Elokuvahullu Barcelonassa

Barcelona Güellin puistosta nähtynä.

Tämän vuoden toinen ulkomaanmatkani suuntautui toukokuun alussa Barcelonaan. Espanjan koilliskulmauksessa sijaitseva Katalonian itsehallintoalueen pääkaupunki on yksi Euroopan suosituimmista turistikohteista ja erityisen kiehtova arkkitehtuurikohde. Minun tietoisuuteeni sen ovat ensimmäisinä iskostaneet jalkapalloseura FC Barcelona ja vuoden 1982 jalkapallon MM-kisat, sittemmin muun muassa vuoden 1992 kesäolympialaiset. Mutta on kaupunki tullut tutuksi monista elokuvistakin. Niistä minulle läheisimmäksi on muodostunut Michelangelo Antonionin eksistentialistinen draama Ammatti: reportteri (Professione: reporter/The Passenger, 1975). Sen Barcelonaan sijoittuva jakso kestää vain viitisentoista minuuttia, mutta niin kuin Antonionin elokuvissa aina tässäkin tapahtumapaikoilla on erityinen merkitys.

Ammatti: reportteri kertoo työhönsä ja elämäänsäkin kyllästyneestä tv-toimittajasta (Jack Nicholson), joka juttumatkalla Pohjois-Afrikassa tarttuu tilaisuuteen ryhtyä toiseksi: hän vaihtaa henkilöllisyyksiä yllättäen kuolleen hotellinaapurinsa kanssa ja aloittaa uuden elämän tämän kalenterimerkintöjä seuraten. Niiden johdattamana hän saapuu Barcelonaan ja tapaa siellä Antoni Gaudín töitä tutkivan arkkitehtiopiskelijan (Maria Schneider). Tästä tulee hänen apurinsa ja kumppaninsa karkumatkalla, joka koittaa kun käy ilmi että miestä jäljittävät asekauppiaat ja vaimo ovat päässeet hänen kintereilleen. Elokuvan barcelonalaisia tapahtumapaikkoja ovat Montjuïc-kukkulan köysirata, Ciutadella-puisto, puistokatu Las Ramblas, sen varrella sijaitseva Oriente-hotelli sekä Gaudín töistä Palau Güell ja Casa Milà. Las Ramblasilla mekin tietysti kävimme kävelemässä; Oriente-hotellia ja viereisessä korttelissa sijaitsevaa Güellin palatsia vilkaisimme ulkopuolelta. Casa Milàssa kävimme sisälläkin ja mikä vielä olennaisempaa sen kattotasanteella myös. Valitettavasti aika ei tällä kertaa riittänyt Güellin palatsin tarkempaan tutkimiseen eikä Montjuïcilla käymiseen.

Casa Milà tunnetaan myös lempinimellä La Pedrera, "Kivilouhos".
Talon katolla on erikoisia uloskäyntejä ja savupiippuja. Kovin paljon
paikka ei ole siitä muuttunut kun Jack Nicholson täällä hiippaili.

Toinen hieno Barcelona-elokuva on tietysti Pedro Almodóvarin Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre, 1999). Sen värikkääseen henkilögalleriaan kuuluu ohjaajalle tyypillisesti niin näyttelijöitä, prostituoituja, seksuaalivähemmistöjen edustajia kuin nunniakin. Elokuvassa nähdään vilaukselta myös Gaudín tunnetuin luomus ja Barcelonan suosituin turistinähtävyys, vuonna 1882 aloitettu ja yhä keskeneräinen Sagrada Família -kirkko. Siihen mekin luonnollisesti kävimme tutustumassa myös sisäpuolelta ja vaikutuimme syvästi. Enpä edes muista milloin joku rakennus olisi puhutellut minua yhtä voimakkaasti. Barcelonan muista modernististisen arkkitehtuurin mestariteoksista elokuvassa nähdään Lluís Domènech i Montanerin päätyö Palau de la Música Catalana, jossa mekin kävimme, peräti konsertissa.

Sagrada Famílian täyttää päivittäin tuhansien turistien ohella kaunis valo.

Sagrada Família, Casa Milà ja Las Ramblas esiintyvät myös Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonassa (2008), jossa Scarlett Johanssonin ja Rebecca Hallin näyttelemät amerikkalaisneitoset tulevat kumpikin vuorollaan Javier Bardemin esittämän barcelonalaistaiteilijan viettelemiksi. Gaudín suunnittelemassa ja meidänkin vierailukohteisiimme kuuluneessa Güellin puistossa siinä niin ikään käydään, samoin goottilaisessa kaupunginosassa, joka omankin vähäisen kokemukseni perusteella on kaupungin viehättävimpiä alueita.

Jos Vicky Cristina Barcelona näyttää "Barnasta" sen parhaita puolia niin Alejandro González Iñárritun Biutifulista (2010) ei voi sanoa samaa. Yhteisenä nimittäjänä näillä kahdella on näyttelijä Javier Bardem, joka Biutifulissa esittää puolihämärillä hommilla jotenkuten toimeen tulevaa, syöpään sairastuvaa kahden lapsen yksinhuoltajaisää. Las Ramblas ja sen toisesta päästä aukeneva Plaça Catalunya ovat tämänkin rosoisen draaman eräitä tapahtumapaikkoja. Valtaosin Biutiful kuitenkin sijoittuu sellaisiin kolkkiin kaupunkia, joihin harva turisti jalallaan astuu (ellei nyt sitten juuri tämän elokuvan innoittamana).

Edellä mainitut Barcelona-elokuvat muistan varmasti nähneeni ainakin kerran. Jesús (Jess) Francon ohjaamasta b-kauhuilusta Verenhimoinen Dracula (Nachts, wenn Dracula erwacht/El conde Drácula, 1970) en ole ihan varma. Se tuskin kuuluu merkittävimpiin Bram Stokerin romaanin filminnöksiin, mutta Christopher Lee Draculana, Klaus Kinski Renfieldinä, Herbert Lom Van Helsinginä ja Barcelonan Barri Gòtic miljöönä kuulostaa vähintäänkin tsekkaamisen arvoiselta yhdistelmältä.

Barcelonalaisista elokuvantekijöistä maineikkain on Bigas Luna (1946–2013). Hänet tunnetaan parhaiten iberialaiselle machismolle irvailevista seksikomedioistaan Kinkkua, kinkkua (Jamón jamón, 1992), Kultaiset munat (Huevos de oro, 1993) ja Tissi ja kuu (La teta y la luna, 1994). Oma suosikkini näistä on Tissi ja kuu, joka myös sijoittuu osittain Barcelonaan. Se kertoo hupaisan tarinan pikkupojasta, jossa perheen uusi vauva herättää voimakkaan tissikateuden. Elokuva on jäänyt mieleeni myös katalonialaisen kulttuurin erityispiirteisiin kuuluvan ihmispyramidiperinteen ansiokkaana esittelijänä.

"Meren katedraali" ulkoa.

"Meren katedraali" sisältä.

Käyntikohteistamme on vielä erikseen mainittava jyhkeä goottikirkko Santa Maria del Mar. Se on myös yksi Vicky Cristina Barcelonassa vilahtavista nähtävyyksistä, mutta paljon olennaisemmin se liittyy barcelonalaisen kirjailijan Ildefonso Falconesin maailmanmenestysromaaniin Meren katedraali (La catedral del mar, 2006). Tuo kirjajärkäle nimittäin tapahtuu kokonaan kirkon rakennusvaiheen (1329–1383) määrittämissä historiallisissa puitteissa. Valitettavasti en ole ehtinyt sitä lukea, vaikka tarkoitus oli niin tehdä ennen reissua. Lukulistani kärkipäässä se joka tapauksessa on. Myöhempi Falconesin romaani, 1500-luvun Andalusian rodullisia ja uskonnollisia ristiriitoja käsittelevä Fatiman käsi (La mano de Fátima, 2009) on tarjonnut minulle yhden viime vuosien nautittavimmista lukuelämyksistä. Carlos Ruiz Zafónin Barcelonaan sijoittuvista romaaneista olen lukenut vanhoille kirjoille ja hämyisille Barri Gòticin kujille tuoksahtavan romanttisen mysteerin Tuulen varjo (La sombra del viento, 2001). Suositeltava tapaus sekin on, vaikka ei tarinana lopulta ihan niin antoisa kuin mitä alku lupaa.

Barri Gòticin iltatunnelmaa.