainkaan helpota se, että hän on joutunut vaimoksi konnamaiselle pelurille, jonka mielestä naisen kovalla työllä hankkimat rahat kuuluvat hänelle.

Ruan on tosiaankin säteilyvoimainen ja lisäksi hän näyttelee erittäin hyvin. Mainioita ovat myös poikaa esittävä Li Keng ja mieshirviön roolin tulkitseva Zhang Zhizhi. Neljäs tärkeä henkilöhahmo on huono-osaisiakin ymmärtävä koulun rehtori, jota esittää Tian Jian. Ihan mukava pätkä. (23.8. Orion)

+ yhteiskunnallisesti kantaaottava tarina
+ upea Ruan Lingyu
+ muutkin näyttelijät hyviä

★★★★★

Mouchette – raiskattu (1967)

Mouchette, Ranska
Ohjaus Robert Bresson

Mouchette (Nadine Nortier) ja epileptinen salametsästäjä
Arsène (Jean-Claude Gilbert). KAVI.

Orionin koko kesän jatkuneesta Robert Bresson -sarjasta kävin katsomassa Mouchetten, jonka – kuten Naisen kostonkin – olin jo pitkään halunnut nähdä. Tämä Georges Bernanos'n romaaniin pohjaava ankeilu kertoo neljätoistavuotiaasta maalaistytöstä, jolle elämällä ei näytä olevan muuta tarjottavaa kuin loputonta murhetta. Kavereita Mouchettella ei ole ja opettajallekin hän on vain tikku silmässä. Kotona aika täyttyy kuolemansairaan äidin sekä perheen vauvan hoivaamisesta. Isä ei kotitöihin osallistu eikä isoveli liioin. Tytön viikonloppuansioistakin valtaosa menee isän ryyppäämisen rahoittamiseen. Perheen asuntona on yksi huone vilkasliikenteisen tien varrella sijaitsevassa talorähjässä.

Mouchetten harvoja onnen hetkiä on se kun hän markkinoilla pääsee törmäilyauton rattiin. Silloin hän saa jopa kontaktin kiinnostavan tuntuiseen poikaan (kuinka paljon sisältöä saadaankaan ladattua yhteen hymyyn!), mutta senkin ilon isä riistää häneltä nopeasti ja kovakouraisesti. Toinen paikka, jossa arjen murheet unohtuvat, on koulumatkan varrella sijaitseva metsä. Siellä hiippailee myös epileptinen salametsästäjä Arsène, joka leikkii kissaa ja hiirtä paikallisen riistanvartijan kanssa. Kahden hyljeksityn välille syntyy side, kun Mouchette myrskyn yllättämänä hakee turvaa Arsènen luota. Mutta niin kuin arvata saattaa (mm. elokuvan suomenkielisen nimen perusteella), tämäkään kohtaaminen ei pääty tytön kannalta hyvin.

Bresson tunnetaan ankaran puritaanisesta tyylistään, jonka lähtökohtana on Dellucilta ja Epsteinilta periytyvä ajatus elokuvakamerasta todellisuuden paljastajana. Siis sen kyvystä näyttää sekin mikä ei näy. Bressonilla tuo puritaanisuus johti paitsi mahdollisimman pelkistettyyn ilmaisuun myös ei-näyttelijöiden käyttämiseen "malleina". Joistakin näistä malleista tuli sittemmin ammattinäyttelijöitä, mutta Mouchettea esittävä Nadine Nordier näyttäytyy valkokankaalla vain tämän yhden kerran. Ja miten suurenmoinen hän onkaan! Hän on sataprosenttisesti läsnä ja ihan eri tavalla kuin kukaan ammattinäyttelijä ikinä olisi. Hetkittäin tuntuu siltä että näemme suoraan hänen sieluunsa.

Kuvauksena kärsimyksestä, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema, Mouchette on hyvin lohduton – jopa bressonilaisella mittapuulla. Mutta tämä on sen kaltaista lohduttomuutta, jota tarvitsemme nähdäksemme maailman ympärillämme selvemmin. Suosittelen lämpimästi. (5.8. Orion)

+ järkähtämättömän oman tien kulkijan rikkeetön tyylinäyte
+ vahvasti läsnäoleva Nadine Nortier
+ antaa ajattelemisen aihetta
− ei "hyvän mielen" elokuva

★★★★★

Miehet ilman toivoa (1966)

Szegénylegények, Unkari

Ohjaus Miklós Jancsó

Miklós Jancsón kansainväliseen maineeseen nostama Miehet ilman toivoa esitettiin Orionin 50 vuotta sitten -sarjassa, vaikka elokuvan ensi-ilta (IMDB:n mukaan) olikin vasta tammikuussa 1966. En ole suurensuuri Jancsó-fani, mutta viime vuonna 92-vuotiaana kuolleen unkarilaisohjaajan neljäs pitkä leffa kiinnosti nähdä sopivan tilaisuuden osuttua kohdalle. Onhan kyseessä sentään omaleimaisen kuvavirtuoosin arvostetuimpiin kuuluva työ.

Huolellisesti koreografioidut, mestarillisesti toteutetut pitkät sekvenssiotokset sekä silmänkantamattomiin jatkuva pustamaisema ovat Jancsón tavaramerkkejä. Tässä otokset ovat vielä maltillisen pituisia mutta muuten tyyli on jo asettunut uomiinsa. Historiallisissa puitteissa tapahtuva, vallan ja alistamisen teemoja käsittelevä tarina on sekin mitä tyypillisintä Jancsóa.

Eletään 1860-luvun loppua. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia on juuri perustettu. Täällä arokansan keskuudessa Wienistä käsin hallitsevalla keisarilla ei kuitenkaan juuri kannatusta ole. Vuoden -48 kansannousun johtajan, maanpaossa elävän Lajos Kossuthin nimeen vannotaan yhä. Virkavalta pyrkii tukahduttamaan kapinahengen lopullisesti sullomalla kiinni saamansa sissit pustan keskellä kohoavaan linnoitukseen. Sen selvittämiseksi, onko jo vangittujen joukossa myös kapinoitsijoita johtava Sándor (eli legendaarinen lainsuojaton Sándor Rózsa), vankeja kuulustellaan ja kiristetään vakoilemaan toisiaan.

Ei tarvitse olla kummoinen Unkarin lähihistorian tuntija oivaltaakseen, että elokuvan kuvaamat tapahtumat muistuttavat vuoden 1956 jälkimaininkeja madjaarien maassa. Sen huomasi myös maan silloinen poliittinen johto, joka vaati Jancsóa kieltämään kyseisenlaisen yhteyden olemassaolon ennen kuin päästi ohjaajan kisaamaan palkinnoista Cannesin festivaaleille. Tuskinpa sitä monikaan uskoi.

Ennen kaikkea Miehet ilman toivoa kertoo mielenkiintoisen tarinan upein kuvin. Vähän-on-paljon-estetiikkaa noudattava ääniraitakin on verraton, koostuen (melko harvasanaisen) dialogin lisäksi pääasiassa tuulen ujelluksesta ja leivosen viserryksestä. Tällaista historiasta kiinnostunutta vanhojen westernien ystävää teos kiehtoo myös siitä syystä, että se kuvaa samaa aikakautta kuin useimmat lännenfilmit. Elokuvan alkukielinen nimikin ("Lainsuojattomat") tuo mieleen länkkärit. Onkohan kukaan älynnyt tehdä tästä western-versiota?

+ herkullinen aihe
+ tyylikäs toteutus
+ etenkin visuaalisesti upea

★★★★★

Shoah (1985) (DVD)

Shoah, Ranska/Britannia
Ohjaus Claude Lanzmann

Toukokuussa tuli kuluneeksi tasan 70 vuotta siitä kun viimeisetkin natsien keskitysleirit vapautettiin. Siitä sain oivan tekosyyn katsoa tämän lähes kymmentuntisen holokaustidokkarin, ehkä kaikkein merkittävimmän elokuvan aiheesta. Omasta leffahyllystäni Claude Lanzmannin suurtyö on päässyt valtaamaan paikan jo jonkin aikaa sitten, pääasiassa siksi että kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä se sijoittui korkeimmalle (jaettu 29. sija) niistä elokuvista, joita en itse vielä ollut nähnyt. Olihan moinen aukko sivistyksessä saatava paikattua.

Ja todella vaikuttava elokuva Shoah onkin. Ei ehkä semmoinen, jonka katselemisesta voi valehtelematta sanoa nauttivansa, mutta erittäin, erittäin puhutteleva. Kauhuelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Täsmällisemmin elokuva kauheuksista, joita ei pysty käsittämään mutta jotka valitettavasti ovat totta. Kaikki holokaustia käsittelevät fiktioelokuvatkin näyttävät tämän jälkeen erilaisilta.

Shoahissa Lanzmann, itsekin juutalainen, haastattelee kuolemanleireiltä selvinneitä ja muita silminnäkijöitä, kuten leirien liepeillä sijaitsevien kylien asukkaita. Mukana ovat esimerkiksi ainoat kaksi Chełmnon tuhoamisleiriltä selvinneet sekä Treblinkaan juutalaisia kyydinneen junan veturimies. Ja mikä kaikkein hämmästyttävintä kameran eteen on saatu myös muutama entinen natsi kertomaan miten homma toimi. He eivät tosin tiedä että heitä kuvataan. Eivätkä myöskään sitä, ettei Lanzmannin lupauksilla olla paljastamatta nimiä ole sen enempää katetta kuin natsien lupauksilla juutalaisille aikanaan. Aika velikulta tämä monsieur Lanzmann.

Puhuvien päiden vastapainoksi saamme nähdä miltä Chełmno, Treblinka, Auschwitz-Birkenau ynnä muut tuhoamisleirit sekä juutalaisista tyhjennetyt itäeurooppalaiset kylät ovat näyttäneet 1970-luvun loppupuoliskolla, jolloin elokuvaa kuvattiin. Arkistokuvia Lanzmann ei käytä lainkaan eikä niitä tarvitakaan. Puhuvaa päätä ei voita mikään, kun haastateltavalla on jotakin todellista kerrottavaa.

On ihmeellistä saada tavata nämä ihmiset, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet tuhoamisleirien kauhut tai joutuneet todistamaan niitä voimattomina sivusta. Ja havaita, että pahamaineisten kuolemanleirien naapurissa on tuiki tavallisia puolalaiskyliä, joissa on eletty silloin ja eletään yhä. Tämä kaikki tuo holokaustin jotenkin lähemmäksi, tekee siitä konkreettisempaa.

Aikamoinen jötkälehän tämä on katsottavaksi ainakin yhdeltä istumalta. Mutta ehkä yhdeksän ja puolen tunnin uhraaminen Shoahin katseluun on vähintä mitä voimme tehdä kunnioittaaksemme miljoonien viattomien holokaustin uhriksi joutuneiden juutalaisten muistoa.

+ ainutlaatuinen dokumentaatio 1900-luvun hirvittävimmästä rikoksesta
+ tuo holokaustin lähelle
+ kiinnostava myös aikaikkunana 1970-luvun lopun Itä-Eurooppaan
− koettelee istumalihaksia

★★★★★

DVD

Eurekan Masters of Cinema -sarjan DVD-julkaisu sisältää elokuvan neljälle levylle jaettuna sekä 184-sivuisen kirjasen. Kirja sisältää kohtausluettelon, henkilögallerian, Stuart Liebmanin 70-sivuisen esittelytekstin sekä transkription Yalen yliopistossa 1990 järjestetystä seminaarista Claude Lanzmannin kanssa. Muita bonusmateriaaleja ei ole, mutta ei niitä juuri kaipaakaan. Elokuva on mahdollista katsoa joko englanniksi tekstitettynä (myös "kuulovammaisia varten" eli siten että englanninkielisetkin osuudet on tekstitetty) tai ilman käännöstekstejä. Tekstitys on tarpeen, sillä suuri osa haastatteluista käydään puolaksi, jiddišiksi tai hepreaksi (ranskaksi tulkattuna). Lisäksi käytössä ovat saksa ja englanti.

DVD:n kuvanlaatuun olin hieman pettynyt, mutta tämänkaltaisessa teoksessa se ei ole niin hirveän olennaista. Nyttemmin Eureka on julkaissut Shoahin myös blu-ray-versiona, johon sisältyy bonuksena neljä myöhempää Lanzmannin dokumenttielokuvaa. Tuskinpa kuitenkaan tulen sitä omaan hyllyyn hankkimaan ainakaan ihan lähiaikoina.

Naisen kosto (1945)

Les Dames du Bois de Boulogne, Ranska
Ohjaus Robert Bresson

Paul Bernard ja Maria Casarés Naisen kostossa. (Kuva: KAVI)

Naisen kosto on sillä tavalla mielenkiintoinen elokuva, että se on kahden omaleimaisen ranskalaistaiteilijan, Robert Bressonin (ohjaus, käsikirjoitus) ja Jean Cocteaun (dialogi) ainoa yhteistyö. Bresson oli uransa tässä vaiheessa vielä aloitteleva elokuvantekijä – Naisen kosto on hänen toinen ohjauksensa – eikä hänen tavaramerkikseen pian muodostuva askeettiseksi ja transsendenttiseksikin sanottu tyyli ollut vielä huippuunsa hioutunut. Elokuva onkin selvästi rehevämpi kuviltaan kuin ohjaajan myöhemmät merkkiteokset ja toisaalta enemmän perinteiseen draamakerrontaan nojaava. Bressonille ominainen täsmällisyys Naisen kostoakin silti jo leimaa. Häivähdyksiä sotaa edeltäneen ajan runollisesta realismista siinä myös on.

Tarina pohjaa valistusfilosofi Denis Diderot'n romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä (1796) yhteen episodiin. Alkuteoksen leikkisän sävyn Bresson on kuitenkin muuntanut traagiseksi. Tapahtumaympäristönä on elokuvan tekoajankohdan Pariisi. Maria Casarésin esittämä Héléne päättää kostaa entiselle rakastetulleen, kun saa kuulla että tämän tunteet häntä kohtaan ovat kylmenneet. Koston välikappaleeksi hän järjestää tanssityttönä ja prostituoituna työskentelevän tuttavansa Agnèsin (Elina Labourdette) ja tämän äidin (Lucienne Bogaert). Tarkoituksena on juonia Jean (Paul Bernard) avioitumaan Agnèsin kanssa, jonka häpeällisestä taustasta miehellä ei ole aavistusta.

Espanjalaissyntyinen Casarés, joka oli aloittanut elokuvauransa aiemmin samana vuonna Marcel Carnén Paratiisin lapsissa, hallitsee valkokangasta vahvalla läsnäolollaan. Myös raikasta Labourdettea on kiva katsella. Näiden ammattinäyttelijöiden kanssa työskentely ei kuitenkaan tyydyttänyt Bressonia, joka pyrki puhdistamaan oman elokuvallisen ilmaisunsa kaikesta teatteriin vivahtavasta. Jatkossa hän tulisi käyttämään ainoastaan amatöörinäyttelijöitä eli "malleja" niin kuin hän itse heitä nimitti. Naisen kosto onkin kiinnostava juuri näytteenä Bressonin uran siitä vaiheesta, kun hän oli vasta löytämässä omaa taiteellista identiteettiään. Erityisen suurta säväystä se ei minuun tehnyt, mutta saattaisin sen ihan mielellään uudestaankin katsoa. (12.6. Orion)

+ Bresson & Cocteau & Diderot
+ täsmällistä, tyylikästä kuvakerrontaa
+ upea Maria Casarés
− paljon puhetta, vähän toimintaa

★★★★★

Toukokuun tv-leffat

Kansalainen Kane
(Citizen Kane, USA 1941)
Pitkään maailman parhaan elokuvan titteliä kantanut Orson Wellesin esikoisohjaus esitettiin teemalauantain Welles-illassa. Siitä onkin aikaa kun olin tämän edellisen kerran nähnyt. Nerokkaasti rakennetussa ja visuaalisesti huikeassa mahtimiehen muotokuvassa Welles esittää itse lehtimagnaattia, jonka viimeisen sanan arvoitusta ratkotaan huonolla menestyksellä. 25-vuotiaan Wellesin suoritus kummallakin puolella kameraa hämmästyttää aina vaan. Pitäisi tämä joskus vielä nähdä isolta kankaaltakin. (9.5. Yle Teema)
★★★★★

Orson Welles: valoa ja varjoa
(Orson Welles, autopsie d'une légende/Orson Welles: Shadows and Light, Ranska 2015)
Welles-teemalauantain toisena filminä esitettiin mestariohjaajan syntymän satavuotisjuhlallisuuksiin tehty uunituore tv-dokumentti, jonka on ohjannut Elisabeth Kapnist. (10.5. Yle Areena)

Miehuuskoe
(The Graduate, USA 1967)
Mike Nicholsin komedia collegesta valmistuvasta nuorukaisesta, jonka vanhempi nainen viettelee, on muikeaa katsottavaa kerta toisensa jälkeen. Dustin Hoffman on läpimurtopääroolissaan täydellinen eikä vastinpari Anne Bancroft yhtään huonommaksi jää. Mutta sitä en muistanutkaan, että tämä on näin suurta herkkua myös visuaalisesti, täynnä kekseliäitä oivalluksia. Katharine Ross näyttelee Bancroftin tytärtä, johon Hoffman tietenkin rakastuu. Klassikko. (16.5. Yle Teema)
★★★★★

Casting by...
(USA 2013)
Miehuuskokeen kylkiäisenä esitettiin kiinnostava dokumentti roolittajista, noista elokuvabisneksen usein aliarvostetuista sankareista. Olen tainnut tämän kerran aiemminkin nähdä. Ohjaus Tom Donahue. (16.5. Yle Teema)

Do the Right Thing – Kuuma päivä
(Do the Right Thing, USA 1989)
Helle kiehuttaa tunteita vaarallisesti Spike Leen kihelmöivässä Brooklyn-draamassa, joka tapahtuu yhden päivän aikana Salin (Danny Aiello) pyörittämässä pizzeriassa ja sen lähiympäristössä. Lee esittää itse pizzalähetti Mookieta, joka joutuu aitiopaikalta todistamaan turhautumisesta kumpuavaa mustien ja italiaanojen yhteentörmäystä. Richard Edson ja John Turturro näyttelevät Salin poikia, Giancarlo Esposito rotuerimielisyyksiä lietsovaa höyrypäätä ja Bill Nunn unohtumatonta Radio-Raheemia. Rooleissa lisäksi mm. Ossie Davis, Ruby Dee ja Samuel L. Jackson. (30.5. Yle Teema)
★★★★★

Leviathan (2014)

Leviafan, Venäjä
Ohjaus Andrei Zvjagintsev

Andrei Zvjagintsevin Leviathan on ensimmäisenä venäläisleffana kymmeneen vuoteen päässyt Suomessakin kaupalliseen teatterilevitykseen. On syytäkin, sen verran tymäkkä tapaus on kyseessä. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että tällainen vielä melkein uunituore laatuleffa kerää toukokuisena sunnuntaina uhanalaisen Maximin suojeltuun kakkossaliin vain kourallisen katsojia? Minut se saa ajattelemaan, että Helsingin elokuvakulttuurin näivettymisestä ei voi syyttää pelkästään bisnesmiehiä vaan todellakin myös meitä katsojia. No, onneksi Maximin kohtalo on tätä kirjoitettaessa jo ratkennut parhain päin.

Leviathan on kylmäävä kuvaus nyky-Venäjästä ja yleisemminkin siitä, miten korruptoitunut valtakoneisto pystyy jyräämään tielleen ajautuneen tavallisen tallaajan. Päähenkilö Kolja on vähän alkoholisoitunut perusmies, joka pahaksi onnekseen sattuu asumaan niljakkaan pormestarin himoitsemalla tontilla. Tämä käyttää hyvin voideltua virkakoneistoaan pakottaakseen Koljan myymään talonsa ja perintömaansa pilkkahintaan. Mutta Koljapa on kutsunut Moskovasta avukseen vanhan armeijakaverinsa Dmitrin, vaikutusvaltaisen asianajajan, jonka mappi on täynnä arkaluontoista todistusaineistoa pormestarin väärinkäytöksistä. Sitä Kolja ei aavista, että Dmitrillä on jotain meneillään myös hänen vaimonsa kanssa. Tarinan edetessä peliin lyödään yhä enemmän ja yhä kovempia panoksia, ja voittaja on lopulta se jonka suhteet ulottuvat kaikkein korkeimmalle. Häviäjiä ovat kaikki muut.

Elokuva puhuttelee vahvalla tunnelmallaan ja masentavalla tarinallaan, joka voisi hyvin olla totta. Keventävää huumoriakin mukana sentään vähän on. Vitsikkäimmässä kohtauksessa ammuskellaan humalassa entisten neuvostojohtajien kuvia maalitauluina käyttäen. Maan nykyinen johtaja joukosta puuttuu, koska "historiallista perspektiiviä ei vielä ole tarpeeksi". Luonnollisesti juuri hänen kuvansa koristaa pormestarin työhuoneen seinää.

Kaikkein parasta Leviathanissa on rikas ja uskottava henkilöhahmotus. Varsinkin Roman Madjanovin näyttelemä pormestari on mainio, yhtä rakastettavan vihattava vodkanhöyryisessä uhossaan kuin nurkkaan ahdistettunakin. Mehukkaampaa roistoa en muista vähään aikaan valkokankaalla kohdanneeni. Hyviä ovat muutkin päähahmot ja heidän tulkitsijansa, etenkin Aleksei Serebrjakov Koljana ja Vladimir Vdovitšenkov Dmitrinä. Koljan vaimo Lilja (roolissa Elena Ljadova) on henkilöhahmoista ainoa, jonka kehittely on jäänyt mielestäni vähän puolitiehen. Hänen eräissä ratkaisuissaan on hienoista kun-ei-nyt-muutakaan-keksitty -vivahdetta. (17.5. Maxim 2, Helsinki)

+ luonteikkaat henkilöhahmot
+ hyvät näyttelijät
+ todelta maistuva tarina

★★★★★

Elokuvahullu Barcelonassa

Barcelona Güellin puistosta nähtynä.

Tämän vuoden toinen ulkomaanmatkani suuntautui toukokuun alussa Barcelonaan. Espanjan koilliskulmauksessa sijaitseva Katalonian itsehallintoalueen pääkaupunki on yksi Euroopan suosituimmista turistikohteista ja erityisen kiehtova arkkitehtuurikohde. Minun tietoisuuteeni sen ovat ensimmäisinä iskostaneet jalkapalloseura FC Barcelona ja vuoden 1982 jalkapallon MM-kisat, sittemmin muun muassa vuoden 1992 kesäolympialaiset. Mutta on kaupunki tullut tutuksi monista elokuvistakin. Niistä minulle läheisimmäksi on muodostunut Michelangelo Antonionin eksistentialistinen draama Ammatti: reportteri (Professione: reporter/The Passenger, 1975). Sen Barcelonaan sijoittuva jakso kestää vain viitisentoista minuuttia, mutta niin kuin Antonionin elokuvissa aina tässäkin tapahtumapaikoilla on erityinen merkitys.

Ammatti: reportteri kertoo työhönsä ja elämäänsäkin kyllästyneestä tv-toimittajasta (Jack Nicholson), joka juttumatkalla Pohjois-Afrikassa tarttuu tilaisuuteen ryhtyä toiseksi: hän vaihtaa henkilöllisyyksiä yllättäen kuolleen hotellinaapurinsa kanssa ja aloittaa uuden elämän tämän kalenterimerkintöjä seuraten. Niiden johdattamana hän saapuu Barcelonaan ja tapaa siellä Antoni Gaudín töitä tutkivan arkkitehtiopiskelijan (Maria Schneider). Tästä tulee hänen apurinsa ja kumppaninsa karkumatkalla, joka koittaa kun käy ilmi että miestä jäljittävät asekauppiaat ja vaimo ovat päässeet hänen kintereilleen. Elokuvan barcelonalaisia tapahtumapaikkoja ovat Montjuïc-kukkulan köysirata, Ciutadella-puisto, puistokatu Las Ramblas, sen varrella sijaitseva Oriente-hotelli sekä Gaudín töistä Palau Güell ja Casa Milà. Las Ramblasilla mekin tietysti kävimme kävelemässä; Oriente-hotellia ja viereisessä korttelissa sijaitsevaa Güellin palatsia vilkaisimme ulkopuolelta. Casa Milàssa kävimme sisälläkin ja mikä vielä olennaisempaa sen kattotasanteella myös. Valitettavasti aika ei tällä kertaa riittänyt Güellin palatsin tarkempaan tutkimiseen eikä Montjuïcilla käymiseen.

Casa Milà tunnetaan myös lempinimellä La Pedrera, "Kivilouhos".
Talon katolla on erikoisia uloskäyntejä ja savupiippuja. Kovin paljon
paikka ei ole siitä muuttunut kun Jack Nicholson täällä hiippaili.

Toinen hieno Barcelona-elokuva on tietysti Pedro Almodóvarin Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre, 1999). Sen värikkääseen henkilögalleriaan kuuluu ohjaajalle tyypillisesti niin näyttelijöitä, prostituoituja, seksuaalivähemmistöjen edustajia kuin nunniakin. Elokuvassa nähdään vilaukselta myös Gaudín tunnetuin luomus ja Barcelonan suosituin turistinähtävyys, vuonna 1882 aloitettu ja yhä keskeneräinen Sagrada Família -kirkko. Siihen mekin luonnollisesti kävimme tutustumassa myös sisäpuolelta ja vaikutuimme syvästi. Enpä edes muista milloin joku rakennus olisi puhutellut minua yhtä voimakkaasti. Barcelonan muista modernististisen arkkitehtuurin mestariteoksista elokuvassa nähdään Lluís Domènech i Montanerin päätyö Palau de la Música Catalana, jossa mekin kävimme, peräti konsertissa.

Sagrada Famílian täyttää päivittäin tuhansien turistien ohella kaunis valo.

Sagrada Família, Casa Milà ja Las Ramblas esiintyvät myös Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonassa (2008), jossa Scarlett Johanssonin ja Rebecca Hallin näyttelemät amerikkalaisneitoset tulevat kumpikin vuorollaan Javier Bardemin esittämän barcelonalaistaiteilijan viettelemiksi. Gaudín suunnittelemassa ja meidänkin vierailukohteisiimme kuuluneessa Güellin puistossa siinä niin ikään käydään, samoin goottilaisessa kaupunginosassa, joka omankin vähäisen kokemukseni perusteella on kaupungin viehättävimpiä alueita.

Jos Vicky Cristina Barcelona näyttää "Barnasta" sen parhaita puolia niin Alejandro González Iñárritun Biutifulista (2010) ei voi sanoa samaa. Yhteisenä nimittäjänä näillä kahdella on näyttelijä Javier Bardem, joka Biutifulissa esittää puolihämärillä hommilla jotenkuten toimeen tulevaa, syöpään sairastuvaa kahden lapsen yksinhuoltajaisää. Las Ramblas ja sen toisesta päästä aukeneva Plaça Catalunya ovat tämänkin rosoisen draaman eräitä tapahtumapaikkoja. Valtaosin Biutiful kuitenkin sijoittuu sellaisiin kolkkiin kaupunkia, joihin harva turisti jalallaan astuu (ellei nyt sitten juuri tämän elokuvan innoittamana).

Edellä mainitut Barcelona-elokuvat muistan varmasti nähneeni ainakin kerran. Jesús (Jess) Francon ohjaamasta b-kauhuilusta Verenhimoinen Dracula (Nachts, wenn Dracula erwacht/El conde Drácula, 1970) en ole ihan varma. Se tuskin kuuluu merkittävimpiin Bram Stokerin romaanin filminnöksiin, mutta Christopher Lee Draculana, Klaus Kinski Renfieldinä, Herbert Lom Van Helsinginä ja Barcelonan Barri Gòtic miljöönä kuulostaa vähintäänkin tsekkaamisen arvoiselta yhdistelmältä.

Barcelonalaisista elokuvantekijöistä maineikkain on Bigas Luna (1946–2013). Hänet tunnetaan parhaiten iberialaiselle machismolle irvailevista seksikomedioistaan Kinkkua, kinkkua (Jamón jamón, 1992), Kultaiset munat (Huevos de oro, 1993) ja Tissi ja kuu (La teta y la luna, 1994). Oma suosikkini näistä on Tissi ja kuu, joka myös sijoittuu osittain Barcelonaan. Se kertoo hupaisan tarinan pikkupojasta, jossa perheen uusi vauva herättää voimakkaan tissikateuden. Elokuva on jäänyt mieleeni myös katalonialaisen kulttuurin erityispiirteisiin kuuluvan ihmispyramidiperinteen ansiokkaana esittelijänä.

"Meren katedraali" ulkoa.

"Meren katedraali" sisältä.

Käyntikohteistamme on vielä erikseen mainittava jyhkeä goottikirkko Santa Maria del Mar. Se on myös yksi Vicky Cristina Barcelonassa vilahtavista nähtävyyksistä, mutta paljon olennaisemmin se liittyy barcelonalaisen kirjailijan Ildefonso Falconesin maailmanmenestysromaaniin Meren katedraali (La catedral del mar, 2006). Tuo kirjajärkäle nimittäin tapahtuu kokonaan kirkon rakennusvaiheen (1329–1383) määrittämissä historiallisissa puitteissa. Valitettavasti en ole ehtinyt sitä lukea, vaikka tarkoitus oli niin tehdä ennen reissua. Lukulistani kärkipäässä se joka tapauksessa on. Myöhempi Falconesin romaani, 1500-luvun Andalusian rodullisia ja uskonnollisia ristiriitoja käsittelevä Fatiman käsi (La mano de Fátima, 2009) on tarjonnut minulle yhden viime vuosien nautittavimmista lukuelämyksistä. Carlos Ruiz Zafónin Barcelonaan sijoittuvista romaaneista olen lukenut vanhoille kirjoille ja hämyisille Barri Gòticin kujille tuoksahtavan romanttisen mysteerin Tuulen varjo (La sombra del viento, 2001). Suositeltava tapaus sekin on, vaikka ei tarinana lopulta ihan niin antoisa kuin mitä alku lupaa.

Barri Gòticin iltatunnelmaa.

Huhtikuun tv-leffat

Betoniyö
(Suomi 2013)
Pirjo Honkasalon Pirkko Saision romaanin pohjalta ohjaama teiniangstin kuvaus jätti minut kylmäksi, vaikka Peter Flinckenbergin tyylikästä mustavalkokuvausta on syystä ylistetty ulkomaita myöten. Johannes Brotherus näyttelee kasvukipujensa kanssa painivaa 14-vuotiasta ja Jari Virman isoveljeä, jonka viimeistä iltaa ennen vankilatuomion täytäntöönpanoa vietetään. Komea mutta teennäinen taidepätkä. (6.4. Yle TV1)
★★★★★

Riivaajat
(Ossessione, Italia 1943)
Luchino Visconti loi neorealismin perustuksia tällä verevällä esikoisohjauksellaan, jossa maankiertäjä ja tienvarsikuppilan pitäjän vaimo heittäytyvät intohimojensa vietäviksi kaikille osapuolille kohtalokkain seurauksin. Tarina pohjaa James M. Cainin Amerikan pula-aikaa kuvaavaan romaaniin Vahinko kello kaulassa (The Postman Always Rings Twice), josta sittemmin on tehty pari muutakin varsin mainiota filmisovitusta. Pääosia näyttelevät Clara Calamai ja Massimo Girotti. (19.4. Yle Teema)
★★★★★

John Ford ja Monument Valley
(John Ford et Monument Valley, Ranska 2013)
Teemalauantain John Ford -illassa esitettiin (Etsijöiden parina) tämä Clara ja Julia Kuperbergin mielenkiintoinen dokumentti, jossa kerrotaan John Fordista ja hänen lännenfilmiensä tunnusmerkilliseksi maisemaksi muodostuneesta Monument Valleystä. Herkullisissa arkistopätkissä nähdään Fordin itsensä lisäksi muun muassa John Wayne, James Stewart ja Henry Fonda. (19.4. Yle Areena)
★★★★★

Keskitysleirien salattu totuus
(Night Will Fall, Britannia 2014)
Suomen tv-ensi-illan sai festivaaliyleisöjä jo järkyttänyt André Singerin dokumentaari, jossa tutkitaan natsien keskitysleirien vapautuksesta kertovan mutta poliittisista syistä aikanaan hyllytetyksi joutuneen dokumenttielokuvan vaiheita. Toivottavasti se alkuperäinen elokuvakin, josta tässä nähdään vain näytteitä, tulee piakkoin nähtäville. Briteissä sen ensi-ilta on kuulemma ollut 16. huhtikuuta tänä vuonna. (25.4. Yle Teema)
★★★★★

Auschwitzin seitsemän kääpiötä
(Warwick Davis & The Seven Dwarfs of Auschwitz, Britannia 2013)
Keskitysleirien salattu totuus -elokuvan parina teemalauantaissa esitettiin tämä kiintoisa tv-dokkari, joka jälleen kerran todistaa että tosi on joskus tarua ihmeellisempää. Näyttelijä Warwick Davis, itsekin lyhytkasvuinen, jäljittää Auschwitziin Mengelen koekaniineiksi joutuneiden Ovitzin sisarusten vaiheita. Ihmeellisen heidän tarinastaan tekee se, että vaikka Ovitzit olivat sekä juutalaisia että kääpiöitä, koko sisarussarja selvisi kuolemanleiriltä hengissä! (27.4. Yle Areena)
★★★★★

Elokuvahullu Etelä-Floridassa

Tammikuussa kävin perheen kanssa kahden viikon lomamatkalla Etelä-Floridassa. Kun kerran perhelomalla oltiin, niin matkaohjelmaa ei tietenkään voinut suunnitella pelkästään elokuvahullu-isän mieltymysten mukaan. Joitakin kiinnostavia leffakohteitakin onnistuimme silti bongaamaan. Seuraavassa lyhyt kuvaus matkastamme elokuvahullun näkökulmasta.

Miami & Miami Beach

Alkupäivät vietimme Miamin seudulla, etupäässä Miami Beachilla. Varsinaisessa Miamin downtownissa emme itse asiassa edes käyneet muuten kuin autoilemassa. Miami ja Miami Beachhän ovat erillisiä kaupunkeja, jotka erottaa toisistaan niiden väliin jäävä Biscaynen lahti. Miami Beachissä on noin 90 000 asukasta ja Miamissa 420 000 (koko Miamin suurkaupunkialueella kuutisen miljoonaa). Kaupungeiksi ne ovat varsin nuoria: Miami Beach täyttää tänä vuonna sata vuotta, isoveli Miami on parikymmentä vuotta vanhempi. Suur-Miamilla on siis ikää suurinpiirtein saman verran kuin elokuvalla.

Omia mielikuviani alueesta ovat vahvasti muovanneet sellaiset 1980-luvun elokuvat kuin Brian De Palman ohjaama Scarface – arpinaama (Scarface, 1983) sekä tietenkin tv:n poliisisarja Miami Vice (1984–1990). Niiden perusteella meno seudulla on ollut aika hurjaa ainakin 1980-luvulla, ja niin se kuulemma on tosielämässäkin ollut, vaikka tietysti viihdeleffat antavat todellisuudesta helposti turhan yksipuolisen ja vääristyneen kuvan. Lukemattomia muitakin elokuvia täällä on tietysti käyty kuvaamassa, mainittakoon tunnetuimmasta päästä 007 ja Kultasormi (Goldfinger, ohjaus Guy Hamilton 1964) ja Kummisetä II (The Godfather Part II, Francis Ford Coppola 1974).

Legendaarisin osa Miami Beachia on South Beach ja erityisesti sen niin sanottu art deco -vyöhyke, virallisemmin Miami Beach Architectural District (tai Old Miami Beach Historic District). Sitä kukaan täällä vieraileva ei voi jättää pois matkaohjelmastaan. Oikeaoppista olisi tietysti majoittua jossakin lukuisista art deco -tyylisistä hotelleista Ocean Driven varrella, mutta kaltaisellemme lapsiperheelle rauhallisempi (ja huomattavasti edullisempi) North Beach tuntui sopivammalta vaihtoehdolta.

Maineikkain South Beachin lokaatioita hyödyntävistä elokuvista on jo mainittu Scarface. Alla olevasta näytteestä (ulkokuvat) saa melko hyvän käsityksen siitä miltä alue on näyttänyt 1980-luvun alkupuolella. Pahoittelen, että klippi on varsin verinen...

Yllä oleva Scarfacen kohtaus, jossa päähenkilö Tony Montana (Al Pacino) pakotetaan katsomaan veljensä teloitusta, on kuvattu South Beachilla osoitteessa 728 Ocean Drive. Harmi kyllä en täällä käydessämme muistanut tarkkaa osoitetta, mutta sattumoisin tulin ottaneeksi valokuvan samasta korttelista. Kyseinen rakennus näkyy alla olevan kuvan keskellä sijaitsevan Colony Hotelin takana. Siinä on nykyisin Johnny Rockets -niminen hampurilaisravintola.

Ocean Drive, Miami Beach.

Yksi elokuvantekijöiden suosima spotti South Beachilla on ollut myös Cardozo Hotel osoitteessa 1300 Ocean Drive. Sen julkisivu on nähty ainakin elokuvissa Läpiä päässä (A Hole in the Head, Frank Capra 1959), Sekaisin Marista (There's Something About Mary, Bobby & Peter Farrelly 1998) ja Minä päivänä tahansa (Any Given Sunday, Oliver Stone 1999).

Cardozo Hotel.

Vaikka varsinaista elokuvakohdebongailua emme Miami Beachilla harrastaneetkaan, osoitteessa 4700 Collins Avenue olin erikseen aikonut käydä. Siellä sijaitsee 1950-luvulla rakennettu luksushotelli Fontainebleau, joka esiintyy näyttävästi Bond-leffa Kultasormen alussa:

Fontainebleaun uima-altaalla on kuvattu myös Scarfaceen kohtaus, jossa Al Pacino ja Steven Bauer heittävät läppää naisten iskemisestä. Tämä on myös se hotelli, jossa Jerry Lewis -komedia Jerry piccolona (The Bellboy, 1960) tapahtuu. Fontainebleau'hun sijoittuvia kohtauksia on niin ikään Frank Sinatran tähdittämässä rikosdraamassa Tony Rome – yksityisetsivä (Tony Rome, Gordon Douglas 1967) sekä sellaisissakin vähemmän minua kiinnostavissa elokuvissa kuin Poliisiopisto 5 – tehtävä Miami Beach (Police Academy 5: Assignment in Miami Beach, Alan Myerson 1988), Bodyguard (The Bodyguard, Mick Jackson 1992) ja Spesialisti (The Specialist, Luis Llosa 1994).

Fontainebleau osoittautui kuitenkin arvioitua hankalammin lähestyttäväksi kohteeksi. Lähimmältä julkiselta pysäköintipaikalta oli sen verran pitkä kävelymatka sinne, että aikataulusyistä päätimme jättää leikin lopulta sikseen. Hotellin ohi tietysti ajoimme monta kertaa. Ehkä vielä joskus palaan sinne asiakkaana.

Collins Avenuen "miljonäärivyöhykettä". Fontainebleau-hotelli
näkyy kuvan korkeista rakennuksista taaimmaisimpana.

Miamista pohjoiseen

Miamin pohjoispuolen isommista kaupungeista kävimme Boynton Beachissa, Lake Worthissa, Fort Lauderdalessa ja Hollywoodissa. Ainoa varsinainen elokuvakohde, jonka tällä seudulla bongasimme, oli Hollywood Beach ja sen ulkoilmanäyttämö (Hollywood Beach Theatre). Sinne sijoittuu Lawrence Kasdanin Huuman (Body Heat, 1981) alkupuolen kohtaus, jossa William Hurtin esittämä päähenkilö tapaa ensimmäisen kerran femme fatalensa Kathleen Turnerin.

Rantapromenadi ja näyttämö olivat paikoillaan, mutta elokuvassa hyvin näkyvän katsomon tilalla oli nyt harmittavasti rakennustyömaa.

Hollywood Beach Theatre.

Näitä Hollywoodin ja Fort Lauderdalen rantamaisemia vilahtelee myös John Schlesingerin Keskiyön cowboyn (Midnight Cowboy, 1969) koskettavassa loppujaksossa, jossa päähenkilö Joe (Jon Voight) matkaa kuolemaa tekevän ystävänsä Ratson (Dustin Hoffmann) kanssa bussilla kohti Miamia (ks. näyte alla). Varsinkin Fort Lauderdale on ollut suosittu elokuvien kuvauspaikka muutenkin. Minulle tuttuja Fort Lauderdale -elokuvia ovat esimerkiksi Martin Scorsesen jännäri Cape Fear (1991) ja Steven Soderberghin veijarikomedia Out of Sight – mieletön juttu (Out of Sight, 1998).

Key Biscayne & Coral Gables

Key Biscayne on saari ja taajama Miami Beachin eteläpuolella. Täällä kävimme ensisijaisesti viettämässä rantapäivää ja katsomassa saaren eteläkärjessä sijaitsevaa Cape Floridan majakkaa. Vuonna 1847 valmistunut kaunis tiilimajakka näkyy hienosti John Fordin Tyynenmeren sotadraaman He antoivat kaikkensa (They Were Expendable, 1945) lopussa. Majakka vilahtaa myös ainakin Elvis Presley -leffassa Vauhtia ja vedenneitoja (Clambake, Arthur H. Nadel 1967) sekä muutamassa Miami Vicen jaksossa. Muita Key Biscaynen lokaatioita hyödyntäviä minullekin tuttuja elokuvia ovat John McNaughtonin trilleri Villit kuviot (Wild Things, 1998) ja jo moneen kertaan mainittu Scarface.

Cape Floridan majakka 2015.

Coral Gables taas on noin 50 000 asukkaan pikkukaupunki Miamin lounaispuolella. Käytännössä se on yksi Miamin esikaupungeista, muun muassa Miamin yliopisto sijaitsee siellä. Kaupungin ohi mennessämme me koukkasimme vilkaisemassa sen legendaarista Biltmore-hotellia, jossa monet kuuluisuudet majailivat 1920­–1930-luvulla. Hotellissa säännöllisesti vierailleita julkkiksia ovat olleet ainakin Windsorin herttuapari, presidentti Franklin D. Roosevelt, gangsteri Al Capone sekä filmitähdet Bing Crosby, Ginger Rogers ja Judy Garland. Moninkertainen olympiakultamitaliuimari Johnny Weissmüller työskenteli siellä jonkin aikaa uimaopettajana ennen uraansa valkokankaiden Tarzanina. Luonnollisesti Biltmorekin on näyttäytynyt monessa elokuvassa, mainittakoon esimerkkeinä Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä rikoskomedia Pahat pojat (Bad Boys, Michael Bay 1995), Nicole Kidmanille Oscarin tuonut draama Tunnit (The Hours, Stephen Daldry 2002) ja jälleen kerran Scarface. Lisäksi hotelli esiintyy muutamassa Miami Vicen jaksossa.

Hotel Biltmore Coral Gables.

Florida Keys

Reissumme toisen viikon alkupuoliskon vietimme Florida Keys -saarilla aivan Floridan eteläkärjessä. Tukikohtanamme oli saarijonon keskivaiheilla sijaitseva pikkuruinen lomaparatiisi lähellä Marathonin kaupunkia. Tuon seudun yksi vetonaula on Little Duck Keyn ja Knight's Keyn yhdistävä Seven Mile Bridge. Se on näyttävästi esillä James Cameronin ohjaamassa ja Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä toimintakomediassa Tosi valheita (True Lies, 1994), kuten alla olevasta Tia Carreren haastatteluklipistä käy ilmi. Sillan voi nähdä myös ainakin Timothy Daltonin kauden James Bond -seikkailussa 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill, John Glen 1989).

Seven Mile Bridge. Vuonna 1912 valmistunut alkuperäinen silta on nykyisin
pyöräilijöiden ja kävelijöiden käytössä. Vuonna 1982 valmistunut uusi silta
vasemmalla.

Saarijonon ja koko Floridan eteläisin paikka on Key West. Se on myös koko USA:n eteläisin kaupunki ja Keysien suurin paikkakunta 25 000 asukkaallaan. Suositun lomanviettopaikan kuuluisia vakituisia asukkaita ovat olleet kirjailijat Ernest Hemingway ja Tennessee Williams. Hemingwayn komea espanjalaistyylinen kotitalo kuuluukin kaupungin päänähtävyyksiin nykyisin. Siellä on vieraillut myös itse James Bond, mistä todisteena alla oleva näyte elokuvasta 007 ja lupa tappaa.

Hemingway asui Key Westin kodissaan vuodesta 1931 vuoteen 1939 ja kirjoitti tänä aikana muun muassa novellin Kilimanjaron lumet (The Snows of Kilimanjaro, 1936) sekä romaanit Kirjava satama (To Have and Have Not, 1937) ja Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls, 1940). Näistä ainoana (ja ainoana kaikista Hemingwayn teoksista) Kirjava satama myös sijoittuu Key Westiin. Howard Hawksin ohjaamassa samannimisessä elokuvassa vuodelta 1944 tapahtumat on kuitenkin siirretty sota-ajan Martiniquelle ja Michael Curtizin ohjaamassa vuoden 1950 versiossa (Kahakka kannella/Breaking Point) Kaliforniaan. Kolmannen kerran Kirjavan sataman filmasi Don Siegel vuonna 1958 nimellä Kuuban asekauppiaat (The Gun Runners). Siinä tapahtumapaikat ovat suunnilleen samoja kuin kirjassa, mutta ajallisesti se sijoittuu Kuuban vallankumouksen alkuvaiheisiin. Näistä kolmesta Kirjavan sataman filmatisoinnista Curtizin versiota pidetään uskollisimpana alkutekstille.

Hemingwayn kotitalon kuisti.

Tässä Hemingway työskenteli.

Yhdysvaltalaisittain eksoottinen Key West on ollut suosittu elokuvien kuvauspaikka varsinkin 1990-luvulta alkaen. Mutta on täällä käyty aiemminkin. Klassisista Key West -elokuvista muistan itse nähneeni Cecil B. DeMillen ohjaaman meriseikkailun Kun myrsky raivoaa (Reap the Wild Wind, 1942), joka toki suurimmaksi osaksi on kuvattu 20th Century Foxin studioilla Hollywoodissa, sekä Tennessee Williamsin näytelmään perustuvan Tatuoidun ruusun (The Rose Tattoo, Daniel Mann 1955). Jälkimmäisen lokaatiokuvaukset tehtiin Williamsin ehdotuksesta hänen kotikaupungissaan, vaikka alkuperäisteos sijoittuukin Louisianaan.

Pohjoisin ja suurin Florida Keys -saarista on Key Largo. Kaikki Key Westiin (tietä pitkin) menevät kulkevat sen läpi, monet pysähtymättä. Minulle filmihulluna se oli kuitenkin yksi reissumme pääkohteista. Key Largohan on yksi niistä armoitetuista paikkakunnista, jotka ovat saaneet jopa oman nimikkoelokuvansa. Eikä se ihan mikä tahansa pilipalielokuva olekaan vaan todellinen klassikko:

John Hustonin ohjaama Key Largo, suomalaiselta nimeltään Myrskyvaroitus (1948), on tosiasiassa kuitenkin kuvattu lähes kokonaan Warnerin studioilla siinä kuuluisammassa Hollywoodissa. Ainoastaan muutama ulkokuva on käyty ottamassa Caribbean Clubin edustalla Key Largossa. Tämän seikan paikan nykyiset omistajat tietenkin ylpeänä hyödyntävät markkinoinnissaan.

Caribbean Clubilla kävin vessassa syvemmälle etelään mennessämme. Paikka ei suoraan sanoen edes houkutellut pitempään visiittiin näin perhematkalaisena, vaikka ravintolan sisäpuolta koristavatkin luonnollista kokoa olevat Bogart ja Bacall -nuket.

Reissun yksi kohokohta minulle sen sijaan oli, kun paluumatkallakin pysähdyimme Key Largossa lounaan ja kanavaristeilyn ajaksi. Seudulle tyypillisen lasipohjaveneristeilyn sijaan valitsimme ihan toisenlaisen risteilyn, nimittäin risteilyn toisesta Humphrey Bogart -elokuvasta Afrikan kuningatar (African Queen, John Huston 1951) tutulla samannimisellä veneellä. Tällä vuonna 1912 rakennetulla, alunperin S/L Livingstoneksi ristityllä höyrypaatilla on varsin värikäs historia. Ensimmäiset viisi vuosikymmentään se palveli Brittiläisen Itä-Afrikan rautatieyhtiötä kuljettaen rahtia ja ihmisiä Albertinjärven seutuvilla Niilin yläjuoksulla. Sittemmin se on kierrellyt usean omistajan käsissä eri puolilla Yhdysvaltoja ja käynyt näyttäytymässä Euroopassa ja Australiassakin. Key Largoon se kotiutui 1982. Silloisen omistajansa kuoltua paljon nähnyt venevanhus ajautui taas 2000-luvun alussa huonoon jamaan, mutta satavuotisjuhliensa kunniaksi se jälleen kunnostettiin 2012. Siitä lähtien African Queen on taas palvellut elokuvaintoilijoita ja turisteja tällä varsinkin sukellusmatkailijoita puoleensa vetävällä entisellä koralliriutalla.

African Queen, Key Largo.

Puolentoista tunnin kanavaristeily maksoi 49 taalaa (vajaat 42 euroa) nuppia kohden. Ei se siis ihan halpaa lystiä ollut mutta ei mielestäni mitään ryöstöäkään näin uniikista kokemuksesta. Kippari on Bogart-fani itsekin, ja hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa veneen vaiheista. Reilun vuoden ikäinen taaperomme vaati minun ja vaimoni huomion kylläkin sen verran tehokkaasti, että kapu jäi auttamatta kakkoseksi tarinoineen. Mutta kuka filmihullu voisi jättää tällaisen tilaisuuden käyttämättä? Vene on huolellisesti entisöity samannäköiseksi kuin mitä se elokuvassa oli ginilaatikkoineen päivineen. Luonnossa paatti tosin näyttää huomattavasti pienemmältä kuin elokuvassa.

Key Largo on Bogart-fanien paratiisi myös sillä tavalla, että siellä on vuodesta 2013 lähtien järjestetty vuosittainen Humphrey Bogart Film Festival. Tapahtumaa isännöi Bogien ja Lauren Bacallin poika Stephen Bogart. Seuraavan kerran festivaali järjestetään tämän vuoden lokakuussa.

Everglades

Reissumme viimeiset päivät omistimme Evergladesin kansallispuistoon tutustumiselle Florida Citystä käsin. Evergladesiin sijoittuvia ja siellä kuvattuja elokuviakin on tietysti lukuisia, mutta en ole varma olenko nähnyt niistä yhtäkään. Hämärästi muistelen, että olisin nähnyt ainakin seminole-sodista kertovan Raoul Walshin "länkkärin" Etäiset rummut (Distant Drums, 1951, ks. näyte alla), jota todella on myös kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla Evergladesissa ja muualla Floridassa. Mielenkiintoisia katsottavia saattaisivat olla myös samaa aihepiiriä käsittelevä Fort Kingin petturi (Seminole, Budd Boetticher 1953) ja varsinkin Nicholas Rayn salametsästysaiheinen Suolla tuulee (Wind Across the Everglades, 1958, ks. toinen näyte).

Uudemmista minulle tutuista elokuvista Spike Jonzen mainio Adaptation. Minun versioni (Adaptation, 2002) sijoittuu osittain Evergladesiin. Ilmeisesti sen Everglades-kohtaukset on kuitenkin kuvattu Fakahatchee Strand Preserve State Parkissa kansallispuistoalueen ulkopuolella.