Bellevillen kolmoset (2003)

Mummo on pojan paras ystävä.

Bellevillen kolmoset (Les triplettes de Belleville, Ranska/Kanada/Belgia 2003) on Sylvain Chomet'n esikoispitkänään ohjaama omalaatuisen humoristinen animaatio Pariisin laitamilla asuvasta mummosta, jonka kasvattama ja valmentama (!) kilpapyöräilijä-pojanpoika kidnapataan polkemaan alamaailman raharattaita valtameren takana sijaitsevaan, kovastikin New Yorkia muistuttavaan Bellevillen kaupunkiin. Sankarimummo lähtee tietysti nuortamiestä pelastamaan yhdessä junatraumaisen Bruno-koiransa kanssa ja törmää sitten reissullaan tarinan eksentrisiin nimihenkilöihin. Näiden entisten laulajatähtösten, joiden loiston päivistä saamme nauttia elokuvan riemastuttavassa avauskohtauksessa, pääajanviete on sammakoiden pyydystäminen dynamiitilla ja mitä mielikuvituksellisempien ruokalajien valmistaminen niistä.

Chomet'n viimeisimmän ohjauksen Illusionistin (2010) tavoin tämäkin höpsönhauska ja samalla vähän surumielinen tarina kumartaa paitsi perinteiselle käsin piirretylle animaatiolle myös Jacques Tatin hiljaisesti viisaalle, modernin maailman kummallisuuksia ihmettelevälle komediataiteelle. Illusionistin taikuri ja "Bellevillen kolmoset" ovat selvästikin samaa puuta, vanhanaikaisia pienten salien viihdyttäjiä joille ei tahdo löytyä sijaa nykymaailmasta. Chomet'n omaan ideaan pohjautuva Belleville on kuitenkin näistä kahdesta elokuvasta vauhdikkaampi ja käänteissään villimpi. Toisaalta tarina ei tässä ole samalla tavalla aidosti koskettava, lähinnä vaan hupsu ja kreisi. Lopputakaa-ajo on vinkeä parodia amerikkalaisten toimintaleffojen vastaavista. Bonuksena Bellevillestä voi bongata karikatyyrihahmoina sellaisia viihdemaailman legendoja kuin Django Reinhardt, Josephine Baker ja Fred Astaire. Lisäpisteitä on vielä annettava Chomet'lle siitä, että hän on näköjään heti esikoisestaan lähtien ottanut tavakseen palkita ne katsojat, jotka malttavat istua paikoillaan lopputekstien ajan. Chomet'n yhdessä säveltäjä Benoît Charest'n kanssa kirjoittama mainio tunnuskappale Belleville Rendez-vous huomioitiin muuten myös Oscar-ehdokkuudella niin kuin itse elokuvakin parhaan pitkän animaation sarjassa. Musiikilla onkin tärkeä rooli elokuvassa, jossa ei ole varsinaista dialogia lainkaan. (12.6. Orion)

+ taatusti omaperäinen ja hupsusti hauska tarina
+ karikatyyrimäisen kuvakerronnan juhlaa
+ Belleville Rendez-vous

★★★★★

Chaplinin poika (1921)

Jackie Coogan ja Charlie Chaplin pannariaamiaisella.

Satuinpa olemaan töllöttimen äärellä, kun Yle Teema esitti Chaplinin pojan (The Kid, USA 1921) pitkästä aikaa televisiossa. Olikin jo aika nähdä uudestaan tämä Charles Chaplinin verraton esikoispitkä, sillä edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua jo lähes kolmekymmentä vuotta. Ihmeen tutulta elokuva siihen nähden tuntui.

Hiottuaan lyhytkomediataidettaan Keystone-, Essanay- ja Mutual-yhtiöissä Chaplin oli vuonna 1917 siirtynyt First National -yhtiön leipiin, jossa hänen tavoitteenaan oli päästä toteuttamaan entistä kunnianhimoisempia projekteja täysmittaisten featureiden muodossa. Tähän vaiheeseen sijoittuu myös Chaplinin ensimmäisen oman lapsen kuolema vain muutaman päivän ikäisenä vuonna 1919. Tuon murheellisen tapahtuman arvellaan olleen yhtenä syynä siihen, miksi mestarikoomikko halusi ensimmäisessä kokoillan elokuvassaan kuvata kulkurin ja orpopojan isä–poika-suhdetta. Vaikutteita liikuttavaan tarinaan ja etenkin sen sisältämään slummielämän kuvaukseen Chaplin kertoo ammentaneensa myös omasta lapsuudestaan Lontoon köyhälistökortteleissa. Saavuttamastaan maailman suosituimman tähden asemasta huolimatta Chaplinilla oli kuitenkin suuria vaikeuksia saada elokuva tuotantoon, sillä First National -yhtiön pamput eivät aluksi olleet innostuneita tällaisesta sentimentoa komiikkaan sekoittavasta Chaplin-featuresta. Elokuvan valmistumista uhkasivat myös Chaplinin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Mildred Harrisin avioeroprosessiin liittyneet omaisuusriidat (legendan mukaan Chaplin leikkasi elokuvan valmiiksi hotellihuoneessaan salakuljetettuaan ensin negatiivit Hollywoodista Salt Lake Cityyn ja myöhemmin New Yorkiin). Meidän kaikkien onni on, että taiteilija onnistui saattamaan projektin päätökseen haluamallaan tavalla. Viimeiset muutokset (mm. musiikin ja tehosteäänien lisäys) hän teki elokuvaan 1970-luvun alussa.

Tarina alkaa, kun Edna Purviancen esittämä nuori äiti jättää aviottomana syntyneen lapsensa rikkaan perheen auton takapenkille kera kirjelappusen, jossa pyytää löytäjää huolehtimaan pikku poloisesta. Auto kuitenkin varastetaan ja vauveli päätyy hylättynä slummiin, josta kulkuri Charlie hänet löytää. Sillä välin äiti tulee katumapäälle mutta huomaa sen olevan liian myöhäistä. Viisi vuotta myöhemmin kulkurista ja pojasta on tullut erottamattomia ja pojan äidistä menestynyt näyttelijä, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä samaisessa slummissa. Tietenkään äiti ei tunnista poikaansa tämän kohdatessaan. Kun viranomaisille selviää, ettei Charlie ole John-pojan oikea isä, tämä yritetään riistää häneltä väkisin, ja siitä alkaa elokuvan riipaiseva loppuhuipennus. Kovin vaikeaa ei tietenkään ole arvata kuinka tulee käymään, sillä vaikka Chaplin tässä niin kuin myöhemmissäkin mestariteoksissaan pyrkii sekä naurattamaan että itkettämään katsojaa, suosii hän myös onnellisia loppuja.

Chaplin oli hionut komiikkansa lähelle täydellistä jo Mutual-kauden lyhäreissään, mutta tässä esikoispitkässään hän osoittaa myös huimaa dramatiikan tajua ja ennennäkemätöntä kuvakerronnallista nokkeluutta. Nerokas kaikessa yksinkertaisuudessaan on esimerkiksi leffan alku, jossa muutamalla kuvalla kerrotaan miksi onneton äiti ei voi itse huolehtia lapsestaan (tarkistin asian YouTubesta koska missasin alkuminuutit tv-esityksestä). Elokuvan veikein valttikortti on kuusivuotias Jackie Coogan, joka yhdessä Chaplinin kanssa muodostaa täydellisen tiimin. Cooganistakin tuli tämän elokuvan myötä yksi Hollywoodin parhaiten ansaitsevista tähdistä, mutta vaikka hän jatkoikin uraansa lapsitähtenä vielä jonkin aikaa ja palasi kameroiden eteen vielä aikuisenakin, ei hän liene milloinkaan ylittänyt tätä ällistyttävän hienoa suoritustaan. Hän on kertakaikkiaan suurenmoinen, ja jokainen Cooganin ja Chaplinin yhteinen kohtaus on helmi. Jos jostakin elokuvaa kritisoisin niin loppupuolen unijaksosta, jossa Charlie saa kirjaimellisesti siivet selkäänsä. Se tuntuu vähän päälleliimatulta ja on muuhun kokonaisuuteen nähden turhan höpsökin. Ei se silti vähennä elokuvan riemukkaimpien jaksojen arvoa. (katsottu 3.6.)

+ Chaplinin komiikka ja draamantaju lähes täydelliseksi hioutuneena
+ suurenmoinen Jackie Coogan tunnetuimmassa elokuvaroolissaan
+ elokuvahistorian merkkipaalu

★★★★★

Humiseva harju (2011)

Heathcliff (Solomon Grove), Catherine (Shannon Beer),
Yorkshiren karu luonto ja orastava rakkaus.

Emily Brontën ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt romaani Humiseva harju (1847) on filmattu kymmeniä kertoja. Lähtemättömästi on mieleen jäänyt (jo ensimmäisellä katselukerralla yli 30 vuotta sitten) filmisovituksista maineikkain, Hollywood-melodraamojen huippuihin lukeutuva William Wylerin ohjaus vuodelta 1939, pääosissaan Laurence Olivier ja Merle Oberon. Myös Luis Buñuelin vuonna 1954 valmistuneesta meksikolaistulkinnasta muistelen kovasti tykänneeni, vaikka sitä ei yleisesti kovin paljon arvosteta. Brontën tarina tallirenki Heathcliffin ja talontytär Catherine Earnshaw'n tuhoon tuomitusta ja hulluudeksi äityvästä rakkaudesta on tietysti jo sinällään niin väkevä, että aikamoinen poropeukalo pitää elokuvantekijän olla jos ei siitä saa tunteisiin vetoavaa draamaa puristettua.

Andrea Arnoldin ohjaama ja co-käsikirjoittama tuore Humiseva harju (Wuthering Heights, Iso-Britannia 2011) ei juuri voisi olla tyyliltään erilaisempi kuin Wylerin klassikko. Kaukana ollaan myös niiden peribrittiläisten tv-epookkien maailmasta, joissa kauniisti pukeutuneet ihmiset patsastelevat komeissa taloissa hillityn hienostunutta dialogia käyden teekuppi kourassa. Arnoldin alkuvoimaisessa tulkinnassa korostuvat päähenkilöitä ympäröivän maiseman karuus ja ankeat sääolot. Muta ja rapa roiskuu, kun nuoret Heathcliff ja Cathy temmeltävät Yorkshiren nummilla ja huomaavat tuntevansa muunkinlaista kuin sisaruksellista kiintymystä toisiinsa. Oman aiemmista filmiversioista poikkeavan vivahteensa vimmaiseen tarinaan tuo se, että Heathcliff esitetään selkeästi mustan rodun edustajana. Wylerin elokuvassa hänet kuvataan mustalaisena, alkuperäisteoksessa moniselitteisesti "tummana".

Elokuva alkaa tilanteesta, jossa Humiseva harju -tilan isäntä herra Earnshaw esittelee Liverpoolista löytämänsä orpopojan lapsilleen ja pyytää heitä kohtelemaan tätä kuin veljeä. Catherine ystävystyykin Heathcliffiksi nimetyn mustan pojan kanssa nopeasti, mutta veli Hindley ei voi sietää tätä ollenkaan. Myöhemmin herra Earnshaw'n kuoltua Hindleystä tulee tilan isäntä ja Heathcliff alennetaan perheenjäsenestä palvelijaksi. Cathy puolestaan tutustuu lähistölle muuttaneeseen rikkaan perheen poikaan Edgar Lintoniin, joka saa hänet näkemään Heathcliffin toisin silmin, alempiarvoisena. Kun Heathcliff kuulee Cathyn tunnustavan kamarineidolleen, että Edgar on kosinut häntä ja hän on suostunut, Heathcliff pakenee pimeyteen ja katoaa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän palaa rikkaana miehenä päämääränään kostaa kokemansa vääryydet.

Elokuva on saanut useita palkintoja kuvauksestaan. Hienoa työtä kuvaaja Robbie Ryan on kieltämättä tehnytkin luonnonoloja ja -valoa oivaltavasti hyödyntäen ja käsivarakameraan vakaasti luottaen. Mielenkiintoista, että Arnold ja Ryan ovat käyttäneet nykytrendien vastaisesti perinteistä 1.33:1 -kuvasuhdetta, saapa nähdä pysyykö formaatti samana myös dvd- ja blu-ray-versioissa. Näyttelijöistä onnistuvat ehkä parhaiten Heathcliffiä ja Cathya nuorina esittävät Solomon Grove ja Shannon Beer. Aikuista Cathyä näyttelevä Kaya Scodelario on myös häikäisevän valovoimainen tuttavuus, mutta James Howson aikuisena Heathcliffinä jättää vaisumman vaikutelman. Sivuroolit on nekin miehitetty mielenkiintoisilla tuoreilla kasvoilla. Pienenä tyylirikkona mainittakoon lopputekstien aikana kuultava poppibiisi, joka ei sovi ollenkaan muuten täysin musiikittomaan elokuvaan. Tuulen humina olisi ollut parempi vaihtoehto. 129-minuuttinen leffa tuntuu myös kokonaisuutena aavistuksen ylipitkältä. (1.6. Kinopalatsi)

+ persoonallinen, luontoyhteyttä korostava tulkinta klassikkotarinasta
+ komeasti kuvattu, tunnelmallinen
− tuntuu pitemmältä kuin on

★★★★★

Ei paluuta (1962)

Ivanin (Nikolai Burljajev) lapsuus loppuu sotaan.

Ei paluuta (Ivanovo detstvo, Neuvostoliitto 1962) on suuren venäläisen elokuvarunoilijan Andrei Tarkovskin (1932–1986) ensimmäinen pitkä ohjaustyö. Vladimir Bogomolovin novelliin perustuvan vavahduttavan sota- ja lapsuuskuvauksen käsikirjoitus on kreditoitu Bogomoloville ja Mihail Papavalle, mutta Tarkovski on muovannut tarinan täysin omanlaisekseen dramaturgisia konventioita kaihtaen. Tekijän kädenjäljestä ei todellakaan voi erehtyä, vaikka maestron tyyli ei tässä vielä olekaan täysin hioutunutta.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Ivanista (Nikolai Burljajev), jonka isä on kaatunut rintamalla ja jonka äidin ja sisaren saksalaiset ovat niin ikään tappaneet. Venäläissotilaiden korjattua yksinäisenä harhailevan pojan talteen tämä ei enää suostu lähtemään heidän joukostaan, vaan ilmoittaa haluavansa mukaan toimintaan. Ivanin annetaankin osoittaa hyödyllisyytensä muutamassa vaarallisessa tiedustelutehtävässä, vaikka toisaalta hänelle toitotetaan ettei sota ole lapsia varten. Loppu on pysäyttävä.

Ohjaajalleen tunnusomaisesti elokuvassa ei ole varsinaista juonta, vaan se soljuu eteenpäin tasaisena tapahtumien (joku voisi sanoa: tapahtumattomuuden) virtana kuin elämä itse, päähenkilön sisäisen maailman – ajatusten, unien, muistojen – läpi suodattuen. Taisteluita ei nähdä, mutta painostava sodan ilmapiiri tuntuu koko ajan sielun syövereissä asti. Tunnusomaista on myös ohjaajan häkellyttävä kyky luoda välillä aika raskassoutuiseksi käyvän kerronnan vastapainoksi kuvia ja kohtauksia, jotka puhuttelevat silkalla kauneudellaan ja teeskentelemättömällä todentunnullaan. Aivan huikea on esimerkiksi koivumetsikössä tapahtuva jakso, joka huipentuu kapteeni Holinin (Valentin Zubkov) ja sairaanhoitaja Mashan (Valja Maljavina) suudelmaan juoksuhaudan yllä (ks. näyte alla). Tässä taitaa ainakin omalla kohdallani toteutua Tarkovskin teoria siitä, että jos kuvauspaikka vaikuttaa tunneperäisesti tekijöihin itseensä, myös katsojalle välittyy erityinen tunnetila.

Omien sanojensa mukaan Tarkovski halusi tällä debyyttiohjauksellaan selvittää, olisiko hänestä elokuvaohjaajaksi vai ei. Yhden vastauksen antoi Venetsian elokuvajuhlien jury, joka myönsi sille arvostetun pääpalkintonsa Kultaisen Leijonan. Myöhemmin sellaiset teokset kuin Andrei Rublev (1966), Solaris (1972), Peili (1975) ja Stalker (1979) vakiinnuttivat Tarkovskin maineen yhtenä modernin eurooppalaisen taide-elokuvan omintakeisimmista ja tinkimättömimmistä auteureista. Niiden kaikkien tavoin Ei paluuta vaatii katsojalta keskimääräistä enemmän, mutta myös antaa paljon. (6.5. Orion)

+ puhutteleva sodanvastainen sisältö
+ huikaisevan upea kuvamaailma
+ rohkeasti persoonallinen kerrontatyyli
− raskaahko katsottava

★★★★★

Iron Sky (2012)

Hattua täytyy nostaa ohjaaja Timo Vuorensolalle ja päätuottaja Tero Kaukomaalle siitä hyvästä, että he ovat saaneet toteutettua seitsemän ja puolen miljoonan euron budjetilla näin komean näköisen elokuvan. On peräti aika uskomatonta, että kansainvälisenä yhteistuotantona valmistuneen avaruusnatsikomedian näyttävät erikoistehosteet on parikymmenpäisen tamperelaisyhteisön aikaansaannosta. Tälle porukalle luulisi töitä löytyvän himoitulta elokuva-alalta jatkossakin. Iron Sky (Suomi-Saksa-Australia 2012) on mielenkiintoinen tapaus elokuvakulttuurillisestikin siinä mielessä, että kymmenesosa sen rahoituksesta on peräisin asialle omistautuneilta faneilta. Mutta jos jätetään huomiotta edellämainitut seikat ja tarkastellaan Iron Skytä vain elokuvana elokuvien joukossa, kovin paljon riemun aiheita ei valitettavasti jää.

Perusidea on kyllä mainio. Eletään vuotta 2018. Kuussa sijaitsee natsisiirtokunta, joka valmistelee hyökkäystä Maahan ja jonka vangiksi amerikkalaisastronautti James Washington (Christopher Kirby) joutuu toverinsa tultua ensin tylysti tapetuksi. Musta Washington jää henkiin, koska sanoo tuntevansa Yhdysvaltain presidentin, ja "arjalaistamistoimien" jälkeen hänet otetaan mukaan Maahan suuntautuvalle tiedusteluretkelle. Natseja johtaa yrmeä kenraali Kortzfleisch (Udo Kier), jonka seuraajaksi nuori Klaus Adler (Götz Otto) halajaa vähän liiankin innokkaasti. Adlerin mielitietty on natsi-ideologian omalla tavallaan ymmärtävä opettaja Renate Richter (Julia Dietze), joka yllätyksekseen huomaa tuntevansa vetoa "väärän väriseen" amerikkalaiseen. Olennaisia sivuhahmoja ovat vielä sarahpalinmainen Yhdysvaltain presidentti (Stephanie Paul) ja hänen maaninen pr-päällikkönsä (Peta Sergeant).

Saksalaiskatsojat ovat kuulemma nauraneet ja aplodeeranneet Iron Skyn  näytöksissä, mitä voi pitää saavutuksena suomalaislähtöiselle natsikomedialle. Minua elokuva kuitenkin lähinnä pitkästytti. No joo, on mukana pari ihan kelvollistakin vitsiä, mutta enimmäkseen elokuvan huumori on väkinäisen oloista. Vuorensolan ja Michael Kalesnikon käsikirjoitus (joka perustuu Jarmo Puskalan ideaan ja Johanna Sinisalon siitä muovaamaan tarinarunkoon) on muutenkin aika vaatimaton kyhäelmä. Monien vastaavien, kymmenen tai kaksikymmentä kertaa kalliimpien Hollywood-tuotantojen tavoin tässäkin pääosan varastaa lopulta aivoton räiske ja mäiske. Poliittisena satiirinakaan elokuva ei kunnolla osu maaliinsa, vaikka yritystä on. (3.5. Tennispalatsi 2, Helsinki)

+ näyttävät erikoistehosteet
− mitäänsanomaton juoni
− huumori enimmäkseen väkinäistä

★★★★★

A Dangerous Method (2011)

Emotionaalista latausta potilaan ja lääkärin välillä: Sabina Spielrein
(Keira Knightley) ja Carl Jung (Michael Fassbender).

Ihmismielen salaisuudet ja niihin liittyvät ruumiilliset tarpeet ja vinoutumat ovat aina kiinnostaneet kanadalaisohjaaja David Cronenbergia, joka myös niin sanotun ruumiskauhun isänä tunnetaan. Välillä aika hätkähdyttäviäkin näkyjä tarjonnut visionääri on ajan myötä lähentynyt valtavirtaa, mutta terävyyttään hän ei ole menettänyt. Cronenbergin kaksi edellistä ohjausta A History of Violence (2005) ja Eastern Promises (2007) olivat pesunkestäviä trillereitä, uutuus A Dangerous Method (Britannia/Kanada/Saksa/Sveitsi 2011) taas vähän yllättävästi tosipohjainen epookkidraama. Yhteistä kaikille kolmelle on näyttelijä Viggo Mortensen sekä se, että pinnan alla kytee.

A Dangerous Method istuu teemojensa puolesta itse asiassa aika luontevasti Cronenbergin filmografiaan. Kysymys on haluista ja niiden tukahduttamisesta, joita käsitellään syvyyspsykologian merkittävimpiin uranuurtajiin kuuluvan Carl Jungin (Michael Fassbender) näkökulmasta. Erityisessä tarkastelussa on Jungin suhde kahteen hänen uransa ja elämänsä kannalta hyvin merkitykselliseen henkilöön: Sabina Spielreiniin (Keira Knightley) ja Sigmund Freudiin (Viggo Mortensen). Jung ja Freud lienevät tuttuja nimiä kaikille psykoanalyysiin vähänkin perehtyneille, mutta Spielrein on jäänyt tuntemattomammaksi. Tämä äveriään venäjänjuutalaisen kauppiaan tytär tuotiin vuonna 1904 sveitsiläiselle Burghölzlin klinikalle hysteerisestä neuroosista kärsivänä. Samaisella klinikalla työskennellyt nuori Jung otti Spielreinin potilaakseen ja sovelsi häneen Freudin metodeja hyvällä menestyksellä. Myöhemmin Spielreinin parannuttua ja osoitettua kiinnostusta psykologiaan Jung otti hänet assistentikseen, ja aikanaan Spielreinista itsestäänkin tuli arvostettu psykoanalyytikko. Jungin ja Spielreinin uskotaan olleen myös rakastavaisia, mutta aukottomia todisteita siitä ei ole. Joka tapauksessa suhteen tiedetään olleen epätavallisen intiimi ja emotionaalisesti latautunut. Juuri Spielreinin tapauksen takia Jung otti yhteyttä Freudiin, ja heti ensitapaamisen jälkeen näiden tohtorien välille kehittyi molempia inspiroiva kollegiaalinen ystävyys. Spielreinin tapauksen arvellaan toisaalta olleen yksi syy Jungin ja Freudin välien viilenemiseen myöhemmin.

Elokuvan lähtökohtana on Christopher Hamptonin näytelmä, joka puolestaan perustuu John Kerrin aiheesta kirjoittamaan tietokirjaan. Hampton on myös kirjoittanut leffan käsiksen. Näytelmällinen tausta näkyy dialogipainotteisuutena, joka yhdessä Cronenbergin kliinisen ohjaustyylin kanssa tekee elokuvasta vähän kuivakkaan oloisen. Ei se silti tylsä ole, kiitos kiehtovan aiheen ja hyvien näyttelijöiden. Vaivaannuttavasti vääntelehtivä Knightley tosin on ajautua ylitulkinnan puolelle hysteerikkovaiheessaan, mutta klaaraa lopulta homman. Jungin ja Spielreinin rajoja rikkova seksisuhde on tietysti elokuvan ydinainesta. Varsinainen draama tapahtuu kuitenkin pääosin pinnan alla, kun Jung joutuu painiskelemaan sisäisten mielihalujensa ja ulkoisten säädyllisyysvaatimusten kanssa. Edelliset pukee sanoiksi Freudin Jungille osoittama omalaatuinen potilas, anarkistinen vapaan seksin puolestapuhuja Otto Gross (Vincent Cassel). Jälkimmäisten konkreettinen ilmentymä taas on nukkemainen rouva Jung (Sarah Gadon), joka näkee elämäntehtäväkseen poikavauvan synnyttämisen aviomiehelleen. Kiintoisasti leffa myös raottaa ovea paitsi Jungin ja Freudin tieteellisiin kiistoihin myös siihen seikkaan, että Freud oli rahahuolien vaivaama juutalainen suurperheellinen ja Jung rikkaan vaimonsa ansiosta taloudellisessa huolettomuudessa elävä "herrarodun" edustaja. Oman mausteensa tähän kaikkeen tuo tieto siitä, että Spielrein ja hänen kaksi tytärtään murhattiin myöhemmin natsien toimesta. Hmmm... (2.5. Maxim 1, Helsinki)

+ kiinnostavat henkilöhahmot
+ hyvät pääosien esittäjät
+ ajankuva hienosti toteutettu
− paljon puhetta, vähän toimintaa

★★★★★

Kolmas aste (1947)

Jenny L'Amour (Suzy Delair) ja tarkastaja Antoine (Louis Jouvet)
edellisen pukuhuoneessa.

Jenny (Suzy Delair) on urallaan eteenpäin pyrkivä varieteelaulaja ja Maurice (Bernard Blier) häntä mustasukkaisesti vahtiva aviomies-pianisti. Kun Maurice saa selville, että Jenny on järjestänyt tapaamisen nuoria naisia tunnetusti hyväksikäyttävän tuottaja Brignonin (Charles Dullin) kanssa, suuntaa hän tämän asunnolle murhanhimoisena ase taskussaan. Jo aiemmin hänen on kuultu uhkailevan Brignonia. "Likainen vanha mies" on kuitenkin jo tapettu Mauricen saapuessa, ja hän pakenee hämmentyneenä paikalta. Samalla hänen autonsa varastetaan, mistä aiheutuu omat mutkansa. Sillä välin Jenny paljastaa pariskunnan yhteiselle ystävälle Doralle (Simone Renant), joka on häneen salaisesti rakastunut, lyöneensä liian päällekäyväksi äitynyttä Brignonia itsepuolustukseksi samppanjapullolla. Tapauksen saa tutkittavakseen pelottavan tehokas poliisitarkastaja Antoine (Louis Jouvet). Kaikki johtolangat viittaavat Mauriceen, jonka vierailusta vanhan öykkärin luona vaimo ei tiedä mitään.

Tämä on lähtökohta Ranskan Hitchcockiksi sanotun Henri-Georges Clouzot'n trillerissä Kolmas aste (Quai des orfèvres, Ranska 1947). Clouzot käyttää jännitysjuonta – erinomaisen vetävää sellaista – kuitenkin vain polttoaineena rikkaaseen henkilö- ja miljöökuvaukseen. Yksityiskohtiin paneutuminen näkyy niin teatterin kulisseissa kuin asunnoissa ja poliisiasemallakin (johon elokuvan alkukielinen nimi viittaa) tapahtuvissa kohtauksissa. Mielenkiintoista lisäsyvyyttä esimerkiksi Antoinen hahmoon tuo se, että hänen näytetään asuvan hyvin vaatimattomasti sairaasta afrikkalaisperäisestä pojastaan huolehtien. On kyllä sanottava, ettei elokuva olisi läheskään niin hyvä kuin se on ilman aikansa suurimpiin ranskalaisnäyttelijöihin kuuluvan Louis Jouvet'n panosta. Hirmuisen karisman omaava ja antaumuksella näyttelevä Jouvet todellakin sähköistää valkokankaan joka kerta kuvaan astuessaan.

Kolmas aste perustuu löyhästi belgialaisen Stanislas-André Steemanin romaaniin Légitime défense. Clouzot teki käsikirjoituksen yhdessä Jean Ferryn kanssa oltuaan sitä ennen kolme vuotta työkiellossa, koska hänen edellinen elokuvansa, natsimiehityksen aikana valmistunut Korppi (1943) miellettiin vapautuneessa Ranskassa epäisänmaalliseksi. Myöhemmin Korppikin on saavuttanut tunnustetun klassikon aseman. Clouzot'n mestariteoksina pidetään hänen 1950-luvun jännäreitään Pelon palkka (1953) ja Pirulliset (1955). (29.4. Orion)

+ juoni
+ atmosfääri
+ Louis Jouvet

★★★★★