The Artist (2011)

George Valentinin (Jean Dujardin) ja Peppy Millerin
(Bérénice Bejo) ensikohtaaminen.

Michel Hazanaviciusin ohjaama ja käsikirjoittama mykkäelokuvapastissi The Artist (The Artist, Ranska 2011) esiteltiin yleisölle ensi kerran Cannesin elokuvajuhlilla viime keväänä. The Guardianin Peter Bradshaw'n innostunut arvio herätti minussakin suuren kiinnostuksen, jota elokuvan myöhempi maailmanlaajuinen menestys on entisestään kasvattanut. Vaikka Robert De Niron johtamalta Cannesin juryltä ei pääpalkintoa vielä herunutkaan, eikä vielä Euroopan elokuva-akatemialtakaan, on The Artistin myöhempi voittokulku nimittäin ollut suorastaan satumainen. Aikamoinen saavutus ranskalaiselle mykkäleffalle on esimerkiksi se, että se on nimetty vuoden 2011 parhaaksi elokuvaksi sekä Ranskan, Britannian että Yhdysvaltojen elokuva-akatemioitten toimesta.

Odotukset olivat siis tämän leffan suhteen poikkeuksellisen korkealla. Täyttyivätkö ne? No kyllä täyttyivät!

The Artist on hyvää tuulta ja charmia pursuava romanttinen aikuisten satu, joka kertoo mykkäelokuvan ja äänielokuvan murroksesta 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun Hollywoodissa. Päähenkilö George Valentin (Jean Dujardin) on Kinograph-yhtiön suurin tähti, joka pitää äänielokuvaa hömpötyksenä ja kieltäytyy jääräpäisesti puhumasta valkokankaalla senkin jälkeen kun hänen oma suosionsa alkaa hiipua. Elokuvan alussa hän joutuu sattumalta samaan valokuvaan yhden ihailijansa, tanssityttö Peppy Millerin (Bérénice Bejo) kanssa ja kohtaa tämän myöhemmin uudestaan seuraavan elokuvansa kuvauksissa. Rakkaus leimahtaa erinomaisen kekseliäästi toteutetun yhteisen tanssikohtauksen aikana.

Pian kuitenkin huomataan, että mykkäelokuvien ja mykkäelokuvatähtien aikakausi on ohi. Kansa janoaa tuoreita, puhuvia kasvoja, juuri sellaisia kuin Peppy. Pirtsakan kaunottaren ura lähteekin hurjaan nousukiitoon samalla kun Valentinin suosio kääntyy jyrkkään laskuun. Se on kova paikka itseään suurena taiteilijana pitävälle miehelle. Kellepä ei olisi. Tähti on syntynyt Laulavien sadepisaroiden puitteissa siis, kourallisella Auringonlaskun katua höystettynä ja 1920-luvun viihdefilmien tyylillä tarjoiltuna. Tämmöinen keitosko muka toimii? No toimii todellakin.

Jean Dujardin ja Uggy.

En tiedä yhtään kriitikkoa, johon The Artistin charmi ei olisi purrut, mutta joidenkin mielestä se on vain onnistunut pastissi, ei enempää. Elokuva on muka liian kevyt sisällöltään voidakseen nousta aikamme todellisten merkkiteosten joukkoon. Esitän eriävän mielipiteen. On totta, ettei The Artist juonen tasolla tarjoa mitään maailmoja mullistavaa, mutta ei sen tarvitsekaan, jos ja kun tunnetta piisaa. Ja kivestä täytyy sellaisen ihmisen sydämen olla, jota tämä suu virneessä kerrottu kuvaus miehisestä ylpeydestä ja sen voittamisesta ei kosketa. Toisaalta kuten laatuelokuvissa aina, tässäkin juoni on pelkkä pinta. Elokuvan varsinainen sisältö on kuvissa, jotka paitsi huokuvat rakkautta (amerikkalaisen) elokuvan kultakautta kohtaan myös muistuttavat miten mahtava ilmaisuväline elokuvakamera onkaan. Sanoja ei tarvita, kun annetaan kuvien puhua. Ja vaikka The Artistia markkinoidaankin mykkäleffana, tarjoaa se mojovia yllätyksiä myös ääniraidalla.

Tämmöinen uhkayritys voisi kaatua moneen asiaan, kuten esimerkiksi näyttelijöihin. Mutta The Artist ei kaadu. Pääosan vetävä ja roolistaan ansaitusti Oscarilla palkittu Jean Dujardin olisi karismallaan ja taidoillaan hyvinkin pärjännyt Douglas Fairbanksille, John Gilbertille, Rudolp Valentinolle ja muille mykkäelokuvasuuruuksille, joiden kohtalot hänen roolihahmossaan kiteytyvät. Samalla tavalla valovoimainen on myös ohjaajan vaimo Bérénice Bejo, jonka esittämää hahmoa on verrattu muun muassa Marion Daviesiin ja Clara Bowiin. John Goodman, James Cromwell ja Penelope Ann Miller tekevät hienot sivuroolit studiopomona, autonkuljettajana ja Valentinin vaimona. Erityismaininnan ansaitsee vekkuli jackrussellinterrieri Uggy, jolla on tärkeä rooli päähenkilön uskollisimpana ja kallisarvoisimpana ystävänä. Monien mielestä sille olisi pitänyt myöntää oma erikois-Oscar.

Meitä filmihulluja The Artist hemmottelee myös lukemattomilla viittauksilla Hollywoodin kultakauden elokuviin. Yksi kaunis esimerkki on tyylikkäästi käytetty lainaus Bernard Herrmannin Hitchcockin Vertigoon säveltämästä scoresta. Ludovic Bourcen suurenmoisella alkuperäismusiikilla on tietysti myös olennainen merkitys kokonaisuudessa. Bource saikin ansaitun Oscarin samoin kuin pukusuunnittelija Mark Bridges, ohjaaja Hazanavicius ja itse elokuva.

Lyhyesti sanottuna The Artist on sydämellisimpiä, viihdyttävimpiä ja elokuvalliselta toteutukseltaan täydellisimpiä leffoja mitä olen nähnyt aikoihin, silkkaa nautintoa alusta loppuun kuten seurueemme toinen jäsen asian ilmaisi. Elokuvan taiteelliset vastuuhenkilöt ovat aiemmin kunnostautuneet parilla OSS 117 -sarjan agenttiparodialla, joten täytyypä ruveta tähyilemään tilaisuuksia nähdä nekin. Mielenkiinnolla jäädään myös odottamaan, mitä tämä sama porukka keksii seuraavaksi tehdä. Rima on nostettu melko korkealle. (Katsottu Flamingossa Vantaalla 6.3.)

★★★★★