Morriconea Veronassa ja muita Italian ihmeitä

Tämänkesäinen ulkomaanlomamatkamme suuntautui elokuussa Pohjois-Italiaan. Ajankohdan ja suunnan määräsi hinku päästä kokemaan Ennio Morriconen konsertti, kun sellainen mahdollisuus kerran osui näköpiiriin. Vaikka reissu ei muilta osin ollutkaan elokuvateemainen, näin filmihulluna on kuitenkin kiintoisaa tutkailla vierailukohteidemme yhteyksiä leffakulttuuriin ja -historiaan. Niistä vähän juttua seuraavassa. Morriconeen palaan artikkelin lopussa.

Milano

Aloitimme turneemme Milanosta ja sinne sen myös päätimme. Näin siksi, että tämä Italian toiseksi suurin kaupunki oli Veronaa lähin paikkakunta, jonne sai suorat lennot Helsingistä meille sopivilla aikatauluilla ja hinnoilla. Milano tunnetaan merkittävänä teollisuuskaupunkina ja muotimaailman keskuksena, mutta kyllä siellä riittää nähtävää ja koettavaa myös kaltaisilleni kulttuurihistoriasta kiinnostuneille matkailijoille. Juontaahan kaupungin historia niinkin kauas kuin 400-luvulle eKr.

Must see -listamme kärjessä oli kaksi kuuluisaa kirkkoa: goottilaisen rakennustaiteen ylittämättömiin mestariteoksiin kuuluva tuomiokirkko (Il Duomo di Milano) sekä UNESCO:n maailmanperintöluetteloonkin listattu Santa Maria delle Grazie. Jälkimmäinen ennen kaikkea siksi, että siellä sijaitsee kaupungin taideaarteista huomattavin, Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen -seinämaalaus. Tuon teoksen suuresta suosiosta – joka ainakin osittain on Dan Brownin Da Vinci -koodin ja siitä tehdyn elokuvan ansiota – kertoo jotakin se, että maalauksen voi käytännössä nähdä vain varaamalla paikan viidentoista minuutin mittaiseen näyttöön tai sellaisen sisältävään opastettuun kierrokseen hyvissä ajoin etukäteen. Minä onnistuin hankkimaan liput viikkoa ennen määräpäivää täältä. Kokemuksemme perusteella voin lämpimästi suositella Leonardo a Milanon opastettua kierrosta.

Pyhä ehtoollinen on kiistatta näkemisen arvoinen teos – vaikuttava osin siksikin, että se sijaitsee juuri siinä tilassa, jossa ja johon se on alunperin tehty. Entisen munkkien ruokailuhuoneen seinää koristava maalaushan kuvaa hetkeä, jolloin Jeesus on juuri sanonut opetuslapsilleen: "Yksi teistä on minut kavaltava". En ryhdy teosta tässä sen kummemmin analysoimaan, mainitsenpahan vain pari mieleeni juolahtanutta tapausta, joissa sitä on käytetty elokuvakohtauksen inspiraationa: kerjäläisten juhlat Luis Buñuelin Viridianassa (1961) ja tiedustelujoukkueen ateriointihetki Olli Saarelan Rukajärven tiessä (1998). Omat valkokangasvariaationsa teoksesta ovat luoneet myös Robert Altman (M.A.S.H., 1970) ja Mel Brooks (Mieletön maailmanhistoria, 1981).

Milanoon sijoittuvista elokuvista tunnetuimpia ovat Vittorio De Sican Milanon ihme (1951), Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (1960) ja Michelangelo Antonionin Yö (1961). Näistä itselleni tuttuja ovat Rocco ja Yö, jotka molemmat olen nähnyt useaan kertaan, tosin en kumpaakaan ihan äskettäin. Roccoa voinee hyvällä syyllä sanoa kaikkien aikojen Milano-leffaksi, vaikka se ei annakaan kaupungista kovin mairittelevaa kuvaa. Voimakkaan yhteiskuntakriittinen teos kertoo siitä kuinka eteläitalialainen suurperhe hajoaa sen jouduttua isän kuoleman jälkeen muuttamaan jotenkin toimeen tullakseen teollisuusveturi Milanoon. Elokuvan sykähdyttävimpiin ja mieleenpainuvimpiin kuuluu kohtaus, jossa Rocco (Alain Delon) ja Nadia (Annie Girardot) käyvät tärkeän keskustelun Duomon kattotasanteella. Paikka on säväyttävä myös rakennustaiteellisesti ja näköalojensakin takia, mutta kytkös yhteen maailman parhaista elokuvista teki siellä käynnistä minulle erityisen merkityksellisen.

Rocco ja Nadiakin kävivät täällä.

Duomon ympäristöön sijoittuu myös Milanon ihmeen fantastinen loppuhuipennus. Toivottavasti pääsen pian korjaamaan sen puutteen, että tuo maagista realismia neorealismiin sekoittava klassikko on minulta yhä näkemättä. Muita kiinnostavia vielä näkemättömiä Milano-leffoja ovat ainakin Antonionin esikoinen Erään rakkauden tarina (1950) ja Luca Guadagninon kehuttu Rakkautta italialaisittain (2009).

Italialaisen elokuvan klassisen kauden suurista ohjaajista Visconti (1906–1976) oli myös syntyjään milanolainen. Hän on kiintoisa tapaus siinäkin mielessä, että hänen sukunsa on näytellyt merkittävää roolia Milanon ja koko Italiankin historiassa. Yksi Luchinon esi-isistä oli Ottone Visconti, joka tultuaan valituksi Milanon arkkipiispaksi vuonna 1262 aloitti lähes kaksisataa vuotta kestäneen Visconti-suvun valtakauden Lombardiassa. Visconti-nimi itsessään on peruja suvun miespuolisille jäsenille pari sataa vuotta aiemmin myönnetystä varakreivin (italiaksi visconte, monikossa visconti) arvosta. Viscontit hallitsivat Milanoa aluksi maaherroina ja sittemmin herttuoina, kunnes ilman miespuolista perijää jääneen Filippo Maria Viscontin kuoleman (1447) jälkeen valta siirtyi – lyhyen tasavaltavaiheen jälkeen – Filippon vävylle Francesco I Sforzalle ja aikanaan hänen jälkeläisilleen. Castello Sforzesco ja Duomo, joiden kummankin rakennustyöt aloitettiin Visconti-suvun mahtimiesten toimesta 1300-luvulla, muistuttavat omalla ylväällä tavallaan tämän lombardialaisen aatelissuvun pitkästä ja värikkäästä historiasta.

Lieneekö Don Luchino Visconti di Modrone, Modronen kreivi, kokenut aristokraattisen taustansa enemmän rasitteena kuin siunauksena. Ainakin hän itse omaksui marxilaisen maailmankatsomuksen ja ansioitui varsinkin uransa alkupuolella työväenluokan ongelmien kuvaajana. Tämän linjan päätepiste ja huipennus on juuri Rocco. 1960-luvun alusta alkaen Visconti keskittyi entistä henkilökohtaisempiin, usein historiallisiin aiheisiin. Hänen tunnetuin ja arvostetuin elokuvansa on Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin perustuva Tiikerikissa (1963), joka kuvaa Italian yhdistymistä ja sen mukanaan tuomaa luokkayhteiskunnan murtumista sisilialaisen ruhtinaan näkökulmasta. Monet ovat nähneet sen päähenkilössä ohjaajan omakuvan.

Visconti oli myös huomattava teatteri- ja oopperamies, usein nähty hahmo esimerkiksi Milanon maineikkaassa La Scalassa, jonka mielenkiintoisessa museossa tulin myös piipahtaneeksi. Visconti ohjasi La Scalaan monta Maria Callasin tähdittämää oopperaa 1950-luvulla.

Gardajärvi

Milanosta siirryimme seuraaviksi kolmeksi vuorokaudeksi Gardajärven laitamille, ensin järven eteläpuolella sijaitsevaan Peschieraan ja myöhemmin koillisrannikolle Malcesineen. Suunnitelmissa oli polkupyöräretki Peschierasta Borghetton kylään, mutta tämä retki jäi erinäisistä syistä toteutumatta. Borghettoa on sanottu yhdeksi Italian kauneimmista kylistä ja vastaavanlaisin superlatiivein on luonnehdittu myös tuota nimenomaista Mincio-jokea seurailevaa pyöräilyreittiä. Elokuvan maailmankartalle Borghettonkin on vienyt Luchino Visconti, joka kuvasi siellä joitakin kohtauksia upeaan Sensoonsa vuonna 1954. Paikka liittyy myös Viscontin sukuhistoriaan, sillä siellä sijaitsee Gian Galeazzo Viscontin 1300-luvun lopulla rakennuttama silta, joka yhä tunnetaan nimellä Ponte visconteo. Visconti-nimi tulee vastaan monen muunkin tämän seudun paikkakunnan historiaan tutustuttaessa.

Gardan postikorttimaisemia hyödyntävistä elokuvista ehkä tunnetuin ja ainakin suurimmat yleisöt saanut on James Bond -seikkailu Quantum of Solace (Marc Forster 2008). Sen tyypillisen vauhdikasta avausjaksoa on kuvattu muun muassa Malcesinen ja Rivan välisellä tieosuudella. Samainen reitti tuli tutuksi meillekin, kun pyörähdimme pikaisesti Rivassa ennen asettumistamme Malcesinen pohjoispuolella sijaitsevaan pikkuruiseen Navenen kylään. Bondin vierailusta näillä seuduin sain kuitenkin tietää vastaa kotiin palattuamme.

Luultavasti pahamaineisin, kenties merkittävin ja varmasti kiistellyin Gardan alueella kuvatuista elokuvista on Pier Paolo Pasolinin viimeiseksi jäänyt Salò eli Sodoman 120 päivää (1975). Se sijoittuu nimensä mukaisesti Gardajärven länsirannalla sijaitsevaan Salòon ja kertoo markiisi de Saden romaania mukaillen fasistien harjoittamasta äärimmäisen julmasta paikallisten nuorten nöyryytyksestä ja kidutuksesta. Todellisuuspohjaa tarinalla on ainakin sen verran, että Salò toimi toisen maailmansodan loppuvaiheissa fasismin viimeisenä linnakkeena Italiassa. En ole tätä järkyttäväksi ja kuvottavaksikin sanottua vallan väärinkäytön kuvausta nähnyt, emmekä me myöskään tuolla puolella järveä nyt käyneet. Elokuva kyllä kiinnostaisi ainakin yleissivistysmielessä joskus katsoa. Tämän kirjoituksen teemoihin sen liittää tapahtumapaikan lisäksi ylistetty Ennio Morriconen musiikki.

Gardan alueella, tarkemmin sanottuna Lazisen taajamassa, sijaitsee myös elokuvateemainen huvipuisto Movieland, jonka ohitimme siirtyessämme bussilla Malcesinesta takaisin Peschieraan ja sieltä edelleen seuraavaan vierailukohteeseemme. Miksi juuri Laziseen on tällainen huvipuisto perustettu, sitä en tiedä. Taatusti ei ainakaan Pasolinin tai Viscontin fanien iloksi. Indiana Jonesin, Rambon ja Lara Croftin ystävät saattavat siellä viihtyäkin.

Venetsia

Seuraava kohteemme oli Venetsia, joka lienee maailman kaupungeista elokuvatuimpia, ainakin kokoonsa nähden. Näkemiäni Venetsia-teemaisia tai ainakin osittain Venetsiassa kuvattuja elokuvia ovat ikäjärjestyksessä Othello (Orson Welles 1952), Senso (Luchino Visconti 1954), Kolme kolikkoa lähteessä (Jean Negulesco 1954), Eeva (Joseph Losey 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (Terence Young 1963), Kuolema Venetsiassa (Luchino Visconti 1971), Kauhunkierre (Nicolas Roeg 1973), Kuuraketti (Lewis Gilbert 1979), Pienet sydämet (George Roy Hill 1979), Suuri gangsterisota (Sergio Leone 1984), Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Steven Spielberg 1989), Tyttö nimeltä Nikita (Luc Besson 1990), Kaikki sanovat I Love You (Woody Allen 1996), Englantilainen potilas (Anthony Minghella 1996), Lahjakas herra Ripley (Anthony Minghella 1999), Venetsian kauppias (Michael Radford 2004), Casino Royale (Martin Campbell 2006) ja Gomorra (Matteo Garrone 2008).

James Bondkin on käynyt Venetsiassa siis peräti kolmesti. Voimakkaimmin minuun vaikuttaneita Venetsia-elokuvia (lue: elokuvia, joissa Venetsia on muutakin kuin pelkkä kulissi) ovat kuitenkin Senso, Kuolema Venetsiassa ja Kauhunkierre.

Sensossa itävaltalaisten miehittämä 1860-luvun Venetsia kehystää tunnekuohuista draamaa aatelisnaisesta, joka intohimoisen rakkauden sokaisemana pettää niin aviomiehensä, kansansa kuin lopulta itsensäkin. Aidoista venetsialaismiljöistä on näyttävimmin esillä oopperatalo La Fenice, jossa elokuvan upea alkujakso tapahtuu ja jossa se on myös oikeasti kuvattu. Tarkoitus oli tietysti osuttaa La Fenice kävelykierroksemme varteen, mutta matkaväsymyksen, pikku flunssan ja tiukan aikataulun yhteisvaikutuksesta meidän oli jätettävä tuo osa San Marcon kaupunginosasta tällä kertaa väliin.

Toisessa Venetsia-leffassaan Visconti kuvaa eri tavalla kiusallista tunnemyllerystä. Kuolema Venetsiassa kertoo säveltäjästä, joka Venetsiassa lomaillessaan kiinnostuu pakkomielteenomaisesti samassa hotellissa majailevasta täydellisen kauniista teinipojasta. Historiallisena kehyksenä on koleraepidemian kourissa kamppaileva 1900-luvun alun Venetsia. Tämä Thomas Mannin romaanin filminnös on kuvattu pääosin Lidon saarella sijaitsevassa Grand Hotel des Bainsissä, jonne myös Venetsian elokuvajuhlille saapuvat filmitähdet ja muut raharikkaat ovat perinteisesti majoittuneet. Lido on isännöinnyt maailman vanhinta ja yhä maailman arvostetuimpiin kuuluvaa elokuvafestivaalia vuodesta 1932. Tämänvuotiset, seitsemännetkymmenennet festarit olisivat alkaneet 28. elokuuta eli tasan viikko visiittimme jälkeen.

Monien sekä Venetsiaa että elokuvaa tuntevien mielestä kaikkein paras Venetsia-leffa on Nicolas Roegin Kauhunkierre. Olisikin korkea aika nähdä uudestaan tämä Daphne du Maurierin novelliin perustuva painajainen, jonka olen viimeksi nähnyt joskus 20–25 vuotta sitten. Elokuva käsittelee lapsen menetystä ja sen vaikutusta parisuhteeseen, ja sitä on kiitelty nimenomaan autenttisesta Venetsia-tunnelmastaan. On syytä tähdentää, että kyseessä ei ole se tunnelma jonka turistit yleensä kokevat. Talsiessamme keskiyöllä Piazza San Marcolta kohti San Polon kaupunginosassa sijainnutta majapaikkaamme, rättiväsyneinä ja pari tarkoituksetonta mutkaa tehden, mekin tunsimme, että tämä sokkeloinen kaupunki saattaa joskus olla arvaamaton ja muuttua hetkessä lumoavasta ahdistavaksi. Epäilemättä varsinkin talvella. Voin hyvin kuvitella, että Kauhunkierre on lähtenyt kehkeytymään jostakin tämänsuuntaisesta havainnosta.

Verona

Veronan ovat elokuvan maailmankartalle vieneet teinirakastavaiset nimeltä Romeo ja Julia. Shakespearen näytelmistä myös Kaksi nuorta veronalaista ja Kuinka äkäpussi kesytetään sijoittuvat tähän jo roomalaisajalla kukoistaneeseen maaliikenteen solmukohtaan, mutta kumpikaan ei ole maineeltaan Romeon ja Julian luokkaa. Kaupunki myös ottaa kaiken hyödyn irti tuosta maineesta. Liioittelematta voidaankin sanoa, että 1500-luvulla elänyt englantilainen näytelmäkirjailija – joka tiettävästi ei itse koskaan käynyt Italiassa – on tehnyt Veronan turistibisneksen hyväksi enemmän kuin kukaan muu.

Romeo ja Julia on myös Shakespearen näytelmistä filmatuimpia. Joidenkin laskelmien mukaan se on peräti filmatuin kaikista maailman näytelmistä. Kymmenistä leffaversioista maineikkaimpia ovat George Cukorin (1936), Renato Castellanin (1954) ja Franco Zeffirellin (1968) näkemykset sekä Baz Luhrmannin modernisaatio vuodelta 1996. Hämmästyttävää kyllä minä en ole nähnyt niistä mitään, kuten en muitakaan aiheen tulkintoja, paitsi jos sellaiset vapaammat mukaelmat kuin West Side Story (1961) huomioidaan. Eniten kiinnostaisi nähdä kehuttu Zeffirellin versio, jossa pääosia näyttelevät kutakuinkin oikean ikäiset Leonard Whiting ja Olivia Hussey. Kiinnostuneena odottelen myös Carlo Carlein uunituoreen Romeo ja Julia -sovituksen mahdollista Suomen ensi-iltaa. Sen trailerissa vilahtelee lupaavasti monta tuttua paikkaa:

Via Cappellolla sijaitsevasta Julian talosta tuli suosittu nähtävyys Cukorin elokuvan myötä. Parveke, jolla sadattuhannet turistit vuosittain kuvauttavat itsensä, on itse asiassa lisätty rakennukseen vasta elokuvan ensi-illan jälkeen. Talon itsessään tiedetään kuitenkin olleen olemassa jo 1100-luvulla, ja joidenkin lähteiden mukaan Cappellettin perhe on todella asunut siinä.

Romeo ja Juliahan ovat fiktiivisiä henkilöitä, mutta tarina Montague- (Montacchi-) ja Capulet- (Cappelletti-) sukujen keskinäisestä vihanpidosta on tosipohjainen. Ensimmäinen maininta aiheesta löytyy jo Dante Alighierin vuosina 1308–1312 kirjoittamasta Jumalaisesta näytelmästä. Tarinan nuoret rakastavaiset taas esiintyvät ensimmäisen kerran Mariotto- ja Ganozza-nimisinä Masuccio Salernitanon Sienaan sijoittuvassa novellissa 1400-luvun loppupuolella. Luigi da Porto toi tragedian takaisin Veronaan 1530 ilmestyneessä teoksessaan "Kahden jalosukuisen rakastavaisen tarina", jossa päähenkilöt ovat nimeltään Romeus ja Giulietta. Da Porton kuoltua Matteo Bandello kirjoitti aiheesta vielä oman tulkintansa, joka sitten levisi käännöksenä ensin Ranskaan ja sieltä Englantiin, jossa se viimein herätti myös kaikkien aikojen suurimman näytelmäkirjailijan huomion. Tiede-lehden kiintoisa artikkeli aiheesta täällä.

Sänky, joka näytteli Julian sänkyä
Zeffirellin Romeossa ja Juliassa.

Morricone live all'Arena

Ensimmäisen vuosisadan alussa eKr. rakennettu Italian vanhin säilynyt amfiteatteri Arena di Verona tarjosi näyttävät puitteet Ennio Morriconen konsertille. Marraskuussa 85 vuotta täyttävä roomalainen on eniten arvostamiani eläviä säveltaiteilijoita ja siitä harvinainen elokuvasäveltäjä, että hän pystyy omalla panoksellaan tekemään mistä tahansa muuten keskinkertaisesta elokuvasta hyvän ja hyvästä elokuvasta unohtumattoman. Un grande maestro.

22. elokuuta järjestetyssä konsertissa Morricone esiintyi RAI:n orkesterin (Orchestra Sinfonica Nazionale della RAI) ja Veronan oman kuoron (Coro Lirico Sinfonico di Verona) kanssa. Aloituskappale oli minulle entuudestaan tuntematon Varianti su un segnale di polizia, joka on omistettu mafianvastaisessa taistelussa vuonna 1992 henkensä menettäneille tuomareille Giovanni Falconelle ja Paolo Borsellinolle. Seuraavaksi kuultiin tunnuskappale Giuseppe Tornatoren Baarìa-elokuvasta (2009) sekä kaksiosainen sikermä, joka oli koostettu Mauro Bologninin elokuvien Per le antiche scale (1975) ja Musta leski (1976) musiikista. Nämäkin hienot sävellykset olivat minulle entuudestaan outoja.

Parhaiten Morricone tietysti tunnetaan yhteistyöstään Sergio Leonen kanssa. Näin asia kiistämättä on, vaikka Leone onkin ohjannut vain kuusi niistä yli viidestäsadasta elokuvasta tai tv-sarjan jaksosta, joissa on Morriconen musiikkia. Veronan konsertin Leone-osuus oli puristettu yhteen sikermään, joka muodostui elokuvien Hyvät, pahat ja rumat (1966), Huuliharppukostaja (1968) ja Maahan, senkin hölmö! (1971) teemasävelmistä sekä Hyvien, pahojen ja rumien lopussa soivasta L'estasi dell'Oro -kappaleesta. Laulusolistina oli sopraano Susanna Rigacci. Tämä oli konsertin yllätyksettömin numero mutta silti yksi sen kohokohdista, luonnollisesti. Varsinkin L'estasi dell'Oro tuntui saavan yleisönkin ekstaasiin.

Seuraavana vuorossa ollutta Meditazione Oralea en myöskään ollut aiemmin kuullut. Kappale oli siitä erikoinen, että siinä oli pääosassa nauhalta soitettu Pier Paolo Pasolinin puhe. Oiva vastaveto sitä edeltäneelle hittikimaralle.

Cinema Paradison (Giuseppe Tornatore 1988) tunteellinen nimikappale oli konsertin kohottavimpia hetkiä. Upea kokonaisuus oli myös sen jälkeen kuultu yli puolituntinen Cinema dell'Impegno -sikermä, johon oli koottu musiikkia sellaisista poliittisesti kantaaottavista elokuvista kuin La Luz Prodigiosa (Miguel Hermoso 2003), Taistelu Algeriasta (Gillo Pontecorvo 1966), Julma kierre (Giuliano Montaldo 1971), Epäilyksen yläpuolella (Elio Petri 1970), Sostiene Pereira (Roberto Faenza 1995), La classe operaia va in paradiso (Elio Petri 1971), Sodan arvet (Brian De Palma 1989) ja Queimada (Gillo Pontecorvo 1969). Bonuksena tässä oli vokaaliosuudet hoitanut upeaääninen portugalilaistähti Dulce Pontes.

Konsertti huipentui ylevöittävään kolmen kappaleen (Gabriel's Oboe, Falls ja On Earth as it is in Heaven) koosteeseen elokuvan Linnake (Roland Joffé 1986) musiikista. Liikutuksen kyyneliä ei voinut estää.

Morricone taputettiin lavalle vielä neljä kertaa. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin Here's to You (sekin elokuvasta Julma kierre) kuoron laulamana. Susanna Rigacci palasi lavalle esittämään uudestaan L'estasi dell'Oron, Dulce Pontes vuorollaan Sostiene Pereiran. Juhlavana päätöksenä kuultiin vielä kerran myös mahtava kuoroteos On Earth as it is in Heaven.

Kaksituntinen konsertti oli juuri niin upea elämys kuin sen saattoi odottaakin olevan. Onnistunut yhdistelmä klassikoita ja uudempaa tuotantoa, tutuinta ja vähemmän tuttua Enniota. Se oli myös hieno osoitus siitä kuinka monipuolinen säveltäjä Morricone on. Olen onnellinen siitä, että sain kokea tämän. Voisin hyvin kuvitella uusivanikin kokemuksen.