Hattua täytyy nostaa ohjaaja Timo Vuorensolalle ja päätuottaja Tero Kaukomaalle siitä hyvästä, että he ovat saaneet toteutettua seitsemän ja puolen miljoonan euron budjetilla näin komean näköisen elokuvan. On peräti aika uskomatonta, että kansainvälisenä yhteistuotantona valmistuneen avaruusnatsikomedian näyttävät erikoistehosteet on parikymmenpäisen tamperelaisyhteisön aikaansaannosta. Tälle porukalle luulisi töitä löytyvän himoitulta elokuva-alalta jatkossakin. Iron Sky (Suomi-Saksa-Australia 2012) on mielenkiintoinen tapaus elokuvakulttuurillisestikin siinä mielessä, että kymmenesosa sen rahoituksesta on peräisin asialle omistautuneilta faneilta. Mutta jos jätetään huomiotta edellämainitut seikat ja tarkastellaan Iron Skytä vain elokuvana elokuvien joukossa, kovin paljon riemun aiheita ei valitettavasti jää.
Perusidea on kyllä mainio. Eletään vuotta 2018. Kuussa sijaitsee natsisiirtokunta, joka valmistelee hyökkäystä Maahan ja jonka vangiksi amerikkalaisastronautti James Washington (Christopher Kirby) joutuu toverinsa tultua ensin tylysti tapetuksi. Musta Washington jää henkiin, koska sanoo tuntevansa Yhdysvaltain presidentin, ja "arjalaistamistoimien" jälkeen hänet otetaan mukaan Maahan suuntautuvalle tiedusteluretkelle. Natseja johtaa yrmeä kenraali Kortzfleisch (Udo Kier), jonka seuraajaksi nuori Klaus Adler (Götz Otto) halajaa vähän liiankin innokkaasti. Adlerin mielitietty on natsi-ideologian omalla tavallaan ymmärtävä opettaja Renate Richter (Julia Dietze), joka yllätyksekseen huomaa tuntevansa vetoa "väärän väriseen" amerikkalaiseen. Olennaisia sivuhahmoja ovat vielä sarahpalinmainen Yhdysvaltain presidentti (Stephanie Paul) ja hänen maaninen pr-päällikkönsä (Peta Sergeant).
Saksalaiskatsojat ovat kuulemma nauraneet ja aplodeeranneet Iron Skyn näytöksissä, mitä voi pitää saavutuksena suomalaislähtöiselle natsikomedialle. Minua elokuva kuitenkin lähinnä pitkästytti. No joo, on mukana pari ihan kelvollistakin vitsiä, mutta enimmäkseen elokuvan huumori on väkinäisen oloista. Vuorensolan ja Michael Kalesnikon käsikirjoitus (joka perustuu Jarmo Puskalan ideaan ja Johanna Sinisalon siitä muovaamaan tarinarunkoon) on muutenkin aika vaatimaton kyhäelmä. Monien vastaavien, kymmenen tai kaksikymmentä kertaa kalliimpien Hollywood-tuotantojen tavoin tässäkin pääosan varastaa lopulta aivoton räiske ja mäiske. Poliittisena satiirinakaan elokuva ei kunnolla osu maaliinsa, vaikka yritystä on. (3.5. Tennispalatsi 2, Helsinki)
+ näyttävät erikoistehosteet
− mitäänsanomaton juoni
− huumori enimmäkseen väkinäistä
Emotionaalista latausta potilaan ja lääkärin välillä: Sabina Spielrein (Keira Knightley) ja Carl Jung (Michael Fassbender).
Ihmismielen salaisuudet ja niihin liittyvät ruumiilliset tarpeet ja vinoutumat ovat aina kiinnostaneet kanadalaisohjaaja David Cronenbergia, joka myös niin sanotun ruumiskauhun isänä tunnetaan. Välillä aika hätkähdyttäviäkin näkyjä tarjonnut visionääri on ajan myötä lähentynyt valtavirtaa, mutta terävyyttään hän ei ole menettänyt. Cronenbergin kaksi edellistä ohjausta A History of Violence (2005) jaEastern Promises (2007) olivat pesunkestäviä trillereitä, uutuus A Dangerous Method (Britannia/Kanada/Saksa/Sveitsi 2011) taas vähän yllättävästi tosipohjainen epookkidraama. Yhteistä kaikille kolmelle on näyttelijä Viggo Mortensen sekä se, että pinnan alla kytee.
A Dangerous Method istuu teemojensa puolesta itse asiassa aika luontevasti Cronenbergin filmografiaan. Kysymys on haluista ja niiden tukahduttamisesta, joita käsitellään syvyyspsykologian merkittävimpiin uranuurtajiin kuuluvan Carl Jungin (Michael Fassbender) näkökulmasta. Erityisessä tarkastelussa on Jungin suhde kahteen hänen uransa ja elämänsä kannalta hyvin merkitykselliseen henkilöön: Sabina Spielreiniin (Keira Knightley) ja Sigmund Freudiin (Viggo Mortensen). Jung ja Freud lienevät tuttuja nimiä kaikille psykoanalyysiin vähänkin perehtyneille, mutta Spielrein on jäänyt tuntemattomammaksi. Tämä äveriään venäjänjuutalaisen kauppiaan tytär tuotiin vuonna 1904 sveitsiläiselle Burghölzlin klinikalle hysteerisestä neuroosista kärsivänä. Samaisella klinikalla työskennellyt nuori Jung otti Spielreinin potilaakseen ja sovelsi häneen Freudin metodeja hyvällä menestyksellä. Myöhemmin Spielreinin parannuttua ja osoitettua kiinnostusta psykologiaan Jung otti hänet assistentikseen, ja aikanaan Spielreinista itsestäänkin tuli arvostettu psykoanalyytikko. Jungin ja Spielreinin uskotaan olleen myös rakastavaisia, mutta aukottomia todisteita siitä ei ole. Joka tapauksessa suhteen tiedetään olleen epätavallisen intiimi ja emotionaalisesti latautunut. Juuri Spielreinin tapauksen takia Jung otti yhteyttä Freudiin, ja heti ensitapaamisen jälkeen näiden tohtorien välille kehittyi molempia inspiroiva kollegiaalinen ystävyys. Spielreinin tapauksen arvellaan toisaalta olleen yksi syy Jungin ja Freudin välien viilenemiseen myöhemmin.
Elokuvan lähtökohtana on Christopher Hamptonin näytelmä, joka puolestaan perustuu John Kerrin aiheesta kirjoittamaan tietokirjaan. Hampton on myös kirjoittanut leffan käsiksen. Näytelmällinen tausta näkyy dialogipainotteisuutena, joka yhdessä Cronenbergin kliinisen ohjaustyylin kanssa tekee elokuvasta vähän kuivakkaan oloisen. Ei se silti tylsä ole, kiitos kiehtovan aiheen ja hyvien näyttelijöiden. Vaivaannuttavasti vääntelehtivä Knightley tosin on ajautua ylitulkinnan puolelle hysteerikkovaiheessaan, mutta klaaraa lopulta homman. Jungin ja Spielreinin rajoja rikkova seksisuhde on tietysti elokuvan ydinainesta. Varsinainen draama tapahtuu kuitenkin pääosin pinnan alla, kun Jung joutuu painiskelemaan sisäisten mielihalujensa ja ulkoisten säädyllisyysvaatimusten kanssa. Edelliset pukee sanoiksi Freudin Jungille osoittama omalaatuinen potilas, anarkistinen vapaan seksin puolestapuhuja Otto Gross (Vincent Cassel). Jälkimmäisten konkreettinen ilmentymä taas on nukkemainen rouva Jung (Sarah Gadon), joka näkee elämäntehtäväkseen poikavauvan synnyttämisen aviomiehelleen. Kiintoisasti leffa myös raottaa ovea paitsi Jungin ja Freudin tieteellisiin kiistoihin myös siihen seikkaan, että Freud oli rahahuolien vaivaama juutalainen suurperheellinen ja Jung rikkaan vaimonsa ansiosta taloudellisessa huolettomuudessa elävä "herrarodun" edustaja. Oman mausteensa tähän kaikkeen tuo tieto siitä, että Spielrein ja hänen kaksi tytärtään murhattiin myöhemmin natsien toimesta. Hmmm... (2.5. Maxim 1, Helsinki)
+ kiinnostavat henkilöhahmot
+ hyvät pääosien esittäjät
+ ajankuva hienosti toteutettu
− paljon puhetta, vähän toimintaa
Jenny L'Amour (Suzy Delair) ja tarkastaja Antoine (Louis Jouvet) edellisen pukuhuoneessa.
Jenny (Suzy Delair) on urallaan eteenpäin pyrkivä varieteelaulaja ja Maurice (Bernard Blier) häntä mustasukkaisesti vahtiva aviomies-pianisti. Kun Maurice saa selville, että Jenny on järjestänyt tapaamisen nuoria naisia tunnetusti hyväksikäyttävän tuottaja Brignonin (Charles Dullin) kanssa, suuntaa hän tämän asunnolle murhanhimoisena ase taskussaan. Jo aiemmin hänen on kuultu uhkailevan Brignonia. "Likainen vanha mies" on kuitenkin jo tapettu Mauricen saapuessa, ja hän pakenee hämmentyneenä paikalta. Samalla hänen autonsa varastetaan, mistä aiheutuu omat mutkansa. Sillä välin Jenny paljastaa pariskunnan yhteiselle ystävälle Doralle (Simone Renant), joka on häneen salaisesti rakastunut, lyöneensä liian päällekäyväksi äitynyttä Brignonia itsepuolustukseksi samppanjapullolla. Tapauksen saa tutkittavakseen pelottavan tehokas poliisitarkastaja Antoine (Louis Jouvet). Kaikki johtolangat viittaavat Mauriceen, jonka vierailusta vanhan öykkärin luona vaimo ei tiedä mitään.
Tämä on lähtökohta Ranskan Hitchcockiksi sanotun Henri-Georges Clouzot'n trillerissä Kolmas aste (Quai des orfèvres, Ranska 1947). Clouzot käyttää jännitysjuonta – erinomaisen vetävää sellaista – kuitenkin vain polttoaineena rikkaaseen henkilö- ja miljöökuvaukseen. Yksityiskohtiin paneutuminen näkyy niin teatterin kulisseissa kuin asunnoissa ja poliisiasemallakin (johon elokuvan alkukielinen nimi viittaa) tapahtuvissa kohtauksissa. Mielenkiintoista lisäsyvyyttä esimerkiksi Antoinen hahmoon tuo se, että hänen näytetään asuvan hyvin vaatimattomasti sairaasta afrikkalaisperäisestä pojastaan huolehtien. On kyllä sanottava, ettei elokuva olisi läheskään niin hyvä kuin se on ilman aikansa suurimpiin ranskalaisnäyttelijöihin kuuluvan Louis Jouvet'n panosta. Hirmuisen karisman omaava ja antaumuksella näyttelevä Jouvet todellakin sähköistää valkokankaan joka kerta kuvaan astuessaan.
Kolmas aste perustuu löyhästi belgialaisen Stanislas-André Steemanin romaaniin Légitime défense. Clouzot teki käsikirjoituksen yhdessä Jean Ferryn kanssa oltuaan sitä ennen kolme vuotta työkiellossa, koska hänen edellinen elokuvansa, natsimiehityksen aikana valmistunut Korppi (1943) miellettiin vapautuneessa Ranskassa epäisänmaalliseksi. Myöhemmin Korppikin on saavuttanut tunnustetun klassikon aseman. Clouzot'n mestariteoksina pidetään hänen 1950-luvun jännäreitään Pelon palkka (1953) ja Pirulliset (1955). (29.4. Orion)
Stereoskooppinen kuva eli 3D on aikamme muoti-ilmiöitä elokuvateollisuudessa. Nähtäväksi jää, onko kyse tosiaankin vain digitalisoitumisen mukanaan tuomasta muoti-ilmiöstä vai johtaako 3D-tekniikan halpeneminen ja kehitys vihdoinkin sellaiseen vallankumoukseen kuin mitä äänen ja värin tulo aikoinaan merkitsivät. Alan johtavan asiantuntijan, Münchenin elokuvamuseon johtajan Stefan Drösslerin mielestä ilmassa on jo merkkejä siitä, että viime vuosikymmenen lopulla alkanut 3D-innostus olisi hiipumaan päin. Toisaalta Drössler muistuttaa, että stereoskooppinen elokuva ei ole mikään uusi ilmiö, vaan sen historia ulottuu melkein yhtä pitkälle kuin elokuvankin historia. Tähän mennessä parhaat 3D-elokuvat on hänen mielestään tehty 1950-luvulla.
Drösslerin The History of 3D -esitelmä avasi KAVA:n 3D-retrospektiivin 24. maaliskuuta elokuvateatteri Orionissa Helsingissä. Lähes kaksi ja puoli tuntia kestänyt esitys koostui noin kolmestakymmenestä filminäytteestä, joista varhaisimmat olivat peräisin 1900-luvun vaihteesta ja uusimmat viime vuodelta, sekä Drösslerin livenä esittämästä "kommenttiraidasta". Elokuvanäytteiden lomassa kerrottiin myös eri aikoina eri maissa kehitettyjen 3D-tekniikoiden eroavaisuuksista. Tarkka ohjelma on nähtävissä tästä linkistä.
Kiinnostavia olivat etenkin varhaisimmat elokuvanäytteet 1900-luvun vaihteesta sekä Louis Lumièren 1930-luvulla tekemät 3D-versiot kuuluisista varhaisista filmeistään. Ensimmäisenä 3D-äänielokuvana huomioitiin ranskalainen L'ami de monsieur vuodelta 1936 ja ensimmäisenä kokoillan 3D-elokuvana Aleksandr Andrijevskin Robinson Crusoe (Robinzon Cruzo, Neuvostoliitto 1946), yksi Drösslerin omista suosikeista. Hollywoodin 1950-luvun 3D-buumia edustivat muun muassa niin ikään Drösslerin suosikkeihin kuuluvat Hitchcockin Täydellinen rikos (Dial M for Murder, USA 1954) ja Roy Ward Bakerin Inferno (Inferno, USA 1953). Varsinkin jälkimmäisen, minulle aiemmin tuntemattoman film noir -henkisen aavikkojännärin korkealaatuisesta 3D-kuvasta vaikutuin. Kokonaisuutena Drösslerin esitelmä tarjosi varsin kiintoisan läpileikkauksen 3D-elokuvan historiasta 1900-luvun vaihteesta nykypäivään.
Alla näyte Lumièren 3D-kokeiluista 1930-luvulta (L'arrivée d'un train, Ranska 1935). Efekti ei tietenkään toimi ilman oikeanlaisia 3D-laseja, mutta näyte puolustaa paikkaansa historiallisena todistuskappaleena ilman niitäkin.
KAVA:n 3D-sarja
KAVA:n kokoamasta 3D-sarjasta kävin katsomassa elokuvat Cave of Forgotten Dreams, Täydellinen rikos, Coraline ja toinen todellisuus sekä Pina. Stefan Drösslerin kehumista klassikoista Robinson Crusoe ja Inferno jäivät valitettavasti väliin. Seuraavassa lyhyet arviot näkemistäni filmeistä.
Cave of Forgotten Dreams
(Kanada/USA/Ranska/Saksa/Britannia 2011)
Moni piti Werner Herzogia kajahtaneena, kun hän ilmoitti aikovansa kuvata uuden Chauvet'n luolamaalauksia käsittelevän dokumenttinsa 3D:nä. Onhan 3D yleensä yhdistetty ihan toisentyyppisiin elokuviin, lähinnä suuren luokan toimintaseikkailuihin ja animaatioihin. Useimmat Herzogin elokuvan nähneet ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, että tässä on 3D:tä käytetty kerrankin luovalla ja perustellulla tavalla. Muun muassa Stefan Drössler on nimennyt Cave of Forgotten Dreams -leffan yhdeksi viime vuosien 3D-suosikeistaan. Siitäköhän johtui, että Orion pakkautui viimeistä paikkaa myöten täyteen tähän esitykseen? Etelä-Ranskassa sijaitsevan Chauvet-Pont-d'Arcin luolamaalaukset löydettiin 1994 ja niitä pidetään yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä arkeologisista löydöistä. Maalausten arvellaan olevan yli 30 000 vuotta vanhoja ja siten varhaisimpia tunnettuja ihmisten tekeleitä. Ne ovat myös erittäin hauraita ja arkoja jopa ihmisen hengitykselle (!), mistä syystä luola on yksi tiukimmin suojelluista esihistoriallisista kohteista maailmassa. Käytännössä vain aiheeseen vihkiytyneillä tutkijoilla on pääsy luolaan, mutta muidenkin aiheesta kiinnostuneiden iloksi myös Herzog kuvausryhmineen ja -valoineen on sinne päästetty. Elokuva kyllä kärsii aika paljon siitä että se on jouduttu toteuttamaan kevyellä kalustolla ahtaissa ja hämärissä oloissa. Osa luolassa kuvatusta haastattelumateriaalista on nimittäin karmean huonolaatuista teknisesti, nimenomaan 3D:n toimivuuden osalta. Itse maalauksia kuvattaessa 3D kuitenkin pääsee toden teolla oikeuksiinsa tuoden luolan seinämien muodot ja niitä myötäilevien maalausten struktuurit miltei käsinkosketeltaviksi. Tavalliselle pulliaiselle tämä on ainoa mahdollisuus päästä tutustumaan Chauvet'n esihistoriallisiin taideaarteisiin, siinä elokuvan arvo. (24.3. Orion)
★★★★★
Täydellinen rikos
(Dial M for Murder, USA 1954)
Myöskin Alfred Hitchcockin ainoa 3D-leffa (ja Stefan Drösslerin kaikkien aikojen 3D-suosikki) veti Orionin täyteen väkeä, hieno juttu. Tämän vaimonmurhaamis-suunnitelman ympärille rakennetun trillerinhän minä olen tietenkin nähnyt jo monta kertaa televisiosta, mutta vasta nyt näin sen siinä muodossa kuin se on alunperin tarkoitettu nähtäväksi: valkokankaalta ja 3D:nä. Hitchcock-elokuvaksi Täydellinen rikos on harvinaisen "näytelmällinen", mistä johtuen sitä ei yleensä lueta jännitysmaestron kaikkein parhaimpien töiden joukkoon. Nautittavaa ja elokuvallisesti palkitsevaa viihdettä se silti on. Dialogivetoisen käsikirjoituksen on laatinut Frederick Knott oman näytelmänsä pohjalta. Ray Milland esittää aviomiestä ja Grace Kelly vaimoa, jonka tämä on päättänyt murhata. Syynä on Robert Cummingsin näyttelemä tuttavamies, jota Milland aiheellisesti epäilee Kellyn rakastajaksi. Pirullisen ovelasti suunnitellun rikoksen toteuttajaksi Milland juonii vanhan koulukaverinsa, jota esittää Anthony Dawson. Tämän on määrä saapua asuntoon ja piiloutua verhon taakse vähän ennen kuin Milland soittaa Kellylle ravintolasta, johon hän suunnitelman mukaan menee Cummingsin kanssa. Tarkoituksena on, että Dawson kuristaa Kellyn samaan aikaan kun Milland kuuntelee tilanteen kehittymistä langan toisessa päässä. Mutta asiat eivät tietenkään suju ihan suunnitellusti: ensinnäkin väärä henkilö kuolee ja toisekseen juttua tutkiva etsivä (John Williams) on yhtä välkky kuin Columbo. Elokuva ansaitsee kehut paitsi viihdyttävästä tarinasta ja loistavasta osajaosta myös oivaltavasta kameratyöstä. Jokainen kuvakulma on tarkkaan harkittu ja 3D:tä käytetään hienostuneesti tilan tunnun korostamiseen. Silmilletökkimisefekteillä ei tässä herkutella, mutta ehkä 3D tuo jotain kerronnallistakin lisää elokuvan avainkohtauksiin. Kuvanlaadulta odotin hieman enemmän. Mutta kylläpä Grace Kelly näyttää todella tyrmäävältä tässä! (25.3. Orion)
★★★★★
Coraline ja toinen todellisuus
(Coraline, USA 2009)
Neil Gaimanin suosittuun varhaisnuorten kirjaan perustuva Coraline on nukkeanimaatiovelho Henry Selickin neljäs ja viimeisin kokoillan elokuva. Historiallista merkitystä sillä on ensimmäisenä 3D-tekniikkaa hyödyntävänä pitkänä stop motion -animaationa. Jännä ja opettavainen tarina kertoo 11-vuotiaasta Coraline-tytöstä, joka leikkikaverien ja vanhempien huomion puutteesta kärsivänä ryhtyy ajankuluksi tutkimaan uuden kotitalonsa sopukoita. Yhdestä kellarikerroksen huoneesta hän löytää salaperäisen luukun, joka osoittautuu portiksi rinnakkaiseen todellisuuteen. Siellä Coraline on vanhempiensa huomion kokoaikainen keskipiste ja kaikki näyttää muutenkin olevan paremmin, paitsi että näillä "toisilla vanhemmilla" on silmien tilalla napit. Aikaa myöten käy ilmi, että kaikki ei muutenkaan ole ihan sitä miltä näyttää, ja "toisen äidin" paljastaessa todellisen karvansa alkaa se tylsä arki sittenkin näyttää houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Mutta takaisin pääseminen ei siinä vaiheessa enää olekaan itsestään selvää. Mikään pikkulasten leffa tämä ei todellakaan ole, sen verran kammottavia aineksia tarina sisältää. Parhaiten elokuva uponnee 11–15-vuotiaisiin ja heidän vanhempiinsa, mutta todistetusti myös lapsettomat nelikymppiset viihtyvät sen parissa mainiosti. Nykyanimaation lapsekkaammasta valtavirrasta Coraline erottuu edukseen muun muassa tunnelmallisuutensa ansiosta sekä myös siksi että tässä tarinan kertominen on tärkeämpää kuin itsetarkoituksellinen vauhdikkuus. Parasta ja uskomattominta elokuvassa on se kuinka eloisiksi hahmot – erityisesti Dakota Fanningin ääninäyttelemä nimihenkilö – on stop motion -tekniikalla saatu. Vastaavanlaista todentuntua harvoin tavoitetaan ainakaan saman lajityypin näytelmäelokuvissa. Sitä en osaa sanoa tuoko 3D tässä(kään) varsinaista lisäarvoa tarinaan, mutta visuaalinen toteutus kaiken kaikkiaan on silmiä hivelevää. (21.4. Orion)
★★★★★
Pina
(Pina, Saksa/Ranska/Iso-Britannia 2011)
Wim Wendersin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Pina sai Herzogin Cave of Forgotten Dreams -leffan tavoin ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2011. Näitä elokuvia yhdistää mainitun seikan, kolmiulotteisuuden ja saksalaisen ohjaajan lisäksi se, että ne ovat kumpikin dokumentteja. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat. Pina on tanssidokumentti, jonka aiheena on modernin taidetanssin huomattavimpiin vaikuttajiin kuuluva saksalainen koreografi Pina Bausch (1940–2009). Wenders ja Bausch suunnittelivat elokuvaa yhdessä, kunnes Bausch kesällä 2009 yllättäen kuoli, jolloin projekti muutti täysin luonnettaan. Tuli ennemminkin elokuva Pina Bauschille kuin Pina Bauschista. Bauschin vuonna 1973 perustaman Tanztheater Pina Bauschin eri kansallisuuksia edustavat tanssijat esittävät elokuvassa edesmenneen johtajansa teoksia, ja kukin vuorollaan kertoo myös omasta suhteestaan Bauschiin ja hänen työhönsä. Bausch itse nähdään muun materiaalin lomaan sijoitetuissa arkistopätkissä. En ole tanssitaiteen minkäänlainen asiantuntija, mutta kyllä tämä silmiä avarsi, ja nähdyt teokset tekivät aika suuren vaikutuksen muun muassa yllätyksellisyydellään ja humoristisuudellaan. Elokuva on myös visuaaliselta toteutukseltaan komea, joskin digitaalisen 3D-kuvan tietty videomainen raakuus pistää silmään. Varsin veikeitä ovat eri puolilla Wuppertalin kaupunkia kuvatut kohtaukset. Ruhrin alueella sijaitseva Wuppertal on Wendersin omaa kotiseutua, ja elokuva tekeekin kauniisti kunniaa paitsi Pina Bauschille ja hänen taiteelleen myös tuolle karulle teollisuuskaupungille, jonka omanlaistaan atmosfääriä Wenders hyödynsi taitavasti jo läpimurtoelokuvassaan Alice kaupungissa (Alice in den Städten, 1974). (29.4. Orion)
Robert Siodmak (1900–1973) oli yksi monista saksalaisista (juutalaisista) elokuvantekijöistä, jotka natsien valtaannousun jälkeen siirtyivät turvallisemmille työtantereille ulkomaille. Vuodesta 1940 vuoteen 1953 hän vaikutti Hollywoodissa ja kunnostautui etenkin sota-ajan lopulla ja jälkeen valmistuneilla tiukoilla film noireilla, joihin hänen maineensa pitkälti perustuu. KAVA:n Robert Siodmak -sarjassa näytettiin näistä ohjaajan huippukauden trillereistä yhdeksän. Kerkesin katsoa niistä seuraavat viisi.
Robert Siodmak
Sinun ei pidä...
(The Suspect, USA 1944)
Joulukuussa 1944 ensi-iltansa saanut Sinun ei pidä... oli hämmästyttävän tuotteliaan Siodmakin kymmenes ohjaus Hollywoodissa. Langin ja Hitchcockin töitä muistuttava jännäri sijoittuu 1900-luvun alun Lontooseen ja kuvaa melko uskottavasti sitä kuinka tavallisesta kunnon ihmisestäkin saattaa tulla murhaaja. Todellisten tapahtumien inspiroimassa tarinassa Charles Laughton esittää kilttiä kauppiasta, jolla on ikävästi nalkuttava vaimo ja jonka liikkeeseen eräänä päivänä tupsahtaa kaunis nuori pikakirjoittajatar (Ella Raines) hakemaan työtä. Työtä ei ole tarjolla, mutta myötätunnon osoituksena mies vie tytön ulos – ja rakastuu. Huomattavan suuresta ikäerosta huolimatta ihastus on molemminpuolista, kaiketi siksi että mies on niin mukava ja lisäksi varakas. Kun vaimo kotona vaan jatkaa nalkuttamistaan eikä suostu avioeroon, vaikka epäilee jo että miehellä on suhde, tämän mitta tulee täyteen ja hän murhaa kotityranninsa, lavastaen kuoleman näyttämään tapaturmaiselta. Kukaan ei näytäkään epäilevän hyvämaineisen miehen syyllistymistä henkirikokseen. Mutta juuri kun hän luulee päässeensä pälkähästä, eräs Scotland Yardin etsivä ilmestyy hänen kotiovelleen, ja tästä tarinan kiintoisin vaihe vasta alkaa. Laughtonin suurenmoinen pääosasuoritus on elokuvan valtti. Tarkasti nyansoitu satunnaisen murhaajan muotokuva on täysin uskottava niin haavoittuvuudessaan kuin kylmäverisyydessäänkin, minkä ansiosta katsoja toisaalta jännittää päähenkilön puolesta ja toisaalta toivoo hänen jäävän kiinni. Ella Rainesin tehtäväksi jää lähinnä olla viattomasti viekoittelevalla tavalla nätti, missä hän onnistuu varsin kelvollisesti pääsemättä kuitenkaan varsinaisesti säteilemään. Rosalind Ivan näyttelee Laughtonin vaimoa, Stanley Ridges palaneen käryä haistavaa etsivää, Henry Daniell kiristysmahdollisuuteen tarttuvaa viinaanmenevää naapuria ja Dean Harens vähän turhantuntuisessa roolissa Laughtonin aikuista poikaa. Arthur Hormanin ja Bertram Millhauserin käsikirjoitus perustuu James Ronaldin kirjaan This Way Out (1939). (21.3. Orion)
★★★★★
Ella Raines saa Charles Laughtonin pään pyörälle elokuvassa Sinun ei pidä...
Aavenainen
(The Phantom Lady, USA 1944)
Siodmakin ja Ella Rainesin kolmesta yhteisestä elokuvasta ensimmäinen oli unenomainen trilleri Aavenainen. Toinen nainen -teemaa käsitellään tässä Cornell Woolrichin romaaniin perustuvassa mysteerissä vähän erilaisesta näkövinkkelistä. Insinööri Hendersonia (Alan Curtis) syytetään vaimonsa murhasta. Hänellä on alibinaan nainen, jonka kanssa hän on viettänyt iltaa ravintolassa ja teatterissa, mutta kun kukaan heidät kohdanneista ei näytä muistavan naista lainkaan, alkaa mies itsekin uskoa kuvitelleensa kaiken. Niinpä hänet tuomitaan ensimmäisen asteen murhasta kuolemaan. Ella Rainesin esittämä assistentti kuitenkin uskoo työnantajansa syyttömyyteen ja ryhtyy tutkimaan tapausta omin päin poliisitarkastaja Burgessin (Thomas Gomez) suosiollisella avustuksella, yhdessä epäillyn parhaan ystävän (Franchot Tone) kanssa. Elokuvan jippona on, että oikea murhaaja paljastetaan katsojalle hyvissä ajoin ennen loppua, kun taas päähenkilölle se paljastuu vasta loppuratkaisun aikana. Rainesin on sanottu olevan tässä parhaimmillaan, ja nähdyn perusteella sen voi hyvin uskoa. Tällaiseen aktiivisen ja salaperäisesti seksikkään sankarittaren rooliin hänet on kuin luotu. Ansiokkainta elokuvassa on kuitenkin sen vähän vinksahtanut tunnelma, jonka luomisessa jyrkät varjot mestarillisesti hallitsevalla kuvaajalla Elwood Bredellillä on ollut olennainen rooli. New Yorkin yön hikisenkostea atmosfääri on myös taidokkaasti tavoitettu studio-oloissa. Juoni ei loppujen lopuksi ole kovin hääppöinen, mutta se ei tässä olekaan olennaista. Myöskin keskeisimpien miesosien esittäjät ovat Rainesiin verrattuna aika värittömiä, mutta aina luotettava luuseri Elisha Cook Jr. tekee mainion sivuroolin ensin "aavenaiseen" ja sittemmin Rainesiin ihastuvana big bandin rumpalina. Elokuvassa on monia hienoja kohtauksia, joista alla yksi kiihkeä näyte. (25.3. Orion)
★★★★★
Kierreportaat
(The Spiral Staircase, USA 1946)
Ethel Lina Whiten romaaniin perustuva Kierreportaat on Siodmakin trillereistä kaikkein maineikkaimpia. Onkin aika ihmeellistä, etteivät minun ja sen tiet ole tätä ennen kohdanneet. Dorothy McGuire on pääosassa puhekykynsä menettäneenä palvelijattarena Heleninä, jota fyysisesti vajavaisiin naisiin "erikoistunut" sarjamurhaaja – josta ennen loppuhuipentumaa nähdään pelottavasti vain silmät – vaanii viktoriaanisen talon sokkeloissa. George Brent esittää talon isäntää professori Warrenia, Ethel Barrymore hänen sairasta äitiään, Kent Smith Helenistä kiinnostunutta nuorta lääkäriä, Gordon Oliver professorin epäilyttävästi käyttäytyvää velipuolta, Rhonda Fleming, Elsa Lanchester ja Rhys Williams palveluskunnan muita jäseniä ja Sara Allgood vanhan rouvan hoitajaa. Käsikirjoituksessa piilevät tämänkin nietzscheläisiä yli-ihmisteemoja tutkailevan trillerin heikkoudet, mutta rautaisen ammattitaitoinen toteutus jättää ne onneksi varjoonsa. Kliseiset goottikauhuefektit ukkosmyrskyineen kuuluvat tietenkin asiaan ja toimivat tunnelman luojina juuri kuten pitää. McGuire tekee loistosuorituksen haastavassa pääroolissa, jossa ei voi tukeutua vuorosanojen tarjoamaan turvaan. Sivuosien esittäjistä etenkin Barrymore ja Lanchester ovat oivassa vedossa, miesnäyttelijät eivät tässäkään ihmeemmin säväytä. Kameran takana taiturimaista syvien varjojen sinfoniaa luo tällä kertaa Nick Musuraca, yksi lajin todellisista mestareista. (29.3. Orion)
★★★★★
Pimeä peili
(The Dark Mirror, USA 1946)
Saksalaisessa kauhuromantiikassa usein toistuva kaksoisolentoteema saa jalostuneen käsittelyn Pimeässä peilissä, joka sekin kuuluu Siodmakin maineikkaimpiin ohjauksiin. Enemmän kuin mitään muuta se on pääosaa esittävän Olivia de Havillandin tour-de-force. Olivia esittää identtisiä kaksosia, joista toinen on ovelasti sisartaan manipuloiva murhaaja ja toinen tälle alibin tarjoava hyväuskoinen hölmö. Thomas Mitchell on kuulusteluissaan umpikujaan ajautuva etsivä ja Lew Ayres psykiatri, joka totuuden selvittääkseen ottaa kaksoset tutkimuskohteekseen. Juonen uskottavuuteen ei tässäkään tyylitietoisessa trillerissä ole kaikkein voimallisimmin panostettu, vaikka Vladimir Pozner saikin Oscar-ehdokkuuden alkuperäisaiheestaan. Suorastaan kökkö ja katsojaa sekä de Havillandin kykyjä aliarvioiva ratkaisu Siodmakilta on ollut laittaa kaksosille heidän nimillään varustetut kaulanauhat tunnistettavuutta helpottamaan. Olivian todella taidokkaan esityksen ansiosta sisarukset nimittäin erottaa toisistaan pelkän elekielenkin perusteella aina kun se on tarpeen, jopa silloin, kun "paha sisko" esittää "hyvää siskoa" muita hämätäkseen. 1940-luvun loppupuoliskon johtava draamanäyttelijätär de Havilland onkin suurin syy siihen, miksi Pimeä peili on pakollista nähtävää film noir -faneille ja ehdottoman suositeltavaa kaikille muillekin. Täydet pointsit pitää antaa myös Siodmakille ja kuvaaja Milton Krasnerille siitä, miten he ovat onnistuneet istuttamaan Olivian kahtena kappaleena kuviin – ei mikään helppo homma aikana jolloin kuvien digitaalisesta jälkikäsittelystä ei vielä osattu edes uneksia. (4.4. Orion)
★★★★★
Tie lakia pakoon
(The File on Thelma Jordon, USA 1950)
Barbara Stanwyck on kohtalokas nainen ja Wendell Corey hänen uhrinsa oudon suomalaisen nimen omaavassa Tie lakia pakoon -rikosdraamassa. Tyypillisestä film noir -kaavasta poiketaan siinä, että Stanwyckin femme fatale myöskin rakastuu vamppaamaansa mieheen, joka puolestaan kohtaa erikoisen ongelman joutuessaan piirisyyttäjän sijaisena hoitamaan juttua, jossa Stanwyck on epäiltynä tätinsä murhasta. Paul Kelly näyttelee poliisietsivää, Joan Tetzel Coreyn vaimoa ja Richard Rober Stanwyckin roistomaista toista rakastajaa. Erityisesti Stanwyckin suoritusta tässä on kehuttu, mutta ei hän minusta mitenkään poikkeuksellinen ole. Toisaalta Stanwyck ei liene ikinä tehnyt huonoa roolia, ja näitä kovapintaisia ja löyhämoraalisia naisia esittäessään hän on aina parhaimmillaan. Tunnelma joka tapauksessa on kohdallaan tässäkin kiintoisassa toinen nainen -teeman variaatiossa, jonka on tuottanut legendaarinen Hal B. Wallis ja kuvannut Hitchcockin Rebekasta (1940) Oscarilla palkittu veteraani George Barnes. Vähän laimeamman ensivaikutelman tämä minuun jätti kuin nuo aiemmat filmit, mutta saattaa olla että tämänkin arvo silmissäni nousee ajan kanssa (kuten on jo tapahtunut The Suspectin ja Aavenaisen kohdalla). (14.4. Orion)
★★★★★
KAVA:n Siodmak-sarjassa esitettiin myös elokuvat Tuli ja tuhka (Christmas Holiday, USA 1944), Jos ajatukset voisivat tappaa (The Strange Affair of Uncle Harry, USA 1945), Tappajat (The Killers, USA 1946) ja Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, USA 1949). Kaksi viimeksimainittua Burt Lancasterin tähdittämää rikosjännäriä olen nähnyt televisiosta joitakin vuosia sitten. Hemingwayn novelliin perustuva Tappajat taitaa olla Siodmakin leffoista kaikkein arvostetuin, ja omienkin muistikuvieni mukaan se on todella timanttinen film noir -helmi. Suositeltavaa katseltavaa nämä ovat kaikki, etenkin film noirin ystäville.
Andrei Bolkonski (Vjatsheslav Tihonov) ja Napoleon Bonaparte
(Vladislav Strzheltshik) Austerlitzissa.
Sergei Bondartshukin näkemys Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta (Voina i mir, Neuvostoliitto 1967) on epäilemättä yksi kaikkien aikojen kunnianhimoisimmista elokuvahankkeista, ellei peräti kunnianhimoisin. Luvut puhuvatkoon puolestaan: seitsemän vuoden tuotantoaikataulu, toista sataa palkattua näyttelijää, 168 kuvauspaikkaa, 120 000 puna-armeijan sotilasta avustajina. Sadan miljoonan silloisen dollarin budjetti on joidenkin arvioiden mukaan yhä ylittämätön, kun inflaation vaikutus huomioidaan. Neljässä osassa esitetty neuvostoliittolainen ensi-iltaversio oli kokonaiskestoltaan yli kahdeksantuntinen, muualla maailmassa elokuvaa on esitetty vähän lyhyempinä versioina. KAVA:n pääsiäissunnuntaina näyttämän, kahteen osaan ja neljään episodiin jaetun laitoksen kesto oli noin 380 minuuttia. Kyllä siinäkin oli ja on istumalihaksille haastetta yhden päivän tarpeiksi.
Tunnustettakoon nöyrästi, että en ole lukenut Tolstoin romaania, joka monien muidenkin kuin Bondartshukin mielestä on kirjallisuuden historian merkittävin. Suosittelen lukemaan sen ennen elokuvan katsomista, mutta ehdottomasti suosittelen myös Bondartshukin elokuvaa. Mahdollisuutta nähdä se isolta kankaalta ei kannata missata, jos suuret tarinat ja spektaakkelit kiinnostavat.
Tolstoin järkälemäinen eepos kertoo vuosista 1805–1812 Venäjällä, erityisesti Napoleonin vuoden 1812 sotaretkestä ja sen vaikutuksista Pietarin ja Moskovan aristokraattisukujen kohtaloihin. Lukuisista henkilöhahmoista keskeisimmiksi kohoavat hyväluontoinen mutta sosiaalisesti kömpelö pietarilaisen kreivin perijä Pierre Bezuhov, hänen maalaisaatelia edustava ja suurmieheksi halajava ystävänsä Andrei Bolkonski, jonka maailmankuvan Austerlitzin taistelussa haavoittuminen mullistaa, sekä elämänkoulussa kolhiintuva moskovalaisen kreivin tytär Natasha Rostova, johon kumpikin mainituista miehistä ja eräät muutkin tapahtumien tuoksinassa rakastuvat kukin itselleen luonteenomaisella tavalla. Kokoava ajatus intiimiä henkilödraamaa ja suurten massojen vyöryä yhdistelevän tarinan taustalla on, että historiaa eivät tee niin sanotut suurmiehet vaan heitä ja koko ihmiskuntaa ohjaileva korkeampi voima.
Natasha Rostova (Ljudmila Saveljeva) odottaa tanssittajaa.
King Vidorin ohjaama Sodan ja rauhan Hollywood-versio (1956) oli menestys Venäjälläkin, mutta se ei tyydyttänyt maineikasta näyttelijää Bondartshukia, joka alkoi Mosfilmin ja Neuvostoliiton valtiojohdon tuella valmistella omaa versiotaan. Tavoitteena oli Tolstoin näkemykselle uskollisempi ja venäläistä mielenlaatua paremmin ymmärtävä filmatisointi, joka elokuvana löisi laudalta kaiken siihen asti nähdyn. Aika hyvin tavoitteissa on onnistuttu, myös viimeksimainitussa sikäli kuin mittarina käytetään tuotantoarvoja.
Bondartshuk näyttelee itse Bezuhovia, jonka kehityskertomus muodostaa tarinan ytimen. Bolkonskin roolissa on Vjatseshlav Tihonov ja Natashaa esittää Ljudmila Saveljeva. Kaikki he ja muutkin pääosien esittäjät tekevät laatutyötä, mutta säkenöivimpänä esiin nousee nuoren Saveljevan herkkä tulkinta Natashana. Sanoisinpa melkein, että hän vie show'n kaikissa omissa kohtauksissaan. Sanoinkuvaamattoman näyttäviä toisaalta ovat elokuvan suuret joukkokohtaukset: Austerlitzin ja Borodinon taistelut (joista jälkimmäinen yksin kestää 45 minuuttia), Moskovan evakuointi ja palo, Napoleonin armeijan vetäytyminen jne. Mutta ei elokuvaa läheskään virheettömänä voi pitää. Kerronta on välillä sen verran sekavaa, että monen sivuhahmon henkilöllisyys ja suhde päähenkilöihin jää tällaiselle kirjaa lukemattomalle moukalle epäselväksi. Eräät elokuvan tekoaikana muodikkaat tyylikeinot, kuten siellä täällä toistuvat pitkät ristikuvat ja kollaasimaiset kuvamontaasit, tuntuvat lähinnä häiritseviltä. Voiceover-kertojan käyttö ei myöskään ole täysin onnistunutta, vaikkakin perusteltua. Niin ja kyllä tarinassa ehkä hieman tiivistämisen tai ainakin dramaturgisen jäntevöittämisen varaa olisi. Mutta nämä kaikki ovat vain pieniä miinuksia kaiken sen mahtavuuden rinnalla jota elokuva tarjoaa. Tätä vaikuttavampaa Tolstoin romaanin filminnöstä tuskin tullaan ikinä näkemään. (Bio Rex Helsinki 8.4.)
★★★★★
Talonpojaksi naamioitunut Pierre Bezuhov
(Sergei Bondartshuk) ja Moskovan palo.
Pitäisiköhän tämä ottaa jonkinlaisena kannanottona härkätaistelukulttuuriin vai pelkästään makaaberina vitsinä vai molempina? Niin tai näin, en innostunut Pedro Almodóvarin kuudennesta ohjaustyöstä ihan samalla tavalla kuin eräistä hänen myöhemmistä töistään. Liiasta sovinnaisuudesta tai omaperäisyyden puutteesta Pedroa ei toki tässäkään tapauksessa voi moittia. Aluksi näemme räväkän kohtauksen, jossa Nacho Martinez katsoo ö-luokan kauhuleffaa ja masturboi. Paljastuu, että mies on entinen matadori ja nykyinen matadorikouluttaja, joka saa kiksejä kuolemasta ja kuolemanvaarasta. Antonio Banderas esittää hänen seksuaaliselta identiteetiltään epävarmaa oppilastaan, joka todistaakseen miehuutensa yrittää ensin raiskata opettajansa tyttöystävän ja tunnustaa sen jälkeen pari murhaa. Banderas myöskin pyörtyy joka kerta verta nähdessään, mikä on kiinnostava ominaisuus murhaajaksi itseään väittävässä härkätaistelijaoppilaassa. Kolmas keskushenkilö on Banderasin jutun hoitaakseen ottava asianajaja Assumpta Serna, jolla on ikävä tapa tappaa petikumppaninsa ja johon Martinez rakastuu vaarallisen intohimoisesti. Jee. Kiinnostavin tämä on näytteenä Banderasin ja Almodóvarin uran siitä vaiheesta, kun he eivät vielä olleet maailmantähtiä, varsinkin jos vertailukohtana on viime vuonna valmistunut herrojen tuorein yhteistyö Iho jossa elän. Kyllä Banderas jo tässä aika vetovoimainen on, ei käy kiistäminen. (10.3. Voddler)
★★★★★
Kirjailija Stephen Byrnen (Louis Hayward) taloudessa
olisi kohta kotiapulaisen paikka vapaana.
Talo joen rannalla (House by the River, USA 1950)
Harvoin nähtävillä oleva Fritz Langin trilleri oli katsastettava, vaikka se edellytti pieniä erikoisjärjestelyjä televisiottomassa taloudessa. Halpatuotantona toteutetussa viktoriaanisessa synkistelyssä Louis Hayward esittää kirjailijaa, joka epäonnistuneen lähentely-yrityksen seurauksena tappaa vahingossa sisäkkönsä, juonii vastahakoisen veljensä (Lee Bowman) auttamaan ruumiin hävittämisessä, käyttää tapausta hyväkseen taiteellisen uransa edistämiseksi ja vieläpä pyrkii ohjaamaan epäilykset veljeensä. Vaimon roolissa on Jane Wyatt. Taattua tummanpuhuvaa Langiahan tämä on. Atmosfääri on kohdallaan ja Haywardin pääosasuorituskin on varsin hyvä. Jotkut ovat huomanneet tarinassa levottomuutta herättäviä yhtymäkohtia Langin omaan elämään, Langia nimittäin kuulusteltiin 1920-luvun alussa ensimmäisen vaimonsa kuolemaan johtaneista syistä (tapaus todettiin itsemurhaksi ja syynä arvellaan olleen Langin suhde tulevaan toiseen vaimoonsa Thea von Harbouhun). Syyllisyydentunto on usein toistuva teema Langin elokuvissa, mutta en menisi tekemään liian pitkälle vieviä johtopäätöksiä. (11.3. Yle Teema)
