Robert Siodmakin film noirit

Robert Siodmak (1900–1973) oli yksi monista saksalaisista (juutalaisista) elokuvantekijöistä, jotka natsien valtaannousun jälkeen siirtyivät turvallisemmille työtantereille ulkomaille. Vuodesta 1940 vuoteen 1953 hän vaikutti Hollywoodissa ja kunnostautui etenkin sota-ajan lopulla ja jälkeen valmistuneilla tiukoilla film noireilla, joihin hänen maineensa pitkälti perustuu. KAVA:n Robert Siodmak -sarjassa näytettiin näistä ohjaajan huippukauden trillereistä yhdeksän. Kerkesin katsoa niistä seuraavat viisi.

Robert Siodmak

Sinun ei pidä... 
(The Suspect, USA 1944)

Joulukuussa 1944 ensi-iltansa saanut Sinun ei pidä... oli hämmästyttävän tuotteliaan Siodmakin kymmenes ohjaus Hollywoodissa. Langin ja Hitchcockin töitä muistuttava jännäri sijoittuu 1900-luvun alun Lontooseen ja kuvaa melko uskottavasti sitä kuinka tavallisesta kunnon ihmisestäkin saattaa tulla murhaaja. Todellisten tapahtumien inspiroimassa tarinassa Charles Laughton esittää kilttiä kauppiasta, jolla on ikävästi nalkuttava vaimo ja jonka liikkeeseen eräänä päivänä tupsahtaa kaunis nuori pikakirjoittajatar (Ella Raines) hakemaan työtä. Työtä ei ole tarjolla, mutta myötätunnon osoituksena mies vie tytön ulos – ja rakastuu. Huomattavan suuresta ikäerosta huolimatta ihastus on molemminpuolista, kaiketi siksi että mies on niin mukava ja lisäksi varakas. Kun vaimo kotona vaan jatkaa nalkuttamistaan eikä suostu avioeroon, vaikka epäilee jo että miehellä on suhde, tämän mitta tulee täyteen ja hän murhaa kotityranninsa, lavastaen kuoleman näyttämään tapaturmaiselta. Kukaan ei näytäkään epäilevän hyvämaineisen miehen syyllistymistä henkirikokseen. Mutta juuri kun hän luulee päässeensä pälkähästä, eräs Scotland Yardin etsivä ilmestyy hänen kotiovelleen, ja tästä tarinan kiintoisin vaihe vasta alkaa. Laughtonin suurenmoinen pääosasuoritus on elokuvan valtti. Tarkasti nyansoitu satunnaisen murhaajan muotokuva on täysin uskottava niin haavoittuvuudessaan kuin kylmäverisyydessäänkin, minkä ansiosta katsoja toisaalta jännittää päähenkilön puolesta ja toisaalta toivoo hänen jäävän kiinni. Ella Rainesin tehtäväksi jää lähinnä olla viattomasti viekoittelevalla tavalla nätti, missä hän onnistuu varsin kelvollisesti pääsemättä kuitenkaan varsinaisesti säteilemään. Rosalind Ivan näyttelee Laughtonin vaimoa, Stanley Ridges palaneen käryä haistavaa etsivää, Henry Daniell kiristysmahdollisuuteen tarttuvaa viinaanmenevää naapuria ja Dean Harens vähän turhantuntuisessa roolissa Laughtonin aikuista poikaa. Arthur Hormanin ja Bertram Millhauserin käsikirjoitus perustuu James Ronaldin kirjaan This Way Out (1939). (21.3. Orion)

★★★★★

Ella Raines saa Charles Laughtonin pään pyörälle
elokuvassa Sinun ei pidä...

Aavenainen
(The Phantom Lady, USA 1944)

Siodmakin ja Ella Rainesin kolmesta yhteisestä elokuvasta ensimmäinen oli unenomainen trilleri Aavenainen. Toinen nainen -teemaa käsitellään tässä Cornell Woolrichin romaaniin perustuvassa mysteerissä vähän erilaisesta näkövinkkelistä. Insinööri Hendersonia (Alan Curtis) syytetään vaimonsa murhasta. Hänellä on alibinaan nainen, jonka kanssa hän on viettänyt iltaa ravintolassa ja teatterissa, mutta kun kukaan heidät kohdanneista ei näytä muistavan naista lainkaan, alkaa mies itsekin uskoa kuvitelleensa kaiken. Niinpä hänet tuomitaan ensimmäisen asteen murhasta kuolemaan. Ella Rainesin esittämä assistentti kuitenkin uskoo työnantajansa syyttömyyteen ja ryhtyy tutkimaan tapausta omin päin poliisitarkastaja Burgessin (Thomas Gomez) suosiollisella avustuksella, yhdessä epäillyn parhaan ystävän (Franchot Tone) kanssa. Elokuvan jippona on, että oikea murhaaja paljastetaan katsojalle hyvissä ajoin ennen loppua, kun taas päähenkilölle se paljastuu vasta loppuratkaisun aikana. Rainesin on sanottu olevan tässä parhaimmillaan, ja nähdyn perusteella sen voi hyvin uskoa. Tällaiseen aktiivisen ja salaperäisesti seksikkään sankarittaren rooliin hänet on kuin luotu. Ansiokkainta elokuvassa on kuitenkin sen vähän vinksahtanut tunnelma, jonka luomisessa jyrkät varjot mestarillisesti hallitsevalla kuvaajalla Elwood Bredellillä on ollut olennainen rooli. New Yorkin yön hikisenkostea atmosfääri on myös taidokkaasti tavoitettu studio-oloissa. Juoni ei loppujen lopuksi ole kovin hääppöinen, mutta se ei tässä olekaan olennaista. Myöskin keskeisimpien miesosien esittäjät ovat Rainesiin verrattuna aika värittömiä, mutta aina luotettava luuseri Elisha Cook Jr. tekee mainion sivuroolin ensin "aavenaiseen" ja sittemmin Rainesiin ihastuvana big bandin rumpalina. Elokuvassa on monia hienoja kohtauksia, joista alla yksi kiihkeä näyte. (25.3. Orion)

★★★★★

Kierreportaat
(The Spiral Staircase, USA 1946)

Ethel Lina Whiten romaaniin perustuva Kierreportaat on Siodmakin trillereistä kaikkein maineikkaimpia. Onkin aika ihmeellistä, etteivät minun ja sen tiet ole tätä ennen kohdanneet. Dorothy McGuire on pääosassa puhekykynsä menettäneenä palvelijattarena Heleninä, jota fyysisesti vajavaisiin naisiin "erikoistunut" sarjamurhaaja – josta ennen loppuhuipentumaa nähdään pelottavasti vain silmät – vaanii viktoriaanisen talon sokkeloissa. George Brent esittää talon isäntää professori Warrenia, Ethel Barrymore hänen sairasta äitiään, Kent Smith Helenistä kiinnostunutta nuorta lääkäriä, Gordon Oliver professorin epäilyttävästi käyttäytyvää velipuolta, Rhonda Fleming, Elsa Lanchester ja Rhys Williams palveluskunnan muita jäseniä ja Sara Allgood vanhan rouvan hoitajaa. Käsikirjoituksessa piilevät tämänkin nietzscheläisiä yli-ihmisteemoja tutkailevan trillerin heikkoudet, mutta rautaisen ammattitaitoinen toteutus jättää ne onneksi varjoonsa. Kliseiset goottikauhuefektit ukkosmyrskyineen kuuluvat tietenkin asiaan ja toimivat tunnelman luojina juuri kuten pitää. McGuire tekee loistosuorituksen haastavassa pääroolissa, jossa ei voi tukeutua vuorosanojen tarjoamaan turvaan. Sivuosien esittäjistä etenkin Barrymore ja Lanchester ovat oivassa vedossa, miesnäyttelijät eivät tässäkään ihmeemmin säväytä. Kameran takana taiturimaista syvien varjojen sinfoniaa luo tällä kertaa Nick Musuraca, yksi lajin todellisista mestareista. (29.3. Orion)

★★★★★

Pimeä peili
(The Dark Mirror, USA 1946)

Saksalaisessa kauhuromantiikassa usein toistuva kaksoisolentoteema saa jalostuneen käsittelyn Pimeässä peilissä, joka sekin kuuluu Siodmakin maineikkaimpiin ohjauksiin. Enemmän kuin mitään muuta se on pääosaa esittävän Olivia de Havillandin tour-de-force. Olivia esittää identtisiä kaksosia, joista toinen on ovelasti sisartaan manipuloiva murhaaja ja toinen tälle alibin tarjoava hyväuskoinen hölmö. Thomas Mitchell on kuulusteluissaan umpikujaan ajautuva etsivä ja Lew Ayres psykiatri, joka totuuden selvittääkseen ottaa kaksoset tutkimuskohteekseen. Juonen uskottavuuteen ei tässäkään tyylitietoisessa trillerissä ole kaikkein voimallisimmin panostettu, vaikka Vladimir Pozner saikin Oscar-ehdokkuuden alkuperäisaiheestaan. Suorastaan kökkö ja katsojaa sekä de Havillandin kykyjä aliarvioiva ratkaisu Siodmakilta on ollut laittaa kaksosille heidän nimillään varustetut kaulanauhat tunnistettavuutta helpottamaan. Olivian todella taidokkaan esityksen ansiosta sisarukset nimittäin erottaa toisistaan pelkän elekielenkin perusteella aina kun se on tarpeen, jopa silloin, kun "paha sisko" esittää "hyvää siskoa" muita hämätäkseen. 1940-luvun loppupuoliskon johtava draamanäyttelijätär de Havilland onkin suurin syy siihen, miksi Pimeä peili on pakollista nähtävää film noir -faneille ja ehdottoman suositeltavaa kaikille muillekin. Täydet pointsit pitää antaa myös Siodmakille ja kuvaaja Milton Krasnerille siitä, miten he ovat onnistuneet istuttamaan Olivian kahtena kappaleena kuviin – ei mikään helppo homma aikana jolloin kuvien digitaalisesta jälkikäsittelystä ei vielä osattu edes uneksia. (4.4. Orion)

★★★★★

Tie lakia pakoon
(The File on Thelma Jordon, USA 1950)

Barbara Stanwyck on kohtalokas nainen ja Wendell Corey hänen uhrinsa oudon suomalaisen nimen omaavassa Tie lakia pakoon -rikosdraamassa. Tyypillisestä film noir -kaavasta poiketaan siinä, että Stanwyckin femme fatale myöskin rakastuu vamppaamaansa mieheen, joka puolestaan kohtaa erikoisen ongelman joutuessaan piirisyyttäjän sijaisena hoitamaan juttua, jossa Stanwyck on epäiltynä tätinsä murhasta. Paul Kelly näyttelee poliisietsivää, Joan Tetzel Coreyn vaimoa ja Richard Rober Stanwyckin roistomaista toista rakastajaa. Erityisesti Stanwyckin suoritusta tässä on kehuttu, mutta ei hän minusta mitenkään poikkeuksellinen ole. Toisaalta Stanwyck ei liene ikinä tehnyt huonoa roolia, ja näitä kovapintaisia ja löyhämoraalisia naisia esittäessään hän on aina parhaimmillaan. Tunnelma joka tapauksessa on kohdallaan tässäkin kiintoisassa toinen nainen -teeman variaatiossa, jonka on tuottanut legendaarinen Hal B. Wallis ja kuvannut Hitchcockin Rebekasta (1940) Oscarilla palkittu veteraani George Barnes. Vähän laimeamman ensivaikutelman tämä minuun jätti kuin nuo aiemmat filmit, mutta saattaa olla että tämänkin arvo silmissäni nousee ajan kanssa (kuten on jo tapahtunut The Suspectin ja Aavenaisen kohdalla). (14.4. Orion)

★★★★★

KAVA:n Siodmak-sarjassa esitettiin myös elokuvat Tuli ja tuhka (Christmas Holiday, USA 1944), Jos ajatukset voisivat tappaa (The Strange Affair of Uncle Harry, USA 1945), Tappajat (The Killers, USA 1946) ja Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, USA 1949). Kaksi viimeksimainittua Burt Lancasterin tähdittämää rikosjännäriä olen nähnyt televisiosta joitakin vuosia sitten. Hemingwayn novelliin perustuva Tappajat taitaa olla Siodmakin leffoista kaikkein arvostetuin, ja omienkin muistikuvieni mukaan se on todella timanttinen film noir -helmi. Suositeltavaa katseltavaa nämä ovat kaikki, etenkin film noirin ystäville.

Erinomainen artikkeli Siodmakista täällä:
http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/siodmak/.

Sota ja rauha (1967)

Andrei Bolkonski (Vjatsheslav Tihonov) ja Napoleon Bonaparte
(Vladislav Strzheltshik) Austerlitzissa.

Sergei Bondartshukin näkemys Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta (Voina i mir, Neuvostoliitto 1967) on epäilemättä yksi kaikkien aikojen kunnianhimoisimmista elokuvahankkeista, ellei peräti kunnianhimoisin. Luvut puhuvatkoon puolestaan: seitsemän vuoden tuotantoaikataulu, toista sataa palkattua näyttelijää, 168 kuvauspaikkaa, 120 000 puna-armeijan sotilasta avustajina. Sadan miljoonan silloisen dollarin budjetti on joidenkin arvioiden mukaan yhä ylittämätön, kun inflaation vaikutus huomioidaan. Neljässä osassa esitetty neuvostoliittolainen ensi-iltaversio oli kokonaiskestoltaan yli kahdeksantuntinen, muualla maailmassa elokuvaa on esitetty vähän lyhyempinä versioina. KAVA:n pääsiäissunnuntaina näyttämän, kahteen osaan ja neljään episodiin jaetun laitoksen kesto oli noin 380 minuuttia. Kyllä siinäkin oli ja on istumalihaksille haastetta yhden päivän tarpeiksi.

Tunnustettakoon nöyrästi, että en ole lukenut Tolstoin romaania, joka monien muidenkin kuin Bondartshukin mielestä on kirjallisuuden historian merkittävin. Suosittelen lukemaan sen ennen elokuvan katsomista, mutta ehdottomasti suosittelen myös Bondartshukin elokuvaa. Mahdollisuutta nähdä se isolta kankaalta ei kannata missata, jos suuret tarinat ja spektaakkelit kiinnostavat.

Tolstoin järkälemäinen eepos kertoo vuosista 1805–1812 Venäjällä, erityisesti Napoleonin vuoden 1812 sotaretkestä ja sen vaikutuksista Pietarin ja Moskovan aristokraattisukujen kohtaloihin. Lukuisista henkilöhahmoista keskeisimmiksi kohoavat hyväluontoinen mutta sosiaalisesti kömpelö pietarilaisen kreivin perijä Pierre Bezuhov, hänen maalaisaatelia edustava ja suurmieheksi halajava ystävänsä Andrei Bolkonski, jonka maailmankuvan Austerlitzin taistelussa haavoittuminen mullistaa, sekä elämänkoulussa kolhiintuva moskovalaisen kreivin tytär Natasha Rostova, johon kumpikin mainituista miehistä ja eräät muutkin tapahtumien tuoksinassa rakastuvat kukin itselleen luonteenomaisella tavalla. Kokoava ajatus intiimiä henkilödraamaa ja suurten massojen vyöryä yhdistelevän tarinan taustalla on, että historiaa eivät tee niin sanotut suurmiehet vaan heitä ja koko ihmiskuntaa ohjaileva korkeampi voima.

Natasha Rostova (Ljudmila Saveljeva) odottaa tanssittajaa.

King Vidorin ohjaama Sodan ja rauhan Hollywood-versio (1956) oli menestys Venäjälläkin, mutta se ei tyydyttänyt maineikasta näyttelijää Bondartshukia, joka alkoi Mosfilmin ja Neuvostoliiton valtiojohdon tuella valmistella omaa versiotaan. Tavoitteena oli Tolstoin näkemykselle uskollisempi ja venäläistä mielenlaatua paremmin ymmärtävä filmatisointi, joka elokuvana löisi laudalta kaiken siihen asti nähdyn. Aika hyvin tavoitteissa on onnistuttu, myös viimeksimainitussa sikäli kuin mittarina käytetään tuotantoarvoja.

Bondartshuk näyttelee itse Bezuhovia, jonka kehityskertomus muodostaa tarinan ytimen. Bolkonskin roolissa on Vjatseshlav Tihonov ja Natashaa esittää Ljudmila Saveljeva. Kaikki he ja muutkin pääosien esittäjät tekevät laatutyötä, mutta säkenöivimpänä esiin nousee nuoren Saveljevan herkkä tulkinta Natashana. Sanoisinpa melkein, että hän vie show'n kaikissa omissa kohtauksissaan. Sanoinkuvaamattoman näyttäviä toisaalta ovat elokuvan suuret joukkokohtaukset: Austerlitzin ja Borodinon taistelut (joista jälkimmäinen yksin kestää 45 minuuttia), Moskovan evakuointi ja palo, Napoleonin armeijan vetäytyminen jne. Mutta ei elokuvaa läheskään virheettömänä voi pitää. Kerronta on välillä sen verran sekavaa, että monen sivuhahmon henkilöllisyys ja suhde päähenkilöihin jää tällaiselle kirjaa lukemattomalle moukalle epäselväksi. Eräät elokuvan tekoaikana muodikkaat tyylikeinot, kuten siellä täällä toistuvat pitkät ristikuvat ja kollaasimaiset kuvamontaasit, tuntuvat lähinnä häiritseviltä. Voiceover-kertojan käyttö ei myöskään ole täysin onnistunutta, vaikkakin perusteltua. Niin ja kyllä tarinassa ehkä hieman tiivistämisen tai ainakin dramaturgisen jäntevöittämisen varaa olisi. Mutta nämä kaikki ovat vain pieniä miinuksia kaiken sen mahtavuuden rinnalla jota elokuva tarjoaa. Tätä vaikuttavampaa Tolstoin romaanin filminnöstä tuskin tullaan ikinä näkemään. (Bio Rex Helsinki 8.4.)

★★★★★

Talonpojaksi naamioitunut Pierre Bezuhov
(Sergei Bondartshuk) ja Moskovan palo.

Myös nämä näin maaliskuussa

Matador (Matador, Espanja 1986)

Pitäisiköhän tämä ottaa jonkinlaisena kannanottona härkätaistelukulttuuriin vai pelkästään makaaberina vitsinä vai molempina? Niin tai näin, en innostunut Pedro Almodóvarin kuudennesta ohjaustyöstä ihan samalla tavalla kuin eräistä hänen myöhemmistä töistään. Liiasta sovinnaisuudesta tai omaperäisyyden puutteesta Pedroa ei toki tässäkään tapauksessa voi moittia. Aluksi näemme räväkän kohtauksen, jossa Nacho Martinez katsoo ö-luokan kauhuleffaa ja masturboi. Paljastuu, että mies on entinen matadori ja nykyinen matadorikouluttaja, joka saa kiksejä kuolemasta ja kuolemanvaarasta. Antonio Banderas esittää hänen seksuaaliselta identiteetiltään epävarmaa oppilastaan, joka todistaakseen miehuutensa yrittää ensin raiskata opettajansa tyttöystävän ja tunnustaa sen jälkeen pari murhaa. Banderas myöskin pyörtyy joka kerta verta nähdessään, mikä on kiinnostava ominaisuus murhaajaksi itseään väittävässä härkätaistelijaoppilaassa. Kolmas keskushenkilö on Banderasin jutun hoitaakseen ottava asianajaja Assumpta Serna, jolla on ikävä tapa tappaa petikumppaninsa ja johon Martinez rakastuu vaarallisen intohimoisesti. Jee. Kiinnostavin tämä on näytteenä Banderasin ja Almodóvarin uran siitä vaiheesta, kun he eivät vielä olleet maailmantähtiä, varsinkin jos vertailukohtana on viime vuonna valmistunut herrojen tuorein yhteistyö Iho jossa elän. Kyllä Banderas jo tässä aika vetovoimainen on, ei käy kiistäminen. (10.3. Voddler)

★★★★★

Kirjailija Stephen Byrnen (Louis Hayward) taloudessa
olisi kohta kotiapulaisen paikka vapaana.

Talo joen rannalla (House by the River, USA 1950)

Harvoin nähtävillä oleva Fritz Langin trilleri oli katsastettava, vaikka se edellytti pieniä erikoisjärjestelyjä televisiottomassa taloudessa. Halpatuotantona toteutetussa viktoriaanisessa synkistelyssä Louis Hayward esittää kirjailijaa, joka epäonnistuneen lähentely-yrityksen seurauksena tappaa vahingossa sisäkkönsä, juonii vastahakoisen veljensä (Lee Bowman) auttamaan ruumiin hävittämisessä, käyttää tapausta hyväkseen taiteellisen uransa edistämiseksi ja vieläpä pyrkii ohjaamaan epäilykset veljeensä. Vaimon roolissa on Jane Wyatt. Taattua tummanpuhuvaa Langiahan tämä on. Atmosfääri on kohdallaan ja Haywardin pääosasuorituskin on varsin hyvä. Jotkut ovat huomanneet tarinassa levottomuutta herättäviä yhtymäkohtia Langin omaan elämään, Langia nimittäin kuulusteltiin 1920-luvun alussa ensimmäisen vaimonsa kuolemaan johtaneista syistä (tapaus todettiin itsemurhaksi ja syynä arvellaan olleen Langin suhde tulevaan toiseen vaimoonsa Thea von Harbouhun). Syyllisyydentunto on usein toistuva teema Langin elokuvissa, mutta en menisi tekemään liian pitkälle vieviä johtopäätöksiä.  (11.3. Yle Teema)

★★★★★

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011)

Arvaisitko, että tämä mies on yksi Britannian tiedustelupalvelun
teräväpäisimmistä salaisista agenteista?

Kovasti ovat kriitikot kehuneet ruotsalaisen Tomas Alfredssonin ohjaamaa John Le Carré -filmatisointia Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker, Tailor, Soldier, Spy, Ranska/Saksa/Iso-Britannia 2011). Onhan se kieltämättä tyylikkäästi toteutettu vakoiluleffa, erityisen ansiokas todenmakuisuudessaan ja tunkkaisessa tunnelmallisuudessaan. James Bondin ja Ethan Huntin satumaailmoista tässä ollaan kaukana.

Gary Oldman on pääosassa Britannian tiedustelupalvelun agentti George Smileynä, joka tultuaan ensin "erotetuksi" saa salaiseksi tehtäväkseen selvittää, kuka hänen virkahierarkiassa ylimmillä portailla toimivista kollegoistaan on Neuvostoliitolle tietoja vuotava myyrä. Eletään siis kylmän sodan aikaa, noin vuotta 1974. Colin Firth, Ciarán Hinds, Toby Jones ja David Dencik näyttelevät Oldmanin kollegoita ja veteraani John Hurt porukan pomoa, jolle käy kalpaten heti alkumetreillä. Lisäksi kuvissa vilahtelee melkoinen joukko vakoiluorganisaation muita jäseniä. Heistä eniten tilaa saavat alun Budapest-operaatiossa melkein hengestään pääsevä Mark Strong, Smileyn luottomiehenä hääräävä Benedict Cumberbatch ja venäläiseen mysteerinaiseen epätoivoisesti rakastunut Tom Hardy.

Hoksottimet joutuvat töihin tätä ankeanharmaata agenttielämän kuvausta katsellessa, sen verran monisäikeinen on sen juonikudos ja sen verran sirpaleinen sen rakenne. Kaksoisagentin henkilöllisyyden paljastuminen tuntuu kuitenkin lopulta sivuseikalta tarinassa, jossa mutkikkaat henkilösuhteet ja yleinen epäluuloisuuden ilmapiiri ovat kaikkein olennaisinta. Kuvat kannattaa katsoa tarkkaan, sillä "asiat eivät aina ole sitä miltä näyttävät". Ainakaan tätä agenttirainaa ei pääse yliampuvista toimintajaksoista tai muista epäuskottavuuksista moittimaan. Tunnetasolla se jätti minut aika kylmäksi, mutta kenties niin on tarkoituskin. Siinä maailmassa, jota elokuva kuvaa, ei tunteiluun näet liiemmälti ole varaa.

Oldman saattaa Smileynä hyvinkin tehdä uransa tähän mennessä parhaan roolisuorituksen, mihin viittaa myös uran ensimmäinen Oscar-ehdokkuus. Vähäeleisyydessään tyylikästä tulkintaa kyllä avittavat taitava maskeeraus – roolihahmo on huomattavasti 54-vuotiasta näyttelijää vanhempi – ja erityisesti Smileyn tavaramerkkinä toimivat kekkoslasit, joista Oldman, Alfredsson ja kuvaaja Hoyte van Hoytema ottavat kaiken mahdollisen hyödyn irti. Monia muitakin hyviä näyttelijäsuorituksia elokuvassa on – jostakin syystä pidin erityisesti nuoresta Cumberbatchistä – ja se on myös kuvattu ja lavastettu upeasti. Yhtenä kuvauksellisesti hienona ratkaisuna jäi mieleeni kohtaus, jossa Oldman hiillostaa Dencikiä lentokentällä: erikoispitkän teleobjektiivin (kuulemma 2000-millinen) ansiosta näyttää siltä, että taustalla rullaava lentokone miltei ajaa näyttelijöiden päälle, vaikka se todellisuudessa seisahtuu kymmenien metrien päähän.

Seuralaisen ensikommentti elokuvasta oli: "En ymmärtänyt tästä mitään." Ihmeempiä värinöitä se ei minussakaan heti saanut aikaan, mutta mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä paremmalta se alkaa tuntua. Päivänselvää on, että tämä pitää nähdä uudestaan. (Katsottu Kinopalatsissa Helsingissä 12.3.)

★★★★★

The Artist (2011)

George Valentinin (Jean Dujardin) ja Peppy Millerin
(Bérénice Bejo) ensikohtaaminen.

Michel Hazanaviciusin ohjaama ja käsikirjoittama mykkäelokuvapastissi The Artist (The Artist, Ranska 2011) esiteltiin yleisölle ensi kerran Cannesin elokuvajuhlilla viime keväänä. The Guardianin Peter Bradshaw'n innostunut arvio herätti minussakin suuren kiinnostuksen, jota elokuvan myöhempi maailmanlaajuinen menestys on entisestään kasvattanut. Vaikka Robert De Niron johtamalta Cannesin juryltä ei pääpalkintoa vielä herunutkaan, eikä vielä Euroopan elokuva-akatemialtakaan, on The Artistin myöhempi voittokulku nimittäin ollut suorastaan satumainen. Aikamoinen saavutus ranskalaiselle mykkäleffalle on esimerkiksi se, että se on nimetty vuoden 2011 parhaaksi elokuvaksi sekä Ranskan, Britannian että Yhdysvaltojen elokuva-akatemioitten toimesta.

Odotukset olivat siis tämän leffan suhteen poikkeuksellisen korkealla. Täyttyivätkö ne? No kyllä täyttyivät!

The Artist on hyvää tuulta ja charmia pursuava romanttinen aikuisten satu, joka kertoo mykkäelokuvan ja äänielokuvan murroksesta 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun Hollywoodissa. Päähenkilö George Valentin (Jean Dujardin) on Kinograph-yhtiön suurin tähti, joka pitää äänielokuvaa hömpötyksenä ja kieltäytyy jääräpäisesti puhumasta valkokankaalla senkin jälkeen kun hänen oma suosionsa alkaa hiipua. Elokuvan alussa hän joutuu sattumalta samaan valokuvaan yhden ihailijansa, tanssityttö Peppy Millerin (Bérénice Bejo) kanssa ja kohtaa tämän myöhemmin uudestaan seuraavan elokuvansa kuvauksissa. Rakkaus leimahtaa erinomaisen kekseliäästi toteutetun yhteisen tanssikohtauksen aikana.

Pian kuitenkin huomataan, että mykkäelokuvien ja mykkäelokuvatähtien aikakausi on ohi. Kansa janoaa tuoreita, puhuvia kasvoja, juuri sellaisia kuin Peppy. Pirtsakan kaunottaren ura lähteekin hurjaan nousukiitoon samalla kun Valentinin suosio kääntyy jyrkkään laskuun. Se on kova paikka itseään suurena taiteilijana pitävälle miehelle. Kellepä ei olisi. Tähti on syntynyt Laulavien sadepisaroiden puitteissa siis, kourallisella Auringonlaskun katua höystettynä ja 1920-luvun viihdefilmien tyylillä tarjoiltuna. Tämmöinen keitosko muka toimii? No toimii todellakin.

Jean Dujardin ja Uggy.

En tiedä yhtään kriitikkoa, johon The Artistin charmi ei olisi purrut, mutta joidenkin mielestä se on vain onnistunut pastissi, ei enempää. Elokuva on muka liian kevyt sisällöltään voidakseen nousta aikamme todellisten merkkiteosten joukkoon. Esitän eriävän mielipiteen. On totta, ettei The Artist juonen tasolla tarjoa mitään maailmoja mullistavaa, mutta ei sen tarvitsekaan, jos ja kun tunnetta piisaa. Ja kivestä täytyy sellaisen ihmisen sydämen olla, jota tämä suu virneessä kerrottu kuvaus miehisestä ylpeydestä ja sen voittamisesta ei kosketa. Toisaalta kuten laatuelokuvissa aina, tässäkin juoni on pelkkä pinta. Elokuvan varsinainen sisältö on kuvissa, jotka paitsi huokuvat rakkautta (amerikkalaisen) elokuvan kultakautta kohtaan myös muistuttavat miten mahtava ilmaisuväline elokuvakamera onkaan. Sanoja ei tarvita, kun annetaan kuvien puhua. Ja vaikka The Artistia markkinoidaankin mykkäleffana, tarjoaa se mojovia yllätyksiä myös ääniraidalla.

Tämmöinen uhkayritys voisi kaatua moneen asiaan, kuten esimerkiksi näyttelijöihin. Mutta The Artist ei kaadu. Pääosan vetävä ja roolistaan ansaitusti Oscarilla palkittu Jean Dujardin olisi karismallaan ja taidoillaan hyvinkin pärjännyt Douglas Fairbanksille, John Gilbertille, Rudolp Valentinolle ja muille mykkäelokuvasuuruuksille, joiden kohtalot hänen roolihahmossaan kiteytyvät. Samalla tavalla valovoimainen on myös ohjaajan vaimo Bérénice Bejo, jonka esittämää hahmoa on verrattu muun muassa Marion Daviesiin ja Clara Bowiin. John Goodman, James Cromwell ja Penelope Ann Miller tekevät hienot sivuroolit studiopomona, autonkuljettajana ja Valentinin vaimona. Erityismaininnan ansaitsee vekkuli jackrussellinterrieri Uggy, jolla on tärkeä rooli päähenkilön uskollisimpana ja kallisarvoisimpana ystävänä. Monien mielestä sille olisi pitänyt myöntää oma erikois-Oscar.

Meitä filmihulluja The Artist hemmottelee myös lukemattomilla viittauksilla Hollywoodin kultakauden elokuviin. Yksi kaunis esimerkki on tyylikkäästi käytetty lainaus Bernard Herrmannin Hitchcockin Vertigoon säveltämästä scoresta. Ludovic Bourcen suurenmoisella alkuperäismusiikilla on tietysti myös olennainen merkitys kokonaisuudessa. Bource saikin ansaitun Oscarin samoin kuin pukusuunnittelija Mark Bridges, ohjaaja Hazanavicius ja itse elokuva.

Lyhyesti sanottuna The Artist on sydämellisimpiä, viihdyttävimpiä ja elokuvalliselta toteutukseltaan täydellisimpiä leffoja mitä olen nähnyt aikoihin, silkkaa nautintoa alusta loppuun kuten seurueemme toinen jäsen asian ilmaisi. Elokuvan taiteelliset vastuuhenkilöt ovat aiemmin kunnostautuneet parilla OSS 117 -sarjan agenttiparodialla, joten täytyypä ruveta tähyilemään tilaisuuksia nähdä nekin. Mielenkiinnolla jäädään myös odottamaan, mitä tämä sama porukka keksii seuraavaksi tehdä. Rima on nostettu melko korkealle. (Katsottu Flamingossa Vantaalla 6.3.)

★★★★★

Muut helmikuun leffat

Yhteenveto niistä helmikuussa katsomistani elokuvista, joista en ole kirjoittanut erillistä artikkelia.

EROTTAMATTOMAT (Suomi 2008)

Tarja Kylmän käsikirjoittamassa ja Hanna Maylettin esikoispitkänään ohjaamassa ihmissuhdesopassa on ihan kiinnostava aihio. Tiina Lymi ja Minna Haapkylä näyttelevät erilaisia siskoksia tarinassa, joka käsittelee kasvattiäidin ja biologisen äidin suhdetta lapseen. Toisen exää ja toisen nykyistä miestä näyttelee Jorma Tommila ja tytärtä/tytärpuolta Kaneli Johansson. Hyvästä yrityksestä huolimatta ei tämä minua oikein innostanut. Näyttelijät hoitavat kyllä hommansa ihan mallikkaasti, mutta draamassa ei mielestäni ole imua niin paljon että sadan minuutin kesto tulisi perustelluksi. Loppuratkaisua en enää edes muista, niin mieleenpainuva se oli. (Katsottu Yle Areenasta 3.2.)

★★★★★


A NIGHT IN THE SHOW (USA 1915)
THE BANK (USA 1915)
SHANGHAIED (USA 1915)
THE BURLESQUE ON CARMEN (USA 1915)

Sairastelupäivien ratoksi tuli katseltua valikoima Charles Chaplinin Essanay-yhtiölle tekemiä lyhäreitä. Kaikkien aikojen suurimman koomikon tulevasta neroudesta näissä näkyy korkeintaan häivähdys siellä täällä, mutta näytteinä ajalta, jolloin Chapen oma tyyli oli vasta hahmottumassa, nämäkin ovat näkemisen arvoisia.

Teatteriin sijoittuvassa A Night in the Show -elokuvassa Chape nähdään kaksoisroolissa flirttailevana keikarina ja häiriköivänä juoppona. Hauskin kohta on alussa, kun keikari-Charlie etsii omaa istumapaikkaansa. The Bank -leffassa tavataan tuttu Charlie-kulkuri, joka on pestattu pankkiin siivoojaksi ja joka yrittää tehdä vaikutusta pikakirjoittaja Edna Purvianceen. (Purviance on mukana myös A Night in the Show'ssa kuten muissakin valikoiman filmeissä.) Tässäkin hauskin kohta on alussa, kun Charlie saapuu työmaalleen hyvinkin tärkeän näköisenä ennen kuin työn varsinainen luonne paljastuu. Pari muutakin hyvää ideaa mukana on, mutta myös turhaa pyllylle potkimista à la Mack Sennett. Shanghaied-elokuvassa samainen kulkurihahmo shanghaijataan töihin laivaan, jonka sattuu omistamaan Charlien mielitietyn Ednan isä (Wesley Ruggles), jonka unelmavävy Charlie tietenkään ei ole. Tässä on jo idullaan ideoita, joita Chaplinin myöhemmissä elokuvissa nähdään jalostuneemmassa muodossa, kuten keinuva laiva ja erinäiset ruualla leikittelyt. Epätyypillisin Chaplin-leffa näistä neljästä on The Burlesque on Carmen, parodinen näkemys Bizet'n oopperaversiona parhaiten tunnetusta Prosper Mériméen tarinasta. Chaplin esittää korpraali Don Joséta ja Purviance hänet viettelevää mustalaistyttö Carmenia. Tämä puolipitkä elokuva julkaistiin uudelleen editoituna ja lisämateriaalilla höystettynä vasta sen jälkeen, kun Chaplin oli jo siirtynyt Mutual-yhtiön leipiin, mikä osittain selittää sen sekavuuden. (Katsottu Voddlerista 10.–11.2.)

Arvosana kaikille yhteisesti: ★★★★★


LYHYT ONNI (Brief Encounter, Britannia 1945)

Taisi olla kolmas tai neljäs kerta kun näin tämän brittielokuvan klassisen kauden helmiin lukeutuvan David Leanin ohjauksen. Noël Cowardin näytelmään perustuva hillityntyylikäs draama kertoo vaikuttavasti siitä tunteiden myllerryksestä, jonka tuiki tavallinen kotiäiti joutuu käymään läpi rakastuttuaan toiseen naimisissa olevaan mieheen. Celia Johnsonin ja Trevor Howardin hienovireistä näyttelemistä on todellinen ilo seurata, minkä lisäksi elokuvassa säväyttävät Robert Kraskerin tunnelmallinen mustavalkokuvaus ja tehokkaasti käytetty Sergei Rahmaninovin musiikki. Tämä on yksi hienoimmista kypsien ihmisten rakkausdraamoista mitä milloinkaan on tehty, ei enempää eikä vähempää. (Katsottu DVD:ltä videotykillä 23.2.)

★★★★★

Hugo (2011)

Hugo Cabret (Asa Butterfield) elokuva-akatemian kirjastossa.

Minulla ja Martin Scorsesella on ainakin yksi yhteinen ominaisuus: me molemmat rakastamme vanhoja elokuvia. Scorsesen uutuus Hugo (Hugo, USA 2011) on väkivaltaisista rikolliskuvauksistaan ja henkilömuotokuvistaan parhaiten tunnetun mestariohjaajan ensimmäinen koko perheen elokuva ja samalla hänen ensimmäinen 3D-elokuvansa. Sisällöltään se on filmitaiteen varhaisille pioneereille kauniisti kunniaa tekevä seikkailu, joka mukaansatempaavan tarinansa lomassa pohtii semmoisiakin kysymyksiä kuin mikä on ihmisyksilön merkitys osana maailmaa pyörittävää kellokoneistoa.

Brian Selznickin lastenkirjaan The Invention of Hugo Cabret (2007) perustuva loistava leffa tapahtuu 1930-luvun vaihteen Pariisissa. Nimihenkilö Hugo (Asa Butterfield) on rautatieasemalla asuva ja elävä orpopoika, jonka päivät kuluvat aseman kelloja viritellessä, tulipalossa menehtyneen isän jälkeensäjättämää mekaanista miestä kunnostaessa, siihen hommaan vaadittavia tarvikkeita ja ruokaa aseman myyntikojuista näpistellessä sekä orpolapsia orpokotiin erityisellä antaumuksella toimittavan asemavartijan (Sacha Baron Cohen mainiosti roolitettuna) haukansilmää vältellessä. Juonesta varsinaisesti mitään paljastamatta kerron, että vetävänä mysteeriseikkailuna alkava stoori muuntuu loppupuolellaan eräänlaiseksi elokuvahistorian oppitunniksi, tenhoavaa viihdyttävyyttään missään vaiheessa menettämättä. Tarinan kulkuun vaikuttavista muista henkilöhahmoista tärkeimpiä ovat rautatieasemalla työskentelevä äksy vanha lelukauppias Georges (Ben Kingsley) ja hänen "salaisuuksia rakastava" kasvattityttärensä Isabelle (Chloë Grace Moretz). Ray Winstone näyttelee Hugon juoppoa setää, Emily Mortimer kukkakioskin myyjää, Christopher Lee kirjakauppiasta, Michael Stuhlbarg elokuvatietäjää ja Jude Law takaumissa Hugon isää. Ohjaaja itsekin nähdään cameoroolissa valokuvaajana.

Mikäli Hugolle vastikään myönnetyistä viidestä Oscarista voidaan jotakin päätellä, on se alan ammattilaisten mielestä viime vuonna valmistuneista englanninkielisistä elokuvista parhaimmalta näyttävä ja kuulostava. Oscarit tulivat nimittäin kuvauksesta, lavastuksesta, kuvatehosteista, äänileikkauksesta ja miksauksesta. Vakuudeksi voin omana näkemyksenäni todeta, että Hugo on visuaalisesti henkeäsalpaava elämysretki. Alkupalana Scorsese esimerkiksi tarjoilee mahtavasti syvyyssuunnassa etenevän kamera-ajon, joka alkaa korkealta Pariisin kattojen yltä ja päättyy lähikuvaan asemarakennuksen sisäpuolella suuren kellon takana piileskelevän pojan silmästä. Muutenkin 3D:tä hyödynnetään upeasti syvyysvaikutelmaa korostavalla tavalla, joskaan tässäkään elokuvassa 3D-tekniikka ei joka kohdassa toimi täysin moitteettomasti. Hugo on joka tapauksessa vaikuttavin tähän mennessä näkemäni 3D-elokuva, ja lisäksi ensimmäinen, jossa 3D-tekniikan käyttöä voi perustella myös sisällöllisesti.

Tärkeintä on kuitenkin se, että myös tarinassa on syvyyttä ja ulottuvuuksia. Suosittelenkin Hugoa lämpimästi kaikille niille hitusenkin verran lapsenmieltä omaaville, joihin elokuvalliset mysteerit ja seikkailut vetoavat, ja erityisesti niille, jotka haluavat oppia jotakin elokuvan varhaishistoriasta. (Kinopalatsi Helsinki 27.2.)

★★★★★