Vuoden paras ja tärkein elokuva saattaa olla tässä. Ainakin yksi parhaista. Michael Haneken uusin ei välttämättä ole kovin helppoa katsottavaa, mutta syvästi vaikuttava, ajatuksia herättävä ja omalla lohduttomalla tavallaan kauniskin se on. Aika ajoin on sitäpaitsi ihan terveellistä myös elokuvakatsojana ottaa askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Näin todella tapahtuu itävaltalaisohjaajan johdattaessa meidät tutkimaan kanssaan tilannetta, jossa tosi rakkaus asetetaan äärimmäiselle koetukselle.
Haneken mestariteoksen iso, meitä jokaista koskettava kysymys kuuluu: mitä tehdä silloin kun eniten rakastamamme ihminen sairastuu parantumattomasti ja kärsii?
Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat noin kahdeksankymppinen ranskalaispariskunta. Heidän elämänsä muuttuu peruuttamattomasti eräänä aamuna, kun Anne kesken aamiaiskeskustelun saa oudon kohtauksen. Hetkeen hän ei reagoi mihinkään eikä kohtauksen mentyä ohi muista tapahtuneesta mitään. Huolestunut Georges kehottaa häntä menemään tutkimuksiin.
Niissä selviää, että Annen kaulavaltimo on tukkeutunut, ja hänet päätetään leikata. Operaatio kuitenkin epäonnistuu, minkä seurauksena Anne osittain halvaantuu. Pariskunnan kumpikin osapuoli tiedostaa tilanteen: tästä eteenpäin kaikki on pelkkää alamäkeä. Anne painostaa miehensä lupaamaan, ettei tämä veisi häntä enää sairaalaan.
Näin Georgesista tulee vaimonsa omaishoitaja. Hänen kärsivällistä sopeutumistaan tilanteeseen on kerrassaan riipaisevaa seurata, samoin kuin Annen asteittaista riutumistakin. Asiaa auttaa Trintignantin, 82, ja Rivan, 85, uskomattoman hienot näyttelijäsuoritukset. Tuntuu suorastaan siltä, että tässä ylitetään jonkinlainen raja, mennään näyttelemisen tuolle puolelle. Tarkoitan, että eletty elämä (ja tietoisuus siitä ettei sitä enää kovin paljon ole jäljellä) näkyy. Nuoremmat, kahdeksankymppisiksi maskeeratut näyttelijät tuskin kykenisivät yhtä sisäistyneisiin tulkintoihin näissä rooleissa, olisivatpa he kuinka taitavia tahansa.
Minulle Anne ja Georges ovat todellisia ihmisiä, joihin olen ilokseni saanut tutustua. Se, että olen saanut jakaa heidän kanssaan hetkiä, joita he eivät haluaisi jakaa kenenkään kanssa, herättää tietysti ristiriitaisiakin fiiliksiä.
Tämä elokuva, joka tapahtuu yhtä kohtausta lukuunottamatta kokonaan Annen ja Georgesin asunnossa, on myös kuvakerronnallisesti harvinaisen täyteläinen. Jokainen detalji – Georgesin sisäkenkinään käyttämiä kuluneita lenkkareita myöten – tuntuu merkitykselliseltä. Tilankäyttö on sillä tavalla mestarillista, että osaisin vielä tätä kirjoittaessanikin piirtää asunnon pohjapiirroksen ja sijoittaa tärkeimmät huonekalut paikoilleen. Harva elokuva yltää näin käsinkosketeltavaan todentuntuun ollen samalla näin rikas sisällöltään ja näin rikkeetön muodoltaan.
Yksi hieno piirre Rakkaudessa on vielä se, että vaikka tiedämmekin miten tarinassa tulee käymään – Haneke varmistaa asian näyttämällä sen heti ensimmäiseksi – onnistuu se silti myös yllättämään. Jopa hätkähdyttämään. (5.10. Kino Myyri)
+ tarina
+ tunnelma
+ näyttelijät
+ visuaalinen ilmaisu
Pari vuotta sitten maailmaa valloitti The Artist (arvostelu) ja nyt tulee Blancanieves. Elokuvia yhdistää se, että ne ovat mykkiä (ainakin lähes), mustavalkoisia ja perinteisessä 1:1.33-kuvasuhteessa kuvattuja. Samaa kuvakerronnallista henkeä on myös viime vuonna R&A:ssa näkemässäni Tabussa (arvostelu), vaikka se ei olekaan niin sanotusti "mykkä". Voidaanko puhua jonkinlaisesta trendistä? Mykkäelokuvan renessanssista? Tuskinpa sentään. Mutta minua ainakin ilahduttaa suuresti se, että mykkäleffojakin on taas alettu tosissaan tehdä. Viihdyttäviä ja inspiroivia sellaisia.
Voisi luulla, että The Artistin menestys on innoittanut Pablo Bergeriäkin tähän tyylikokeiluun, mutta niin asia ei ole. Espanjalaisella kävi itse asiassa vähän huono tuuri, sillä The Artist aloitti voittokulkunsa juuri sillä hetkellä, kun hän oli suurten vaikeuksien jälkeen saanut rahoituksen kuntoon pitkään valmistelemaansa Blancanievesiä varten. Suurin yllätysmomentti oli näin menetetty. Onneksi Bergerin leffa ei kuitenkaan juuri kalpene The Artistin rinnalla.
1910–1920-luvun Andalusiaan sijoittuva Blancanieves on vapaa mukaelma Grimmin veljesten Lumikki-sadusta. Mikään koko perheen satuleffa se ei kuitenkaan ole vaan puhtaasti aikuisyleisölle suunnattu viihdyke, jossa satumaisia aineksia höystetään väkivallalla ja jopa ripauksella sadomasokistista seksiä. Andalusiassa kun ollaan niin myös härkätaistelut ja flamenco kuuluvat tietysti olennaisella tavalla asiaan.
Elokuvan Lumikki on Carmen (Sofía Oria/Macarena García), maineikkaan toreron Antonio Villaltan (Daniel Giménez Cacho) tytär. Kun tytön äiti kuolee synnytyksessä ja isä halvaantuu härkätaisteluareenalla, ottaa isoäiti (Ángela Molina) vastuun nuoren neidon kasvatuksesta. Isä puolestaan ottaa uudeksi vaimokseen hoitsu Encarnan (Maribel Verdú), jota naimakauppa selvästikin kiinnostaa, no, lähinnä juuri hyvänä kauppana.
Isoäidin kuoltua Carmen-parka sitten joutuu äitipuolensa hirmuvallan alle. Tämä kohtelee häntä kuin kotiorjaa eikä anna tytön edes tavata rullatuoliin sidottua isäänsä. Encarnan päivittäisten seksileikkien aikana Carmenille tarjoutuu kuitenkin tilaisuus salatapaamisiin isukkinsa kanssa.
Kun isäkin aikanaan kuolee, määrää paha äitipuoli jo aikuiseksi varttuneen Carmenin (Macarena García) tapettavaksi. Kaunokainen kuitenkin pelastuu täpärästi ja löytää pian itsensä kuuden maata kiertävän kääpiöhärkätaistelijan vankkureista muistinsa menettäneenä. Isältä oppimiaan taitoja Carmen sitä vastoin ei ole unohtanut, ja niinpä aikaa myöten hänestäkin tulee maineikas matador. Mutta kateellinen Encarna on päättänyt tuhota hänet.
Sille, miksi Encarna vihaa Carmenia niin paljon, elokuva ei anna kunnon selitystä. Muitakin pieniä puutteita tarinasta voi osoittaa, mutta ne peittyvät sen positiivisen energian, aidon innon ja rikkeettömän tyylitajun alle, joka elokuvan jokaisesta kohtauksesta välittyy. Kuvakerronta on sanalla sanoen ilmeikästä kattaen kutakuinkin kaikki ajateltavissa olevat kuvakoot, -kulmat ja otospituudet. Jos vertailu The Artistiin sallitaan, niin siinä missä sen esikuvia olivat 1920-luvun hollywoodilaiset viihdeleffat, Blancanieves on paremminkin ranskalaisen avantgarden perinteen jatkaja. Omanlaisensa aistinautinto on myös Alfonso de Vilallongan paljon flamencovaikutteita sisältävä musiikkiraita.
Elokuvan loppu on vähän hämmentävä yhdistelmä surumieltä ja toiveikkuutta. Varsinkin vihoviimeinen otos on suurta runoutta. Se saattaisi tehdä Bergerin yhdeksi esikuvakseen mainitseman Carl Theodor Dreyerinkin kateelliseksi. (27.9. Bio Rex Helsinki, R&A -ohjelmistoa)
Saudiarabialaisia elokuvia harvemmin näkee. Varsinkin naisen ohjaamia. Itse asiassa tämä Haifaa Al-Mansourin esikoisohjaus on ensimmäinen lajiaan. Se on paitsi ensimmäinen saudiarabialaisen naisen ohjaama pitkä elokuva myös ylipäätään ensimmäinen Saudi-Arabiassa kokonaan kuvattu feature. Mistähän tämä kertonee? Ehkä siitä, että muutoksen tuulet ovat hiljalleen alkaneet puhaltaa tuohonkin hiekkaiseen maailmankolkkaan.
Saudi-Arabiahan on miesten hallitsema äärivanhoillinen muslimimaa, jossa naisilla ei juuri ole oikeuksia. Vaikka joitakin myönnytyksiä on viime vuosina tehty, esimerkiksi auton rattiin kauniimmalla sukupuolella ei vieläkään ole asiaa.Polkupyöräilykin on ollut hyväksyttävää vasta vähän aikaa, ja edelleenkin se on hyväksyttävää vain yksityisesti ja miespuolisen perheenjäsenen valvonnassa.
Tuohon suljettuun maailmaan, saudiarabialaisen naisen arkeen, Wadjda antaa meidän kurkistaa. Sen se tekee perin konventionaalisin keinoin mutta sympaattisesti.
Wadjda (Waad Mohammed) on 11-vuotias tyttönen, jonka elämänasenne kuvastuu hänen käyttämissään jalkineissa. Hameenhelman alta pilkistelevät koristossut kertovat pienestä kapinahengestä ja pyrkimyksestä yksilöllisyyteen. Uskonto ei selvästikään ole Wadjdan juttu, Koraanin säkeiden pänttääminen koulussa ei hänen lempipuuhaansa. Naapurustossa asuvan Abdullah-pojan (Abdullrahman Al Gohani) kanssa kisaileminen on paljon antoisampaa ja hauskempaa. Mutta pojalla on jotakin, mikä Wadjdalta puuttuu, nimittäin polkupyörä. Siispä Wadjdakin päättää hankkia sellaisen. Se ei ole helppoa kulttuurissa, jossa "tytöt eivät pyöräile". Mutta Wadjdapa keksii keinon: jos hän onnistuisi voittamaan koulussa järjestettävän Koraani-kilpailun, hän voisi ostaa pyörän itse palkintorahoillaan.
Juonen tasolla Wadjda ei suuria yllätyksiä tarjoa. Oikeastaan seon jopa turhauttavan yllätyksetön juonenkulultaan. Mutta varovaisen optimistisena kuvauksena siitä, millainen naisen asema Saudi-Arabiassa on ja mihin suuntaan se saattaa olla muuttumassa – Wadjdan tapaisten asioita kyseenalaistavien tyttösten ansiosta –, elokuva puolustaa paikkaansa hyvin. Oletettavasti siitä johtuen leffa on myös saanut palkinnon toisensa perään maailman festivaaleja kiertäessään. Plus että Waad Mohammed on pääosassa juuri niin söpö ja valloittava kuin hänen pitääkin olla.
Ehkä kiinnostavimmillaan Wadjda on kuvatessaan päähenkilön kotioloja. Ne eivät paljoakaan eroa tyypillisen länsimaisen esiteinin vastaavista. Kaikki olennaiset asiat kuten poppivehkeet, jättitelevisiot ja peliohjaimet löytyvät. Harvoin kotona oleva isäkin (Sultan Al Assaf) vaikuttaa oikein mukavalta mieheltä. Wadjda ihailee häntä, ja isäkin näyttää rakastavan sekä Wadjdaa että vaimoaan (Reem Abdullah). Mutta. Wadjda on tyttö. Eikä hänellä ole veljeä. Se tarkoittaa, että Wadjdan isän täytynee ottaa itselleen toinen vaimo. Näin homma Saudeissa toimii. Ainakin vielä tänään. (24.9. Bio Rex Helsinki, R&A -ohjelmistoa)
+ kiintoisa kurkistusikkuna saudikulttuuriin
+ käsittelee yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta
+ valloittava pääosanesittäjä
− konventionaalinen ja yllätyksetön juoni
Kuten tästä kirjoituksestanikin näkyy, on Alfred Hitchcockin Psyko (1960) yksi kaikkien aikojen leffahelmistä, monien muidenkin kuin minun mielestäni. Näin ollen Hithcockista ja nimenomaan Psykon syntyvaiheista kertova elokuvakin on lähtökohtaisesti varsin kiintoisa tapaus. Mukavan viihdyttävän Hitchcock-muotokuvan brittiohjaaja Sacha Gervasi onkin saanut aikaiseksi Stephen Rebellon kirjan pohjalta. Kyseessä on toimittajataustaisen Gervasin ensimmäinen feature. Tätä ennen hän on ohjannut vain kanadalaisesta Anvil-hevibändistä kertovan mainion dokumentin Anvil: The Story of Anvil (2008).
Hitchcock perustuu Rebellon vuonna 1990 ilmestyneeseen kirjaan Alfred Hitchcock and the Making of Psycho. Kirja on dokumentaarinen, mutta Gervasin leffa on faktapohjaista fiktiota. Hitchcockia esittää Anthony Hopkins ja vaimo Alma Revilleä Helen Mirren. Näiden kahden välisen suhteen kuvaus on jutun parasta antia, paljolti Hopkinsin ja Mirrenin hienojen näyttelijäsuoritusten ansiosta. Elokuva tuo kiitettävästi esiin sen kuinka tärkeä taustavaikuttaja Alma miehensä uralle oli. Sellaiseenkin vihjataan, että ilman Alman panosta Hitchcock ei olisi ollut ollenkaan sellainen nero kuin millaisena hänet tunnetaan, mikä luultavasti on tottakin. Pariskuntahan avioitui jo 1926, ja paitsi että Alma oli käsikirjoittamassa suurta osaa varsinkin miehensä varhaistöistä, oli hän korvaamaton apu myös monta myöhempää Hitchcock-leffaa viimeisteltäessä. Sanotaan, että Psykon viimeistä versiota leikattaessa Alma ainoana koko työryhmästä havaitsi Janet Leigh'n vetäneen henkeä tilanteessa, jossa tämän piti esittää kuollutta.
Toisella tasolla Hitchcock kuvaa niitä vaikeuksia, joita Alfredilla oli vastahakoisten tuottajien ja sensuuriviranomaisten kanssa Psykoa valmistellesssaan. Aihetta ei pidetty sopivana eleganteilla trillereillä maineensa luoneelle ohjaajalle, joka puolestaan halusi osoittaa kykenevänsä muuhunkin, tässä tapauksessa tekemään halvalla hyvän kauhufilmin. Palo ja itseluottamus olivat niin kovia, että kun Paramount kieltäytyi rahoittamasta elokuvaa, Hitchcock rahoitti sen itse, vaikka se edellytti muun muassa kotitalon panttaamista lainojen vakuudeksi.
Mitään suuria paljastuksia tai syväsukellusta Hitchcockin persoonaan leffa ei tarjoa, mutta hauska Hitchcockin nahkoihin uppoutunutta Hopkinsia on katsella. Hitchcockista, elokuvantekemisen proseduurista ja elokuvan historiasta kiinnostuneille tämä on tietenkin must-see. Sivuosanäyttelijöistä pitää nostaa esiin James D'Arcy, joka varsinkin avauskohtauksessaan on hätkähdyttävän hyvä Anthony Perkins. Tai ehkä paremminkin Norman Bates. Muutkin pääroolit on ainakin säteilyvoimalla mitaten tasokkaasti miehitetty: Janet Leigh'nä nähdään Scarlett Johansson, Vera Milesina Jessica Biel, agenttina Michael Stuhlbarg, sihteerinä Toni Collette ja kirjailija Whitfield Cookina, jonka yhteistyö Alman kanssa saa Hitchin mustasukkaiseksi, Danny Huston.
Tekeleen tylsintä ainesta ovat Hitchcockin ja Norman Batesin hahmon esikuvan, sarjamurhaaja Ed Geinin (Michael Wincott) väliset kuvitteelliset vuoropuhelut. Oikea Hitchcock tuskin olisi moisiin latteuksiin sortunut. (14.9. Kino Myyri)
+ herkullinen aihe
+ Hopkins ja Mirren loistavia
+ viihdyttävä stoori
− mukana myös latteuksia
Tämänkesäinen ulkomaanlomamatkamme suuntautui elokuussa Pohjois-Italiaan. Ajankohdan ja suunnan määräsi hinku päästä kokemaan Ennio Morriconen konsertti, kun sellainen mahdollisuus kerran osui näköpiiriin. Vaikka reissu ei muilta osin ollutkaan elokuvateemainen, näin filmihulluna on kuitenkin kiintoisaa tutkailla vierailukohteidemme yhteyksiä leffakulttuuriin ja -historiaan. Niistä vähän juttua seuraavassa. Morriconeen palaan artikkelin lopussa.
Milano
Aloitimme turneemme Milanosta ja sinne sen myös päätimme. Näin siksi, että tämä Italian toiseksi suurin kaupunki oli Veronaa lähin paikkakunta, jonne sai suorat lennot Helsingistä meille sopivilla aikatauluilla ja hinnoilla. Milano tunnetaan merkittävänä teollisuuskaupunkina ja muotimaailman keskuksena, mutta kyllä siellä riittää nähtävää ja koettavaa myös kaltaisilleni kulttuurihistoriasta kiinnostuneille matkailijoille. Juontaahan kaupungin historia niinkin kauas kuin 400-luvulle eKr.
Must see -listamme kärjessä oli kaksi kuuluisaa kirkkoa: goottilaisen rakennustaiteen ylittämättömiin mestariteoksiin kuuluva tuomiokirkko (Il Duomo di Milano) sekä UNESCO:n maailmanperintöluetteloonkin listattu Santa Maria delle Grazie. Jälkimmäinen ennen kaikkea siksi, että siellä sijaitsee kaupungin taideaarteista huomattavin, Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen -seinämaalaus. Tuon teoksen suuresta suosiosta – joka ainakin osittain on Dan Brownin Da Vinci -koodin ja siitä tehdyn elokuvan ansiota – kertoo jotakin se, että maalauksen voi käytännössä nähdä vain varaamalla paikan viidentoista minuutin mittaiseen näyttöön tai sellaisen sisältävään opastettuun kierrokseen hyvissä ajoin etukäteen. Minä onnistuin hankkimaan liput viikkoa ennen määräpäivää täältä. Kokemuksemme perusteella voin lämpimästi suositella Leonardo a Milanon opastettua kierrosta.
Pyhä ehtoollinen on kiistatta näkemisen arvoinen teos – vaikuttava osin siksikin, että se sijaitsee juuri siinä tilassa, jossa ja johon se on alunperin tehty. Entisen munkkien ruokailuhuoneen seinää koristava maalaushan kuvaa hetkeä, jolloin Jeesus on juuri sanonut opetuslapsilleen: "Yksi teistä on minut kavaltava". En ryhdy teosta tässä sen kummemmin analysoimaan, mainitsenpahan vain pari mieleeni juolahtanutta tapausta, joissa sitä on käytetty elokuvakohtauksen inspiraationa: kerjäläisten juhlat Luis Buñuelin Viridianassa (1961) ja tiedustelujoukkueen ateriointihetki Olli Saarelan Rukajärven tiessä (1998). Omat valkokangasvariaationsa teoksesta ovat luoneet myös Robert Altman (M.A.S.H., 1970) ja Mel Brooks (Mieletön maailmanhistoria, 1981).
Milanoon sijoittuvista elokuvista tunnetuimpia ovat Vittorio De Sican Milanon ihme (1951), Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (1960) ja Michelangelo Antonionin Yö (1961). Näistä itselleni tuttuja ovat Rocco ja Yö, jotka molemmat olen nähnyt useaan kertaan, tosin en kumpaakaan ihan äskettäin. Roccoa voinee hyvällä syyllä sanoa kaikkien aikojen Milano-leffaksi, vaikka se ei annakaan kaupungista kovin mairittelevaa kuvaa. Voimakkaan yhteiskuntakriittinen teos kertoo siitä kuinka eteläitalialainen suurperhe hajoaa sen jouduttua isän kuoleman jälkeen muuttamaan jotenkin toimeen tullakseen teollisuusveturi Milanoon. Elokuvan sykähdyttävimpiin ja mieleenpainuvimpiin kuuluu kohtaus, jossa Rocco (Alain Delon) ja Nadia (Annie Girardot) käyvät tärkeän keskustelun Duomon kattotasanteella. Paikka on säväyttävä myös rakennustaiteellisesti ja näköalojensakin takia, mutta kytkös yhteen maailman parhaista elokuvista teki siellä käynnistä minulle erityisen merkityksellisen.
Rocco ja Nadiakin kävivät täällä.
Duomon ympäristöön sijoittuu myös Milanon ihmeen fantastinen loppuhuipennus. Toivottavasti pääsen pian korjaamaan sen puutteen, että tuo maagista realismia neorealismiin sekoittava klassikko on minulta yhä näkemättä. Muita kiinnostavia vielä näkemättömiä Milano-leffoja ovat ainakin Antonionin esikoinen Erään rakkauden tarina (1950) ja Luca Guadagninon kehuttu Rakkautta italialaisittain (2009).
Italialaisen elokuvan klassisen kauden suurista ohjaajista Visconti (1906–1976) oli myös syntyjään milanolainen. Hän on kiintoisa tapaus siinäkin mielessä, että hänen sukunsa on näytellyt merkittävää roolia Milanon ja koko Italiankin historiassa. Yksi Luchinon esi-isistä oli Ottone Visconti, joka tultuaan valituksi Milanon arkkipiispaksi vuonna 1262 aloitti lähes kaksisataa vuotta kestäneen Visconti-suvun valtakauden Lombardiassa. Visconti-nimi itsessään on peruja suvun miespuolisille jäsenille pari sataa vuotta aiemmin myönnetystä varakreivin (italiaksi visconte, monikossa visconti) arvosta. Viscontit hallitsivat Milanoa aluksi maaherroina ja sittemmin herttuoina, kunnes ilman miespuolista perijää jääneen Filippo Maria Viscontin kuoleman (1447) jälkeen valta siirtyi – lyhyen tasavaltavaiheen jälkeen – Filippon vävylle Francesco I Sforzalle ja aikanaan hänen jälkeläisilleen. Castello Sforzesco ja Duomo, joiden kummankin rakennustyöt aloitettiin Visconti-suvun mahtimiesten toimesta 1300-luvulla, muistuttavat omalla ylväällä tavallaan tämän lombardialaisen aatelissuvun pitkästä ja värikkäästä historiasta.
Lieneekö Don Luchino Visconti di Modrone, Modronen kreivi, kokenut aristokraattisen taustansa enemmän rasitteena kuin siunauksena. Ainakin hän itse omaksui marxilaisen maailmankatsomuksen ja ansioitui varsinkin uransa alkupuolella työväenluokan ongelmien kuvaajana. Tämän linjan päätepiste ja huipennus on juuri Rocco. 1960-luvun alusta alkaen Visconti keskittyi entistä henkilökohtaisempiin, usein historiallisiin aiheisiin. Hänen tunnetuin ja arvostetuin elokuvansa on Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin perustuva Tiikerikissa (1963), joka kuvaa Italian yhdistymistä ja sen mukanaan tuomaa luokkayhteiskunnan murtumista sisilialaisen ruhtinaan näkökulmasta. Monet ovat nähneet sen päähenkilössä ohjaajan omakuvan.
Visconti oli myös huomattava teatteri- ja oopperamies, usein nähty hahmo esimerkiksi Milanon maineikkaassa La Scalassa, jonka mielenkiintoisessa museossa tulin myös piipahtaneeksi. Visconti ohjasi La Scalaan monta Maria Callasin tähdittämää oopperaa 1950-luvulla.
Gardajärvi
Milanosta siirryimme seuraaviksi kolmeksi vuorokaudeksi Gardajärven laitamille, ensin järven eteläpuolella sijaitsevaan Peschieraan ja myöhemmin koillisrannikolle Malcesineen. Suunnitelmissa oli polkupyöräretki Peschierasta Borghetton kylään, mutta tämä retki jäi erinäisistä syistä toteutumatta. Borghettoa on sanottu yhdeksi Italian kauneimmista kylistä ja vastaavanlaisin superlatiivein on luonnehdittu myös tuota nimenomaista Mincio-jokea seurailevaa pyöräilyreittiä. Elokuvan maailmankartalle Borghettonkin on vienyt Luchino Visconti, joka kuvasi siellä joitakin kohtauksia upeaan Sensoonsa vuonna 1954. Paikka liittyy myös Viscontin sukuhistoriaan, sillä siellä sijaitsee Gian Galeazzo Viscontin 1300-luvun lopulla rakennuttama silta, joka yhä tunnetaan nimellä Ponte visconteo. Visconti-nimi tulee vastaan monen muunkin tämän seudun paikkakunnan historiaan tutustuttaessa.
Gardan postikorttimaisemia hyödyntävistä elokuvista ehkä tunnetuin ja ainakin suurimmat yleisöt saanut on James Bond -seikkailu Quantum of Solace (Marc Forster 2008). Sen tyypillisen vauhdikasta avausjaksoa on kuvattu muun muassa Malcesinen ja Rivan välisellä tieosuudella. Samainen reitti tuli tutuksi meillekin, kun pyörähdimme pikaisesti Rivassa ennen asettumistamme Malcesinen pohjoispuolella sijaitsevaan pikkuruiseen Navenen kylään. Bondin vierailusta näillä seuduin sain kuitenkin tietää vastaa kotiin palattuamme.
Luultavasti pahamaineisin, kenties merkittävin ja varmasti kiistellyin Gardan alueella kuvatuista elokuvista on Pier Paolo Pasolinin viimeiseksi jäänyt Salò eli Sodoman 120 päivää (1975). Se sijoittuu nimensä mukaisesti Gardajärven länsirannalla sijaitsevaan Salòon ja kertoo markiisi de Saden romaania mukaillen fasistien harjoittamasta äärimmäisen julmasta paikallisten nuorten nöyryytyksestä ja kidutuksesta. Todellisuuspohjaa tarinalla on ainakin sen verran, että Salò toimi toisen maailmansodan loppuvaiheissa fasismin viimeisenä linnakkeena Italiassa. En ole tätä järkyttäväksi ja kuvottavaksikin sanottua vallan väärinkäytön kuvausta nähnyt, emmekä me myöskään tuolla puolella järveä nyt käyneet. Elokuva kyllä kiinnostaisi ainakin yleissivistysmielessä joskus katsoa. Tämän kirjoituksen teemoihin sen liittää tapahtumapaikan lisäksi ylistetty Ennio Morriconen musiikki.
Gardan alueella, tarkemmin sanottuna Lazisen taajamassa, sijaitsee myös elokuvateemainen huvipuisto Movieland, jonka ohitimme siirtyessämme bussilla Malcesinesta takaisin Peschieraan ja sieltä edelleen seuraavaan vierailukohteeseemme. Miksi juuri Laziseen on tällainen huvipuisto perustettu, sitä en tiedä. Taatusti ei ainakaan Pasolinin tai Viscontin fanien iloksi. Indiana Jonesin, Rambon ja Lara Croftin ystävät saattavat siellä viihtyäkin.
Venetsia
Seuraava kohteemme oli Venetsia, joka lienee maailman kaupungeista elokuvatuimpia, ainakin kokoonsa nähden. Näkemiäni Venetsia-teemaisia tai ainakin osittain Venetsiassa kuvattuja elokuvia ovat ikäjärjestyksessä Othello (Orson Welles 1952), Senso (Luchino Visconti 1954), Kolme kolikkoa lähteessä (Jean Negulesco 1954), Eeva (Joseph Losey 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (Terence Young 1963), Kuolema Venetsiassa (Luchino Visconti 1971), Kauhunkierre (Nicolas Roeg 1973), Kuuraketti (Lewis Gilbert 1979), Pienet sydämet (George Roy Hill 1979), Suuri gangsterisota (Sergio Leone 1984), Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Steven Spielberg 1989), Tyttö nimeltä Nikita (Luc Besson 1990), Kaikki sanovat I Love You (Woody Allen 1996), Englantilainen potilas (Anthony Minghella 1996), Lahjakas herra Ripley (Anthony Minghella 1999), Venetsian kauppias (Michael Radford 2004), Casino Royale (Martin Campbell 2006) ja Gomorra (Matteo Garrone 2008).
James Bondkin on käynyt Venetsiassa siis peräti kolmesti. Voimakkaimmin minuun vaikuttaneita Venetsia-elokuvia (lue: elokuvia, joissa Venetsia on muutakin kuin pelkkä kulissi) ovat kuitenkin Senso, Kuolema Venetsiassa ja Kauhunkierre.
Sensossa itävaltalaisten miehittämä 1860-luvun Venetsia kehystää tunnekuohuista draamaa aatelisnaisesta, joka intohimoisen rakkauden sokaisemana pettää niin aviomiehensä, kansansa kuin lopulta itsensäkin. Aidoista venetsialaismiljöistä on näyttävimmin esillä oopperatalo La Fenice, jossa elokuvan upea alkujakso tapahtuu ja jossa se on myös oikeasti kuvattu. Tarkoitus oli tietysti osuttaa La Fenice kävelykierroksemme varteen, mutta matkaväsymyksen, pikku flunssan ja tiukan aikataulun yhteisvaikutuksesta meidän oli jätettävä tuo osa San Marcon kaupunginosasta tällä kertaa väliin.
Toisessa Venetsia-leffassaan Visconti kuvaa eri tavalla kiusallista tunnemyllerystä. Kuolema Venetsiassa kertoo säveltäjästä, joka Venetsiassa lomaillessaan kiinnostuu pakkomielteenomaisesti samassa hotellissa majailevasta täydellisen kauniista teinipojasta. Historiallisena kehyksenä on koleraepidemian kourissa kamppaileva 1900-luvun alun Venetsia. Tämä Thomas Mannin romaanin filminnös on kuvattu pääosin Lidon saarella sijaitsevassa Grand Hotel des Bainsissä, jonne myös Venetsian elokuvajuhlille saapuvat filmitähdet ja muut raharikkaat ovat perinteisesti majoittuneet. Lido on isännöinnyt maailman vanhinta ja yhä maailman arvostetuimpiin kuuluvaa elokuvafestivaalia vuodesta 1932. Tämänvuotiset, seitsemännetkymmenennet festarit olisivat alkaneet 28. elokuuta eli tasan viikko visiittimme jälkeen.
Monien sekä Venetsiaa että elokuvaa tuntevien mielestä kaikkein paras Venetsia-leffa on Nicolas Roegin Kauhunkierre. Olisikin korkea aika nähdä uudestaan tämä Daphne du Maurierin novelliin perustuva painajainen, jonka olen viimeksi nähnyt joskus 20–25 vuotta sitten. Elokuva käsittelee lapsen menetystä ja sen vaikutusta parisuhteeseen, ja sitä on kiitelty nimenomaan autenttisesta Venetsia-tunnelmastaan. On syytä tähdentää, että kyseessä ei ole se tunnelma jonka turistit yleensä kokevat. Talsiessamme keskiyöllä Piazza San Marcolta kohti San Polon kaupunginosassa sijainnutta majapaikkaamme, rättiväsyneinä ja pari tarkoituksetonta mutkaa tehden, mekin tunsimme, että tämä sokkeloinen kaupunki saattaa joskus olla arvaamaton ja muuttua hetkessä lumoavasta ahdistavaksi. Epäilemättä varsinkin talvella. Voin hyvin kuvitella, että Kauhunkierre on lähtenyt kehkeytymään jostakin tämänsuuntaisesta havainnosta.
Verona Veronan ovat elokuvan maailmankartalle vieneet teinirakastavaiset nimeltä Romeo ja Julia. Shakespearen näytelmistä myös Kaksi nuorta veronalaista ja Kuinka äkäpussi kesytetään sijoittuvat tähän jo roomalaisajalla kukoistaneeseen maaliikenteen solmukohtaan, mutta kumpikaan ei ole maineeltaan Romeon ja Julian luokkaa. Kaupunki myös ottaa kaiken hyödyn irti tuosta maineesta. Liioittelematta voidaankin sanoa, että 1500-luvulla elänyt englantilainen näytelmäkirjailija – joka tiettävästi ei itse koskaan käynyt Italiassa – on tehnyt Veronan turistibisneksen hyväksi enemmän kuin kukaan muu.
Romeo ja Julia on myös Shakespearen näytelmistä filmatuimpia. Joidenkin laskelmien mukaan se on peräti filmatuin kaikista maailman näytelmistä. Kymmenistä leffaversioista maineikkaimpia ovat George Cukorin (1936), Renato Castellanin (1954) ja Franco Zeffirellin (1968) näkemykset sekä Baz Luhrmannin modernisaatio vuodelta 1996. Hämmästyttävää kyllä minä en ole nähnyt niistä mitään, kuten en muitakaan aiheen tulkintoja, paitsi jos sellaiset vapaammat mukaelmat kuin West Side Story (1961) huomioidaan. Eniten kiinnostaisi nähdä kehuttu Zeffirellin versio, jossa pääosia näyttelevät kutakuinkin oikean ikäiset Leonard Whiting ja Olivia Hussey. Kiinnostuneena odottelen myös Carlo Carlein uunituoreen Romeo ja Julia -sovituksen mahdollista Suomen ensi-iltaa. Sen trailerissa vilahtelee lupaavasti monta tuttua paikkaa:
Via Cappellolla sijaitsevasta Julian talosta tuli suosittu nähtävyys Cukorin elokuvan myötä. Parveke, jolla sadattuhannet turistit vuosittain kuvauttavat itsensä, on itse asiassa lisätty rakennukseen vasta elokuvan ensi-illan jälkeen. Talon itsessään tiedetään kuitenkin olleen olemassa jo 1100-luvulla, ja joidenkin lähteiden mukaan Cappellettin perhe on todella asunut siinä.
Romeo ja Juliahan ovat fiktiivisiä henkilöitä, mutta tarina Montague- (Montacchi-) ja Capulet- (Cappelletti-) sukujen keskinäisestä vihanpidosta on tosipohjainen. Ensimmäinen maininta aiheesta löytyy jo Dante Alighierin vuosina 1308–1312 kirjoittamasta Jumalaisesta näytelmästä. Tarinan nuoret rakastavaiset taas esiintyvät ensimmäisen kerran Mariotto- ja Ganozza-nimisinä Masuccio Salernitanon Sienaan sijoittuvassa novellissa 1400-luvun loppupuolella. Luigi da Porto toi tragedian takaisin Veronaan 1530 ilmestyneessä teoksessaan "Kahden jalosukuisen rakastavaisen tarina", jossa päähenkilöt ovat nimeltään Romeus ja Giulietta. Da Porton kuoltua Matteo Bandello kirjoitti aiheesta vielä oman tulkintansa, joka sitten levisi käännöksenä ensin Ranskaan ja sieltä Englantiin, jossa se viimein herätti myös kaikkien aikojen suurimman näytelmäkirjailijan huomion. Tiede-lehden kiintoisa artikkeli aiheesta täällä.
Sänky, joka näytteli Julian sänkyä
Zeffirellin Romeossa ja Juliassa.
Morricone live all'Arena Ensimmäisen vuosisadan alussa eKr. rakennettu Italian vanhin säilynyt amfiteatteri Arena di Verona tarjosi näyttävät puitteet Ennio Morriconen konsertille. Marraskuussa 85 vuotta täyttävä roomalainen on eniten arvostamiani eläviä säveltaiteilijoita ja siitä harvinainen elokuvasäveltäjä, että hän pystyy omalla panoksellaan tekemään mistä tahansa muuten keskinkertaisesta elokuvasta hyvän ja hyvästä elokuvasta unohtumattoman. Un grande maestro.
22. elokuuta järjestetyssä konsertissa Morricone esiintyi RAI:n orkesterin (Orchestra Sinfonica Nazionale della RAI) ja Veronan oman kuoron (Coro Lirico Sinfonico di Verona) kanssa. Aloituskappale oli minulle entuudestaan tuntematon Varianti su un segnale di polizia, joka on omistettu mafianvastaisessa taistelussa vuonna 1992 henkensä menettäneille tuomareille Giovanni Falconelle ja Paolo Borsellinolle. Seuraavaksi kuultiin tunnuskappale Giuseppe Tornatoren Baarìa-elokuvasta (2009) sekä kaksiosainen sikermä, joka oli koostettu Mauro Bologninin elokuvien Per le antiche scale (1975) ja Musta leski (1976) musiikista. Nämäkin hienot sävellykset olivat minulle entuudestaan outoja.
Parhaiten Morricone tietysti tunnetaan yhteistyöstään Sergio Leonen kanssa. Näin asia kiistämättä on, vaikka Leone onkin ohjannut vain kuusi niistä yli viidestäsadasta elokuvasta tai tv-sarjan jaksosta, joissa on Morriconen musiikkia. Veronan konsertin Leone-osuus oli puristettu yhteen sikermään, joka muodostui elokuvien Hyvät, pahat ja rumat (1966), Huuliharppukostaja (1968) ja Maahan, senkin hölmö! (1971) teemasävelmistä sekä Hyvien, pahojen ja rumien lopussa soivasta L'estasi dell'Oro -kappaleesta. Laulusolistina oli sopraano Susanna Rigacci. Tämä oli konsertin yllätyksettömin numero mutta silti yksi sen kohokohdista, luonnollisesti. Varsinkin L'estasi dell'Oro tuntui saavan yleisönkin ekstaasiin.
Seuraavana vuorossa ollutta Meditazione Oralea en myöskään ollut aiemmin kuullut. Kappale oli siitä erikoinen, että siinä oli pääosassa nauhalta soitettu Pier Paolo Pasolinin puhe. Oiva vastaveto sitä edeltäneelle hittikimaralle.
Cinema Paradison (Giuseppe Tornatore 1988) tunteellinen nimikappale oli konsertin kohottavimpia hetkiä. Upea kokonaisuus oli myös sen jälkeen kuultu yli puolituntinen Cinema dell'Impegno -sikermä, johon oli koottu musiikkia sellaisista poliittisesti kantaaottavista elokuvista kuin La Luz Prodigiosa (Miguel Hermoso 2003), Taistelu Algeriasta (Gillo Pontecorvo 1966), Julma kierre (Giuliano Montaldo 1971), Epäilyksen yläpuolella (Elio Petri 1970), Sostiene Pereira (Roberto Faenza 1995), La classe operaia va in paradiso (Elio Petri 1971), Sodan arvet (Brian De Palma 1989) ja Queimada (Gillo Pontecorvo 1969). Bonuksena tässä oli vokaaliosuudet hoitanut upeaääninen portugalilaistähti Dulce Pontes.
Konsertti huipentui ylevöittävään kolmen kappaleen (Gabriel's Oboe, Falls ja On Earth as it is in Heaven) koosteeseen elokuvan Linnake (Roland Joffé 1986) musiikista. Liikutuksen kyyneliä ei voinut estää.
Morricone taputettiin lavalle vielä neljä kertaa. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin Here's to You (sekin elokuvasta Julma kierre) kuoron laulamana. Susanna Rigacci palasi lavalle esittämään uudestaan L'estasi dell'Oron, Dulce Pontes vuorollaan Sostiene Pereiran. Juhlavana päätöksenä kuultiin vielä kerran myös mahtava kuoroteos On Earth as it is in Heaven.
Kaksituntinen konsertti oli juuri niin upea elämys kuin sen saattoi odottaakin olevan. Onnistunut yhdistelmä klassikoita ja uudempaa tuotantoa, tutuinta ja vähemmän tuttua Enniota. Se oli myös hieno osoitus siitä kuinka monipuolinen säveltäjä Morricone on. Olen onnellinen siitä, että sain kokea tämän. Voisin hyvin kuvitella uusivanikin kokemuksen.
Laina-DVD:ltä tuli katseltua mielenkiintoinen moderni klassikko, jota en olekaan aiemmin nähnyt. Ohjaajansa suurimpiin menestyksiin ansaitusti kuuluva Mehän rakastimme toisiamme niin paljon kertoo hauskan ja koskettavan tarinan kolmesta ystävyksestä, joiden erilaisissa elämänkuluissa peilautuu sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallinen kehitys.
Antonio (Nino Manfredi), Gianni (Vittorio Gassman) ja Nicola (Stefano Satta Flores) ovat ystävystyneet sodan aikana partisaaneina toimiessaan. Rauhan tultua elämä kuitenkin alkaa viedä heitä eri suuntiin. Antonio on kolmikosta maanläheisin, vaatimaton ja periaatteistaan tiukasti kiinni pitävä sairaalatyöläinen, jolle suurinta nautintoa elämässä tuottaa hyvä ruoka hyvässä seurassa tutussa trattoriassa. Lakimieheksi opiskellut Gianni sitä vastoin hylkää aiemmat ihanteensa heti, kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus helppoon rikastumiseen. Kiihkomielinen kommunisti Nicola omistautuu elokuvataiteelle käytännön elämästä ja omasta perheestäänkin vieraantuen.
Samalla kun Scola piirtää mainittuja hahmoja kyninään käyttäen kokonaiskuvaa sodanjälkeisestä Italiasta, tekee hän myös kunniaa itseään innoittaneille italialaisen elokuvan jättiläisille, eritoten Vittorio De Sicalle ja Federico Fellinille, jotka myös nähdään cameorooleissa esittämässä itseään. De Sican Polkupyörävarkaalla on myös iso rooli elokuvan juonenkulussa, ja yhdessä kohtauksessa vieraillaan Fellinin Ihanan elämän kuvauspaikalla. Siinä nähdään omana itsenään myös näyttelijälegenda Marcello Mastroianni, jonka kanssa ohjaaja myöhemminkin monta kertaa työskenteli. De Sica muuten kuoli muutamaa viikkoa ennen C'eravamon ensi-iltaa, mistä syystä Scola on omistanut leffan hänelle.
Tarinan tärkeä nainen, ystävysten yhteinen elämän kiintopiste, on herttainen Luciana (Stefania Sandrelli), johon kukin miehistä ihastuu ja tuntee vetoa läpi vuosikymmenten. Tämä yhteinen rakkaus tietenkin myös jäytää ystävyyttä, vaikka herrat eivät sitä mielellään tunnusta. Enemmän toveruksia kuitenkin ajavat erilleen erilaiset luonteet, jotka korostuvat ajan ja elämän myllerryksessä. "Meidän piti muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttikin meidät", kuuluu elokuvan teemat ja tunnelmat täydellisesti kiteyttävä avainrepliikki Antonion lausumana.
Elämän ja ihmisluonnon kompleksisuutta yleisemminkin kuvastava tarina koskettaa, koska se tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta. Tunnistan itseni niin hyväsydämisessä Antoniossa kuin filmihullussa Nicolassakin, ja ymmärrän myös itsepetokseen ajautuvaa Giannia. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö nämä henkilöt olisi totta. He yhdessä ovat Italia ja Ettore Scola ja minä ja sinä.
Rennonletkeässä elokuvassa on myös hauskoja kerronnallisia oivalluksia. Varsinkin alkupuoliskolla näyttelijät muun muassa heittäytyvät tuon tuostakin puhumaan suoraan meille, katsojille. Vekkulisti Scola hyödyntää myös teatterin puolelta lainattua temppua, jolla pysäytetään toiminta ja mennään kuuntelemaan henkilöiden ajatuksia. Nämä vieraannuttamiskeinot eivät tunnu itsetarkoituksellisilta, vaan ne on saatu luontevasti nivottua osaksi kerrontaa. Näyttelijätkin ovat mahtavia.
(Katsottu kahdesti elo-syyskuussa.)
+ täyteläiset henkilöhahmot
+ koskettava ja hauska tarina
+ rento ote kerrontaan
+ hyvät näyttelijät
Saalistajat
(The Professionals, USA 1966)
John Sturgesin ryhmä-miehiä-suorittamassa-vaarallista-tehtävää-westernissä miljonääri palkkaa neljä onnensoturia kaappaamaan vaimonsa takaisin hänet kidnapanneelta meksikolaisroistolta. Karismaattiset tähtinäyttelijät, erityisesti Lee Marvin ja Burt Lancaster, ovat tämän toimintapainotteisen ja melko viihdyttävän länkkärin parasta antia. Muita "ammattilaisia" näyttelevät Robert Ryan ja Woody Strode, jotka kyllä jäävät pahasti edellisten varjoon. Ralph Bellamy, Jack Palance ja Claudia Cardinale täydentävät mahtavan tähtikaartin. Stoorissa on hienoa se, etteivät asetelmat ole niin mustavalkoisia kuin tavallisesti. Sankarit eivät ole puhtoisia eivätkä roistotkaan yksiselitteisesti pahoja. Asioilla on niin sanotusti puolia. Mutta genreen tietysti kuuluu, että ihmishenki on halpaa. Joka tapauksessa kesäkuinen lauantai-ilta vierähti tämän parissa rattoisasti. Luullakseni olen leffan ainakin kerran aiemminkin nähnyt. (1.6. Netflix)
★★★★★ Lainsuojaton
(The Outlaw Josey Wales, USA 1976)
Clint Eastwood esittää ohjaamassaan sisällissota-westernissä farmaria, joka kostaakseen perheensä teurastuksen liittyy etelävaltiolaiseen sissiryhmään ja josta siten tulee lainsuojaton sodan päätyttyä. Clintin ihastusta näyttelevään Sondra Lockeen ohjaaja-tähti ihastui oikeastikin, ja tästä tulikin sittemmin rouva Eastwood. Humoristista lisäväriä tarinaan tuo päähenkilön matkaan lyöttäytyvä, Chief Dan Georgen mainiosti esittämä intiaani. (8.6. Netflix)
★★★★★ Humiseva harju
(Wuthering Heights, USA 1939)
Laurence Olivier on tallirenki Heathcliff ja Merle Oberon talontyttö Cathy näiden kahden tuhoon tuomitusta rakkaudesta kertovassa Emily Brontën romaanin filminnöksessä, jonka William Wyler ohjasi ollessaan parhaassa terässään. Oli mielenkiintoista nähdä tämä 1800-luvun englantilaista luokkayhteiskuntaa kuvaava romanttisen melodraaman klassikko pitkästä aikaa nyt, kun Andrea Arnoldin vuoden 2011 versio (arvostelu täällä) on vielä melko tuoreessa muistissa. Siihen verrattuna Wylerin leffa on tietysti paljon suoraviivaisempi ja dialogipainotteisempi. Tapahtumat myöskin painottuvat selkeämmin pääparin aikuisvaiheeseen. Arnoldin elokuva on ehkä realistisempi ja uskottavampi, mutta tässä klassikkoversiossa on Hollywoodin kulta-ajan tuotteille ominaista taikavoimaa, joka nykyleffoista tuppaa puuttumaan. Sivuosanäyttelijätkin ovat parasta A-ryhmää: Edgar Lintonia esittää David Niven, hänen Isabella-siskoaan Geraldine Fitzgerald, palvelijoita Flora Robson ja Leo G. Carroll, Hindley Earnshaw'ta Hugh Williams ja lääkäriä Donald Crisp. Gregg Toland sai tyylikkäästä mustavalkokuvauksestaan Oscarin, joka ihme kyllä jäi hänen lyhyen mutta sitäkin huikeamman uransa (mm. Citizen Kane) ainoaksi. (9.6. Yle Teema)
★★★★★ Elephant
(Elephant, USA 2003)
Coloradon Littletonissa vuonna 1999 sattunut Columbinen kouluampumistapaus inspiroi Gus Van Santia kirjoittamaan ja ohjaamaan tämän kauhistuttavalla tavalla todenmakuisen nuorisoleffan. Pitkin, taidokkaasti toteutetuin steadicam-otoksin Van Sant kuvaa tavalliselta näyttävän koulupäivän kulkua tyypillisessä amerikkalaisessa lukiossa. Päivä on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen, sen päättävä veriteko yhtä järjetön kuin järkyttäväkin. Cannesin juryä tämä kylmän toteava ankeilu puhutteli Kultaisen Palmun ja parhaan ohjaajan palkinnon verran. Itsekin arvostan ennen kaikkea sitä, ettei ohjaaja ole lähtenyt psykologisoimaan eikä dramatisoimaan yli tarpeen. En silti suuremmin innostunut tapauksesta. (Netflix, kesäkuu)
★★★★★ Lust, Caution
(Lust, Caution, Kiina/Hong Kong/Taiwan/USA 2007)
Ang Leen 1930–1940-lukujen vaihteen Kiinaan sijoittuvassa vakoiludraamassa isänmaallinen naisopiskelija liittyy ihastuksensa innoittamana vastarintaliikkeeseen ja saa tehtäväkseen ujuttautua japanilaisten kanssa yhteistyötä tekevän maanpetturin rakastajattareksi, niin että tämä saataisiin houkuteltua salamurhaajien tähtäimeen. Tyylikkäästi toteutetussa, liiallista melodramaattisuutta visusti karttelevassa ja seksikohtauksiltaan siekailemattomassa tragediassa pääosia näyttelevät tulokas Tang Wei ja konkari Tony Leung Chiu-Wai. Mukana on jälkimmäisen vaimon roolissa myös toinen konkari Joan Chen. Kannatti tämäkin Kiinan ja Japanin lähihistoriaa valottava komea teos nähdä. (28.6. Yle Teema)
★★★★★
Avain
(The Key, Britannia/USA 1958)
Teeman sunnuntain klassikkopaikalla esitettiin Carol Reedin sota-aikaan sijoittuva melodraama, jota en muista aiemmin nähneeni. William Holden ja Trevor Howard näyttelevät hinaajalaivojen kippareita ja Sophia Loren jälkimmäisen naisystävää, jonka asunnon avain kulkeutuu perintönä kipparilta kipparille. Sota-ajan hankalaa asuntotilannetta ja hinaajakippareiden työn vaarallisuutta tämä kuvastanee, ylidramatisoidusti tietenkin niin kuin asiaan kuuluu. Ei mikään erityisen mieleenpainuva tapaus, kelpo viihdyke kumminkin. (21.7. Yle Teema)
★★★★★ Kotiopettajattaren romaani
(Jane Eyre, USA 1943)
Taas tuli Yle Teeman ansiosta bongattua yksi aiemmin näkemätön Hollywood-klassikko. Robert Stevensonin ohjaamassa Charlotte Brontë -filminnöksessä Joan Fontaine esittää Jane Eyreä, joka kärsittyään ensin tätinsä ja sitten orpokodin johtajan mielivaltaisista kasvatusmetodeista saapuu kotiopettajattareksi omituisen ristiriitaisesti käyttäytyvän, synkkää salaisuutta sisällään kantavan Edward Rochesterin (Orson Welles) linnaan. Welles hallitsee tätä painostavatunnelmaista viktoriaanista romanssia väkevällä läsnäolollaan, mutta ei hienovireisemmin näyttelevä, kauniisti sädehtivä Fontaine ollenkaan hänen varjoonsa jää. Fontaine kyllä näyttää pelaavan aika lailla samoilla aseilla kuin läpimurtopääroolissan Hitchcockin Rebekassa, jota elokuva muutenkin jonkin verran tunnelmaltaan muistuttaa. Lieneekö sillä sitten vaikutusta että kuvaajakin on sama kuin Rebekassa eli George Barnes. Sävellystyöstä taas on vastannut Wellesin kanssa tätä ennen jo pitkään yhteistyötä tehnyt Bernard Herrmann. Ei liene täysin tuulesta temmattua sekään väite, että Welles itse asiassa olisi tämän tyylikkään Fox-tuotannon varsinainen auteur. Nimittäin Welles oli aiemmin toteuttanut oman Mercury-teatterinsa suojissa samasta aiheesta radiokuunnelman, jota olivat tekemässä myös sekä Herrmann että elokuvan co-käsikirjoittajat John Houseman ja Aldous Huxley (kolmanneksi kirjoittajaksi on kreditoitu Stevenson). Sivuosanäyttelijöistä vangitsevimmin esiintyy Henry Daniell julmana orpokodin johtajana. 12-vuotias Elizabeth Taylor nähdään yhtenä orpokodin tytöistä. (29.7. Yle Teema)
★★★★★
Tappaja
(Suddenly, USA 1954)
Tätäkään Lewis Allenin ohjaamaa, sodanjälkeisen Amerikan perusturvattomuutta peilaavaa pikku jännäriä en liene aiemmin nähnyt. Suddenly-nimisessä pikkukaupungissa ryhmä palkkatappajia kaappaa omakotitalon asukkaineen aikomuksenaan murhata kalaretkelle saapuva Yhdysvaltain presidentti. Reaaliaikaisesti etenevä ja suurimmaksi osaksi kyseisen asunnon sisätiloissa tapahtuva trilleri kärsii hieman teatraalisuudesta, mutta Frank Sinatra on vakuuttava pääpahiksena, ja Sterling Hayden kaapattuna šeriffinä sekä James Gleason vallatun talon isäntänä tarjoavat hänelle kelpo vastuksen. Esityskopion pehmeä kuvanlaatu saattoi jonkin verran vaikuttaa saamaani yleisvaikutelmaan. Samoin se että katselun lomassa perkasimme laatikollisen punaherukoita. (29.7. Yle Teema)
★★★★★
On ihmisiä, jotka haluavat herättää huomiota, ja on ihmisiä, jotka eivät halua. Woody Allenissa, kuten monessa muussakin taiteilijassa, lienee vähän kumpaakin sorttia. Zeligissä hän käsittelee tuota ristiriitaisuutta varsin veikeällä tavalla. Leffa kertoo miehestä, josta tulee kuuluisa juuri siksi että hän pyrkii olemaan äärimmäisen huomiotaherättämätön.
Allen esittää tietenkin itse mestarisopeutuja Zeligiä, jolle on kehittynyt ainutlaatuinen kyky omaksua seurassaan olevien henkilöiden piirteitä. Ihmiskameleontti herättää ensin tiedepiirien, sitten mediaväen ja lopulta koko kansan huomion. Erityisesti hänestä kiinnostuu − ensin ammatillisesti ja myöhemmin henkilökohtaisesti − eräs psykiatri, jota esittää ohjaajan tuolloinen muusa Mia Farrow.
Zeligin vertaansa vailla oleva vitsi on siinä, että se on rakennettu tyypillisten historiallisista henkilöistä kertovien dokumenttien tapaan. Mukana on niin todellisten kuin fiktiivistenkin henkilöiden "haastatteluja" sekä "arkistomateriaalia", josta osa on aitoa 1920-luvun kamaa ja osa vain sen näköiseksi käsiteltyä. Zelig nähdään esimerkiksi häiritsemässä paavi Pius XI:n puhetta Pietarinkirkon parvekkeella sekä juhlimassa Charlie Chaplinin, F. Scott Fitzgeraldin, Tom Mixin ynnä muiden tuon ajan oikeiden julkimoiden kanssa W.R. Hearstin ökylinnassa. Jälki on niin taidokasta, että oikeaa arkistokuvaa on usein vaikea erottaa feikistä. Haastatteluosuuksissa Zeligiä "muistelevat" pokerinaamalla muun muassa historioitsija John Morton Blum, psykiatri Bruno Bettelheim sekä kirjailijat Saul Bellow, Irving Howe ja Susan Sontag. Farrowin esittämän tohtori Fletcherin niissä korvaa 83-vuotias Ellen Garrison elämänsä ainoassa elokuvaroolissa.
Pseudodokumenttina Zelig kuuluu ilman muuta samaan sarjaan sellaisten lajin valioiden kuin Hei, me rokataan (1984) ja Unohdetut kuvat (1995) kanssa. Kyseessä on myös hauska, nokkela ja jäljittelemättömän allenmainen rakkaudentunnustus ensinnäkin kuvauksen kohteena olevalle aikakaudelle ja toisekseen itse välineelle: elokuvalle ajan ja tiedon tallentajana. Yhtä lailla leffan voi ottaa metkana mediasatiirina tai lähilukuun houkuttavana tutkielmana yksilöllisyydestä, julkisuudesta ja sen sellaisesta. Natsienkin kustannuksella pilaillaan onnistuneesti, mikä juutalaisen elokuvantekijän ollessa kyseessä sykähdyttää aina.
Mielestäni tämä on yksi Allenin parhaista leffoista. Suosikkini on kohtaus, jossa tohtori Fletcher teeskentelee vain teeskentelevänsä lääkäriä saadakseen Zeligin suojauksen murtumaan. Siinä samoin kuin hetkeä myöhemmässä kohtauksessa, jossa Zelig tunnustaa tohtorille rakkautensa, Woody pistää todella parastaan niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, eikä Farrow yhtään huonommaksi jää. Hauska vitsi on sekin, että lopun ratkaisujaksossa Woody nähdään samassa kuvassa Hitlerin kanssa. Tarkkasilmäinen kyllä huomaa, ettei Hitler ole aito, mutta sillä ei ole merkitystä. Ja miten mainio onkaan perimmäinen syy Zeligin "sairauteen": hän ei ole nuorena kehdannut tunnustaa älykkökavereilleen, ettei ole lukenut Moby Dickiä. Briljanttia!
(Katsottu DVD:ltä kerran kesällä ja uudestaan syyskuussa.)
+ omaperäinen ja hauska idea
+ taidokas toteutus
+ Allen ja Farrow elämänsä vedossa
A Torinói ló, Unkari/Ranska/Saksa/Sveitsi/USA
Ohjaus Béla Tarr & Ágnes Hranitzky
Filosofi Friedrich Nietzschen (1844–1900) tiedetään saaneen hermoromahduksen Torinossa 1889. Legendan mukaan hän oli nähnyt erään miehen kurittamassa tottelematonta hevostaan, mennyt tästä kimpaantuneena väliin ja lyyhistynyt sen jälkeen katuun. Olipa totuus mikä tahansa, komeista viiksistään ja "Jumala on kuollut" -toteamuksestaan kuulu ajattelija ei koskaan toipunut tapauksesta vaan eli lopun elämäänsä mielisairaana.
Béla Tarrin viimeisin ja hänen oman ilmoituksensa mukaan myös viimeiseksi jäävä elokuva Torinon hevonen, jonka hän on ohjannut yhdessä vaimonsa ja monivuotisen leikkaajansa Ágnes Hranitzkyn kanssa, alkaa edellä mainitulla Nietzscheen liittyvällä kertomuksella. Elokuva ei kuitenkaan kerro Nietzschestä eikä se tapahdu lähelläkään Torinoa eikä edes Italiaa. Sen henkilöitä ovat vanha toiskätinen mies sekä hänen tyttärensä, jotka asuttavat taukoamattoman myrskytuulen pieksämää talorähjää kaukana kaikesta. Heidän aamiaiseksi nauttimistaan pálinkaryypyistä voimme päätellä, että olemme Unkarissa, mutta oikeammin elokuva tapahtuu siinä samassa ajasta irrallaan olevassa synkkälandiassa kuin Tarrin muutkin merkkiteokset, joista itse olen tätä ennen nähnyt ainoastaan Werckmeister harmóniakin eli Vastarinnan melankolian (2000). Näiden yksitoikkoiseen arkeen tuomittujen ihmispolojen päivittäin toistuvia rutiineja – pukeutuminen, aamiaisryypyt, veden hakeminen kaivosta, tulenteko lieteen, perunoiden keittäminen ja syöminen, riisuutuminen, jne. – seurataan kuuden päivän ajan.
Entä se hevonen? Kyllä vain, tarinan kolmas keskushahmo on tallissa majaileva polle, joka päivänä kaksi saa tarpeekseen ainaisesta raadannasta ja ryhtyy syömä- ja kaikenlaiseen muuhunkin lakkoon. Siitä eteenpäin jokainen päivä vie arjen turruttaman vanhuksen tyttärineen kohti yhä syvempää illuusiottomuutta. Lopulta jäljelle jää vain pimeys. Eräänlainen (henkisen) maailmanlopun kuvaus tämä siis on, tai – Tarrin omia sanoja käyttäen – "käänteinen luomiskertomus".
Ei kuulosta kovin mieltäylentävältä leffalta. Epäilemättä tämä noin kolmestakymmenestä keskimäärin viiden minuutin mittaisesta otoksesta koostuva elämän peili on monen mielestä myös tuskastuttavan pitkäveteinen. Mutta kyllä Torinon hevoselle kannattaa antaa mahdollisuus. Henkisiä tai kuvataiteellisia aspekteja arvostavan ei ainakaan luulisi sen parissa pitkästyvän.
Minusta elokuva on ankaruudessaan lähes koominen. Itse asiassa Tarr onkin joskus luonnehtinut elokuviaan komedioiksi. Ohlsdorferin (János Derszi) ja hänen tyttärensä (Erika Bók) askeettisessa päivällisessä – keitetty peruna, joka kuoritaan ja syödään sormin – on jotakin perin kaurismäkeläistä. Bresson, Dreyer, Tarkovski ja maanmies Jancsó ovat niin ikään Tarrin ilmeisiä hengenheimolaisia. Paljoa ei niin sanotusti "tapahdu", mutta kaikki tapahtuva on kiinnostavaa. Kuten puheliaan naapurin yllättävä visiitti tai myöhempi mustalaisjoukkion vierailu. Asiaa auttaa tyylitelty, vain olennaiseen keskittyvä kuvailmaisu, jossa jokainen detalji ja jokainen kameranliike on tarkoin harkittu. Fred Kelemenin taidokkaasti toteuttamat pitkät otokset ovat myös kauniita, kuin eläviä mustavalkoisia maalauksia. Niillä on ettenkö sanoisi meditaatiivinen vaikutus. Tunnelmaa tihentää omalta osaltaan minimalistinen ääniraita, jonka pääainesosia ovat vinkuva tuuli ja sen kanssa vuorotteleva, samaa monotonista teemaa sitkeästi toistava Mihály Vigin musiikki.
Torinon hevonen on visionäärisen elokuvantekijän kompromissiton taideteos, joka jättää jälkeensä henkistyneen olotilan. Harmi, että Tarrin päätös lopettaa elokuvien tekeminen vaikuttaa yhtä ehdottomalta kuin hänen elokuvansakin. (23.7. Orion)
+ kompromissiton, hiottu taideteos
+ vain olennaiseen keskittyvä kaunis kuvamaailma
+ käsinkosketeltavan tiheä tunnelma
+ jättää jälkeensä henkistyneen olotilan
Mikäköhän Terrence Malickille on tullut? Julkisuutta karttelevalta teksasilaisohjaajaltahan on totuttu näkemään suunnilleen elokuva per vuosikymmen, mutta uusimpansa hän on saattanut valkokankaille vain runsas vuosi mykistävän The Tree of Lifen (2011) jälkeen. Kenties nämä leffat on tarkoitettu sisaruspariksi ja ne on siksi pitänyt julkaista näinkin lähekkäin. To the Wonderista jäi minulle kuitenkin sellainen vaikutelma, että ehkä tätäkin kiistatta tekijänsä näköistä leffaa olisi kannattanut hioa vähän pitempään. Teos on jäänyt sanoisinko luonnosmaiseksi.
Elämän puun pikkuveljeltä tai -siskolta To the Wonder todellakin vaikuttaa. Edeltäjänsä tavoin tässäkin on vahvaa omakohtaisuuden tuntua, ja myös kerronta on samanlaista jatkuvan liikkeen tajunnankuvavirtaa, jonka vietäväksi on vain heittäydyttävä ja yritettävä pysyä pinnalla. Sellaisia leuat lattiaan loksauttavia näkyjä, jotka hämmästyttivät ja kummastuttivat The Tree of Lifessa, tällä Venetsian festivaalien pääpalkinnon viime vuonna voittaneella filmirunoelmalla ei kuitenkaan ole tarjottavanaan.
Kun The Tree of Life käsitteli maailmojasyleilevästi itseään elämän mysteeriä, paljon pienimuotoisemman To the Wonderin pääteemoja ovat rakkaus ja usko. Tarina on simppeli. Amerikkalainen mies ja ranskalainen nainen tapaavat Pariisissa ja rakastuvat. Sitten he muuttavat miehen kotitantereille Yhdysvaltain Oklahomaan. Vähitellen onni alkaa rakoilla. Nainen ja etenkin edellisen miehen kanssa saatu tytär alkavat kaivata kotiin. Seuraa ero, miehen heilastelu vanhan koulutoverin kanssa ja uusi yritys. Sivujuonteena muuan Jumalansa kadottanut pappi käy omaa jaakobinpainiaan. Naisen ja miehen välinen rakkaus rinnastuu täten ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Kumpaankin liittyy epäilys ja kummassakin on lopulta kyse luottamuksesta, sitäköhän Terrence haluaa sanoa?
Näyttelijävalinnat ovat kiinnostavia. Pääparina nähdään Ben Affleck ja Olga Kurylenko, Affleckin toisena heilana Rachel McAdams ja pappina Javier Bardem. On hauska nähdä erityisesti Bardem tällaisessa hänelle melko yllättävässä roolissa, mutta mielestäni hän kyllä menee siinä vähän hukkaan. Malickin elokuvissahan näyttelijäilmaisu on aina alisteista kuvailmaisulle, ja ehkä siksi huipputaitava ja huippukarismaattinen Bardem vaikuttaa jopa vähän turhautuneelta. Tilanne oli aika lailla sama myös Sean Pennin kohdalla The Tree of Lifessa.
Emmanuel Lubezkin kauniisti kuvaamien ja viiden eri leikkaajan toisiinsa liittämien kuvien tanssi kantaa hyvin puoleenväliin asti ja ylikin, mutta loppupuolella ainakin minä aloin kaivata leffaan jonkinlaista rytminvaihdosta ja sen mukanaan tuomaa uutta nostetta. Valtavirrasta To the Wonder kyllä erottuu kiitettävästi henkisyydellään. (24.6. Maxim Helsinki)
+ henkevä ja persoonallinen taideteos
+ kauniisti kuvattu ja leikattu
− ei samaa energiaa eikä yllättävyyttä kuin edeltäjässään
Mr. Nobody, Belgia/Kanada/Ranska/Saksa
Ohjaus Jaco Van Dormael Kuulun niihin, jotka helposti saavat kulumaan suhteettoman paljon aikaa pienistäkin asioista päättämiseen. Lienen siis otollista kohderyhmää elokuvalle, joka käsittelee juuri päätöksiä ja valintoja. Kysymys kuuluu: missä määrin voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa elämämme kulkuun?
Jaco Van Dormaelin kunnianhimoisen Mr. Nobodyn mukaan olemme sitä mitä valitsemme, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jokainen tehty valinta ohjaa elämää tiettyyn suuntaan, mutta perhosvaikutuksen takia emme voi hallita kaikkea vaikka kuinka yrittäisimme. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen. Tästä seuraa, että kaikki tekemämme valinnat ovat suuressa mittakaavassa joka tapauksessa "oikeita".
Van Dormaelin itsensä laatiman melkeinpä turhankin monimutkaisen tarinarakennelman perustana on lapsen kannalta ehkä se kaikkein vaikein valintatilanne: Päähenkilö Nemo Nobody joutuu yhdeksänvuotiaana vanhempiensa erotessa päättämään, jäädäkö isän luo Englantiin vai lähteäkö äidin mukana ison meren toiselle puolelle. Belgialaisohjaaja ei tee ratkaisua Nemon puolesta vaan näyttää katsojalle kummankin vaihtoehdon seuraamuksineen. Myöhemmin juttu jakaantuu kolmeen pääjuonteeseen sen mukaan, kenet kolmesta vaimokandidaatista Nemo valitsee.
Eniten tilaa screenillä saa Nemon (aikuisena Jared Leto) ja Annan (Diane Kruger) tarina. Anna vaikuttaisi siltä oikealta, mutta rakkauden täyttymyksen tiellä on tämän tarinajuonteen kaikissa versioissa (kyllä, niitäkin on useita) ulkopuolisia esteitä. Elisen (Sarah Polley) ja kolmannessa pääjuonilangassa Jeannen (Linh Dan Pham) kanssa Nemo menee naimisiin, mutta kumpikaan näistä avioliitoista ei ole onnellinen. Elisen ja Nemon suhdetta varjostavat Elisen psyykkiset ongelmat, kun taas porvarillisesti perheelleen omistautuva Jeanne on alusta asti Nemolle vain todellisen rakkauden korvike.
Sitten on vielä tulevaisuuteen sijoittuva kehyskertomus, jossa Nemo on 118-vuotias vanhus ja jota haastatellaan television kaltaiseen mediaan "viimeisenä kuolevaisena". Kokoava ajatus on jotakin sen tapaista kuin että elämästä tekee arvokasta juuri sen ainutkertaisuus ja arvaamattomuus.
33 miljoonan euron budjetillaan Mr. Nobody on tähän mennessä kallein belgialainen leffatuotanto. Rahalla on saatu paitsi laadukas kansainvälinen näyttelijäjoukko myös vaikuttava erikoistehostevetoinen ulkoasu. Kaksi kertaa elokuvan nähtyäni (katsoimme sekä teatterilevitysversion että DVD:llä niin ikään mukana olevan director's cut -version) en vieläkään ole varma siitä, onko kaikki Van Dormaelin harrastama kerronnallinen ja tekninen kikkailu ollut tarpeen. Mutta kiistatta omaperäinen, ajatuksia herättävä ja vallan viihdyttäväkin tämä jopa Stanley Kubrickin luomuksiin verrattu visuaalisesti upea elokuva on. (katsottu toukokuussa)
+ omaperäinen ja kaunis tarina elämän ainutkertaisuudesta
+ visuaalisesti näyttävä ja muutenkin kunnianhimoinen toteutus
+ antaa ajattelun aihetta
– tarinankerronta jää osin kuvakikkailun varjoon
Tämmöisiä leffoja tuli toljailtua kevättalven ja kevään aikana televisiosta. Mukana myös Netflix-filkat: Tartunta
(Contagion, USA 2011)
Steven Soderberghin pandemiajännärissä nopeasti leviävä tappava virus valitsee ensimmäiseksi uhrikseen Gwyneth Paltrow'n. Muissa osissa mm. Marion Cotillard, Matt Damon, Laurence Fishburne, Jude Law ja Kate Winslet. Ihan jees viihdyke. (Netflix, helmikuu)
★★★★★
Ystävät hämärän jälkeen
(Låt den rätte komma in, Ruotsi 2008)
Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -leffan ohjaaja Tomas Alfredsson herätti ensimmäisen kerran laajempaa kiinnostunusta tällä melankolisella kauhudraamalla, joka käsittelee nuorten kasvukipuja varsin omaperäisestä näkövinkkelistä. John Ajvide Lindqvistin omasta romaanistaan muokkaamassa tarinassa koulukiusattu 12-vuotias poika (Kåre Hedebrandt) ystävystyy toisen oudokin eli ikäisensä tyttövampyyrin (Lina Leandersson) kanssa. Pääosanäyttelijöistä varsinkin jälkimmäinen on roolissaan todella vangitseva, juuri sillä tavalla puoleensavetävä ja samanaikaisesti luotaantyöntävä kuin vain Se Uusi Vähän Outo Naapurin Tyttö voi olla. Vaikka elokuvassa myös imetään verta viattomien ohikulkijoiden kauloilta, kauhistuttavinta on se todenmakuinen julmuus, jolla koulun kovikset kohtelevat heikompiaan. Talvisen skandinavialaislähiön alakuloinen yleistunnelma on leffassa myös tavoitettu erinomaisesti. Loppuratkaisu on kyllä vähän höhlä. (Netflix, helmikuu)
★★★★★
Winter's Bone
(Winter's Bone, USA 2010)
Debra Granikin Ozark-vuorille sijoittuvassa mysteeridraamassa Jennifer Lawrence näyttelee upeasti teinityttöä, jolla on hätä: huumebisneksiin sotkeutunut isä on kadonnut ja koti uhkaa mennä alta, jos tätä ei pian löydetä. Tilannetta ei helpota se, että tytön on huollettava myös järkensä menettänyttä äitiään ja kahta pikkusisarustaan, eikä liioin se, että naapurit – jotka kaikki tuntuvat olevan jollakin lailla sukua – pitävät suunsa supussa. Kalsean yleisfiilingin ja Lawrencen hienon suorituksen ohella leffasta jää mieleen John Hawkes isän veljen roolissa. Sohvasurffailuun Ozark-vuorille tämä ei houkuta. Lawrence, Hawkes, käsikirjoittajat (Granik ja Anne Rosellini) sekä itse elokuva huomioitiin Oscar-ehdokkuuksilla. (Netflix, helmikuu)
★★★★★
Annie Hall
(Annie Hall, USA 1977)
Neljällä Oscarilla (elokuva, ohjaus, käsis, naispääosa) palkittu Woody Allenin parisuhdekomedia on Woodyn leffoista kaikkein arvostetuimpia. Naispääosassa on tietenkin Woodyn tuolloinen vaimo Diane Keaton. Monia veikeitä oivalluksia leffassa kieltämättä on, ja erityisesti dialogi säkenöi. Parhaat repliikit saavat hymyn huulille siksikin, että ne voisivat yhtä hyvin olla omasta suusta lähtöisin. Kiva oli nähdä tämä taas pitkästä aikaa. (2.3 Yle Teema)
★★★★★
Ei mikään enkeli
(Destry Rides Again, USA 1939)
Ohimennen töiden lomassa tuli katseltua George Marshallin ohjaama lännenkomediaklassikko, jossa sanoihin pikemminkin kuin aseisiin luottava apušeriffi pistää rikollisten kovaotteisesti hallitseman kaupungin ojennukseen. James Stewart ja Marlene Dietrich loistavat pääosissa. (3.3. Yle Teema)
★★★★★
Pii
(π, USA 1998)
Darren Aronofskyn rosoisessa esikoisohjauksessa Sean Gullette näyttelee matemaatikkoa, jonka pakkomielle numeroihin on saavuttanut sairaalloiset mittasuhteet. Unelmien sielunmessun ohjaajan kädenjäljen voi tästä jo selvästi tunnistaa. Kiinnostava ja hyvällä tavalla omituinen pikkuleffa, ei kuitenkaan erityisen sykähdyttävä. Kontrastinappula on ollut kaakossa. (7.3. Netflix)
★★★★★
Köysi
(Rope, USA 1948)
Teeman James Stewart -sarja jatkui Alfred Hitchcockin jännärillä, jossa kaverukset John Dall ja Farley Granger huvittelevat murhaamalla kolmannen toverin ja järjestämällä juhlat kätketyn ruumiin ympärillä. Stewart on rikoskumppanusten entinen opettaja ja Granger se, jonka hermot pettävät. Ei Hitchin kaikkein parhaita töitä, mutta loistoviihdettä silti. Kiintoisa myös kokeellisuutensa johdosta: maestro toteutti elokuvan niin, että se näyttää yhdellä otoksella kuvatulta. (10.3. Yle Teema)
★★★★★
Sinivalkoinen valhe
(Suomi 2012)
Arto Halosen reportaasimaista dokumenttia suomalaisen maastohiihdon doping-menneisyydestä ei kannata katsoa, jos haluaa vielä pystyä nauttimaan huippu-urheilusta ilman kitkerää sivumakua. Leffa nimittäin heittää synkän varjon käytännössä kaikkien niiden ilonhetkien ylle, joita suomalaishiihtäjät ovat minullekin 1970-luvun lopulta alkaen tuoneet. Kovin paljon lohtua eivät tuo vihjaukset siitä, että muissakin menestyviä urheilijoita tuottavissa maissa on vastaavanlaisia mörköjä kaapissa odottamassa löytäjiään. Kameran eteen on saatu kiinnostavia tyyppejä, ja paljon puhuva on myös haastattelusta kieltäytyneiden lista. (11.3. Yle TV1)
★★★★★
Sota ja rakkaus
(Love and Death, USA 1975)
Teeman Woody Allen -sarjassa oli vuorossa tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoita railakkaasti tuulettava farssi, jossa vähän kumarrellaan Bergmaninkin suuntaan. Woody esittää pikkumiestä, joka rakastaa kaukaista serkkuaan (Diane Keaton), tekee vahingossa sankaritekoja Napoleonin vastaisessa sodassa, voittaa kaksintaistelussa maineikkaan upseerin ja ajautuu viimein Napoleonin salamurhahankkeen toteuttajaksi. Vähän epätasainen mutta parhaimmillaan erittäin hauska filmi. (15.3. Yle Teema)
★★★★★
Senna
(Senna, Britannia/Ranska 2010)
Arkistomateriaaleista koostettu Asif Kapadian dokumentti kertoo formulalegenda Ayrton Sennasta McLaren-tallin 1990-luvun vaihteen menestysvuosia, Prost-Senna-kilpailuasetelmaa sekä vuoden 1994 Imolan GP-kisan kohtalonhetkiä painottaen. Aihettaan vähän turhan yksipuolisesti ihannoiva mutta silti koskettava henkilökuva. (18.3. Yle TV1)
★★★★★
Serpico – kadun tiikeri
(Serpico, USA 1973)
Kumma juttu, mutta en muista nähneeni tätä poliisileffojen aateliin kuuluvaa Sidney Lumetin ohjausta aiemmin. Tosipohjaisessa henkilövetoisessa draamassa Al Pacino tekee yhden uransa parhaista roolitöistä boheemina undercover-kyttänä Frank Serpicona, joka kollegoiden painostamanakin kieltäytyy vastaanottamasta lahjuksia ja jonka itsepintaisuuden ansiosta New Yorkin poliisilaitokseen pesiytynyt systemaattinen korruptio tulee viimein paljastetuksi. Waldo Saltin ja Norman Wexlerin ansiokas käsis perustuu Peter Maasin samannimiseen kirjaan. Kova pätkä! (22.3. Netflix)
★★★★★
Passione – Napolin lauluja
(Passione, Italia 2010).
John Turturron ohjaamassa ja juontamassa tyylikkäässä dokkarissa tutustutaan Napolin ilmeisen monipuoliseen musiikkikulttuuriin. Komeasti kuvattu ja mielenkiintoinen leffa, joka lienee saanut paljon vaikutteita Wim Wendersin Buena Vista Social Clubista ynnä muista. (23.3. Yle Teema)
★★★★★
Alamäkeen
(Downhill, Britannia 1927)
Suomen ensi-iltansa sai Alfred Hitchcockin mykkä melodraama nuoresta miehestä, joka erään naisen todistuksen seurauksena ja suojellakseen ystävänsä mainetta ajautuu itse sosiaaliseen syöksykierteeseen. Useimpien Hitchcock-mykkisten tapaan tarina ei ole kovin hääppöinen, mutta tulevan mestarin kuvakerronnallista kekseliäisyyttä tekeleessä on jo havaittavissa. Pääosassa on aiemmin samana vuonna Hitchcockin Vuokralaisessa maineeseen noussut Ivor Novello. Keskittymistä hieman häiritsi se, että katsoin tämän töissä. (24.3. Yle Teema)
★★★★★
Kesäleskiä Havaijilla
(Sons of the Desert, USA 1933)
Jos joutuisin loppuelämäksi autiolle saarelle ja saisin ottaa mukaani tasan yhden Laurel ja Hardy -elokuvan, olisi se luultavasti tämä William A. Seiterin ohjaama hassuttelu. Elokuvassa, jota on yleensä esitetty Suomessa Päivänpaisteisia pässinpäitä -nimisenä, Stan ja Ollie osallistuvat vaimoiltaan salaa Erämaan pojat -herraseuran vuosikokoukseen. Tarinan vitsikäs opetus on tietenkin se, että rehellisyys perii maan. Tällä kertaa näin elokuvasta vain loppupuoliskon. (20.4. Yle Teema)
★★★★★ Bonnie ja Clyde
(Bonnie and Clyde, USA 1967)
Faye Dunaway ja Warren Beatty ryöstelevät pankkeja pula-ajan Amerikan robinhoodeina Arthur Pennin löyhästi tosipohjaisessa gangsterileffassa, joka tuli myös pitkästä aikaa katsottua kun se sopivasti televisiossa esitettiin. Beattystä ja Dunawaystä tuli leffan myötä isoja tähtiä; Gene Hackman (Clyden veljenä), Estelle Parsons (hänen vaimonaan) ja Michael J. Pollard (koplan autokuskina) ovat muissa pääosissa. Oscarin kymmenestä ehdotetusta saivat Parsons ja kuvaaja Burnett Guffey. Tämä AFI:n "100 Greatest American Movies" -listallekin päässyt moderni klassikko pitänee vielä joskus ottaa tarkempaan syyniin. (3.5. Yle Teema)
★★★★★ Blindness
(Blindness, Kanada/Brasilia/Japani 2008)
Vuonna 1995 julkaistu José Saramagon romaani Kertomus sokeudesta on yksi huikeimmista ikinä kohtaamistani lukuelämyksistä. Fernando Meirellesin ohjaama kirjan filminnös ei yllä lähellekään samaa vaikutusta, mutta turhan vähälle huomiolle tämä ihmisen laumakäyttäytymistä poikkeusoloissa tutkiva rankahko elokuva silti on jäänyt. Julianne Moore, Mark Ruffalo, Alice Braga, Yusuke Iseya, Yoshino Kimura, Don McKellar, Danny Glover ja Gael García Bernal näyttelevät pääosia allegorisessa tarinassa siitä, mitä tapahtuu kun kulovalkean tavoin leviävä epidemia sokeuttaa erään kaupungin kaikki asukkaat silmälääkärin vaimoa lukuunottamatta. Huomattavin ero alkuperäisteokseen verrattuna on huumorin täydellinen puuttuminen sekä tietysti se, että Saramagon mestarillista kielimaalailua on elokuvan keinoin mahdotonta jäljitellä. (9.5. Netflix)
★★★★★ Smoke
(Smoke, USA 1994)
Paul Austerin kirjoittaman ja Wayne Wangin ohjaaman hikisenkostean New York -draaman päähenkilöitä ovat brooklyniläinen tupakkakauppias Auggie Wren (Harvey Keitel) ja tämän kanta-asiakas, uutta kirjoitettavaa etsivä kirjailija Paul Benjamin (William Hurt). Mukana ovat myös isänsä kadottanut poika (Harold Perrineau) ja poikansa kadottanut isä (Forest Whitaker) sekä leffan huipennuksena Austerin erikoinen joulutarina. Olipa mukava nähdä tämäkin taas pitkästä aikaa. (11.5. Yle Teema)
★★★★★ McCabe & Mrs. Miller
(McCabe & Mrs. Miller, USA 1971)
Warren Beatty perustaa rähjäiseen lännenkaupunkiin bordellin ja saa Julie Christien yhteistyökumppanikseen Robert Altmanin tunnelmavetoisessa westernissä, joka kuvastaa omalla erikoisella tavallaan bisnesmaailman armottomuutta. Tämäkin leffa näyttää paranevan jokaisella katselukerralla (Teema esitti sen kevään aikana pariinkin kertaan ja kummallakin kerralla näin siitä osan – olen toki nähnyt elokuvan joskus kokonaankin). (24.5. Yle Teema)
★★★★★
The Wrestler – painija
(The Wrestler, USA 2008)
Pitkään varjojen mailla laahustanut Mickey Rourke teki tyrmäävän paluun parrasvaloihin Darren Aronofskyn rosoisessa ihmissuhdedraamassa, joka kuvaa sydänvikaisen entisen showpainitähden epätoivoisen tuntuista yritystä saada taas otetta elämästä. Rourke tekee kiistämättä todella hienon roolityön tässä, yhden uransa parhaista. Marisa Tomei stripparina, jonka kanssa Rourke haluaisi "alkaa oleen", ja Evan Rachel Wood tyttärenä, johon hän liian myöhään yrittää saada kontaktia, jeesaavat tehokkaasti. Paininäytöskohtaukset ovat sen verran hurjaa katsottavaa, että en ehkä suosittelisi tätä kaikkein heikkohermoisimmille. (katsottu Netflixistä)
★★★★★
Vuonna 2077 maapallo on tuhoutunut elinkelvottomaksi ja ihmiset on evakuoitu Saturnuksen kuuhun Titaniin avaruuden muukalaisia vastaan käydyn sodan seurauksena. Troposfääriin on jäänyt ainoastaan Jack Harperin (Tom Cruise) ja Vika Olsenin (Andrea Riseborough) muodostama tiimi, jonka tehtävänä on varmistaa, että merivesistä energiaa keräävät generaattorit ja niiden turvana hyörivät lentorobotit pysyvät toimintakuntoisina. Käytännössä Jack vastaa huoltohommista Maan pinnalla ja Vika viestinnästä "työnantajan" suuntaan. Tätä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeää työtä vaarantavat Maahan jääneet vihollisjoukkojen rippeet.
Siltä näyttää, mutta asiat eivät ole niin kuin ne näyttävät olevan vaan vielä hullummin scifi-trilleriuutuudessa Oblivion, jonka on toisena pitkänä leffanaan (ja ensimmäisenä omaan ideaansa perustuvana) ohjannut Joseph Kosinski. Vuonna 1974 syntynyt Amerikan keskilännen kasvatti on hankkinut kannuksensa tietokonegrafiikkapohjaisilla mainosfilmeillä, mikä ehkä näkyy leffan ajoittain turhankin tietokonepelimäisessä yleisilmeessä. Oblivion ei tarinana kuitenkaan ole ihan pöllöimmästä päästä lajiaan.
Elokuvan nimi merkitsee unohdusta ja niinpä sen syvempi tematiikka liittyykin muistiin ja muistoihin. Olennaisena tarinaelementtinä on Jackin mieleen toistuvasti palaava uni – tai muiston häivähdys – naisesta, jonka hän on ehkä joskus tuntenut. Ei ole paha juonispoilaus, jos paljastan että tuo Olga Kurylenkon esittämä kaunotar tupsahtaa aikanaan Jackin eteen ja tietenkin mitä epätodennäköisimmällä tavalla. Ilmassa siis on sekä suuren mysteerin että suuren romanssin tuntua – samalla kun vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.
Oblivionissa ei oikeastaan ole muuta vikaa kuin että kaikki sen rakennuspalikat tuntuvat aiemmin nähdyiltä. Ideoita on lainailtu – sellaisen vaikutelman ainakin sain – niinkin erilaisista teoksista kuin 2001: Avaruusseikkailu, Tähtien sota, Total Recall ja Matrix. Niinpä lopputuloksena on elokuva, joka ei tunnu itsekään täysin tietävän, ollako filosofisesti painottunut vakava tieteisfiktio vai puhtaasti eskapistinen toimintapläjäys. Action-osuudet ovat leffan ehdottomasti tylsintä antia, joten onneksi tämä puoli pysyy kohtuullisesti aisoissa. "Muistan, siis olen" -tyyppinen identiteettipohdiskelu taas kiinnostaa aina. Tässä tapauksessa vain jäin kaipaamaan omaperäisempää lähestymistapaa aiheeseen. (1.5. Tennispalatsi)
.jpg)
