Les Misérables (2012)

Les Misérables, USA/Britannia
Ohjaus Tom Hooper

Vuonna 1862 romaanina julkaistu Victor Hugon tarina Les Misérables eli Kurjat innoittaa aina vain uusia sukupolvia. Tervehdin seikkaa ilolla, onhan tuo sosiaalista eriarvoisuutta ja yhteiskunnallista kuohuntaa 1800-luvun alkupuolen Ranskassa (muun muassa) kuvaava huikea stoori myös yksi omista ikisuosikeistani. Erilaisia leffaversioita kirjasta on tehty jo kymmeniä – olen nähnytkin useita – ja nyt on oman valkokangastulkintansa saanut myös Alain Boublilin ja Claude-Michel Schönbergin huippusuosittu Les Misérables -musikaali. Sen on ihailtavalla itsevarmuudella ohjannut britti Tom Hooper, joka pari vuotta sitten ponkaisi ammattikuntansa eliittiin Kuninkaan puheen saaman suitsutuksen siivittämänä.

Itse pidin Kuninkaan puhetta vähän persoonattomana ja laskelmoidun oloisena tuotteena, laadukkaana sellaisena toki. Mutta Les Misérablesin nähtyäni alan uskoa Hooperiin oikeasti näkemyksellisenä ohjaajana. Tässä on nimittäin tehty sellaisia melko uskaliainakin pidettäviä ratkaisuja, jotka myös todistetusti jakavat mielipiteitä. Leffaversion tekemistä maailman suosituimmasta musikaalista ei toki sinänsä voi kovin riskialttiina projektina pitää.

Hugon monisyisestä ja äärettömän rikkaasta tarinasta ei tähän 160-minuuttiseen ole tietenkään saatu mahtumaan kuin kaikkein olennaisin. Juonen tiivistäminen muutamaan lauseeseen on silti vaikeaa ellei mahdotonta. Hugh Jackman esittää päähenkilö Jean Valjeania, ehdonalaisuusmääräyksiä rikkovaa entistä pakkotyövankia, joka ryhtyy Cosette-nimisen orpotytön (Isabelle Allen, Amanda Seyfried) huoltajaksi koska tuntee syyllisyyttä tytön äidin Fantinen (Anne Hathaway) kuolemasta. Itsepintainen oikeuden palvelija poliisitarkastaja Javert (Russell Crowe) seuraa häntä kuitenkin kaikkialle piinaavana varjona menneisyydestä. Omista itsekkäistä syistään karkulaisia ahdistelevat häikäilemättömät juonittelijat herra ja rouva Thénardier (Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter). Nuori vallankumouksellinen Marius Pontmercy (Eddie Redmayne) rakastuu aikuiseksi varttuneeseen Cosetteen, ja Thénardierien tytär Éponine (Samantha Barks) rakastuu puolestaan häneen. Idealisti Enjolras (Aaron Tveit) johtaa kumouksellisia, joista innokkaimpia on katujen kasvattama Époninen pikkuveli Gavroche (Daniel Huttlestone). Viimemainittu sukulaisuussuhde ei kylläkään tarinan tästä versiosta käy ilmi.

Elokuva edustaa sitä harvinaista lajia, jossa kaikki repliikitkin lauletaan tai ainakin resitoidaan. Oopperamaista vaikutelmaa korostaa se, että kullakin keskushahmoista on omat aariamaiset soolonsa. Kuitenkin leffa onnistuu olemaan myös hurjan intensiivinen, pakahduttavan tunteellinen ja aidosti koskettava. Laulut on epämusikaalimaisesti äänitetty livenä kuvauksissa, mikä on antanut näyttelijöille mahdollisuuden syvempiin tulkintoihin. Hieno ratkaisu on myös se, että kamera pysyy enimmän osan aikaa kosketusetäisyydellä näyttelijöistä, mikä mahdollistaa tehokkaan tunteiden siirron ja ylipäätään vahvan kontaktin katsojiin. Laajojen kuvien joukkokohtauksia ja näyttäviä kamerankieputuksiakin on silti mukana riittämiin. Niissä jos missä voi aistia myös pientä keinotekoisuuden tuntua hetkittäin.

Näyttelijöistä on eniten hehkutettu Anne Hathawaytä, jonka sydäntäraastava suoritus Fantinena on tuonut hänelle Oscarin ja läjän muita palkintoja. Sanoisin, että täysin ansaitusti, vaikka nuo palkinnot ja kehut perustunevatkin suureksi osaksi yhteen mahtavasti toteutettuun kohtaukseen. Jos Hathawayn I Dreamed a Dream -soolo ei saa kyynelpuroa virtaamaan vuolaana niin tuskin mikään.

Mutta on leffassa monia muitakin sykähdyttäviä hetkiä. Pidin paljon esimerkiksi valkokangas-debytantti Samantha Barksin Époninesta; neitokaisen esityksessä on syttyvän tähden tuoretta säteilyvoimaa. Jackmanin saama Oscar-ehdokkuus on myös helppo ymmärtää, vaikka ehkä odotinkin aussitähdeltä vielä piirun verran mieleenpainuvampaa vetoa. Tiedän, että joitakin tuntemiani ihmisiä Les Misérablesin musiikki ei puhuttele lainkaan, mutta minusta myös se on valtaosin upeaa. Ja kyllä monenlaista kurjuutta on todella nykymaailmassakin, joten eiköhän lähdetä liput liehuen eduskuntatalon portaille laulamaan: "Do you hear the people sing..." (26.3. Kinopalatsi Helsinki)

+ elämää suurempi tarina
+ voimakasta tunteiden vyöryä
+ vahvoja näyttelijäsuorituksia
+ hienoa musiikkia

★★★★★

Suvaitsemattomuus (1916)

Intolerance: Love's Struggle Throughout the Ages, USA
Ohjaus David Wark Griffith

"The Dear One" (Mae Marsh)

Yksi isohko aukko kirjoittajan elokuvasivistyksessä tuli vihdoin paikattua, kun Orion tarjosi tilaisuuden nähdä D.W. Griffithin Suvaitsemattomuuden valkokankaalta. Tämä kaikilla mittareilla suuri teos valmistui elokuussa 1916 elokuvan ensimmäisiin suuriin visionääreihin lukeutuvan ohjaajan toisena täysmittaisena featurena. Sisällissodan ajoista kertova Kansakunnan synty oli saanut ensi-iltansa noin puolitoista vuotta aiemmin. Vaikka se olikin ollut valtaisa menestys, räikeän etelävaltiolaisen näkökulmansa johdosta sitä myös suuresti vastustettiin rasistisena. Niinpä Griffith päätti seuraavassa teoksessaan käsitellä juuri suvaitsemattomuuden aiheuttamia vääryyksiä. Lisäksi hän halusi tehdä elokuvan, joka ylittäisi edeltäjänsäkin mahtipontisuudessa.

Suvaitsemattomuuden perustana on alunperin "The Mother and the Law" -nimiseksi itsenäiseksi elokuvaksi kaavailtu nykyaikaistarina, jossa ensin gangsterit ja sitten liian virkaintoiset sosiaalitädit suistavat köyhän mutta onnellisen avioparin elämän raiteiltaan. Jossakin vaiheessa Griffith päätti, korostaakseen aiheen ajattomuutta, laajentaa elokuvaa lisäämällä siihen muinaiseen Babyloniaan, Raamatun ajan Palestiinaan ja 1500-luvun Ranskaan sijoittuvat episodit, joissa kerrotaan kuningas Belshazzarin kukistumisesta, Jeesuksen viimeisistä päivistä ja Katariina de Medicin toimeenpanemasta hugenottien joukkoteurastuksesta. Elokuvakerronnallisesti mullistava oli Griffithin ratkaisu kuljettaa näitä neljää tarinaa ristikkäin siten, että ne kytkeytyvät toisiinsa temaattisesti rytmin tiivistyessä loppua kohden. Monen muun asian ohella Suvaitsemattomuus on siis nykyaikaisten toisiinsa lomittuvista episodeista koostuvien ja/tai useita aikatasoja sisältävien elokuvien kantaisä.

Muita pienimuotoisempi ja yhtenäisempi nykyaikaistarina on elokuvan ehdottomasti paras osio. Babylonia-jakso sävähdyttää lähinnä hulppeana tuotannollisena voimannäyttönä, mutta myös kuninkaaseen rakastunutta "Vuorten Tyttöä" energisesti esittävän Constance Talmadgen ansiosta. Näyttelijöistä kaikkein valovoimaisin on silti nykyaikajakson nuori vaimo Mae Marsh. Myös Miriam Cooper saman episodin "huonona tyttönä" ("The Friendless One") on varsin hyvä. Monen muun Griffith-leffan päätähdellä Lillian Gishillä on tässä outo ja edellämainittuihin verrattuna mitätön rooli "Kehtoa Keinuttavana Naisena" episodeja toisiinsa liimaavissa välikuvissa.

Jeesuksesta ja Pärttylinyön verilöylyyn johtaneista tapahtumista kertovat osiot eivät saaneet minua kunnolla mukaansa. Osaltaan tämä selittynee sillä, ettei kyseisiä jaksoja ole enää kokonaisina edes olemassa. Mutta ilmeisesti ne eivät alunperinkään olleet yhtä tenhoavia kuin nuo kaksi muuta episodia. Griffith nimittäin leikkeli elokuvaansa uusiksi todettuaan, ettei se menestynyt toivotusti, ja julkaisi nykyaika- ja Babylonia-jaksot myöhemmin myös omina elokuvinaan. Oman aikansa filmitaidetta Suvaitsemattomuus edustaa tässä epätäydellisessä nykymuodossaankin silti ylväämmin kuin ehkä mikään muu teos. (17.3. Orion)

+ vangitsevan dramaattinen nykyaikajakso
+ näyttävästi lavastettu Babylonia-jakso
+ Mae Marshin, Constance Talmadgen ja Miriam Cooperin näyttelijäsuoritukset
+ elokuvahistorian ehdoton merkkipaalu
− kokonaisuutena epätasainen

★★★★★

Argo (2012)

Argo, USA
Ohjaus Ben Affleck

4. marraskuuta 1979 iranilaiset kiihkoilijat valtasivat Yhdysvaltain Teheranin lähetystön ja ottivat sen työntekijät panttivangeikseen. Tavoitteena oli painostaa Yhdysvallat luovuttamaan vallankumouksessa syrjäytetty ja Yhdysvalloista turvapaikan saanut sairas šaahi kotimaahansa tuomiolle. Koska šaahi oli USA:n tukema ja myös sen alun perin valtaan nostama ja koska häntä olisi Teheranissa odottanut varma kuolemantuomio, vaatimuksiin ei voitu suostua. Niin alkoi 444 päivän mittaiseksi venynyt panttivankikriisi, joka jossain määrin hiertää Yhdysvaltojen ja Iranin välejä edelleen.

Muistan hyvin uutiset, joissa mainituista tapahtumista kerrottiin. Sitä vastoin minulla ei ole ollut hajuakaan siitä, että kuusi lähetystön työntekijää oli onnistunut livahtamaan ja piiloutumaan Kanadan lähetystön suojiin ja että heidät oli onnistuneesti saatu salakuljetettua kotiin Amerikkaan kriisin vielä kestäessä. Eikä ole ollut monella muullakaan, sillä kyseinen CIA:n salahanke on tullut julkisuuteen vasta äskettäin. Tuosta uhkarohkeasta kuuden amerikkalaisen pelastusoperaatiosta kertoo Chris Terrion kirjoittama ja Ben Affleckin ohjaama vuoden tärkeimpien elokuvapalkintojen voittaja Argo. Affleck esittää itse Tony Mendeziä, jonka omaelämäkerralliseen kirjaan "The Master of Disguise" Terrion käsikirjoitus osittain perustuu. Toisena lähteenä on ollut Joshuah Bearmanin Wired-lehteen kirjoittama artikkeli "The Great Escape".

CIA:ssa työskennellyt Mendez sai mahdottomalta tuntuvaksi tehtäväkseen järjestää "Teheranin kuusikon" tavalla tai toisella pois Iranista. Ratkaisu löytyi mistäpä muualtakaan kuin Hollywoodista. Keksittiin feikkielokuvaprojekti, scifihörhellys nimeltä "Argo", jonka kuvauspaikkoja kanadalaisen tuotantoryhmän jäseniksi naamioituneet jenkit muka Iranista skouttaisivat. Kaiken piti näyttää aidolta, joten peiteoperaation suojaksi perustettiin ihan oikea tuotantoyhtiö, järjestettiin isolla rytinällä lehdistötilaisuus ja ostettiin mainostilaa Amerikan tärkeimmistä elokuvalehdistä. Tarkoitukseen sopiva käsikirjoitus kuvaluonnoksineen oli jo valmiina. Ne sekä läjä muuta rekvisiittaa ja väärennettyjä papereita mukanaan Mendez sitten matkusti Teheraniin – tietoisena siitä, että jos jokin menisi pieleen, keinoa päästä takaisin kotiin ei olisi.

Näistä aineksista ovat Affleck ja Terrio keittäneet kokoon varsin vetävän trillerin, joka pelkän viihdyttävyysaspektin lisäksi saa pohtimaan tiedotusvälineiden roolia poliittisessa historiankirjoituksessa laajemminkin. Vaikka leffa pysytteleekin tiukasti Mendezin ja ahdinkoon joutuneiden amerikkalaisdiplomaattien kintereillä, onnistuu se herättämään mietteitä myös siitä, millaista on ollut elää šaahin ja sittemmin yhtä itsevaltaisten ajatollahien hallitsemassa maassa. Tapahtumia taustoittava dokumentaarinen osuus elokuvan alussa on hyvä ja perusteltu ratkaisu. Saattaa kyllä olla, että elokuva olisi vielä parempi, jos se olisi toteutettu kokonaan samalla tyylillä. Tämä uskomaton tositarina ei välttämättä olisi kaivannut ylimääräistä dramatisointia.

+ jännittävä ja viihdyttävä tarina
+ perustuu tositapahtumiin
− syystä tai toisesta ei silti suuremmin sävähdyttänyt

★★★★★

Beasts of the Southern Wild (2012)

Beasts of the Southern Wild, USA
Ohjaus Benh Zeitlin

Aina välillä pulpahtelee esiin sympaattisia pikkuelokuvia, jotka saavat niin kriitikot kuin tavalliset katsojatkin kautta maailman rakastumaan itseensä. Benh Zeitlinin esikoisenaan ohjaama ja yhdessä Lucy Alibarin kanssa kirjoittama, osin amatöörivoimin toteutettu Beasts of the Southern Wild on tällainen tapaus.

Alibarin omaan näytelmään perustuva maagisen realismin kyllästämä tarina kertoo Hushpuppy-nimisestä pikkutytöstä, joka elää mystisestä sairaudesta kärsivän juoppoisänsä kanssa pahaisessa hökkelikylässä New Orleansin tai jonkin vastaavan kaupungin liepeillä Yhdysvaltojen etelärannikolla. Saari, jossa kylä sijaitsee, on eristetty mantereesta tulvapadolla, ja ihmiset elävät siellä oman onnensa nojassa. Hirmumyrsky uhkaa seutua – ja vie saapuessaan Bathtubin asukkailta suuren osan siitäkin vähästä mitä heillä on. Ei kuitenkaan tärkeintä voimavaraansa eli halua välittää ja huolehtia toisistaan.

Hushpuppyn isän voi nähdä työtä vieroksuvana vastuuntunnottomana renttuna mutta myös miehenä, joka kasvattaa tyttärestään kaltaistaan, kaloja paljain käsin pyydystävää selviytyjää. Miten vain, Hushpuppylle hän on elämän tukipilari, jonka tarinoissa poissaoleva äiti saa myyttiset mittasuhteet. Missä äiti on? Mitä hänelle on tapahtunut? Sitä ei selitetä, ja moni muukin seikka tarinassa jää katsojan tulkintojen varaan.

Tiukasti Hushpuppyn kokemusmaailmassa pitäytyvä elokuva sekoittaa fantasia-aineksia dokumentaarimaiseen realismiin siten, että aina ei ole selvää mikä todella tapahtuu ja mikä on vain lapsen mielikuvitusta. Vertauskuvallisen kasvutarinan puitteissa kosketellaan myös sellaisia suuria teemoja kuin luonnosta vieraantuminen ja ihmisyksilön merkitys osana universumia. Vertaukset Terrence Malickin leffoihin ja erityisesti The Tree of Lifeen eivät siis ole tuulesta temmattuja.

Elokuvan aseistariisuvin ainesosa on sen mahtava pääosanesittäjä, kuvausten aikana vasta kuusi vuotta täyttänyt Quvenzhané Wallis. Hän on ilmiö. Naispääosan Oscar-ehdokkuutta pidän silti hienoisena liioitteluna. Wink-isää esittävä Dwight Henry tekee myös varsin vaikuttavan näyttelijäsuorituksen ainakin siihen nähden, ettei hänkään ole aiemmin näytellyt. Henry on oikeasti ammatiltaan leipuri.

Sieltä täältä vaimeana kantautuvat kriittiset äänet ovat soimanneet elokuvaa kurjalistoelämän romantisoinnista. Tällekin näkökannalle on kieltämättä hyvät perusteet. Minua romantisointi ei häiritse. Kysehän on eräänlaisesta sadusta, jonka tarkoitus on pysäyttää meidät pohtimaan mikä elämässä on kaikkein tärkeintä.

Zeitlinista tulemme kuulemaan vielä, ja ehkä Wallisistakin. (19.2. Kinopalatsi)

+ originelli idea
+ mahtava pääosanesittäjä
+ tunnetta enemmän kuin budjettia
– odotin silti enemmän itse tarinalta

★★★★★

Django Unchained (2012)

Django Unchained, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon uutuus on verevä länkkärin ja orjadraaman yhdistelmä. Nimellään ja tunnusmusiikillaan se tekee kunniaa Sergio Corbuccin ohjaamalle italowesternklassikolle Nimeni on Django (1966), mutta juuri muuta yhteistä näillä leffoilla ei ole. Alkuperäinen Django Franco Nero sentään kuitenkin näyttäytyy Django Unchainedissakin yhdessä kohtauksessa. Tietenkin Mr. Tarantino tyylilleen uskollisesti tarjoilee monia muitakin pieniä makupaloja Shaftinsa ja Mandingonsa tuntevien leffaviittausbongareiden iloksi.

Django Unchained kertoo Django-nimisestä neekeriorjasta (Jamie Foxx), jonka persoonallinen immigranttipalkkionmetsästäjä Dr. King Schultz (Christoph Waltz) tarinan alussa vapauttaa. Tai tarkemmin sanottuna ostaa. Schultz on nimittäin saanut tietoonsa, että Django tuntee ulkonäöltä ne kolme etsintäkuulutettua roistoa, joita hän on paraikaa jäljittämässä, ja diiliin kuuluu, että Django saa vapautensa kun hän on ensin auttanut Schultzia löytämään ja tappamaan nuo teksasilaisella plantaasilla työskentelevät lurjusveljekset.

Näin tapahtuukin. Mutta kaikki tämä on vasta esinäytöstä varsinaiselle tarinalle, jossa Schultz lyöttäytyy Djangon kanssa kimppaan tämän lähtiessä pelastamaan rakasta Broomhilda-vaimoaan, jonka uskoo löytyvän Calvin Candie -nimisen häikäilemättömän mississippiläisporhon (Leonardo DiCaprio) plantaasilta. Saksalaissyntyinen Schultz kiinnostuu tapauksesta kuultuaan, että Broomhildan entinen omistaja on ollut saksalainen ja että tämä siitä johtuen myös osaa puhua saksaa.

Elokuva on taattua Tarantino-laatua niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää on ohjaaja-käsikirjoittajan ilmiömäinen kyky luoda mehukkaita tyyppejä, löytää oikeat näyttelijät niitä esittämään ja kuljettaa tarinaa viihdyttävästi. Arveluttavampaa on yliampuvan brutaalina leimahteleva väkivalta, josta vieläpä revitään irti hersyvää huumoria.

Djangon kunniaksi on kyllä sanottava, että se myös pakottaa katsojan puntaroimaan väkivallan oikeutusta ja omaa suhtautumistaan siihen eri tilanteissa. Kohtaus, jossa Django – epäröiden, Schultzin painostamana – ampuu väijyksistä erään lainsuojattoman tämän pojan silmien eteen, on mainio esimerkki. Koin sitä katsellessani oloni kiusaantuneeksi, ja uskon sen olevan tarkoituskin. Verisen kliimaksin, ja sen myötä koko elokuvan, voi niin ikään halutessaan nähdä eräänlaisena sankaruuden käsitteen uudelleenarviointina.

Tarinaltaan Django Unchained on puhdas aikuisten satu, joka kuitenkin kiinnostavasti tuo päivänvaloon eräitä Yhdysvaltojen historian häpeällisimmistä ja merkillisimmistä piirteistä. Rikkaat, moniulotteiset henkilöhahmot ovat sen suurin voimavara. Erityismaininnan ansaitsee niistä kaikkein ristiriitaisin, Samuel L. Jacksonin mahtavasti tulkitsema Candien "kotiorja" Stephen. Todella herkullinen hahmo on myös Candie itse: omasta mielestään hyvinkin sivistynyt herra Pääoma, jonka mukaan mustien orjuuttamiselle on tieteelliset perusteet. Leonardo DiCaprio nauttii silminnähden saadessaan kerrankin esittää tällaista emäkusipäätä.

Se, että Christoph Waltzin esittämä korostetusti saksalainen palkkionmetsästäjä on elokuvan valkoisista henkilöhahmoista ainoa, joka ei suhtaudu mustiin rasistisesti, on taas poliittis-historiallisine ulottuvuuksineen mainio sisäpiirivitsi. Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissahan Waltz esitti samantapaista hahmoa, jonka peräänantamattomuuden natsina ohitti vain hänen häikäilemätön opportunisminsa. Schultz edustaa selvästi samaa ihmistyyppiä, mutta tämä paskiainen sentään omaa jonkin verran kunniantuntoakin.

Django Unchained on Tarantino-elokuvaksi myös epätavallisen tunteellinen. Djangon ja Broomhildan jälleennäkeminen on rakennettu niin, että se ei voi olla koskettamatta sydämellä varustetun katsojan sisintä. Asiaa auttaa taustalla soiva, Ennio Morriconen säveltämä ja Elisa Toffolin laulama kaunis "Ancora qui" -balladi. Tällaiset elähdyttävät tuokiot saavat antamaan anteeksi muutamat ylilyönnit ja tarpeettomat veriroiskeetkin. (5.2. Finnkino Flamingo)

+ herkulliset hahmot
+ loistavat näyttelijävalinnat
+ viihdyttävä tarina historiallisesti kiinnostavalla sisällöllä
− veriroiskeilta ei voi välttyä

★★★★★

Oscar-ennakointia (...ja tulosten puintia)

Oscarit, nuo maailman himoituimmat elokuvapalkinnot, jaetaan 85. kerran ensi yönä kello 3:30 Suomen aikaa alkavassa gaalassa Hollywoodissa. Valitettavasti en ole tähän mennessä ehtinyt nähdä ehdokkuuksia saaneista elokuvista kuin muutaman. Seuraavassa kuitenkin omia arvailujani siitä, ketkä ja mitkä elokuvat Oscareita tulevat saamaan.

Tulokset kommentteineen lisätty 25.2.

PARAS ELOKUVA

Ehdokkaat:
Rakkaus
Argo
Beasts of the Southern Wild
Django Unchained
Les Misérables
Piin elämä
Lincoln
Unelmien pelikirja
Zero Dark Thirty

Beasts of the Southern Wild, Django Unchained ja Piin elämä ovat ehdokaselokuvista ainoat, jotka olen ehtinyt nähdä. Näistä Beasts on sympaattisin, Django viihdyttävin ja Piin elämä kaunein. Suurimmat voittajasuosikit ovat kuitenkin Argo, joka on ehtinyt saada jo mm. Golden Globen ja BAFTAN, sekä Lincoln. Argon mahdollisuuksia heikentää se, ettei Ben Affleckia ole nimetty ehdolle ohjaajien sarjassa. Parhaan elokuvan palkinnon on Oscar-historiassa nimittäin vain kolmesti vienyt elokuva, jonka ohjaaja ei ole ollut ehdolla. Veikkaan siis, että Lincoln voittaa. Tai ehkä Piin elämä sittenkin yllättää. Rakkaus puolestaan on elokuva, jonka näkemistä itse odotan kaikkein innokkaimmin.

Palkinnon sai Argo, kuten loppujen lopuksi ounastelinkin. Täytyypä yrittää nähdä se piakkoin. Edellisen kerran parhaan elokuvan Oscar on mennyt ilman ohjaajaehdokkuuta jääneelle leffalle vuonna 1990 (Driving Miss Daisy).  

PARAS OHJAAJA

Ehdokkaat:
Rakkaus, Michael Haneke
Beasts of the Southern Wild, Benh Zeitlin
Piin elämä, Ang Lee
Lincoln, Steven Spielberg
Unelmien pelikirja, David O. Russell

Monien mielestä Ben Affleckin (Argo) ja Kathryn Bigelow'n (Zero Dark Thirty) nimeämättä jättäminen on ollut suuri vääryys. Spielberg lienee suurin ennakkosuosikki, mutta Leelläkin on kannattajansa. Itse liputan Haneken puolesta. Jos Spielberg voittaa, nousee hän kolmine pysteineen William Wylerin ja Frank Capran rinnalle Oscar-historian toiseksi palkituimpana ohjaajana. Pörssiä johtaa yhä John Ford neljällä ohjaus-Oscarillaan. Go Haneke!

Oscarin sai Ang Lee. Olen lievästi yllättynyt, mutta vain lievästi. Huomaan myös olevani melko tyytyväinen akatemian valintaan. Piin elämä on hieno tarina ja hieno elokuva. Lee on nyt Spielbergin tavoin kahden ohjaus-Oscarin mies. Mielenkiintoista sinänsä, että kumpikaan Leelle palkinnon tuoneista leffoista ei ole voittanut parhaan elokuvan pystiä.

PARAS MIESNÄYTTELIJÄ PÄÄOSASSA

Ehdokkaat:
Bradley Cooper, Unelmien pelikirja
Daniel Day-Lewis, Lincoln
Hugh Jackman, Les Misérables
Joaquin Phoenix, Mestari
Denzel Washingon, Lento

Historian havinaa on ilmassa, sillä jos suurin ennakkosuosikki Day-Lewis voittaa, tulee hänestä ensimmäinen kolmella miespääosa-Oscarilla palkittu näyttelijä. Phoenix saattaa olla hänen varteenotettavin uhkaajansa, vaikka myös Cooperia ja Jackmania on paljon kehuttu. Veikkaukseni: Day-Lewis voittaa.

Day-Lewis teki kuin tekikin historiaa ja otti sen mikä hänen ehkä kuului ottaa. Vähän ennen voittajan julkistamista huomasin kuitenkin toivovani, että Jackman yllättäisi. Nähtyjen näytteiden valossa ja tarinan tuntien odotan Les Misérablesin tekevän minuun suuremman vaikutuksen kuin Lincoln. Muidenkin ehdokkaiden suoritukset täytynee nähdä.

PARAS NAISNÄYTTELIJÄ PÄÄOSASSA

Ehdokkaat:
Jessica Chastain, Zero Dark Thirty
Jennifer Lawrence, Unelmien pelikirja
Emmanuelle Riva, Rakkaus
Quvenzhané Wallis, Beasts of the Southern Wild
Naomi Watts, Selviytyminen

Historian havinaa on ilmassa tässäkin kategoriassa. Nimittäin jos Riva voittaisi, tulisi hänestä iäkkäin koskaan tämän huomionosoituksen saanut näyttelijä (siis iäkkäimpänä palkinnon saanut). Wallisista taas tulisi voittaessaan vastaavasti nuorin palkittu. Riva täyttää kuinka ollakaan juuri tänään 86 vuotta, Wallis elokuussa kymmenen. Oikeasti Wallisilla ei liene mitään mahdollisuuksia kisassa, vaikka hän Beastsin pääosassa ällistyttävän hyvä onkin. Voittajaksi on vahvimmin veikkailtu joko Chastainia tai Lawrencea, mutta Rivan osakkeet ovat viime viikkoina olleet nousussa. Toivon hartaasti, että Riva voittaisi.

Toiveeni ei toteutunut, sillä Oscarin vei Lawrence. Kaikki kunnia hänelle, palkinto on varmasti ansaittu. Pitänee katsastaa tuokin leffa.   

PARAS MIESNÄYTTELIJÄ SIVUOSASSA

Ehdokkaat:
Alan Arkin, Argo
Robert De Niro, Unelmien pelikirja
Philip Seymour Hoffman, Mestari
Tommy Lee Jones, Lincoln
Christoph Waltz, Django Unchained

Selvää voittajasuosikkia ei ole. Vain Waltzin suorituksen olen nähnyt, ja se on kyllä tyrmäävän hyvä, joskin turhan paljon samoilla keinoilla pelaava kuin Kunniattomien paskiaisten vastaava sivuosa, josta Waltz palkittiin kolme vuotta sitten. Hasardiveikkauksena heitän, että Hoffman voittaa.

Pystin sai Christoph Waltz. En ole varma mitä mieltä olen tästä. Waltz on roolissaan erinomainen, mutta jotenkin silti tuntuu että hän sai tämän toisen Oscarinsa liian "helposti".

PARAS NAISNÄYTTELIJÄ SIVUOSASSA

Ehdokkaat:
Amy Adams, Mestari
Sally Field, Lincoln
Anne Hathaway, Les Misérables
Helen Hunt, The Sessions
Jacki Weaver, Unelmien pelikirja

Hathawaytä pidetään käytännössä varmana voittajana.

Hathaway otti omansa. Hänen antaumuksellista suoritustaan Les Misérablesin Fantinena on hehkutettu niin, että tuskin maltan odottaa leffan näkemistä. 

PARAS ALKUPERÄISKÄSIKIRJOITUS

Ehdokkaat:
Rakkaus, Michael Haneke
Django Unchained, Quentin Tarantino
Lento, John Gatins
Moonrise Kingdom, Wes Anderson & Roman Coppola
Zero Dark Thirty, Mark Boal

Haneke ja Tarantino ovat ilmeisesti suurimpia ennakkosuosikkeja tässä kategoriassa. Koska Django on ehdokaselokuvista ainoa jonka olen nähnyt, ja koska toivon, että Haneke voittaa ohjaajasarjan, nostan Tarantinon ykkössuosikikseni. Palkinto voi kyllä ihan yhtä hyvin mennä Boalillekin.

Palkinto meni Tarantinolle. Quentin on mestari luomaan herkullisia hahmoja, mehevää dialogia ja jännitteisiä kohtauksia, suotakoon hänelle siitä tämä on kaunis tunnustus. Edellisen Oscarinsa Tarantino sai yhdeksäntoista vuotta sitten Pulp Fictionin käsikirjoituksesta, ja Django taitaakin olla hänen paras työnsä sen jälkeen.

PARAS KÄSIKIRJOITUSSOVITUS

Ehdokkaat:
Argo, Chris Terrio
Beasts of the Southern Wild, Lucy Alibar & Benh Zeitlin
Piin elämä, David Magee
Lincoln, Tony Kushner
Unelmien pelikirja, David O. Russell

Argo, Unelmien pelikirja ja Lincoln ovat suurimmat suosikit. Argo voittaa.

Argo voitti.

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA

Ehdokkaat:
Rakkaus, Itävalta
Kon-Tiki, Norja
No, Chile
A Royal Affair, Tanska
War Witch, Kanada

Kaksi pohjoismaista elokuvaa ehdolla! Voitto menee kaiken järjen mukaan kuitenkin Itävaltaan.

Oscarin sai Rakkaus. Mitään muuta vaihtoehtoa akatemialle ei jäänytkään sen jälkeen, kun Haneken elokuva oli nimetty ehdolle myös parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen kategorioissa.

PARAS DOKUMENTTIELOKUVA

Ehdokkaat:
5 Broken Cameras
The Gatekeepers
How to Survive a Plague
The Invisible War
Searching for Sugar Man

Malik Bendjelloulin ruotsalais-brittiläinen musiikkidokkari Searching for Sugar Man, joka sai juuri myös Suomen ensi-iltansa, on suurin suosikki.

Searching for Sugar Man palkittiin. Pitänee käydä katsomassa tämäkin leffa.

PARAS ANIMAATIOELOKUVA

Ehdokkaat:
Urhea, Mark Andrews & Brenda Chapman
Frankenweenie, Tim Burton
ParaNorman, Sam Fell & Chris Butler
Pirates!, Peter Lord
Räyhä-Ralph, Rich Moore

Urhea ja Räyhä-Ralph näyttävät tähänastisen palkintosateen valossa vahvimmilta ehdokkailta. Omaa suosikkia ei ole, kun en ole mitään nähnyt, mutta mielelläni näkisin Tim Burtonin voittopuhetta pitämässä. Veikkaukseni on, että Räyhä-Ralph ja Rich Moore voittavat.

Voiton vei Urhea.

PARAS KUVAUS

Ehdokkaat:
Anna Karenina, Seamus McGarvey
Django Unchained, Robert Richardson
Piin elämä, Claudio Miranda
Lincoln, Janusz Kaminski
Skyfall, Roger Deakins

Lincoln on ehdokaselokuvista ainoa, jota en ole nähnyt. Kaminskin taidot tuntien hänen palkitsemisensa ei olisi yllätys. Näkemistäni leffoista kuvauksellisesti vaikuttavimpia ovat olleet Piin elämä, Anna Karenina ja Skyfall. Suurenmoista ja vähän huvittavaakin olisi, jos jo kymmenettä kertaa ehdolla oleva Roger Deakins saisi vihdoin ensimmäisen Oscarinsa – Bond-leffasta! Veikkaan kuitenkin, että Piin elämä voittaa.

Piin elämä voitti. Odotettu ja oikeutettu lopputulos, vaikka huomasin melkeinpä toivovani, että palkinto menisi sittenkin Anna Kareninalle. Tämä oli neljän vuoden sisällä kolmas kerta, kun kuvaus-Oscar myönnettiin 3D-elokuvalle.

PARAS LEIKKAUS

Ehdokkaat:
Argo, William Goldenberg
Piin elämä, Tim Squyres
Lincoln, Michael Kahn
Unelmien pelikirja, Jay Cassidy & Crispin Struthers
Zero Dark Thirty, Dylan Tichenor & William Goldenberg

Todennäköisyys sille, että William Goldenberg pokkaa palkinnon jommastakummasta leffastaan, on aika suuri. Jos ei Goldenberg, niin eiköhän sitten Kahn. Veikkaan: Goldenberg ja Argo voittavat.

Argo voitti.

PARAS PRODUCTION DESIGN

Ehdokkaat:
Anna Karenina; Sarah Greenwood, Katie Spencer
Hobitti: Odottamaton matka; Dan Hennah, Ra Vincent, Simon Bright
Les Misérables; Eve Stewart, Anna Lynch-Robinson
Piin elämä; David Gropman, Anna Pinnock
Lincoln; Rick Carter, Jim Erickson

Joku kolmikosta Anna Karenina, Les Misérables ja Piin elämä voittanee. Veikkaukseni: Les Misérables.

Tässä kohtaa omat arvailuni menivät pahiten metsään: Oscarin sai Lincoln. No, onhan se isolla rahalla tehty historiallinen draama, jollaiset näitä usein voittavat.

PARAS PUKUSUUNNITTELU

Ehdokkaat:
Anna Karenina, Jacqueline Durran
Les Misérables, Paco Delgado
Lincoln, Joanna Johnston
Mirror Mirror, Eiko Ishioka
Lumikki ja metsästäjä, Colleen Atwood

Anna Karenina ja Les Misérables ovat suurimpia suosikkeja. Jos Anna jostakin kategoriasta Oscarin saa niin todennäköisimmin juuri tästä.

Niin kävi, että Anna Karenina sai ainoan Oscarinsa pukusuunnittelusta.

PARAS LAULU

Ehdokkaat:
Chasing Ice, "Before My Time", J. Ralph (musiikki ja sanat)
Ted, "Everybody Needs A Best Friend"; Walter Murphy (musiikki), Seth MacFarlane (sanat)
Piin elämä, "Pi's Lullaby"; Mychael Danna (musiikki), Bombay Jayashiri (sanat)
Skyfall, "Skyfall"; Adele Adkins ja Paul Epworth (musiikki ja sanat)
Les Misérables, "Suddenly"; Claude-Michel Schönberg (musiikki), Herbert Kretzmer ja Alain Boublil (sanat)

Olisikohan vihdoin aika palkita Bond-leffa tässä kategoriassa? Minä ainakin liputan sen puolesta, sillä "Skyfall" on oikeasti hyvä biisi ja Skyfall hyvä elokuva. Siitäkin huolimatta: jos Ennio Morriconen ja Elisa Toffolin kaunis "Ancora qui" (elokuvasta Django Unchained) olisi saanut ehdokkuuden, olisi se minun suosikkini.

Skyfall voitti ja Adele liikuttui kiitospuheessaan. Jee!

PARAS MUSIIKKI

Ehdokkaat:
Anna Karenina, Dario Marianelli
Argo, Alexandre Desplat
Piin elämä, Mychael Danna
Lincoln, John Williams
Skyfall, Thomas Newman

Selvää ennakkosuosikkia ei ole. Williamsilla on huima Oscar-historia, sillä tämä on jo hänen 48:s ehdokkuutensa, ja mikäli hän voittaisi, olisi kyseessä kuudes voitto. Toisaalta miehen edellisestä voitosta on jo parikymmentä vuotta. Newmanin tilanne taas on samantapainen kuin Roger Deakinsin kuvaajien sarjassa: kymmenestä aiemmasta ehdokkuudesta yksikään ei ole tuonut palkintoa. Siitä huolimatta sanon, että voittokamppailu käydään Williamsin ja ensimmäistä kertaa ehdolla olevan Dannan välillä. Veikkaan, että Danna voittaa, vaikka ei Piin elämän musiikki erityisellä tavalla mieleeni jäänytkään.

Oscarin sai Mychael Danna Piin elämästä.

PARAS ÄÄNIMIKSAUS

Ehdokkaat:
Argo
Les Misérables
Piin elämä
Lincoln
Skyfall

Les Misérables ja Skyfall vaikuttavat asiantuntija-arvioiden perusteella vahvimmilta ehdokkailta. Sanon, että Les Misérables voittaa.

Les Misérables voitti.

PARAS ÄÄNILEIKKAUS

Ehdokkaat:
Argo
Django Unchained
Piin elämä
Skyfall
Zero Dark Thirty

Oscaria povataan vahvimmin Piin elämälle, Skyfallille ja Zero Dark Thirtylle. Sanotaan Zero Dark Thirty. Tai ehkä sittenkin Skyfall.

Kuinka ollakaan, Oscarin saivat jaetusti Zero Dark Thirty ja Skyfall! Enpä muista kuulleeni milloin olisi vastaavaa tapahtunut, mutta ilmeisesti tämä ei ihan ensimmäinen kerta ollut?

PARHAAT VISUAALISET TEHOSTEET

Ehdokkaat:
Hobitti: odottamaton matka
Piin elämä
The Avengers
Prometheus
Lumikki ja metsästäjä

Tuntuisi ihmeelliseltä, jos Piin elämä ei veisi tätä.

No Piin elämähän tämän tietenkin vei.

PARAS MASKEERAUS JA HIUSMUOTOILU

Ehdokkaat:
Hitchcock
Hobitti: odottamaton matka
Les Misérables

Hobitti tuntuisi suurimmalta voittajasuosikilta, ellei Les Misérables olisi saanut elokuvana enemmän huomiota. Veikkaukseni: Les Misérables.

Veikkaukseni toteutui.

PARAS LYHYTELOKUVA

Ehdokkaat:
Asad
Buzkashi Boys
Curfew
Death of a Shadow
Henry

Veikkaukseni voittajaksi: Curfew.

Veikkaukseni toteutui.

PARAS ANIMAATIOLYHYTELOKUVA

Ehdokkaat:
Adam and Dog
Fresh Guacamole
Head Over Heels
Maggie Simpson in the Longest Daycare
Paperman

Disney-tuotanto Paperman ja entisen Disney-piirtäjän Minkyu Leen Adam and Dog ovat ilmeisesti suurimmat suosikit. Veikkaukseni voittajaksi: Paperman.

Veikkaukseni toteutui.

PARAS DOKUMENTTILYHYTELOKUVA

Ehdokkaat:
Inocente
King's Point
Mondays at Racine
Open Heart
Redemption

Veikkaukseni voittajaksi: Mondays at Racine.

Oscarin sai Inocente.

Psyko (1960)

Psycho, Yhdysvallat

Ohjaus Alfred Hitchcock

Marion Crane (Janet Leigh) on juuri saapunut Norman Batesin
(Anthony Perkins) isännöimään motelliin.

Alfred Hitchcockin nerokkaimpiin luomuksiin kuuluva Psyko tuli jälleen kerran katsottua, vaihteeksi oikein isolta kankaalta. Ja miksipä ei, onhan tämä maailman kuuluisimman suihkukohtauksen sisältävä kauhujännäri taas ajankohtainenkin siitä syystä, että ensi-iltateattereiden valkokankaille on juuri saapunut Psykon syntyvaiheista kertova elokuva Hitchcock. Muutenkin Psyko on niitä harvinaislaatuisia täysosumaleffoja, jotka eivät kovassakaan käytössä kulu ja joista löytää uusia tasoja jokaisella katselukerralla. Tämän ovat vuosien saatossa huomanneet monet muutkin kuin minä: Psykolla on tukeva jalansija maailman sadan arvostetuimman elokuvan joukossa käytetäänpä kriteerinä sitten Sight & Sound -lehden viimesyksyistä äänestystä (kriitikkojen listan 34:s, ohjaajien listan 48:s) tai IMDb:n Top 250 -listaa (sijoitus tätä kirjoitettaessa 29:s).

Mikä on Psykon näin laajapohjaisen ja sukupolviakin yhdistävän kestosuosion salaisuus? Syitä on varmasti lukuisia. Minut elokuva koukuttaa yhä uudelleen briljantilla jännitysjuonellaan, moniulotteisilla henkilöhahmoillaan, taidokkailla näyttelijäsuorituksillaan, täyteläisellä ja innovatiivisella kuvakerronnallaan sekä pippurina pihvissä kerrontaa tehokkaasti tukevalla musiikillaan. Makaaberilla hitchcockilaisella huumorillakin on tietysti oma osuutensa herkun nautittavuudessa.

Juoni lienee useimmille tuttu. Marion Crane -niminen kiinteistönvälitysfirman sihteeri varastaa tilaisuuden tullen työnantajaltaan tukun rahaa, koska arvelee siten pystyvänsä auttamaan talousvaikeuksissa painiskelevaa poikaystäväänsä. Hermoja raastavalla automatkalla tämän luokse neito sitten joutuu ensin maantiepoliisin hiillostamaksi ja päätyy myöhemmin varaamaan yösijan syrjäisestä motellista, jonka nuori ja komea isäntä vaikuttaa mukavalta hepulta mutta jonka "äidistä" ei suinkaan voi sanoa samaa...

Sitten seuraa se. Elokuvahistorian legendaarisimpiin kuuluva juonenkäänne iskee hurjalla voimalla, vaikka sitä tietää odottaakin. Tarinaa etukäteen tuntemattomat aikalaiskatsojat se šokeerasi, koska se toi pelon ja kauhun paikkaan, joka on arkipäiväisyydessään jokaiselle tuttu ja jossa ihminen on kaikkein haavoittuvaisimmillaan.

Ja tästä tarina oikeastaan vasta alkaa.

Häilyviä identiteettejä, kompleksisia äitisuhteita, syyllisyydentuntoa ja yksityisyyden menettämisen pelkoa varmakätisesti tutkivan mestariteoksen lähtökohtana oli Hitchcockin halu kokeilla, pystyisikö hän tekemään pienellä budjetilla hyvän kauhuelokuvan, shockerin, niin kuin hän itse sanoi. Tarina-aihiona toimi Robert Blochin samanniminen löyhästi tosipohjainen romaani, jonka alussa Marion (kirjassa Mary) saapuu Batesin motelliin. Joseph Stefano muokkasi tarinan Hitchcockin kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta molempia tyydyttäväksi filmikäsikirjoitukseksi, jonka ehkä nerokkain oivallus alkuperäistarinaan verrattuna oli se, että murhaajastakin tehtiin sympaattinen, katsojan myötätunnon puolelleen saava hahmo. Toinen olennainen muutos on Marionin tarinan laajentaminen siten, että katsoja tuudittautuu elokuvan alussa seuraamaan hänen tarinaansa. 

Kirjoitustyö sujui hyvässä yhteisymmärryksessä, sillä Hitchcockin mukaan jo ensimmäinen käsikirjoitusversio filmattiin. Kuvaajana toimi Hitchcock esittää -televisiosarjassa nopeatempoiseen työhön tottunut John L. Russell ja muutenkin työryhmä oli sama kuin tv-sarjassa. Ainoastaan jälkituotannossa Hitch turvautui aiemmista pitkistä elokuvistaan tuttuihin luottomiehiin eli leikkaaja George Tomasiniin ja säveltäjä Bernard Herrmanniin. Heidän panoksensa onkin kieltämättä lopputuloksen kannalta varsin ratkaiseva.

Marion Cranen rooliin Hitchcock halusi budjettiin nähden "mahdollisimman suuren" tähden. Valinta osui Janet Leighiin, joka sai suorituksestaan Golden Globen ja Oscar-ehdokkuuden. Elokuvan parhaasta näyttelijäsuorituksesta vastaa kuitenkin Anthony Perkins, joka vakavammanpuoleisesta identiteettihäiriöstä kärsivänä motellinomistajana on yksinkertaisesti täydellinen. Valitettavasti Perkinsille kävi myös samoin kuin monelle perinteisemmälle kauhuleffatähdelle ennen häntä: Normanin rooli jossain määrin leimasi hänen koko loppu-uransa. Elokuvan muista päänäyttelijöistä Marionin siskoa esittävä Vera Miles oli työskennellyt Hitchcockin kanssa jo Väärä mies -elokuvassa, ja hän olisi saanut myös Vertigon naispääroolin ellei olisi tullut sen projektin kannalta väärällä hetkellä raskaaksi. John Gavin näyttelee Marionin poikaystävää ja Martin Balsam karun kohtalon kokevaa yksityisetsivää.

Psykolla on muuten historiallista merkitystä myös ensimmäisenä amerikkalaisena suuren yleisön elokuvana, jossa nähdään vessanpytty. Tähän saakka kyseinen kaluste oli ollut Hollywood-elokuvassa tabu.

+ nerokkaasti rakennettu jännitysjuoni

+ hyvät hahmot ja ikimuistettava "hirviö"
+ täyteläinen ja innovatiivinen kuvakerronta
+ tehokkaasti ja mieleenpainuvasti kerrontaa tukeva musiikki
+ elokuvahistorian merkkipaalu

★★★★★