Tässä pikatuomiot syksyn aikana katsotuista tv-leffoista. Mukana jälleen myös Netflix-filkat.
Lahjakas herra Ripley
(The Talented Mr. Ripley, USA 1999)
Anthony Minghellan Patricia Highsmith -sovitus kiinnosti katsoa tällä kertaa Venetsia-näkökulmasta, kun siellä tuli äskettäin käytyä. Kaupunkiin kyllä päästään elokuvassa vasta viimeisen neljänneksen aikana eikä sitä silloinkaan kovin paljoa näy. Hauska sattuma on kuitenkin se, että Caffé Florianin terassi nähdään lopussa melkein samasta kulmasta kuin mistä itsekin olen kuvan ottanut. Myöskin toisessa tutussa paikassa eli Positanossa tätä on muuten kuvattu. Näin leffan nyt luullakseni kolmannen kerran, ja pysyn kannassani, että kyseessä on varsin onnistunut psykotrilleri. Matt Damon vakuuttaa Tom Ripleynä, josta tilaisuus tekee murhaajan ja identiteettivarkaan. Jude Law, Gwyneth Paltrow, Cate Blanchett ja Philip Seymour Hoffmann säestävät totutun laadukkaasti. (13.9. Netflix)
★★★★★
Eikä yksikään pelastunut
(And Then There Were None, Britannia/USA 1945)
Entinen avantgarde-mies René Clair kyhäsi Fox-yhtiön palkkalaisena Agatha Christien tarinan pohjalta tämän kevyesti rullaavan mysteerijännärin. Leffa toimii ennen kaikkea mahtavan roolimiehityksen ansiosta. Viihdyttävässä murhaleikissä ovat mukana mm. Barry Fitzgerald, Walter Huston, Louis Hayward, Roland Young, June Duprez, C. Aubrey Smith, Judith Anderson ja Mischa Auer. Jos oikein muistan niin tämänkin näin nyt kolmannen kerran. (22.9. Yle Teema)
★★★★★
Baskervillen koira
(The Hound of the Baskervilles, USA 1939)
Basil Rathbone on Sherlock Holmes ja Nigel Bruce tohtori Watson Sidney Lanfieldin ohjaamassa mysteerissä, joka lienee maineikkain tämän Arthur Conan Doylen tarinan monista filmatisoinneista. Tästä alkoi myös Rathbonen ja Brucen yhteisten Holmes-leffojen pitkä putki. Ehkä vähän vanhentunut mutta silti kelpo viihdyke. (23.9. Yle Teema)
★★★★★
Presidentin miehet
(All the President's Men, USA 1976)
Alan J. Pakulan Watergate-jännäri tuli taas kerran suurimmaksi osaksi katsottua. Dustin Hoffman ja Robert Redford näyttelevät Washington Postin reporttereita, jotka selvittämällä Watergate-murron taustat käynnistivät presidentti Nixonin eroon johtaneen tapahtumasarjan. Näyttelijämiehityksessä ovat mukana myös mm. Jack Warden, Martin Balsam ja Jason Robards. Klassikko lajissaan. (28.9. Yle Teema)
★★★★★
Biutiful
(Biutiful, Meksiko/Espanja 2010)
Alejandro González Iñarritun ankeassa Barcelona-draamassa Javier Bardem esittää syöpäsairasta yksinhuoltajaisää, joka yrittää viimeiseen asti huolehtia kahdesta lapsestaan ja hänestä riippuvaisista paperittomista siirtotyöläisistä. Raskasta katsottavaa siis, mutta rosoisen realisminsa ja rikkaan henkilö- ja miljöökuvauksen ansiosta myös puhuttelevaa. Bardem on jälleen kerran erinomainen. Hyviä ovat myös lapset Hanaa Bouchaib ja Guillermo Estrella sekä heidän epästabiilia äitiään näyttelevä Maricel Álvarez. (2.10. Yle Teema)
★★★★★
Erämaan armoille
(Into the Wild, USA 2007)
Sean Pennin ohjauksessa Emile Hirschin esittämä nuorukainen, joka on saanut tarpeekseen perheensä ja asuinympäristönsä materialistisesta elämäntyylistä, lähtee harjoittamaan kulkurin tointa tavoitteenaan täydellinen riippumattomuus ja sopusointu luonnon kanssa Alaskan jylhissä erämaissa. Tarinan karu opetus: onni on todellista vain jaettuna. Paljon muutakin ajateltavaa tämä loppua kohden varsin hyytäväksi äityvä tosipohjainen seikkailudraama herätti. Hirsch on pääosassa erinomainen. Erittäin suositeltava. (4.10. Netflix)
★★★★★
Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä
(Extremely Loud & Incredibly Close, USA 2011)
Stephen Daldryn mysteeridraamassa asperger-poika löytää 9/11-iskuissa kuolleen isänsä jäämistöstä avaimen, johon sopivan lukon hän päättää löytää. Arvoituksen ratkaisusta jäi minulle vähän valju maku, mutta kasvukuvauksena tämä toimii. Pojan roolissa debytoi hienosti Thomas Horn vanhempinaan Sandra Bullock ja Tom Hanks. Isoäidin salaperäistä vuokralaista näyttelevä Max von Sydow on kuitenkin paras syy katsoa tämä. Eric Rothin käsis perustuu Jonathan Safran Foerin romaaniin. (11.10. Netflix)
★★★★★
Merenneito
(Ondine, Irlanti/Britannia/USA 2009)
Ohjaajan (Neil Jordan) nimi herätti kiinnostuksen katsoa tämä irlantilaiseen merenrantakaupunkiin sijoittuva ihmissuhdedraama, jossa alkoholisoitunut mutta pari vuotta kuivilla ollut kalastaja löytää verkoistaan elävän naisen. Onkohan kyseessä skottilaisen mytologian mukainen selkie vai sittenkin ihminen? Ainakin kalastajan munuaissairaudesta kärsivä tytär uskoo ensimmäiseen vaihtoehtoon. Colin Farrell näyttelee pääosaa Alicja Bachledan, Alison Barryn ja Stephen Rean säestämänä. Ei todellakaan Jordanin parhaita leffoja mutta suht kiinnostava kuitenkin. Käsis on Jordanin oma. (18.10. Yle Teema)
★★★★★
Hän tuli yöllä
(The Talk of the Town, USA 1942)
Etsintäkuulutettu vankikarkuri Cary Grant ja arvostettu lakimies Ronald Colman majailevat kumpikin Jean Arthurin talossa George Stevensin ohjaamassa mehukkaassa komediassa, joka hupaisilla tilanteilla herkuttelun lisäksi tutkailee kriittisin silmin amerikkalaista oikeusjärjestelmää. Kaikki kolme tähteä pistävät parastaan, ja mikäs on pistäessä kun dialogikin (Irwin Shaw & Sidney Buchman) säkenöi. Kestävintä sota-ajan Hollywood-viihdettä ompi tämä. Missasin valitettavasti alun. (20.10. Yle Teema)
★★★★★
Rakasta minua hellästi
(Love Me Tender, USA 1956)
Elvis Presleyn elokuvaura alkoi tästä sisällissodan jälkimaininkeihin sijoittuvasta westernistä, jossa Elviksen ja Richard Eganin näyttelemät veljekset ajautuvat konfliktiin edellisen naitua jälkimmäisen mielitietyn (Debra Paget). Robert D. Webbin ohjaamassa Fox-tuotannossa Elvis tietysti myös laulaa mm. jättihitiksi jo ennen leffan ensi-iltaa muodostuneen nimikappaleen. Musiikkinumerot tuntuvat olevan vähän eri paria muun leffan kanssa, mutta parempi tämä silti on kuin luulisi. (26.10. Yle Teema)
★★★★★
Raakaa voimaa
(Brute Force, USA 1947)
Jules Dassinin vankiladraamaklassikossa Burt Lancaster nähdään yhdessä varhaisista päärooleistaan pakoa suunnittelevana linnakundina. Burt yksin tekee leffasta kuin leffasta katsomisen arvoisen, mutta on tässä paljon muutakin hyvää. Tosin tarina sympatiseeraa vankeja ehkä turhankin alleviivaavasti. Sivuosanäyttelijöistä nousevat vahvimpina esiin Hume Cronynin esittämä vallan sokaisema vartija ja Charles Bickfordin hahmottama ns. johtava vanki. Vankilaleffalle epätavallista silmänruokaa tarjoavat vankien vaimoina ja tyttöystävinä nähtävät Yvonne De Carlo, Ann Blyth ja Ella Raines. Kaiken kaikkiaan kiintoisa leffa, joka ansaitsisi ehkä tulla katsotuksi uudestaankin. Nyt lapsenhoitohommat vähän häiritsivät keskittymistä. (15.12. Yle Teema)
★★★★★
Kuninkaan puhe
(King's Speech, Britannia/Australia 2010)
Neljällä Oscarilla (leffa, ohjaus, käsis ja miespääosa) palkitussa tosipohjaisessa draamassa Colin Firth tekee elämänsä roolityön puheviasta kärsivänä prinssinä, josta isoveljensä luovuttua vallasta tulee Englannin kuningas Yrjö VI. Hyviä ovat myös Geoffrey Rush epäsovinnaisena puheterapeuttina ja Helena Bonham Carter vaimona. Nyt toisella katsomalla Tom Hooperin tyylikäs ohjaus tuntui ehkä jopa vähän paremmalta kuin ensimmäisellä. Pienempien roolien näyttelijöistä mainittakoon aina mainio Timothy Spall, joka tässä esittää Winston Churchilliä. (26.12. Yle TV1)
★★★★★
Laura
(Laura, USA 1944)
Olipa todella mukava nähdä pitkästä aikaa tämä Otto Premingerin film noir -klassikko, jossa tutkitaan seurapiirikaunottaren murhaa. Dana Andrews on yhdessä parhaista rooleistaan labyrinttipeliä pelaileva etsivä, ja Gene Tierney, joka siis on se Laura, hurmaisi pelkkänä maalauksenakin. Mieleenjäävimmän näyttelijäsuorituksen tekee silti Clifton Webb nimihenkilöön pakkomielteenomaisesti kiintyneenä toimittajana. Hyvässä vedossa ovat myös Vincent Price ja Judith Anderson muina pääepäiltyinä. Lajinsa valioihin kuuluva Fox-tuotanto palkittiin Oscarilla kuvauksesta (Joseph La Shelle), mikä on hyvin ymmärrettävää. David Raksinin teemasävelmästä on puolestaan tullut jazz-artistien suosima ikivihreä. (27.12. Yle Teema)
★★★★★
torstai 16. tammikuuta 2014
torstai 19. joulukuuta 2013
Rakkaus (2012)
Ohjaus Michael Haneke
Vuoden paras ja tärkein elokuva saattaa olla tässä. Ainakin yksi parhaista. Michael Haneken uusin ei välttämättä ole kovin helppoa katsottavaa, mutta syvästi vaikuttava, ajatuksia herättävä ja omalla lohduttomalla tavallaan kauniskin se on. Aika ajoin on sitäpaitsi ihan terveellistä myös elokuvakatsojana ottaa askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Näin todella tapahtuu itävaltalaisohjaajan johdattaessa meidät tutkimaan kanssaan tilannetta, jossa tosi rakkaus asetetaan äärimmäiselle koetukselle.
Haneken mestariteoksen iso, meitä jokaista koskettava kysymys kuuluu: mitä tehdä silloin kun eniten rakastamamme ihminen sairastuu parantumattomasti ja kärsii?
Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat noin kahdeksankymppinen ranskalaispariskunta. Heidän elämänsä muuttuu peruuttamattomasti eräänä aamuna, kun Anne kesken aamiaiskeskustelun saa oudon kohtauksen. Hetkeen hän ei reagoi mihinkään eikä kohtauksen mentyä ohi muista tapahtuneesta mitään. Huolestunut Georges kehottaa häntä menemään tutkimuksiin.
Niissä selviää, että Annen kaulavaltimo on tukkeutunut, ja hänet päätetään leikata. Operaatio kuitenkin epäonnistuu, minkä seurauksena Anne osittain halvaantuu. Pariskunnan kumpikin osapuoli tiedostaa tilanteen: tästä eteenpäin kaikki on pelkkää alamäkeä. Anne painostaa miehensä lupaamaan, ettei tämä veisi häntä enää sairaalaan.
Näin Georgesista tulee vaimonsa omaishoitaja. Hänen kärsivällistä sopeutumistaan tilanteeseen on kerrassaan riipaisevaa seurata, samoin kuin Annen asteittaista riutumistakin. Asiaa auttaa Trintignantin, 82, ja Rivan, 85, uskomattoman hienot näyttelijäsuoritukset. Tuntuu suorastaan siltä, että tässä ylitetään jonkinlainen raja, mennään näyttelemisen tuolle puolelle. Tarkoitan, että eletty elämä (ja tietoisuus siitä ettei sitä enää kovin paljon ole jäljellä) näkyy. Nuoremmat, kahdeksankymppisiksi maskeeratut näyttelijät tuskin kykenisivät yhtä sisäistyneisiin tulkintoihin näissä rooleissa, olisivatpa he kuinka taitavia tahansa.
Minulle Anne ja Georges ovat todellisia ihmisiä, joihin olen ilokseni saanut tutustua. Se, että olen saanut jakaa heidän kanssaan hetkiä, joita he eivät haluaisi jakaa kenenkään kanssa, herättää tietysti ristiriitaisiakin fiiliksiä.
Tämä elokuva, joka tapahtuu yhtä kohtausta lukuunottamatta kokonaan Annen ja Georgesin asunnossa, on myös kuvakerronnallisesti harvinaisen täyteläinen. Jokainen detalji – Georgesin sisäkenkinään käyttämiä kuluneita lenkkareita myöten – tuntuu merkitykselliseltä. Tilankäyttö on sillä tavalla mestarillista, että osaisin vielä tätä kirjoittaessanikin piirtää asunnon pohjapiirroksen ja sijoittaa tärkeimmät huonekalut paikoilleen. Harva elokuva yltää näin käsinkosketeltavaan todentuntuun ollen samalla näin rikas sisällöltään ja näin rikkeetön muodoltaan.
Yksi hieno piirre Rakkaudessa on vielä se, että vaikka tiedämmekin miten tarinassa tulee käymään – Haneke varmistaa asian näyttämällä sen heti ensimmäiseksi – onnistuu se silti myös yllättämään. Jopa hätkähdyttämään. (5.10. Kino Myyri)
+ tunnelma
+ näyttelijät
+ visuaalinen ilmaisu
★★★★★
lauantai 2. marraskuuta 2013
Blancanieves (2012)
Ohjaus Pablo Berger
Pari vuotta sitten maailmaa valloitti The Artist (arvostelu) ja nyt tulee Blancanieves. Elokuvia yhdistää se, että ne ovat mykkiä (ainakin lähes), mustavalkoisia ja perinteisessä 1:1.33-kuvasuhteessa kuvattuja. Samaa kuvakerronnallista henkeä on myös viime vuonna R&A:ssa näkemässäni Tabussa (arvostelu), vaikka se ei olekaan niin sanotusti "mykkä". Voidaanko puhua jonkinlaisesta trendistä? Mykkäelokuvan renessanssista? Tuskinpa sentään. Mutta minua ainakin ilahduttaa suuresti se, että mykkäleffojakin on taas alettu tosissaan tehdä. Viihdyttäviä ja inspiroivia sellaisia.
Voisi luulla, että The Artistin menestys on innoittanut Pablo Bergeriäkin tähän tyylikokeiluun, mutta niin asia ei ole. Espanjalaisella kävi itse asiassa vähän huono tuuri, sillä The Artist aloitti voittokulkunsa juuri sillä hetkellä, kun hän oli suurten vaikeuksien jälkeen saanut rahoituksen kuntoon pitkään valmistelemaansa Blancanievesiä varten. Suurin yllätysmomentti oli näin menetetty. Onneksi Bergerin leffa ei kuitenkaan juuri kalpene The Artistin rinnalla.
1910–1920-luvun Andalusiaan sijoittuva Blancanieves on vapaa mukaelma Grimmin veljesten Lumikki-sadusta. Mikään koko perheen satuleffa se ei kuitenkaan ole vaan puhtaasti aikuisyleisölle suunnattu viihdyke, jossa satumaisia aineksia höystetään väkivallalla ja jopa ripauksella sadomasokistista seksiä. Andalusiassa kun ollaan niin myös härkätaistelut ja flamenco kuuluvat tietysti olennaisella tavalla asiaan.
Elokuvan Lumikki on Carmen (Sofía Oria/Macarena García), maineikkaan toreron Antonio Villaltan (Daniel Giménez Cacho) tytär. Kun tytön äiti kuolee synnytyksessä ja isä halvaantuu härkätaisteluareenalla, ottaa isoäiti (Ángela Molina) vastuun nuoren neidon kasvatuksesta. Isä puolestaan ottaa uudeksi vaimokseen hoitsu Encarnan (Maribel Verdú), jota naimakauppa selvästikin kiinnostaa, no, lähinnä juuri hyvänä kauppana.
Isoäidin kuoltua Carmen-parka sitten joutuu äitipuolensa hirmuvallan alle. Tämä kohtelee häntä kuin kotiorjaa eikä anna tytön edes tavata rullatuoliin sidottua isäänsä. Encarnan päivittäisten seksileikkien aikana Carmenille tarjoutuu kuitenkin tilaisuus salatapaamisiin isukkinsa kanssa.
Kun isäkin aikanaan kuolee, määrää paha äitipuoli jo aikuiseksi varttuneen Carmenin (Macarena García) tapettavaksi. Kaunokainen kuitenkin pelastuu täpärästi ja löytää pian itsensä kuuden maata kiertävän kääpiöhärkätaistelijan vankkureista muistinsa menettäneenä. Isältä oppimiaan taitoja Carmen sitä vastoin ei ole unohtanut, ja niinpä aikaa myöten hänestäkin tulee maineikas matador. Mutta kateellinen Encarna on päättänyt tuhota hänet.
Sille, miksi Encarna vihaa Carmenia niin paljon, elokuva ei anna kunnon selitystä. Muitakin pieniä puutteita tarinasta voi osoittaa, mutta ne peittyvät sen positiivisen energian, aidon innon ja rikkeettömän tyylitajun alle, joka elokuvan jokaisesta kohtauksesta välittyy. Kuvakerronta on sanalla sanoen ilmeikästä kattaen kutakuinkin kaikki ajateltavissa olevat kuvakoot, -kulmat ja otospituudet. Jos vertailu The Artistiin sallitaan, niin siinä missä sen esikuvia olivat 1920-luvun hollywoodilaiset viihdeleffat, Blancanieves on paremminkin ranskalaisen avantgarden perinteen jatkaja. Omanlaisensa aistinautinto on myös Alfonso de Vilallongan paljon flamencovaikutteita sisältävä musiikkiraita.
Elokuvan loppu on vähän hämmentävä yhdistelmä surumieltä ja toiveikkuutta. Varsinkin vihoviimeinen otos on suurta runoutta. Se saattaisi tehdä Bergerin yhdeksi esikuvakseen mainitseman Carl Theodor Dreyerinkin kateelliseksi. (27.9. Bio Rex Helsinki, R&A -ohjelmistoa)
+ originelli klassikkotarinan uudelleentulkinta
+ kauniisti kuvattu
+ terävästi leikattu
+ tunteikkaasti sävelletty
★★★★★
Wadjda (2012)
.jpg)
Ohjaus Haifaa Al-Mansour
Saudiarabialaisia elokuvia harvemmin näkee. Varsinkin naisen ohjaamia. Itse asiassa tämä Haifaa Al-Mansourin esikoisohjaus on ensimmäinen lajiaan. Se on paitsi ensimmäinen saudiarabialaisen naisen ohjaama pitkä elokuva myös ylipäätään ensimmäinen Saudi-Arabiassa kokonaan kuvattu feature. Mistähän tämä kertonee? Ehkä siitä, että muutoksen tuulet ovat hiljalleen alkaneet puhaltaa tuohonkin hiekkaiseen maailmankolkkaan.
Saudi-Arabiahan on miesten hallitsema äärivanhoillinen muslimimaa, jossa naisilla ei juuri ole oikeuksia. Vaikka joitakin myönnytyksiä on viime vuosina tehty, esimerkiksi auton rattiin kauniimmalla sukupuolella ei vieläkään ole asiaa. Polkupyöräilykin on ollut hyväksyttävää vasta vähän aikaa, ja edelleenkin se on hyväksyttävää vain yksityisesti ja miespuolisen perheenjäsenen valvonnassa.
Tuohon suljettuun maailmaan, saudiarabialaisen naisen arkeen, Wadjda antaa meidän kurkistaa. Sen se tekee perin konventionaalisin keinoin mutta sympaattisesti.
Wadjda (Waad Mohammed) on 11-vuotias tyttönen, jonka elämänasenne kuvastuu hänen käyttämissään jalkineissa. Hameenhelman alta pilkistelevät koristossut kertovat pienestä kapinahengestä ja pyrkimyksestä yksilöllisyyteen. Uskonto ei selvästikään ole Wadjdan juttu, Koraanin säkeiden pänttääminen koulussa ei hänen lempipuuhaansa. Naapurustossa asuvan Abdullah-pojan (Abdullrahman Al Gohani) kanssa kisaileminen on paljon antoisampaa ja hauskempaa. Mutta pojalla on jotakin, mikä Wadjdalta puuttuu, nimittäin polkupyörä. Siispä Wadjdakin päättää hankkia sellaisen. Se ei ole helppoa kulttuurissa, jossa "tytöt eivät pyöräile". Mutta Wadjdapa keksii keinon: jos hän onnistuisi voittamaan koulussa järjestettävän Koraani-kilpailun, hän voisi ostaa pyörän itse palkintorahoillaan.
Juonen tasolla Wadjda ei suuria yllätyksiä tarjoa. Oikeastaan se on jopa turhauttavan yllätyksetön juonenkulultaan. Mutta varovaisen optimistisena kuvauksena siitä, millainen naisen asema Saudi-Arabiassa on ja mihin suuntaan se saattaa olla muuttumassa – Wadjdan tapaisten asioita kyseenalaistavien tyttösten ansiosta –, elokuva puolustaa paikkaansa hyvin. Oletettavasti siitä johtuen leffa on myös saanut palkinnon toisensa perään maailman festivaaleja kiertäessään. Plus että Waad Mohammed on pääosassa juuri niin söpö ja valloittava kuin hänen pitääkin olla.
Ehkä kiinnostavimmillaan Wadjda on kuvatessaan päähenkilön kotioloja. Ne eivät paljoakaan eroa tyypillisen länsimaisen esiteinin vastaavista. Kaikki olennaiset asiat kuten poppivehkeet, jättitelevisiot ja peliohjaimet löytyvät. Harvoin kotona oleva isäkin (Sultan Al Assaf) vaikuttaa oikein mukavalta mieheltä. Wadjda ihailee häntä, ja isäkin näyttää rakastavan sekä Wadjdaa että vaimoaan (Reem Abdullah). Mutta. Wadjda on tyttö. Eikä hänellä ole veljeä. Se tarkoittaa, että Wadjdan isän täytynee ottaa itselleen toinen vaimo. Näin homma Saudeissa toimii. Ainakin vielä tänään. (24.9. Bio Rex Helsinki, R&A -ohjelmistoa)
+ kiintoisa kurkistusikkuna saudikulttuuriin
+ käsittelee yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta
+ valloittava pääosanesittäjä
− konventionaalinen ja yllätyksetön juoni
★★★★★
tiistai 22. lokakuuta 2013
Hitchcock (2012)
Kuten tästä kirjoituksestanikin näkyy, on Alfred Hitchcockin Psyko (1960) yksi kaikkien aikojen leffahelmistä, monien muidenkin kuin minun mielestäni. Näin ollen Hithcockista ja nimenomaan Psykon syntyvaiheista kertova elokuvakin on lähtökohtaisesti varsin kiintoisa tapaus. Mukavan viihdyttävän Hitchcock-muotokuvan brittiohjaaja Sacha Gervasi onkin saanut aikaiseksi Stephen Rebellon kirjan pohjalta. Kyseessä on toimittajataustaisen Gervasin ensimmäinen feature. Tätä ennen hän on ohjannut vain kanadalaisesta Anvil-hevibändistä kertovan mainion dokumentin Anvil: The Story of Anvil (2008).
Hitchcock perustuu Rebellon vuonna 1990 ilmestyneeseen kirjaan Alfred Hitchcock and the Making of Psycho. Kirja on dokumentaarinen, mutta Gervasin leffa on faktapohjaista fiktiota. Hitchcockia esittää Anthony Hopkins ja vaimo Alma Revilleä Helen Mirren. Näiden kahden välisen suhteen kuvaus on jutun parasta antia, paljolti Hopkinsin ja Mirrenin hienojen näyttelijäsuoritusten ansiosta. Elokuva tuo kiitettävästi esiin sen kuinka tärkeä taustavaikuttaja Alma miehensä uralle oli. Sellaiseenkin vihjataan, että ilman Alman panosta Hitchcock ei olisi ollut ollenkaan sellainen nero kuin millaisena hänet tunnetaan, mikä luultavasti on tottakin. Pariskuntahan avioitui jo 1926, ja paitsi että Alma oli käsikirjoittamassa suurta osaa varsinkin miehensä varhaistöistä, oli hän korvaamaton apu myös monta myöhempää Hitchcock-leffaa viimeisteltäessä. Sanotaan, että Psykon viimeistä versiota leikattaessa Alma ainoana koko työryhmästä havaitsi Janet Leigh'n vetäneen henkeä tilanteessa, jossa tämän piti esittää kuollutta.
Toisella tasolla Hitchcock kuvaa niitä vaikeuksia, joita Alfredilla oli vastahakoisten tuottajien ja sensuuriviranomaisten kanssa Psykoa valmistellesssaan. Aihetta ei pidetty sopivana eleganteilla trillereillä maineensa luoneelle ohjaajalle, joka puolestaan halusi osoittaa kykenevänsä muuhunkin, tässä tapauksessa tekemään halvalla hyvän kauhufilmin. Palo ja itseluottamus olivat niin kovia, että kun Paramount kieltäytyi rahoittamasta elokuvaa, Hitchcock rahoitti sen itse, vaikka se edellytti muun muassa kotitalon panttaamista lainojen vakuudeksi.
Mitään suuria paljastuksia tai syväsukellusta Hitchcockin persoonaan leffa ei tarjoa, mutta hauska Hitchcockin nahkoihin uppoutunutta Hopkinsia on katsella. Hitchcockista, elokuvantekemisen proseduurista ja elokuvan historiasta kiinnostuneille tämä on tietenkin must-see. Sivuosanäyttelijöistä pitää nostaa esiin James D'Arcy, joka varsinkin avauskohtauksessaan on hätkähdyttävän hyvä Anthony Perkins. Tai ehkä paremminkin Norman Bates. Muutkin pääroolit on ainakin säteilyvoimalla mitaten tasokkaasti miehitetty: Janet Leigh'nä nähdään Scarlett Johansson, Vera Milesina Jessica Biel, agenttina Michael Stuhlbarg, sihteerinä Toni Collette ja kirjailija Whitfield Cookina, jonka yhteistyö Alman kanssa saa Hitchin mustasukkaiseksi, Danny Huston.
Tekeleen tylsintä ainesta ovat Hitchcockin ja Norman Batesin hahmon esikuvan, sarjamurhaaja Ed Geinin (Michael Wincott) väliset kuvitteelliset vuoropuhelut. Oikea Hitchcock tuskin olisi moisiin latteuksiin sortunut. (14.9. Kino Myyri)
+ herkullinen aihe
+ Hopkins ja Mirren loistavia
+ viihdyttävä stoori
− mukana myös latteuksia
★★★★★
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Morriconea Veronassa ja muita Italian ihmeitä
Tämänkesäinen ulkomaanlomamatkamme suuntautui elokuussa Pohjois-Italiaan. Ajankohdan ja suunnan määräsi hinku päästä kokemaan Ennio Morriconen konsertti, kun sellainen mahdollisuus kerran osui näköpiiriin. Vaikka reissu ei muilta osin ollutkaan elokuvateemainen, näin filmihulluna on kuitenkin kiintoisaa tutkailla vierailukohteidemme yhteyksiä leffakulttuuriin ja -historiaan. Niistä vähän juttua seuraavassa. Morriconeen palaan artikkelin lopussa.
Milano
Aloitimme turneemme Milanosta ja sinne sen myös päätimme. Näin siksi, että tämä Italian toiseksi suurin kaupunki oli Veronaa lähin paikkakunta, jonne sai suorat lennot Helsingistä meille sopivilla aikatauluilla ja hinnoilla. Milano tunnetaan merkittävänä teollisuuskaupunkina ja muotimaailman keskuksena, mutta kyllä siellä riittää nähtävää ja koettavaa myös kaltaisilleni kulttuurihistoriasta kiinnostuneille matkailijoille. Juontaahan kaupungin historia niinkin kauas kuin 400-luvulle eKr.
Must see -listamme kärjessä oli kaksi kuuluisaa kirkkoa: goottilaisen rakennustaiteen ylittämättömiin mestariteoksiin kuuluva tuomiokirkko (Il Duomo di Milano) sekä UNESCO:n maailmanperintöluetteloonkin listattu Santa Maria delle Grazie. Jälkimmäinen ennen kaikkea siksi, että siellä sijaitsee kaupungin taideaarteista huomattavin, Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen -seinämaalaus. Tuon teoksen suuresta suosiosta – joka ainakin osittain on Dan Brownin Da Vinci -koodin ja siitä tehdyn elokuvan ansiota – kertoo jotakin se, että maalauksen voi käytännössä nähdä vain varaamalla paikan viidentoista minuutin mittaiseen näyttöön tai sellaisen sisältävään opastettuun kierrokseen hyvissä ajoin etukäteen. Minä onnistuin hankkimaan liput viikkoa ennen määräpäivää täältä. Kokemuksemme perusteella voin lämpimästi suositella Leonardo a Milanon opastettua kierrosta.
Pyhä ehtoollinen on kiistatta näkemisen arvoinen teos – vaikuttava osin siksikin, että se sijaitsee juuri siinä tilassa, jossa ja johon se on alunperin tehty. Entisen munkkien ruokailuhuoneen seinää koristava maalaushan kuvaa hetkeä, jolloin Jeesus on juuri sanonut opetuslapsilleen: "Yksi teistä on minut kavaltava". En ryhdy teosta tässä sen kummemmin analysoimaan, mainitsenpahan vain pari mieleeni juolahtanutta tapausta, joissa sitä on käytetty elokuvakohtauksen inspiraationa: kerjäläisten juhlat Luis Buñuelin Viridianassa (1961) ja tiedustelujoukkueen ateriointihetki Olli Saarelan Rukajärven tiessä (1998). Omat valkokangasvariaationsa teoksesta ovat luoneet myös Robert Altman (M.A.S.H., 1970) ja Mel Brooks (Mieletön maailmanhistoria, 1981).
Milanoon sijoittuvista elokuvista tunnetuimpia ovat Vittorio De Sican Milanon ihme (1951), Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (1960) ja Michelangelo Antonionin Yö (1961). Näistä itselleni tuttuja ovat Rocco ja Yö, jotka molemmat olen nähnyt useaan kertaan, tosin en kumpaakaan ihan äskettäin. Roccoa voinee hyvällä syyllä sanoa kaikkien aikojen Milano-leffaksi, vaikka se ei annakaan kaupungista kovin mairittelevaa kuvaa. Voimakkaan yhteiskuntakriittinen teos kertoo siitä kuinka eteläitalialainen suurperhe hajoaa sen jouduttua isän kuoleman jälkeen muuttamaan jotenkin toimeen tullakseen teollisuusveturi Milanoon. Elokuvan sykähdyttävimpiin ja mieleenpainuvimpiin kuuluu kohtaus, jossa Rocco (Alain Delon) ja Nadia (Annie Girardot) käyvät tärkeän keskustelun Duomon kattotasanteella. Paikka on säväyttävä myös rakennustaiteellisesti ja näköalojensakin takia, mutta kytkös yhteen maailman parhaista elokuvista teki siellä käynnistä minulle erityisen merkityksellisen.
Duomon ympäristöön sijoittuu myös Milanon ihmeen fantastinen loppuhuipennus. Toivottavasti pääsen pian korjaamaan sen puutteen, että tuo maagista realismia neorealismiin sekoittava klassikko on minulta yhä näkemättä. Muita kiinnostavia vielä näkemättömiä Milano-leffoja ovat ainakin Antonionin esikoinen Erään rakkauden tarina (1950) ja Luca Guadagninon kehuttu Rakkautta italialaisittain (2009).
Italialaisen elokuvan klassisen kauden suurista ohjaajista Visconti (1906–1976) oli myös syntyjään milanolainen. Hän on kiintoisa tapaus siinäkin mielessä, että hänen sukunsa on näytellyt merkittävää roolia Milanon ja koko Italiankin historiassa. Yksi Luchinon esi-isistä oli Ottone Visconti, joka tultuaan valituksi Milanon arkkipiispaksi vuonna 1262 aloitti lähes kaksisataa vuotta kestäneen Visconti-suvun valtakauden Lombardiassa. Visconti-nimi itsessään on peruja suvun miespuolisille jäsenille pari sataa vuotta aiemmin myönnetystä varakreivin (italiaksi visconte, monikossa visconti) arvosta. Viscontit hallitsivat Milanoa aluksi maaherroina ja sittemmin herttuoina, kunnes ilman miespuolista perijää jääneen Filippo Maria Viscontin kuoleman (1447) jälkeen valta siirtyi – lyhyen tasavaltavaiheen jälkeen – Filippon vävylle Francesco I Sforzalle ja aikanaan hänen jälkeläisilleen. Castello Sforzesco ja Duomo, joiden kummankin rakennustyöt aloitettiin Visconti-suvun mahtimiesten toimesta 1300-luvulla, muistuttavat omalla ylväällä tavallaan tämän lombardialaisen aatelissuvun pitkästä ja värikkäästä historiasta.
Lieneekö Don Luchino Visconti di Modrone, Modronen kreivi, kokenut aristokraattisen taustansa enemmän rasitteena kuin siunauksena. Ainakin hän itse omaksui marxilaisen maailmankatsomuksen ja ansioitui varsinkin uransa alkupuolella työväenluokan ongelmien kuvaajana. Tämän linjan päätepiste ja huipennus on juuri Rocco. 1960-luvun alusta alkaen Visconti keskittyi entistä henkilökohtaisempiin, usein historiallisiin aiheisiin. Hänen tunnetuin ja arvostetuin elokuvansa on Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin perustuva Tiikerikissa (1963), joka kuvaa Italian yhdistymistä ja sen mukanaan tuomaa luokkayhteiskunnan murtumista sisilialaisen ruhtinaan näkökulmasta. Monet ovat nähneet sen päähenkilössä ohjaajan omakuvan.
Visconti oli myös huomattava teatteri- ja oopperamies, usein nähty hahmo esimerkiksi Milanon maineikkaassa La Scalassa, jonka mielenkiintoisessa museossa tulin myös piipahtaneeksi. Visconti ohjasi La Scalaan monta Maria Callasin tähdittämää oopperaa 1950-luvulla.
Gardajärvi
Milanosta siirryimme seuraaviksi kolmeksi vuorokaudeksi Gardajärven laitamille, ensin järven eteläpuolella sijaitsevaan Peschieraan ja myöhemmin koillisrannikolle Malcesineen. Suunnitelmissa oli polkupyöräretki Peschierasta Borghetton kylään, mutta tämä retki jäi erinäisistä syistä toteutumatta. Borghettoa on sanottu yhdeksi Italian kauneimmista kylistä ja vastaavanlaisin superlatiivein on luonnehdittu myös tuota nimenomaista Mincio-jokea seurailevaa pyöräilyreittiä. Elokuvan maailmankartalle Borghettonkin on vienyt Luchino Visconti, joka kuvasi siellä joitakin kohtauksia upeaan Sensoonsa vuonna 1954. Paikka liittyy myös Viscontin sukuhistoriaan, sillä siellä sijaitsee Gian Galeazzo Viscontin 1300-luvun lopulla rakennuttama silta, joka yhä tunnetaan nimellä Ponte visconteo. Visconti-nimi tulee vastaan monen muunkin tämän seudun paikkakunnan historiaan tutustuttaessa.
Gardan postikorttimaisemia hyödyntävistä elokuvista ehkä tunnetuin ja ainakin suurimmat yleisöt saanut on James Bond -seikkailu Quantum of Solace (Marc Forster 2008). Sen tyypillisen vauhdikasta avausjaksoa on kuvattu muun muassa Malcesinen ja Rivan välisellä tieosuudella. Samainen reitti tuli tutuksi meillekin, kun pyörähdimme pikaisesti Rivassa ennen asettumistamme Malcesinen pohjoispuolella sijaitsevaan pikkuruiseen Navenen kylään. Bondin vierailusta näillä seuduin sain kuitenkin tietää vastaa kotiin palattuamme.
Luultavasti pahamaineisin, kenties merkittävin ja varmasti kiistellyin Gardan alueella kuvatuista elokuvista on Pier Paolo Pasolinin viimeiseksi jäänyt Salò eli Sodoman 120 päivää (1975). Se sijoittuu nimensä mukaisesti Gardajärven länsirannalla sijaitsevaan Salòon ja kertoo markiisi de Saden romaania mukaillen fasistien harjoittamasta äärimmäisen julmasta paikallisten nuorten nöyryytyksestä ja kidutuksesta. Todellisuuspohjaa tarinalla on ainakin sen verran, että Salò toimi toisen maailmansodan loppuvaiheissa fasismin viimeisenä linnakkeena Italiassa. En ole tätä järkyttäväksi ja kuvottavaksikin sanottua vallan väärinkäytön kuvausta nähnyt, emmekä me myöskään tuolla puolella järveä nyt käyneet. Elokuva kyllä kiinnostaisi ainakin yleissivistysmielessä joskus katsoa. Tämän kirjoituksen teemoihin sen liittää tapahtumapaikan lisäksi ylistetty Ennio Morriconen musiikki.
Gardan alueella, tarkemmin sanottuna Lazisen taajamassa, sijaitsee myös elokuvateemainen huvipuisto Movieland, jonka ohitimme siirtyessämme bussilla Malcesinesta takaisin Peschieraan ja sieltä edelleen seuraavaan vierailukohteeseemme. Miksi juuri Laziseen on tällainen huvipuisto perustettu, sitä en tiedä. Taatusti ei ainakaan Pasolinin tai Viscontin fanien iloksi. Indiana Jonesin, Rambon ja Lara Croftin ystävät saattavat siellä viihtyäkin.
Venetsia
Seuraava kohteemme oli Venetsia, joka lienee maailman kaupungeista elokuvatuimpia, ainakin kokoonsa nähden. Näkemiäni Venetsia-teemaisia tai ainakin osittain Venetsiassa kuvattuja elokuvia ovat ikäjärjestyksessä Othello (Orson Welles 1952), Senso (Luchino Visconti 1954), Kolme kolikkoa lähteessä (Jean Negulesco 1954), Eeva (Joseph Losey 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (Terence Young 1963), Kuolema Venetsiassa (Luchino Visconti 1971), Kauhunkierre (Nicolas Roeg 1973), Kuuraketti (Lewis Gilbert 1979), Pienet sydämet (George Roy Hill 1979), Suuri gangsterisota (Sergio Leone 1984), Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Steven Spielberg 1989), Tyttö nimeltä Nikita (Luc Besson 1990), Kaikki sanovat I Love You (Woody Allen 1996), Englantilainen potilas (Anthony Minghella 1996), Lahjakas herra Ripley (Anthony Minghella 1999), Venetsian kauppias (Michael Radford 2004), Casino Royale (Martin Campbell 2006) ja Gomorra (Matteo Garrone 2008).
James Bondkin on käynyt Venetsiassa siis peräti kolmesti. Voimakkaimmin minuun vaikuttaneita Venetsia-elokuvia (lue: elokuvia, joissa Venetsia on muutakin kuin pelkkä kulissi) ovat kuitenkin Senso, Kuolema Venetsiassa ja Kauhunkierre.
Sensossa itävaltalaisten miehittämä 1860-luvun Venetsia kehystää tunnekuohuista draamaa aatelisnaisesta, joka intohimoisen rakkauden sokaisemana pettää niin aviomiehensä, kansansa kuin lopulta itsensäkin. Aidoista venetsialaismiljöistä on näyttävimmin esillä oopperatalo La Fenice, jossa elokuvan upea alkujakso tapahtuu ja jossa se on myös oikeasti kuvattu. Tarkoitus oli tietysti osuttaa La Fenice kävelykierroksemme varteen, mutta matkaväsymyksen, pikku flunssan ja tiukan aikataulun yhteisvaikutuksesta meidän oli jätettävä tuo osa San Marcon kaupunginosasta tällä kertaa väliin.
Toisessa Venetsia-leffassaan Visconti kuvaa eri tavalla kiusallista tunnemyllerystä. Kuolema Venetsiassa kertoo säveltäjästä, joka Venetsiassa lomaillessaan kiinnostuu pakkomielteenomaisesti samassa hotellissa majailevasta täydellisen kauniista teinipojasta. Historiallisena kehyksenä on koleraepidemian kourissa kamppaileva 1900-luvun alun Venetsia. Tämä Thomas Mannin romaanin filminnös on kuvattu pääosin Lidon saarella sijaitsevassa Grand Hotel des Bainsissä, jonne myös Venetsian elokuvajuhlille saapuvat filmitähdet ja muut raharikkaat ovat perinteisesti majoittuneet. Lido on isännöinnyt maailman vanhinta ja yhä maailman arvostetuimpiin kuuluvaa elokuvafestivaalia vuodesta 1932. Tämänvuotiset, seitsemännetkymmenennet festarit olisivat alkaneet 28. elokuuta eli tasan viikko visiittimme jälkeen.
Monien sekä Venetsiaa että elokuvaa tuntevien mielestä kaikkein paras Venetsia-leffa on Nicolas Roegin Kauhunkierre. Olisikin korkea aika nähdä uudestaan tämä Daphne du Maurierin novelliin perustuva painajainen, jonka olen viimeksi nähnyt joskus 20–25 vuotta sitten. Elokuva käsittelee lapsen menetystä ja sen vaikutusta parisuhteeseen, ja sitä on kiitelty nimenomaan autenttisesta Venetsia-tunnelmastaan. On syytä tähdentää, että kyseessä ei ole se tunnelma jonka turistit yleensä kokevat. Talsiessamme keskiyöllä Piazza San Marcolta kohti San Polon kaupunginosassa sijainnutta majapaikkaamme, rättiväsyneinä ja pari tarkoituksetonta mutkaa tehden, mekin tunsimme, että tämä sokkeloinen kaupunki saattaa joskus olla arvaamaton ja muuttua hetkessä lumoavasta ahdistavaksi. Epäilemättä varsinkin talvella. Voin hyvin kuvitella, että Kauhunkierre on lähtenyt kehkeytymään jostakin tämänsuuntaisesta havainnosta.
Verona
Veronan ovat elokuvan maailmankartalle vieneet teinirakastavaiset nimeltä Romeo ja Julia. Shakespearen näytelmistä myös Kaksi nuorta veronalaista ja Kuinka äkäpussi kesytetään sijoittuvat tähän jo roomalaisajalla kukoistaneeseen maaliikenteen solmukohtaan, mutta kumpikaan ei ole maineeltaan Romeon ja Julian luokkaa. Kaupunki myös ottaa kaiken hyödyn irti tuosta maineesta. Liioittelematta voidaankin sanoa, että 1500-luvulla elänyt englantilainen näytelmäkirjailija – joka tiettävästi ei itse koskaan käynyt Italiassa – on tehnyt Veronan turistibisneksen hyväksi enemmän kuin kukaan muu.
Romeo ja Julia on myös Shakespearen näytelmistä filmatuimpia. Joidenkin laskelmien mukaan se on peräti filmatuin kaikista maailman näytelmistä. Kymmenistä leffaversioista maineikkaimpia ovat George Cukorin (1936), Renato Castellanin (1954) ja Franco Zeffirellin (1968) näkemykset sekä Baz Luhrmannin modernisaatio vuodelta 1996. Hämmästyttävää kyllä minä en ole nähnyt niistä mitään, kuten en muitakaan aiheen tulkintoja, paitsi jos sellaiset vapaammat mukaelmat kuin West Side Story (1961) huomioidaan. Eniten kiinnostaisi nähdä kehuttu Zeffirellin versio, jossa pääosia näyttelevät kutakuinkin oikean ikäiset Leonard Whiting ja Olivia Hussey. Kiinnostuneena odottelen myös Carlo Carlein uunituoreen Romeo ja Julia -sovituksen mahdollista Suomen ensi-iltaa. Sen trailerissa vilahtelee lupaavasti monta tuttua paikkaa:
Via Cappellolla sijaitsevasta Julian talosta tuli suosittu nähtävyys Cukorin elokuvan myötä. Parveke, jolla sadattuhannet turistit vuosittain kuvauttavat itsensä, on itse asiassa lisätty rakennukseen vasta elokuvan ensi-illan jälkeen. Talon itsessään tiedetään kuitenkin olleen olemassa jo 1100-luvulla, ja joidenkin lähteiden mukaan Cappellettin perhe on todella asunut siinä.
Romeo ja Juliahan ovat fiktiivisiä henkilöitä, mutta tarina Montague- (Montacchi-) ja Capulet- (Cappelletti-) sukujen keskinäisestä vihanpidosta on tosipohjainen. Ensimmäinen maininta aiheesta löytyy jo Dante Alighierin vuosina 1308–1312 kirjoittamasta Jumalaisesta näytelmästä. Tarinan nuoret rakastavaiset taas esiintyvät ensimmäisen kerran Mariotto- ja Ganozza-nimisinä Masuccio Salernitanon Sienaan sijoittuvassa novellissa 1400-luvun loppupuolella. Luigi da Porto toi tragedian takaisin Veronaan 1530 ilmestyneessä teoksessaan "Kahden jalosukuisen rakastavaisen tarina", jossa päähenkilöt ovat nimeltään Romeus ja Giulietta. Da Porton kuoltua Matteo Bandello kirjoitti aiheesta vielä oman tulkintansa, joka sitten levisi käännöksenä ensin Ranskaan ja sieltä Englantiin, jossa se viimein herätti myös kaikkien aikojen suurimman näytelmäkirjailijan huomion. Tiede-lehden kiintoisa artikkeli aiheesta täällä.
Morricone live all'Arena
Ensimmäisen vuosisadan alussa eKr. rakennettu Italian vanhin säilynyt amfiteatteri Arena di Verona tarjosi näyttävät puitteet Ennio Morriconen konsertille. Marraskuussa 85 vuotta täyttävä roomalainen on eniten arvostamiani eläviä säveltaiteilijoita ja siitä harvinainen elokuvasäveltäjä, että hän pystyy omalla panoksellaan tekemään mistä tahansa muuten keskinkertaisesta elokuvasta hyvän ja hyvästä elokuvasta unohtumattoman. Un grande maestro.
22. elokuuta järjestetyssä konsertissa Morricone esiintyi RAI:n orkesterin (Orchestra Sinfonica Nazionale della RAI) ja Veronan oman kuoron (Coro Lirico Sinfonico di Verona) kanssa. Aloituskappale oli minulle entuudestaan tuntematon Varianti su un segnale di polizia, joka on omistettu mafianvastaisessa taistelussa vuonna 1992 henkensä menettäneille tuomareille Giovanni Falconelle ja Paolo Borsellinolle. Seuraavaksi kuultiin tunnuskappale Giuseppe Tornatoren Baarìa-elokuvasta (2009) sekä kaksiosainen sikermä, joka oli koostettu Mauro Bologninin elokuvien Per le antiche scale (1975) ja Musta leski (1976) musiikista. Nämäkin hienot sävellykset olivat minulle entuudestaan outoja.
Parhaiten Morricone tietysti tunnetaan yhteistyöstään Sergio Leonen kanssa. Näin asia kiistämättä on, vaikka Leone onkin ohjannut vain kuusi niistä yli viidestäsadasta elokuvasta tai tv-sarjan jaksosta, joissa on Morriconen musiikkia. Veronan konsertin Leone-osuus oli puristettu yhteen sikermään, joka muodostui elokuvien Hyvät, pahat ja rumat (1966), Huuliharppukostaja (1968) ja Maahan, senkin hölmö! (1971) teemasävelmistä sekä Hyvien, pahojen ja rumien lopussa soivasta L'estasi dell'Oro -kappaleesta. Laulusolistina oli sopraano Susanna Rigacci. Tämä oli konsertin yllätyksettömin numero mutta silti yksi sen kohokohdista, luonnollisesti. Varsinkin L'estasi dell'Oro tuntui saavan yleisönkin ekstaasiin.
Seuraavana vuorossa ollutta Meditazione Oralea en myöskään ollut aiemmin kuullut. Kappale oli siitä erikoinen, että siinä oli pääosassa nauhalta soitettu Pier Paolo Pasolinin puhe. Oiva vastaveto sitä edeltäneelle hittikimaralle.
Cinema Paradison (Giuseppe Tornatore 1988) tunteellinen nimikappale oli konsertin kohottavimpia hetkiä. Upea kokonaisuus oli myös sen jälkeen kuultu yli puolituntinen Cinema dell'Impegno -sikermä, johon oli koottu musiikkia sellaisista poliittisesti kantaaottavista elokuvista kuin La Luz Prodigiosa (Miguel Hermoso 2003), Taistelu Algeriasta (Gillo Pontecorvo 1966), Julma kierre (Giuliano Montaldo 1971), Epäilyksen yläpuolella (Elio Petri 1970), Sostiene Pereira (Roberto Faenza 1995), La classe operaia va in paradiso (Elio Petri 1971), Sodan arvet (Brian De Palma 1989) ja Queimada (Gillo Pontecorvo 1969). Bonuksena tässä oli vokaaliosuudet hoitanut upeaääninen portugalilaistähti Dulce Pontes.
Konsertti huipentui ylevöittävään kolmen kappaleen (Gabriel's Oboe, Falls ja On Earth as it is in Heaven) koosteeseen elokuvan Linnake (Roland Joffé 1986) musiikista. Liikutuksen kyyneliä ei voinut estää.
Morricone taputettiin lavalle vielä neljä kertaa. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin Here's to You (sekin elokuvasta Julma kierre) kuoron laulamana. Susanna Rigacci palasi lavalle esittämään uudestaan L'estasi dell'Oron, Dulce Pontes vuorollaan Sostiene Pereiran. Juhlavana päätöksenä kuultiin vielä kerran myös mahtava kuoroteos On Earth as it is in Heaven.
Kaksituntinen konsertti oli juuri niin upea elämys kuin sen saattoi odottaakin olevan. Onnistunut yhdistelmä klassikoita ja uudempaa tuotantoa, tutuinta ja vähemmän tuttua Enniota. Se oli myös hieno osoitus siitä kuinka monipuolinen säveltäjä Morricone on. Olen onnellinen siitä, että sain kokea tämän. Voisin hyvin kuvitella uusivanikin kokemuksen.
Milano
Aloitimme turneemme Milanosta ja sinne sen myös päätimme. Näin siksi, että tämä Italian toiseksi suurin kaupunki oli Veronaa lähin paikkakunta, jonne sai suorat lennot Helsingistä meille sopivilla aikatauluilla ja hinnoilla. Milano tunnetaan merkittävänä teollisuuskaupunkina ja muotimaailman keskuksena, mutta kyllä siellä riittää nähtävää ja koettavaa myös kaltaisilleni kulttuurihistoriasta kiinnostuneille matkailijoille. Juontaahan kaupungin historia niinkin kauas kuin 400-luvulle eKr.
Must see -listamme kärjessä oli kaksi kuuluisaa kirkkoa: goottilaisen rakennustaiteen ylittämättömiin mestariteoksiin kuuluva tuomiokirkko (Il Duomo di Milano) sekä UNESCO:n maailmanperintöluetteloonkin listattu Santa Maria delle Grazie. Jälkimmäinen ennen kaikkea siksi, että siellä sijaitsee kaupungin taideaarteista huomattavin, Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen -seinämaalaus. Tuon teoksen suuresta suosiosta – joka ainakin osittain on Dan Brownin Da Vinci -koodin ja siitä tehdyn elokuvan ansiota – kertoo jotakin se, että maalauksen voi käytännössä nähdä vain varaamalla paikan viidentoista minuutin mittaiseen näyttöön tai sellaisen sisältävään opastettuun kierrokseen hyvissä ajoin etukäteen. Minä onnistuin hankkimaan liput viikkoa ennen määräpäivää täältä. Kokemuksemme perusteella voin lämpimästi suositella Leonardo a Milanon opastettua kierrosta.
Pyhä ehtoollinen on kiistatta näkemisen arvoinen teos – vaikuttava osin siksikin, että se sijaitsee juuri siinä tilassa, jossa ja johon se on alunperin tehty. Entisen munkkien ruokailuhuoneen seinää koristava maalaushan kuvaa hetkeä, jolloin Jeesus on juuri sanonut opetuslapsilleen: "Yksi teistä on minut kavaltava". En ryhdy teosta tässä sen kummemmin analysoimaan, mainitsenpahan vain pari mieleeni juolahtanutta tapausta, joissa sitä on käytetty elokuvakohtauksen inspiraationa: kerjäläisten juhlat Luis Buñuelin Viridianassa (1961) ja tiedustelujoukkueen ateriointihetki Olli Saarelan Rukajärven tiessä (1998). Omat valkokangasvariaationsa teoksesta ovat luoneet myös Robert Altman (M.A.S.H., 1970) ja Mel Brooks (Mieletön maailmanhistoria, 1981).
Milanoon sijoittuvista elokuvista tunnetuimpia ovat Vittorio De Sican Milanon ihme (1951), Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (1960) ja Michelangelo Antonionin Yö (1961). Näistä itselleni tuttuja ovat Rocco ja Yö, jotka molemmat olen nähnyt useaan kertaan, tosin en kumpaakaan ihan äskettäin. Roccoa voinee hyvällä syyllä sanoa kaikkien aikojen Milano-leffaksi, vaikka se ei annakaan kaupungista kovin mairittelevaa kuvaa. Voimakkaan yhteiskuntakriittinen teos kertoo siitä kuinka eteläitalialainen suurperhe hajoaa sen jouduttua isän kuoleman jälkeen muuttamaan jotenkin toimeen tullakseen teollisuusveturi Milanoon. Elokuvan sykähdyttävimpiin ja mieleenpainuvimpiin kuuluu kohtaus, jossa Rocco (Alain Delon) ja Nadia (Annie Girardot) käyvät tärkeän keskustelun Duomon kattotasanteella. Paikka on säväyttävä myös rakennustaiteellisesti ja näköalojensakin takia, mutta kytkös yhteen maailman parhaista elokuvista teki siellä käynnistä minulle erityisen merkityksellisen.
 |
| Rocco ja Nadiakin kävivät täällä. |
Duomon ympäristöön sijoittuu myös Milanon ihmeen fantastinen loppuhuipennus. Toivottavasti pääsen pian korjaamaan sen puutteen, että tuo maagista realismia neorealismiin sekoittava klassikko on minulta yhä näkemättä. Muita kiinnostavia vielä näkemättömiä Milano-leffoja ovat ainakin Antonionin esikoinen Erään rakkauden tarina (1950) ja Luca Guadagninon kehuttu Rakkautta italialaisittain (2009).
Italialaisen elokuvan klassisen kauden suurista ohjaajista Visconti (1906–1976) oli myös syntyjään milanolainen. Hän on kiintoisa tapaus siinäkin mielessä, että hänen sukunsa on näytellyt merkittävää roolia Milanon ja koko Italiankin historiassa. Yksi Luchinon esi-isistä oli Ottone Visconti, joka tultuaan valituksi Milanon arkkipiispaksi vuonna 1262 aloitti lähes kaksisataa vuotta kestäneen Visconti-suvun valtakauden Lombardiassa. Visconti-nimi itsessään on peruja suvun miespuolisille jäsenille pari sataa vuotta aiemmin myönnetystä varakreivin (italiaksi visconte, monikossa visconti) arvosta. Viscontit hallitsivat Milanoa aluksi maaherroina ja sittemmin herttuoina, kunnes ilman miespuolista perijää jääneen Filippo Maria Viscontin kuoleman (1447) jälkeen valta siirtyi – lyhyen tasavaltavaiheen jälkeen – Filippon vävylle Francesco I Sforzalle ja aikanaan hänen jälkeläisilleen. Castello Sforzesco ja Duomo, joiden kummankin rakennustyöt aloitettiin Visconti-suvun mahtimiesten toimesta 1300-luvulla, muistuttavat omalla ylväällä tavallaan tämän lombardialaisen aatelissuvun pitkästä ja värikkäästä historiasta.
Lieneekö Don Luchino Visconti di Modrone, Modronen kreivi, kokenut aristokraattisen taustansa enemmän rasitteena kuin siunauksena. Ainakin hän itse omaksui marxilaisen maailmankatsomuksen ja ansioitui varsinkin uransa alkupuolella työväenluokan ongelmien kuvaajana. Tämän linjan päätepiste ja huipennus on juuri Rocco. 1960-luvun alusta alkaen Visconti keskittyi entistä henkilökohtaisempiin, usein historiallisiin aiheisiin. Hänen tunnetuin ja arvostetuin elokuvansa on Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin perustuva Tiikerikissa (1963), joka kuvaa Italian yhdistymistä ja sen mukanaan tuomaa luokkayhteiskunnan murtumista sisilialaisen ruhtinaan näkökulmasta. Monet ovat nähneet sen päähenkilössä ohjaajan omakuvan.
Visconti oli myös huomattava teatteri- ja oopperamies, usein nähty hahmo esimerkiksi Milanon maineikkaassa La Scalassa, jonka mielenkiintoisessa museossa tulin myös piipahtaneeksi. Visconti ohjasi La Scalaan monta Maria Callasin tähdittämää oopperaa 1950-luvulla.
Gardajärvi
Milanosta siirryimme seuraaviksi kolmeksi vuorokaudeksi Gardajärven laitamille, ensin järven eteläpuolella sijaitsevaan Peschieraan ja myöhemmin koillisrannikolle Malcesineen. Suunnitelmissa oli polkupyöräretki Peschierasta Borghetton kylään, mutta tämä retki jäi erinäisistä syistä toteutumatta. Borghettoa on sanottu yhdeksi Italian kauneimmista kylistä ja vastaavanlaisin superlatiivein on luonnehdittu myös tuota nimenomaista Mincio-jokea seurailevaa pyöräilyreittiä. Elokuvan maailmankartalle Borghettonkin on vienyt Luchino Visconti, joka kuvasi siellä joitakin kohtauksia upeaan Sensoonsa vuonna 1954. Paikka liittyy myös Viscontin sukuhistoriaan, sillä siellä sijaitsee Gian Galeazzo Viscontin 1300-luvun lopulla rakennuttama silta, joka yhä tunnetaan nimellä Ponte visconteo. Visconti-nimi tulee vastaan monen muunkin tämän seudun paikkakunnan historiaan tutustuttaessa.
Gardan postikorttimaisemia hyödyntävistä elokuvista ehkä tunnetuin ja ainakin suurimmat yleisöt saanut on James Bond -seikkailu Quantum of Solace (Marc Forster 2008). Sen tyypillisen vauhdikasta avausjaksoa on kuvattu muun muassa Malcesinen ja Rivan välisellä tieosuudella. Samainen reitti tuli tutuksi meillekin, kun pyörähdimme pikaisesti Rivassa ennen asettumistamme Malcesinen pohjoispuolella sijaitsevaan pikkuruiseen Navenen kylään. Bondin vierailusta näillä seuduin sain kuitenkin tietää vastaa kotiin palattuamme.
Luultavasti pahamaineisin, kenties merkittävin ja varmasti kiistellyin Gardan alueella kuvatuista elokuvista on Pier Paolo Pasolinin viimeiseksi jäänyt Salò eli Sodoman 120 päivää (1975). Se sijoittuu nimensä mukaisesti Gardajärven länsirannalla sijaitsevaan Salòon ja kertoo markiisi de Saden romaania mukaillen fasistien harjoittamasta äärimmäisen julmasta paikallisten nuorten nöyryytyksestä ja kidutuksesta. Todellisuuspohjaa tarinalla on ainakin sen verran, että Salò toimi toisen maailmansodan loppuvaiheissa fasismin viimeisenä linnakkeena Italiassa. En ole tätä järkyttäväksi ja kuvottavaksikin sanottua vallan väärinkäytön kuvausta nähnyt, emmekä me myöskään tuolla puolella järveä nyt käyneet. Elokuva kyllä kiinnostaisi ainakin yleissivistysmielessä joskus katsoa. Tämän kirjoituksen teemoihin sen liittää tapahtumapaikan lisäksi ylistetty Ennio Morriconen musiikki.
Gardan alueella, tarkemmin sanottuna Lazisen taajamassa, sijaitsee myös elokuvateemainen huvipuisto Movieland, jonka ohitimme siirtyessämme bussilla Malcesinesta takaisin Peschieraan ja sieltä edelleen seuraavaan vierailukohteeseemme. Miksi juuri Laziseen on tällainen huvipuisto perustettu, sitä en tiedä. Taatusti ei ainakaan Pasolinin tai Viscontin fanien iloksi. Indiana Jonesin, Rambon ja Lara Croftin ystävät saattavat siellä viihtyäkin.
Venetsia
Seuraava kohteemme oli Venetsia, joka lienee maailman kaupungeista elokuvatuimpia, ainakin kokoonsa nähden. Näkemiäni Venetsia-teemaisia tai ainakin osittain Venetsiassa kuvattuja elokuvia ovat ikäjärjestyksessä Othello (Orson Welles 1952), Senso (Luchino Visconti 1954), Kolme kolikkoa lähteessä (Jean Negulesco 1954), Eeva (Joseph Losey 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (Terence Young 1963), Kuolema Venetsiassa (Luchino Visconti 1971), Kauhunkierre (Nicolas Roeg 1973), Kuuraketti (Lewis Gilbert 1979), Pienet sydämet (George Roy Hill 1979), Suuri gangsterisota (Sergio Leone 1984), Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Steven Spielberg 1989), Tyttö nimeltä Nikita (Luc Besson 1990), Kaikki sanovat I Love You (Woody Allen 1996), Englantilainen potilas (Anthony Minghella 1996), Lahjakas herra Ripley (Anthony Minghella 1999), Venetsian kauppias (Michael Radford 2004), Casino Royale (Martin Campbell 2006) ja Gomorra (Matteo Garrone 2008).
James Bondkin on käynyt Venetsiassa siis peräti kolmesti. Voimakkaimmin minuun vaikuttaneita Venetsia-elokuvia (lue: elokuvia, joissa Venetsia on muutakin kuin pelkkä kulissi) ovat kuitenkin Senso, Kuolema Venetsiassa ja Kauhunkierre.
Sensossa itävaltalaisten miehittämä 1860-luvun Venetsia kehystää tunnekuohuista draamaa aatelisnaisesta, joka intohimoisen rakkauden sokaisemana pettää niin aviomiehensä, kansansa kuin lopulta itsensäkin. Aidoista venetsialaismiljöistä on näyttävimmin esillä oopperatalo La Fenice, jossa elokuvan upea alkujakso tapahtuu ja jossa se on myös oikeasti kuvattu. Tarkoitus oli tietysti osuttaa La Fenice kävelykierroksemme varteen, mutta matkaväsymyksen, pikku flunssan ja tiukan aikataulun yhteisvaikutuksesta meidän oli jätettävä tuo osa San Marcon kaupunginosasta tällä kertaa väliin.
Toisessa Venetsia-leffassaan Visconti kuvaa eri tavalla kiusallista tunnemyllerystä. Kuolema Venetsiassa kertoo säveltäjästä, joka Venetsiassa lomaillessaan kiinnostuu pakkomielteenomaisesti samassa hotellissa majailevasta täydellisen kauniista teinipojasta. Historiallisena kehyksenä on koleraepidemian kourissa kamppaileva 1900-luvun alun Venetsia. Tämä Thomas Mannin romaanin filminnös on kuvattu pääosin Lidon saarella sijaitsevassa Grand Hotel des Bainsissä, jonne myös Venetsian elokuvajuhlille saapuvat filmitähdet ja muut raharikkaat ovat perinteisesti majoittuneet. Lido on isännöinnyt maailman vanhinta ja yhä maailman arvostetuimpiin kuuluvaa elokuvafestivaalia vuodesta 1932. Tämänvuotiset, seitsemännetkymmenennet festarit olisivat alkaneet 28. elokuuta eli tasan viikko visiittimme jälkeen.
Monien sekä Venetsiaa että elokuvaa tuntevien mielestä kaikkein paras Venetsia-leffa on Nicolas Roegin Kauhunkierre. Olisikin korkea aika nähdä uudestaan tämä Daphne du Maurierin novelliin perustuva painajainen, jonka olen viimeksi nähnyt joskus 20–25 vuotta sitten. Elokuva käsittelee lapsen menetystä ja sen vaikutusta parisuhteeseen, ja sitä on kiitelty nimenomaan autenttisesta Venetsia-tunnelmastaan. On syytä tähdentää, että kyseessä ei ole se tunnelma jonka turistit yleensä kokevat. Talsiessamme keskiyöllä Piazza San Marcolta kohti San Polon kaupunginosassa sijainnutta majapaikkaamme, rättiväsyneinä ja pari tarkoituksetonta mutkaa tehden, mekin tunsimme, että tämä sokkeloinen kaupunki saattaa joskus olla arvaamaton ja muuttua hetkessä lumoavasta ahdistavaksi. Epäilemättä varsinkin talvella. Voin hyvin kuvitella, että Kauhunkierre on lähtenyt kehkeytymään jostakin tämänsuuntaisesta havainnosta.
Verona
Veronan ovat elokuvan maailmankartalle vieneet teinirakastavaiset nimeltä Romeo ja Julia. Shakespearen näytelmistä myös Kaksi nuorta veronalaista ja Kuinka äkäpussi kesytetään sijoittuvat tähän jo roomalaisajalla kukoistaneeseen maaliikenteen solmukohtaan, mutta kumpikaan ei ole maineeltaan Romeon ja Julian luokkaa. Kaupunki myös ottaa kaiken hyödyn irti tuosta maineesta. Liioittelematta voidaankin sanoa, että 1500-luvulla elänyt englantilainen näytelmäkirjailija – joka tiettävästi ei itse koskaan käynyt Italiassa – on tehnyt Veronan turistibisneksen hyväksi enemmän kuin kukaan muu.
Romeo ja Julia on myös Shakespearen näytelmistä filmatuimpia. Joidenkin laskelmien mukaan se on peräti filmatuin kaikista maailman näytelmistä. Kymmenistä leffaversioista maineikkaimpia ovat George Cukorin (1936), Renato Castellanin (1954) ja Franco Zeffirellin (1968) näkemykset sekä Baz Luhrmannin modernisaatio vuodelta 1996. Hämmästyttävää kyllä minä en ole nähnyt niistä mitään, kuten en muitakaan aiheen tulkintoja, paitsi jos sellaiset vapaammat mukaelmat kuin West Side Story (1961) huomioidaan. Eniten kiinnostaisi nähdä kehuttu Zeffirellin versio, jossa pääosia näyttelevät kutakuinkin oikean ikäiset Leonard Whiting ja Olivia Hussey. Kiinnostuneena odottelen myös Carlo Carlein uunituoreen Romeo ja Julia -sovituksen mahdollista Suomen ensi-iltaa. Sen trailerissa vilahtelee lupaavasti monta tuttua paikkaa:
Via Cappellolla sijaitsevasta Julian talosta tuli suosittu nähtävyys Cukorin elokuvan myötä. Parveke, jolla sadattuhannet turistit vuosittain kuvauttavat itsensä, on itse asiassa lisätty rakennukseen vasta elokuvan ensi-illan jälkeen. Talon itsessään tiedetään kuitenkin olleen olemassa jo 1100-luvulla, ja joidenkin lähteiden mukaan Cappellettin perhe on todella asunut siinä.
Romeo ja Juliahan ovat fiktiivisiä henkilöitä, mutta tarina Montague- (Montacchi-) ja Capulet- (Cappelletti-) sukujen keskinäisestä vihanpidosta on tosipohjainen. Ensimmäinen maininta aiheesta löytyy jo Dante Alighierin vuosina 1308–1312 kirjoittamasta Jumalaisesta näytelmästä. Tarinan nuoret rakastavaiset taas esiintyvät ensimmäisen kerran Mariotto- ja Ganozza-nimisinä Masuccio Salernitanon Sienaan sijoittuvassa novellissa 1400-luvun loppupuolella. Luigi da Porto toi tragedian takaisin Veronaan 1530 ilmestyneessä teoksessaan "Kahden jalosukuisen rakastavaisen tarina", jossa päähenkilöt ovat nimeltään Romeus ja Giulietta. Da Porton kuoltua Matteo Bandello kirjoitti aiheesta vielä oman tulkintansa, joka sitten levisi käännöksenä ensin Ranskaan ja sieltä Englantiin, jossa se viimein herätti myös kaikkien aikojen suurimman näytelmäkirjailijan huomion. Tiede-lehden kiintoisa artikkeli aiheesta täällä.
 |
| Sänky, joka näytteli Julian sänkyä Zeffirellin Romeossa ja Juliassa. |
Morricone live all'Arena
Ensimmäisen vuosisadan alussa eKr. rakennettu Italian vanhin säilynyt amfiteatteri Arena di Verona tarjosi näyttävät puitteet Ennio Morriconen konsertille. Marraskuussa 85 vuotta täyttävä roomalainen on eniten arvostamiani eläviä säveltaiteilijoita ja siitä harvinainen elokuvasäveltäjä, että hän pystyy omalla panoksellaan tekemään mistä tahansa muuten keskinkertaisesta elokuvasta hyvän ja hyvästä elokuvasta unohtumattoman. Un grande maestro.
22. elokuuta järjestetyssä konsertissa Morricone esiintyi RAI:n orkesterin (Orchestra Sinfonica Nazionale della RAI) ja Veronan oman kuoron (Coro Lirico Sinfonico di Verona) kanssa. Aloituskappale oli minulle entuudestaan tuntematon Varianti su un segnale di polizia, joka on omistettu mafianvastaisessa taistelussa vuonna 1992 henkensä menettäneille tuomareille Giovanni Falconelle ja Paolo Borsellinolle. Seuraavaksi kuultiin tunnuskappale Giuseppe Tornatoren Baarìa-elokuvasta (2009) sekä kaksiosainen sikermä, joka oli koostettu Mauro Bologninin elokuvien Per le antiche scale (1975) ja Musta leski (1976) musiikista. Nämäkin hienot sävellykset olivat minulle entuudestaan outoja.
Parhaiten Morricone tietysti tunnetaan yhteistyöstään Sergio Leonen kanssa. Näin asia kiistämättä on, vaikka Leone onkin ohjannut vain kuusi niistä yli viidestäsadasta elokuvasta tai tv-sarjan jaksosta, joissa on Morriconen musiikkia. Veronan konsertin Leone-osuus oli puristettu yhteen sikermään, joka muodostui elokuvien Hyvät, pahat ja rumat (1966), Huuliharppukostaja (1968) ja Maahan, senkin hölmö! (1971) teemasävelmistä sekä Hyvien, pahojen ja rumien lopussa soivasta L'estasi dell'Oro -kappaleesta. Laulusolistina oli sopraano Susanna Rigacci. Tämä oli konsertin yllätyksettömin numero mutta silti yksi sen kohokohdista, luonnollisesti. Varsinkin L'estasi dell'Oro tuntui saavan yleisönkin ekstaasiin.
Seuraavana vuorossa ollutta Meditazione Oralea en myöskään ollut aiemmin kuullut. Kappale oli siitä erikoinen, että siinä oli pääosassa nauhalta soitettu Pier Paolo Pasolinin puhe. Oiva vastaveto sitä edeltäneelle hittikimaralle.
Cinema Paradison (Giuseppe Tornatore 1988) tunteellinen nimikappale oli konsertin kohottavimpia hetkiä. Upea kokonaisuus oli myös sen jälkeen kuultu yli puolituntinen Cinema dell'Impegno -sikermä, johon oli koottu musiikkia sellaisista poliittisesti kantaaottavista elokuvista kuin La Luz Prodigiosa (Miguel Hermoso 2003), Taistelu Algeriasta (Gillo Pontecorvo 1966), Julma kierre (Giuliano Montaldo 1971), Epäilyksen yläpuolella (Elio Petri 1970), Sostiene Pereira (Roberto Faenza 1995), La classe operaia va in paradiso (Elio Petri 1971), Sodan arvet (Brian De Palma 1989) ja Queimada (Gillo Pontecorvo 1969). Bonuksena tässä oli vokaaliosuudet hoitanut upeaääninen portugalilaistähti Dulce Pontes.
Konsertti huipentui ylevöittävään kolmen kappaleen (Gabriel's Oboe, Falls ja On Earth as it is in Heaven) koosteeseen elokuvan Linnake (Roland Joffé 1986) musiikista. Liikutuksen kyyneliä ei voinut estää.
Morricone taputettiin lavalle vielä neljä kertaa. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin Here's to You (sekin elokuvasta Julma kierre) kuoron laulamana. Susanna Rigacci palasi lavalle esittämään uudestaan L'estasi dell'Oron, Dulce Pontes vuorollaan Sostiene Pereiran. Juhlavana päätöksenä kuultiin vielä kerran myös mahtava kuoroteos On Earth as it is in Heaven.
Kaksituntinen konsertti oli juuri niin upea elämys kuin sen saattoi odottaakin olevan. Onnistunut yhdistelmä klassikoita ja uudempaa tuotantoa, tutuinta ja vähemmän tuttua Enniota. Se oli myös hieno osoitus siitä kuinka monipuolinen säveltäjä Morricone on. Olen onnellinen siitä, että sain kokea tämän. Voisin hyvin kuvitella uusivanikin kokemuksen.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1974)
Ohjaus Ettore Scola
Laina-DVD:ltä tuli katseltua mielenkiintoinen moderni klassikko, jota en olekaan aiemmin nähnyt. Ohjaajansa suurimpiin menestyksiin ansaitusti kuuluva Mehän rakastimme toisiamme niin paljon kertoo hauskan ja koskettavan tarinan kolmesta ystävyksestä, joiden erilaisissa elämänkuluissa peilautuu sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallinen kehitys.
Antonio (Nino Manfredi), Gianni (Vittorio Gassman) ja Nicola (Stefano Satta Flores) ovat ystävystyneet sodan aikana partisaaneina toimiessaan. Rauhan tultua elämä kuitenkin alkaa viedä heitä eri suuntiin. Antonio on kolmikosta maanläheisin, vaatimaton ja periaatteistaan tiukasti kiinni pitävä sairaalatyöläinen, jolle suurinta nautintoa elämässä tuottaa hyvä ruoka hyvässä seurassa tutussa trattoriassa. Lakimieheksi opiskellut Gianni sitä vastoin hylkää aiemmat ihanteensa heti, kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus helppoon rikastumiseen. Kiihkomielinen kommunisti Nicola omistautuu elokuvataiteelle käytännön elämästä ja omasta perheestäänkin vieraantuen.
Samalla kun Scola piirtää mainittuja hahmoja kyninään käyttäen kokonaiskuvaa sodanjälkeisestä Italiasta, tekee hän myös kunniaa itseään innoittaneille italialaisen elokuvan jättiläisille, eritoten Vittorio De Sicalle ja Federico Fellinille, jotka myös nähdään cameorooleissa esittämässä itseään. De Sican Polkupyörävarkaalla on myös iso rooli elokuvan juonenkulussa, ja yhdessä kohtauksessa vieraillaan Fellinin Ihanan elämän kuvauspaikalla. Siinä nähdään omana itsenään myös näyttelijälegenda Marcello Mastroianni, jonka kanssa ohjaaja myöhemminkin monta kertaa työskenteli. De Sica muuten kuoli muutamaa viikkoa ennen C'eravamon ensi-iltaa, mistä syystä Scola on omistanut leffan hänelle.
Tarinan tärkeä nainen, ystävysten yhteinen elämän kiintopiste, on herttainen Luciana (Stefania Sandrelli), johon kukin miehistä ihastuu ja tuntee vetoa läpi vuosikymmenten. Tämä yhteinen rakkaus tietenkin myös jäytää ystävyyttä, vaikka herrat eivät sitä mielellään tunnusta. Enemmän toveruksia kuitenkin ajavat erilleen erilaiset luonteet, jotka korostuvat ajan ja elämän myllerryksessä. "Meidän piti muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttikin meidät", kuuluu elokuvan teemat ja tunnelmat täydellisesti kiteyttävä avainrepliikki Antonion lausumana.
Elämän ja ihmisluonnon kompleksisuutta yleisemminkin kuvastava tarina koskettaa, koska se tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta. Tunnistan itseni niin hyväsydämisessä Antoniossa kuin filmihullussa Nicolassakin, ja ymmärrän myös itsepetokseen ajautuvaa Giannia. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö nämä henkilöt olisi totta. He yhdessä ovat Italia ja Ettore Scola ja minä ja sinä.
Rennonletkeässä elokuvassa on myös hauskoja kerronnallisia oivalluksia. Varsinkin alkupuoliskolla näyttelijät muun muassa heittäytyvät tuon tuostakin puhumaan suoraan meille, katsojille. Vekkulisti Scola hyödyntää myös teatterin puolelta lainattua temppua, jolla pysäytetään toiminta ja mennään kuuntelemaan henkilöiden ajatuksia. Nämä vieraannuttamiskeinot eivät tunnu itsetarkoituksellisilta, vaan ne on saatu luontevasti nivottua osaksi kerrontaa. Näyttelijätkin ovat mahtavia.
(Katsottu kahdesti elo-syyskuussa.)
+ täyteläiset henkilöhahmot
+ koskettava ja hauska tarina
+ rento ote kerrontaan
+ hyvät näyttelijät
★★★★★
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)