keskiviikko 14. marraskuuta 2012

007 Skyfall (2012)


Jo viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt James Bond -elokuvien sarja on ärsyttävän loistava tuotekokonaisuus. Vaikka en itse koskaan ole ollut mikään Bond-fani, sille en voi mitään, että jokainen uusi Bond-leffa kuitenkin jollain lailla kiinnostaa. Tässä virallisen Bond-sarjan kahdennessakymmenennessäkolmannessa osassa etukäteiskiinnostusta vielä lisää se, että kipparina on toiminut vahvana draamaohjaajana tunnettu Oscar-voittaja Sam Mendes. Lupaavaa on sekin, että konnan rooli on annettu espanjalaistähti Javier Bardemille, joka viime vuosina on ollut aivan hillittömässä vedossa ja joka Coen-veljesten taannoisessa Menetetty maa -leffassakin teki kerrassaan unohtumattoman ja ansaitusti Oscarilla palkitun konnaroolin. Muun muassa näistä syistä uusi 007 Skyfall (007 Skyfall, Britannia/USA 2012) oli suorastaan pakko käydä tsekkaamassa heti tuoreeltaan.

Tunnettua on, että Daniel Craigin hypätessä James Bondin housuihin vuonna 2006 Eon-yhtiön leffasarja harppasi samalla ison askeleen kohti aiempaa realistisempaa ilmaisua. Bondin tapauksessa tuo realismi tarkoittaa tietysti lähinnä sitä, että sankariinkin voi sattua, eli että hän ei ole täysin haavoittumaton fyysisesti eikä myöskään tunnetasolla. Mendesin ansiota ohjaajana lienee se, että Skyfallissa Bondin ja M:n (Judi Dench) äiti ja poika -suhdetta muistuttava esimiehen ja alaisen suhde korostuu entistä selkeämmin. Leffa avaa kumpaakin roolihahmoa enemmän kuin yksikään edeltäjänsä, jättäen kuitenkin kutkuttavasti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lisäksi Skyfallista on löydettävissä sellaista perinteet-vastaan-uudistusmieli ja kokemus-vastaan-nuoruus -tyyppistä syvempää tematiikkaa, jollaista Bond-leffoissa ei ainakaan minun muistaakseni ole aiemmin nähty. Lopussa tuntuu siltä kuin kaikki olisikin vasta alussa. Ympyrä eräällä tavalla sulkeutuu.

Sitä ei tietenkään sovi unohtaa, että 007 Skyfall on silti aito ja pesunkestävä James Bond -elokuva. Pakolliset kasinokohtaukset ja flirttailut niin hyvis- kuin pahisnaistenkin kanssa ovat mukana. Myös yliampuvan vauhdikkaita takaa-ajoja ja mauttomuuden rajoille paisuteltua räiskemäiskettä piisaa totuttuun tapaan, vaikkakin vähemmän kuin normaalisti. Ja Bond-leffan roistohan ei olisi Bond-leffan roisto, ellei hän tekisi tarpeettoman monimutkaisia siirtoja vastustajan päänmenoksi vain siksi, että sankarille jäisi mahdollisuus tehdä hänen aikeensa tyhjiksi. Kiinnostavasti ajan henkeä kyllä kuvastaa se, että nyt vihollinen löytyy sieltä mistä vähiten odottaisi ja missä tämä ehkä järkyttää katsojankin perusturvallisuutta eniten, nimittäin omien joukosta.

Se on sanottava, että Javier Bardem häiriintyneen Silvan roolissa ei ainoastaan täytä odotuksia vaan miltei ylittää ne. Itsensä M:n päänahkaa kostonhimossaan jahtaava hahmo on ehdottomasti kiehtovimpia Bond-pahiksia mitä on ikinä nähty. Bond-tytöistä taas sankarin kollegana nähtävä Naomie Harris onnistuu selvästi paremmin kuin pahisten puolella houkutuslintuna keimaileva Bérénice Marlohe. Loppunäytöksen perusteella onkin syytä uskoa, että tämä suoritus ei jää Harrisin viimeiseksi Bond-elokuvissa. Positiivisin yllättäjä Skyfallin roolijaossa on kuitenkin nuori Ben Whishaw, jolle pedataan pysyvää paikkaa sarjassa uutena nörttimäisenä Q:na. Veteraani Albert Finney ja Craigin kanssa samaan ikäpolveen kuuluva Ralph Fiennes täydentävät sopivassa suhteessa nuoruutta kokemukseen sekoittavan näyttelijäjoukon.

007 Skyfall palkitsee myös visuaalisesti. Ei mikään suurensuuri yllätys, kun ottaa huomioon, että kuvaajan pallilla on istunut muuan Roger Deakins. Sekä Mendesin (Revolutionary Road) että Bardemin (Menetetty maa) kanssa aiemminkin työskennelleen Deakinsin meriittilistalta löytyy muun muassa kunnioitettavat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta. Täysin mahdotonta ei liene sekään, että Skyfallista heltiäisi yksi lisää, vaikka tämän lajin elokuvat tietysti aika harvoin Oscar-karkeloissa menestyvät. Kuvauksellisesti minua sävähdytti muun muassa se shanghailaisen pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa tapahtuva kamppailukohtaus, jossa tyylikkäästi leikitellään valoilla, varjoilla ja heijastavilla pinnoilla. Pidin kovasti myös tavasta, jolla Silvan hahmo esitellään: piinaavan pitkässä yksittäisessä otoksessa kamera ajaa hissuksiin kohti Bardemia samalla kun hän kävelee kohti meitä ja köytettynä tuolissa istuvaa Bondia. Tuokin kohtaus on aivan mahtava tietysti myös näyttelijäsuorituksena. (9.11. Flamingo)

+ turvallisen tuttua vauhtiviihdettä
+ tarinassa epäbondmaisesti myös sisältöä
+ loistava Javier Bardem
− tylsää räiskemäiskettäkin on, joskin vähemmän kuin Bondeissa tavallisesti

★★★★★


maanantai 29. lokakuuta 2012

Miehestä mittaa (2005)

Muuatta rauhallista iltaa töissä tuli vietettyä Gaby Dellalin ohjaamaa Miehestä mittaa -draamaa (On a Clear Day, Britannia 2005) silmäillen. Sellaiset työttömistä tai työttömyysuhan alaisista brittimiehistä kertovat positiivisuutta puhkuvat menestysleffat kuin Housut pois! (1997) ovat selvästikin olleet tämän sympaattisen mutta melko yllätyksettömän draamakomedian esikuvia. Peter Mullan on pääosassa potkut saavana viisikymppisenä telakkatyömiehenä Frankina, joka paikatakseen elämäänsä tullutta tyhjiötä aloittaa himoharjoittelun tavoitteenaan uida kanaalin yli Ranskaan. Tempauksen yhtenä tarkoituksena on myös välien korjaaminen etäiseksi jääneen oman pojan (Jamie Sives) kanssa.

Ihan kivaa ja ajassa kiinni olevaa ajanvietettähän tämä siis on, ei kuitenkaan erityisen sykähdyttävää tai mieleenpainuvaa. Mullan tekee perusvarman roolityön ja samaa voi sanoa leffan muistakin näyttelijöistä, mainittakoon heistä erikseen tämän tyylilajin elokuviin itseoikeutetusti kuuluva Brenda Blethyn. Yhtä Frankin työtovereista esittää Billy Boyd, jonka useimmat muistanevat parhaiten Taru sormusten herrasta -trilogian hobitti Pippininä ja joka nytkin on vähän samantapaisessa keventävän humoristisessa roolissa. Minusta hän on kyllä tällä kertaa monesti lähinnä rasittavan tekohauska. Sekä käsikirjoittaja Alex Rose että itse elokuva saivat kaikesta huolimatta palkinnot Skotlannin BAFTA Awardseissa. (26.10. Yle Teema)

+ elämänmyönteinen ja -makuinen tarina
+ hyvät pääosanäyttelijät
– kaavamainen ja yllätyksetön juoni
– turhaa tekohauskuutta paikka paikoin

★★★★★

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Viimeinen mies (1924)

Henkisen nöyryytyksen visuaalinen ilmentymä.

Saksan nousu elokuvan ja eritoten elokuvataiteen suurvallaksi 1920-luvun alussa oli pitkälti sellaisten henkilöiden kuin Erich Pommer (1889–1966), Carl Mayer (1894–1944) ja Friedrich Wilhelm Murnau (1888–1931) ansiota. Tuottaja Pommerin ja käsikirjoittaja Mayerin yhteistyö alkoi jo Tohtori Caligarin kabinetista, merkillisestä ekspressionistisesta painajaisesta, joka kolkolla tarinallaan ja vinksahtaneella visuaalisella toteutuksellaan ravisteli maailman elokuvayleisöjä kuin pommi vuonna 1920. Pommerin tuottama oli myös Mayerin ja Murnaun ensimmäinen yhteinen leffa Vogelödin linna (1921). Siitä ei kuitenkaan ole muotoutunut samanlaista klassikkoa kuin mainitusta Caligarista tai Murnaun vähän myöhemmästä Nosferatusta. Mutta kun puheena oleva saksalaisen mykkäelokuvan voimakolmikko seuraavan kerran saatiin mukaan samaan projektiin – näyttelijä Emil Janningsilla ja kuvaaja Karl Freundilla täydennettynä –, syntyi jotakin todella poikkeuksellista. Viimeinen mies (Der letzte Mann, Saksa 1924) on jäänyt elokuvan historiaan ennen muuta kuvakerronnallisen kekseliäisyytensä ansiosta, mutta toki tämä taidokas henkisen alennustilan kuvaus ja saksalaisen sielun syväluotaus puhuttelee nykykatsojaakin – ainakin tämän kirjoittajaa – myös sisällöllään.

Emil Jannings esittää suurkaupungin loistohotellin jo melko iäkästä portieeria, joka ammattinsa ja sitä symboloivan komean univormunsa ansiosta on asuttamansa kerrostaloyhteisön kunnioitetuimpia jäseniä. Yhtenä sateisena iltana hotellin johtaja kuitenkin huomaa, ettei vanhasta miehestä taida enää olla raskaiden matkalaukkujen kantajaksi, ja siirtää tämän vähemmän fyysistä rasitusta vaativiin tehtäviin miestenvessan hoitajaksi. Ylpeä entinen ovimies kokee siirron tietenkin nöyryyttävänä arvonalennuksena. Epätoivossaan hän ajautuu varastamaan oman entisen univormunsa tarkoituksenaan salata totuus naapureiltaan ja sukulaisiltaan, joiden luona asuu. Kun totuus kuitenkin aikanaan paljastuu, on häpeä sitten sitäkin suurempi. Univormun menettäminen merkitsee, ainakin sankarimme sisäisessä maailmassa, myös totaalista ihmisarvon menettämistä.

Tyylillisesti Viimeinen mies edustaa niin sanottua kamarielokuvaa, joka ekspressionismin ja katuelokuvan rinnalla oli kolmas vallitseva suuntaus 1920-luvun saksalaisessa elokuvassa. Varsinkin juuri Mayer erikoistui tähän tyylilajiin, jossa yleensä käsiteltiin tavallisten ihmisten arkista eloa, tosin usein varsin melodramaattisin vivahtein. Suuntauksen, jonka ylivoimaisesti maineikkain edustaja Viimeinen mies on, tunnuspiirteisiin kuuluu myös tarinan kertominen puhtaasti kuvin, ilman selittäviä välitekstejä. Viimeisessä miehessä on kuitenkin säännön vahvistavana poikkeuksena yksi väliteksti. Se johdattaa katsojan satumaiseen ja farssimaiseen loppuhuipentumaan, jota on arveltu tekijöiden piikiksi amerikkalaisten valtavirtaelokuvien happy endeille.

Ekspressionismin vaikutusta on myös nähtävissä muun muassa Janningsin kulmikkaassa näyttelemistyylissä sekä eräissä päähenkilön mielentilaa ilmentävissä lavastus- ja valaisuratkaisuissa (yksi lavastussuunnittelijoista oli Caligarinkin lavastustiimiin kuulunut Walter Röhrig). Esimerkiksi astellessaan ensimmäisen kerran kellarikerroksessa sijaitsevaan uuteen työpisteeseensä Jannings näyttää laskeutuvan synkkään mustaan tyhjyyteen – raskaan symbolistista kuvailmaisua ehkä mutta myös tehokasta. Vielä kekseliäämpää, pikemminkin impressionistiseksi luonnehdittavaa tyylittelyä ohjaaja Murnau ja kuvaaja Freund harrastavat silloin, kun kamera asettuu päähenkilön paikalle kuvastamaan tämän subjektiivista kokemusmaailmaa. Kohtaus, jossa "kamera juopuu", ja toinen, jossa hotellin seinät näyttävät kaatuvan päällemme, ovat aika villejä esimerkkejä siitä. Moisia efektikikkailujakin vaikuttavampaa on tapa, jolla Murnau ja Freund ovat mobilisoineet kuvausvälineensä. Näin sulavaliikkeiseen ja samalla näin ilmaisuvoimaiseen subjektiiviseen kameraan ei vuonna 1924 todellakaan oltu totuttu.

Mutta on elokuvassa myös hienoja realistisesti kuvattuja jaksoja omine valloittavine yksityiskohtineen. Aivan mainio on esimerkiksi alkupuolen kohtaus, jossa päähenkilön sukulaistyttö viimeistelee hääkakkua. Siinä on selvästikin jo samanlaista Murnaun kosketuksella silattua herkkyyttä ja luonnollisuutta kuin myös Auringonnousun, Suurkaupungin tytön ja Tabun henkevimmissä hetkissä. Ja vaikka eräät Viimeisen miehen ilmaisullisista keinovaroista saattavatkin nykykatsojasta tuntua vähän vieraannuttavilta, sitä ei voi kiistää, etteikö tämä oman aikansa kyvykkäimpien filmitaiteilijoiden luomus olisi yksi koko elokuvahistorian puhtaimmin "elokuvallisista" mestariteoksista. (14.10. Orion)

+ taidokkaasti ja ilmaisurikkaasti kuvattu elokuvahistorian merkkipaalu
+ koskettava tarina, jossa hauskasti epätodennäköinen loppukäänne
+ ylinäytellessäänkin suurenmoinen Emil Jannings

★★★★★


maanantai 1. lokakuuta 2012

Rakkautta & Anarkiaa 2012

Elokuvafestivaalit ovat siitä kivoja, että niillä pääsee näkemään valkokankaalta myös sellaisia tuoreita laatuleffoja (ja myös vähemmän laadukkaita), joiden markkinapotentiaaliin levittäjät eivät usko ja joita ei sen vuoksi ole mahdollista nähdä kaupallisessa elokuvateatteriohjelmistossa. Pääkaupunkiseudun isoista festareista minulta jäi tänä vuonna Espoo Ciné väliin, mutta 25. kertaa järjestetyllä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla urakoin viiden elokuvan verran. R&A:ssa esitettiin yhteensä 180 pitkää elokuvaa ja 70 lyhytelokuvaa 50 eri maasta, näytöksiä oli kaikkiaan 450 ja yleisöä järjestäjän ilmoituksen mukaan ennätykselliset 58 000. Itse valitsin runsaasta tarjonnasta sellaisia kiinnostavan tuntuisia elokuvia, jotka eivät näillä näkymin ole tulossa kaupalliseen levitykseen. Joukon positiivisin yllättäjä oli unenomainen portugalilainen rakkausmelodraama Tabu. Mukana oli myös marsalkka Mannerheimista kertovan suomalais-virolais-kenialaisen kohutuotannon maailmanensi-ilta. Seuraavassa tarkempaa yhteenvetoa siitä mitä tuli nähtyä.

Suomen marsalkka.


Caesar Must Die
(Cesare deve morire, Italia 2012, 76')
Ohjaus Paolo ja Vittorio Taviani

Italialaiset nestorisarjan ohjaajaveljekset Vittorio (s. 1929) ja Paolo (s. 1931) Taviani yllättivät elokuvamaailman viime helmikuussa, kun he nappasivat arvostetun Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon nuorempiensa nenän edestä tällä erikoislaatuisella tutkielmalla taiteen ja elämän välisestä suhteesta. Tavianithan olivat kriitikkojen ja arthouse-yleisön suosikkeja 1970–80-luvuilla (Isäni, herrani 1977, Tähtikirkas yö 1982, Kaos 1984), mutta ovat sittemmin jääneet pois muodista. Mukava nähdä, että ukot ovat yhä iskussa.

Caesar Must Die on todellakin varsin omalaatuinen elokuva siinä mielessä, että sen näyttelijät ovat elinkautisiin ja muihin pitkiin vankilatuomioihin tuomittuja mafiosoja, huumekauppiaita ja murhaajia. Siis oikeasti pahoja miehiä. Tai ehkä sittenkin ihan tavallisia miehiä, joista olosuhteet vain ovat muovanneet rikollisia? Elokuva on kuvattu kokonaan Roomassa sijaitsevassa Rebibbia-vankilassa ja siinä seurataan näiden erikoisvartioitujen vankien Julius Caesar -draamaprojektin etenemistä casting-tilaisuudesta ensi-iltaan. Teos häilyy dokumentin ja fiktion välimaastossa siten, ettei katsoja aina voi tietää milloin kukin vanki esittää näytelmän roolihahmoa, milloin (ohjatusti) omaa itseään ja milloin taas on oma aito itsensä. On joka tapauksessa hämmentävää ja puhuttelevaakin nähdä kuinka suurella antaumuksella kaikki nämä roistot paneutuvat rooleihinsa. Varsinkin pääosien esittäjissä näyttäisi olevan todellista potentiaalia A-luokan elokuvanäyttelijöiksi. Palatessaan selliinsä yksi heistä toteaa alakuloisena, että vasta sen jälkeen kun hän on oppinut tuntemaan taidetta, selli on todella alkanut tuntua vankilalta.

Taiteella voi siis olla eheyttävä vaikutus kaikkein paatuneimpiinkin yhteiskuntamme jäseniin. Tämä lienee elokuvan ydinviesti, mutta lisäksi Tavianit rinnastavat kiinnostavasti antiikin Rooman, Shakespearen ajan ja nykypäivän vallankäytön sekä toisaalta poliittisen vallan ja siihen varsinkin Italiassa valitettavan usein kytkeytyvän järjestäytyneen rikollisuuden. Caesarin salamurhahankkeen ympärille rakentuvassa näytelmässähän on kieltämättä aika paljon myös mafiadraamoista tuttuja piirteitä. "Näyttää siltä, että tämä Shakespeare on elänyt minun kaupunkini kaduilla", yksi vangeista sanookin liikuttuneena.

Ei elokuva minua henkilökohtaisesti kovin syvältä koskettanut, mutta arvostan Tavianien rohkeutta tarttua näin epätavalliseen ideaan ja kykyä saada nämä hirveisiin rikoksiin syyllistyneet miehet avaamaan sisintään taiteen avulla. (24.9. Bio Rex Helsinki)

+ rohkea ja omaperäinen idea
+ taidokas ohjaus
+ herättää kysymyksiä
− enemmän "filmattua teatteria" kuin "elokuvaa"

★★★★★



In Darkness
(In Darkness, Puola/Saksa/Kanada 2011, 145')
Ohjaus Agnieszka Holland

Toisen maailmansodan juutalaisvainoista ja niihin liittyvistä pienistä suurista sankariteoista on tehty jo lukuisia elokuvia, mutta aina yksi uusi näkökulma joukkoon mahtuu. Varsinkin jos aihetta käsitellään niin vaikuttavasti kuin puolalaisohjaaja Agnieszka Holland tekee viimeisimmässä ohjaustyössään In Darkness.

Robert Marshallin kirjaan perustuva tosipohjainen tarina kertoo Lvovin (nykyinen Lviv Ukrainassa) viemäreissä työskentelevästä huoltomiehestä ja pikkurikollisesta Leopold Sochasta (Robert Wieckiewicz), joka natsien mielivallan keskellä kasvaa opportunistista sankariksi piilottamalla ryhmän juutalaisia kaupungin alla kulkevien likavesikäytävien sokkeloihin. Aluksi miestä motivoi lähinnä mahdollisuus hyötyä toisten hädästä, autettavat näet maksavat hänen palveluksistaan hyvin niin kauan kuin rahaa ja arvoesineitä riittää. Mutta yli vuoden mittaiseksi venyvän operaation edetessä Sochasta kuoriutuu eräänlainen likaviemäreiden Oskar Schindler, jolle palkkioksi lopulta riittää pelastettujen kiitollisuus ja puhdas omatunto. Jännitettä omalta osaltaan lisää se, että sielunsa miehittäjille myynyt Sochan ystävä painostaa häntä jatkuvasti ilmiantamaan viemäreissä mahdollisesti piileskelevät juutalaiset, joista natsit ovat valmiit maksamaan 500 zlotya per pää. Samaan aikaan yhden saksalaissotilaan kuolema kostetaan hirttämällä julkisesti kymmenen Sochan ei-juutalaista maanmiestä.

Holland ja ensikertalaiskäsikirjoittaja David F. Shamoon ovat rakentaneet elokuvan hienosti niin, että se on sekä jännittävä että uskottava ja päälle päätteeksi vielä koskettavakin. Henkilöhahmot ja tapahtumat tuntuvat todellisilta eikä elokuvaa rasita Hollywood-tyylinen ylidramatisointi, vaikka epäilemättä myös taiteellisia vapauksia on jonkin verran otettu käsikirjoitusta laadittaessa. Wieckiewicz tekee todella hienon roolityön pääosassa ja hyviä ovat elokuvan muutkin näyttelijät, mainittakoon heistä erikseen pienessä mutta tärkeässä rouva Sochan roolissa nähtävä Kinga Preis. Suurimmaksi osaksi pimeissä, vain taskulampuin ja kaasulyhdyin valaistuissa viemäreissä tapahtuva elokuva on taidokas ja tyylikäs suoritus myös kuvaaja Jolanta Dylewskalta. Ainoa pieni puute Hollandin teoksessa on, ettei se anna katsojalle mahdollisuutta tutustua "Sochan juutalaisiin" kovin hyvin. Toisaalta katsoja asetetaan tällä tavoin Sochan asemaan, joka hänkin näkee piileskelijät ensin kasvottomana juutalaisjoukkiona ja vasta vähitellen yksilöinä. Myös kovan kohtalon kokeva Sochan työtoveri jää turhan etäiseksi hahmoksi. (26.9. Orion)

+ jännittävä, uskottava ja koskettava tosielämän sankaritarina
+ taidolla ja tyylillä kuvattu
+ loistava pääosanesittäjä
− sivuhahmoista ei saa kunnon otetta

★★★★★




Tabu
(Tabu, Portugali/Saksa/Brasilia/Ranska 2012, 118')
Ohjaus Miguel Gomes

F.W. Murnau ohjasi Etelämeren saarelle sijoittuvan kielletyn rakkauden kuvauksen nimeltä Tabu vuonna 1931. Murnaun runolliset visiot ovat mitä ilmeisimmin innoittaneet myös portugalilaista Miguel Gomesia hänen valmistellessaan tätä samannimistä kielletyn rakkauden kuvausta, joka tapahtuu pääosin jossakin Portugalin siirtomaassa Afrikassa ja näyttää elokuvalta, jollaisen Murnaukin olisi saattanut tehdä.

Mustavalkoinen academy-kuvasuhteisena toteutettu elegia jakaantuu kahteen osaan, joiden nimet on niin ikään Murnaulta lainattu. Ensimmäinen osa, "Kadotettu paratiisi", tapahtuu nykypäivän Lissabonissa ja käynnistyy unenomaisen Afrikassa tapahtuvan prologin jälkeen. Keski-ikäinen uskova nainen nimeltä Pilar (Teresa Madruga) yrittää pitää huolta naapurissa asuvasta pelihimoisesta dementikosta Aurorasta (Laura Soveral), joka uskoo mustaihoisen taloudenhoitajansa Santan (Isabel Cardoso) juonivan häntä vastaan. Kun Aurora sairastuu vakavasti, pyytää hän Pilaria ottamaan yhteyttä vanhaan ystäväänsä Gian Luca Venturaan (Henrique Espírito Santo), jonka olemassaolosta sen enempää Pilar kuin Santakaan ei ole aiemmin tiennyt. Aurora kuitenkin kuolee ennen kuin vanhukset ehtivät tavata.

Elokuvan toisessa osassa, joka on nimeltään "Paratiisi", kerrotaan Auroran ja Venturan nuoruudesta ja tuhoon tuomitusta rakkaudesta Afrikassa – sekä eräästä Dandy-nimisestä lemmikkikrokotiilista. Erittäin omalaatuinen kerronnallinen ratkaisu on ollut sijoittaa tämä elokuvan varsinainen ydinaines takaumaan, joka muodostuu Venturan voiceover-monologista ja sitä täydentävästä mykkäelokuvamaisesta kuvituksesta. En muista nähneeni koskaan mitään vastaavaa. Elokuvan loppuosassa ei siis kuulla dialogia lainkaan, ainoastaan kertojanääntä, 60-luvun poppia ja tarkoin valikoituja äänitehosteita. Ja uskokaa tai älkää, tämä toimii. Kaikkein taianomaisimpia ovat hetket, joissa Ventura keskeyttää monologinsa ja kuvien annetaan puhua puolestaan. Esimerkiksi Auroran (Ana Moreira) ja Venturan (Carloto Cotta) ensikohtaaminen on harvinaisen sykähdyttävää elokuvailmaisua. Asiaa auttaa se, että Moreira ja Cotta paitsi näyttelevät todella hienosti myös näyttävät klassisilta glamorööseiltä filmitähdiltä. Muutenkin kiinnostavinta tässä Portugalin kolonialistista menneisyyttäkin hienovaraisen lyyrisesti valottavassa rakkaustarinassa on se, mikä jätetään sanomatta, mikä kerrotaan pelkin kuvin.

Kuten jo edellä kerrotusta saattaa arvata, on Tabu myös kokonaisuudessaan tavattoman kauniisti kuvattu elokuva. Kuin kuvilla kirjoitettu kaihoisa fado. Haikean nostalgista vaikutelmaa korostaa se, että jälkimmäinen osa on kuvattu rakeiselle 16-milliselle filmille. Tämä pienimuotoinen mutta suurella sydämellä tehty aika humoristinenkin elokuva kasvaa mielessäni päivä päivältä. (26.9. Orion)

+ erittäin omaperäinen idea ja toteutus
+ mykistävän kauniisti kuvattu
+ maaginen, unenomainen, kaihoisa
+ mitään negatiivista sanottavaa en keksi

★★★★★



In the Fog
(V tumane, Saksa/Hollanti/Valko-Venäjä/Venäjä/Latvia 2012, 127')
Ohjaus Sergei Loznitsa

Dokumentaristina uransa aloittaneen Sergei Loznitsan toinen fiktioelokuva In the Fog kertoo synkän tarinan saksalaisten miehittämästä Valko-Venäjästä vuonna 1942. Kaksi partisaania saapuu iltahämärissä kolmannen miehen kotiin ja vie hänet metsään ammuttavaksi. Sushenya (Vladimir Svirskyi) alistuu kohtaloonsa kiltisti, vaikka ei omasta mielestään ole syyllistynyt mihinkään. Partisaanit taas pitävät häntä maanpetturina, koska saksalaiset ovat säästäneet hänen henkensä mutta hirttäneet hänen kolme työtoveriaan epäonnistuneen sabotaašiyrityksen seurauksena.

Mutta kun teloitushetki koittaa, kohtalo puuttuu peliin arvaamattomalla tavalla. Sushenyan henki säästyy, kun hänen teloittajansa Burov (Vladislav Abashin), joka on myös hänen lapsuudenystävänsä, haavoittuu saksalaisten luodeista. Osat vaihtuvat, mutta paljoa toivoa selviytymisestä ei ole kenelläkään kolmikon miehistä, joiden muotokuvat täydentyvät kullekin erikseen omistetuissa takaumissa. Niistä käy muun muassa ilmi, että Sushenya on todellisuudessa kieltäytynyt hänelle tarjotusta yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Siitä syystä hänelle ei ole suotu kunniallista kuolemaa vaan hänet on päästetty vapaaksi aiheeton petturin leima otsassaan, mikä on vielä pahempaa.

Vassily Bykovin romaaniin perustuvaa Latviassa kuvattua elokuvaa on useissa arvioissa verrattu Elem Klimovin mestariteokseen Tule ja katso (1985), joka käsittelee samaa aihepiiriä ja joka kenties on kaikkein voimallisimmin minua itseäni puhutellut sotaleffa ikinä. Tunnelmaltaan In the Fog muistuttaa aika paljon myös tuoreempana muistissani olevaa Tarkovskin varhaistyötä Ei paluuta (1962). Loznitsa ja kuvaaja Oleg Mutu (mm. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää) luottavat ihailtavasti pitkien otosten ja diegeettisen äänikerronnan voimaan. Tunnelma on ankea, lohduton, raskas. Sota on tuolla jossain, ja tässä on kolme miestä, joiden elämän se on tuhonnut. Tuuli kahisee puissa. Oksalla kököttää korppi. Sumu peittää maiseman.

Lyhyesti sanottuna In the Fog on todella masentava mutta myös varsin kiehtova ja esteettisesti palkitseva sotaelokuva. Taideteos, josta ei ole helppo pitää mutta josta on mahdotonta olla vaikuttumatta.

+ tunnelmalliset pitkät otokset
+ vavahduttava sodanvastainen sisältö
+ esteettisesti palkitsevaa alakuloa
− raskas katselukokemus

★★★★★



Suomen marsalkka
(The Marshal of Finland, Suomi/Viro/Kenia 2012, 44')
Ohjaus Gilbert Lukalia

Yleisradion Keniassa tuottama lyhytfilmi marsalkka Mannerheimista ei odotetusti ole kovin hääppöinen elokuva. Absurdeihin mittoihin paisuneen ennakkokohun (ehkä tarkoituksellisesti) aiheuttaneena suomalaiskansallisena kulttuuritapauksena se on kuitenkin must-see. Miksi elokuvasta sitten on kohistu? Pääasiassa siksi, että monen suomalaisen mielestä musta kenialaisnäyttelijä kansallissankarimme roolissa on pöyristyttävää historian vääristelyä ja halveeraamista. Toinen syy on edelliseen liittyvä ajatus suomalaisten tv-lupamaksuvarojen tuhlaamisesta tällaiseen "roskaan". No, nyt kaikki asiasta kiinnostuneet voivat vihdoin itsekin todeta, ettei päätuottaja Erkko Lyytisen ja kumppaneiden tarkoituksena ole ollut tehdä sen enempää vakavasti otettavaa Mannerheim-muotokuvaa kuin suoranaista parodiaakaan. Sitä vastoin historiallisen henkilön elämäntarinaa on haluttu käyttää eräänlaisena kehyksenä yleismaailmallisen fiktiivisen tarinan kertomiseen.

Tältä kantilta katsoen Suomen marsalkassa on ihan kelpo idea. Marskin tarina liitetään jopa aika kekseliäästi afrikkalaiseen tarinankerrontaperinteeseen käyttämällä tarina tarinassa -rakennetta: vanha mies kertoo ryhmälle lapsia kaukaisessa Suomen maassa eläneen suuren miehen elämäntarinaa ikään kuin iltasatuna. Tässä tarinassa tarinan sisällä Mannerheim (Telley Savalas Otieno) nähdään miehenä, joka korvaa puutteellisia ihmissuhdetaitojaan omistautumalla uralleen sotilaana. Stoorin alleviivaten esitetty opetus on, että todellinen sankaruus ei nykymaailmassa välttämättä edellytä niin sanottuja suurmiestekoja. Sankaruutta voi olla myös kyky rakastaa ja kantaa vastuuta perheestä. Hyvä isä on aina sankari lapselleen ja niin edelleen.

Minulle ei tuota ongelmia hyväksyä mustaa näyttelijää Mannerheimin roolissa, sillä hänethän nähdään tässä tavallaan afrikkalaislasten mielikuvituksen tuotteena. Pidän ideasta. Lopputulos kuitenkin kärsii valitettavan paljon tökerön amatöörimäisestä toteutuksesta. Halpuus näkyy kaikessa. Ehkä tekijät eivät itsekään ole uskoneet elokuvaan niin paljon, että olisivat viitsineet satsata siihen tosissaan. En silti pidä tätä 20 000 euron ö-tuotantoa rahojen haaskauksena vaan mielenkiintoisena kokeiluna, joka saattaa parhaassa tapauksessa avata ainakin suomalaisten elokuvantekijöiden silmiä. Typerämmistäkin lähtökohdista on maailmassa elokuvia tehty, ja tullaan tekemään. Usein paljon suuremmilla budjeteilla. (28.9. Bio Rex)

+ idea toimii
− toteutus ontuu

★★★★★ (toinen tähti bonuksena mainiosta ideasta ja tekijöiden rohkeudesta ryhtyä näin pähkähulluun projektiin)



maanantai 24. syyskuuta 2012

Tie pohjoiseen (2012)

Mika Kaurismäki on 2000-luvulla tehnyt monta pätevää musiikkidokumenttia (Moro no Brasil, Brasileirinho, Sonic Mirror, Mama Africa) ja myös koskettavan henkilömuotokuvan Vesa-Matti Loirista (Vesku). Brasilialaistuneen Orimattilan pojan fiktioelokuvat sitä vastoin ovat tupanneet olemaan pettymyksiä, ja niin on valitettavasti myös uusi Tie pohjoiseen (Suomi 2012). Isästä, pojasta ja perhesiteiden merkityksestä kertova matkaelokuva on kyllä lähtökohdiltaan ihan lupaava mutta hukkaa mahdollisuutensa raakilemaiseen käsikirjoitukseen.

Vesku Loiri esittää renttuisää, joka vuosikymmeniä teillä tietymättömillä oltuaan ilmestyy säntillisen konserttipianistipoikansa Timon (Samuli Edelmann) kotiovelle ja houkuttelee tämän mukaansa automatkalle kohti "susirajaa". Siihen nähden, ettei pojalla ole isästään muistikuvia ja että hänellä olisi myös työvelvoitteita hoidettavanaan, hän vaikuttaa olevan ihmeen helposti vietävissä. Varastetulla amerikanraudalla suoritettavan Helsingistä Lappiin suuntautuvan matkan aikana isä ja poika sitten tietenkin löytävät toisensa ja siinä ohessa myös pojan perheasiat laitetaan kuntoon. Timon vaimo Tiia (Irina Björklund) on nimittäin kyllästynyt miehensä öisiin pianonpimputteluihin siinä määrin, että on muuttanut pikku tyttärensä kanssa Rovaniemelle ja perheen Helsingin-asunto on laitettu myyntiin. Matkalla kohdataan myös Timon sisarpuoli omalaatuisine miehineen (Mari Perankoski, Peter Franzén) ja isänäiti (Eila Roine) sekä isketään äitejä ja tyttäriä hotelleissa. Pakollinen Veskun ja Samulin laulutaitoa esittelevä musiikkikohtauskin on. Määränpäässä odottaa yllätys, joka saattaa määrittää Timon identiteetin uudelleen.

Ideaakin jutussa siis on, mutta idea ei kanna kehä kolmosta kauemmaksi. Isän ja pojan erilaisuuksista ja samanlaisuuksista olisi varmasti pystytty puristamaan mehukkaampaakin draamaa – tai komediaa – jos olisi tosissaan viitsitty yrittää. Nyt ne kohtaukset, joiden on tarkoitus koskettaa, eivät kosketa, eivätkä hauskimmatkaan hetket niin hauskoja ole, että ne riittäisivät kompensoimaan juonen ohuudesta ja teennäisyydestä aiheutuvan turhautumisen. Loiri kyllä vetää roolinsa antaumuksella, mutta sekään ei tässä tapauksessa paljoa pelasta. Edelmann taas on vielä enemmän hukassa kuin roolihahmonsa.

Kyllä Tie pohjoiseen kertakäyttöviihteestä käy, harmittaa vaan kun ajattelee miten paljon enemmänkin se olisi voinut olla. Toivoa sopii, että Loiri vielä jonakin päivänä saa arvoisensa huipennuksen ansiokkaalle näyttelijäuralleen. (18.9. Flamingo)

+ Vesku Loiri
− teennäinen ja ponneton juoni
− ei kosketa eikä juuri nauratakaan

★★★★★



Puhdistus (2012)

Zaran (Amanda Pilke) ja Aliiden (Liisi Tandefelt)
ensikohtaaminen. Kuva: Solar Films.

Sofi Oksasen Puhdistuksen filminnös lienee tämän vuoden odotetuimpia kotimaisia elokuvatapauksia. Onhan Oksasen vuonna 2008 ilmestynyt romaani ollut suomalaisittain huikea kirjallinen ilmiö ja aikamoinen menestys kansainvälisestikin. Solar Filmsin tuottaman leffaversion on toisena pitkänään ohjannut ja co-käsikirjoittanut Antti J. Jokinen, toinen käsikirjoittaja on Marko Leino. Antti J. tunnetaan kyvykkäänä musiikkivideoiden tekijänä, mutta hänen viimevuotinen debyyttinsä pitkän elokuvan ohjaajana (Hollywood-kauhuilu The Resident) meni niin pahasti penkin alle, että näyttöhalut – ja paineetkin – ovat tässä varmasti olleet kovat. Täytyy tunnustaa, että omakin ennakkoasenteeni oli vähän skeptinen. Elokuva on kuitenkin suomalaisella mittapuulla ja etenkin Solar Films -asteikolla hyvä.

Viron lähihistoriaa kahdessa aikatasossa käsittelevä rankka draama alkaa kahden naisen jännitteisellä kohtaamisella. Nuori Zara (Amanda Pilke) pakenee henkensä hädässä jotakin ja tuupertuu syrjäisen maalaistalon pihaan. Mökkiä asuttava iäkäs Aliide (Liisi Tandefelt) korjaa neidon turvaan suhtautuen tähän varovaisen epäluuloisesti. Pian paljastuu, että ihmiskaupan uhriksi ajautunutta Zaraa jahtaa hänen säälimätön parittajansa ja että eristäytynyttä Aliidea piinaavat hänen oman menneisyytensä muistimöröt. Vaikuttaa myös siltä, että naiset ovat toisilleen sukua.

Kehystarinaan lomitetuissa takaumissa etualalle nousee Aliide, jonka nuoruuden kokemukset neuvostomiehittäjien alistamana rinnastuvat Zaran kokemuksiin seksiorjana itsenäistyneessä 1990-luvun alun Virossa. Aliide (takaumissa Laura Birn) on nuoruudessaan ollut epätoivoisen rakastunut komeaan Hansiin (Peter Franzén), joka kuitenkin on valinnut puolisokseen Aliiden siskon Ingelin (Krista Kosonen). Metsäveli-Hansin jouduttua kommunistien tappolistalle siskokset ovat piilottaneet miehen yhteiseen kotiinsa. Vallanpitäjien painostus on kuitenkin ollut niin kovaa, että selviytyäkseen ja pitääkseen rakkaimpansa turvassa juonikas Aliide on joutunut tekemään hirmuisia uhrauksia, joiden motiivit eivät ole olleet niinkään jalot kuin itsekkäät. Zaran tarina palauttaa nämä ahdistavat muistot hänen mieleensä, jossa pikkuhiljaa alkaa kyteä ajatus sen hyvittämisestä mikä hyvitettävissä on.

Jokinen kuljettaa kolkkoa tarinaa vetävästi, jopa näyttävästi ja hetkittäin hätkähdyttävästikin, mutta silti vähän intohimottoman oloisesti, kuin tavallista paremman keikan saanut mainosmies. Kuvat ovat komeita mutta samalla jotenkin hengettömiä. Parasta elokuvassa on ehdottomasti Laura Birn, joka vahvalla näyttelijäsuorituksellaan tekee ristiriitaisesta Aliidesta uskottavan ja elävän hahmon. Kokenut Tandefelt päähenkilön iäkkäämpänä painoksena on myös erittäin hyvä, ja kiitettävästi suoriutuu nuori Pilkekin hankalasta roolistaan. Virolainen Kristjan Sarv Zaran parittajana ja Tomi Salmela Aliidea piinaavana miliisinä tekevät vakuuttavat pahisroolit. Kososta ja Franzénia katsellessa sen sijaan mieleen hiipii ajatus, että hohhoijaa, taasko nämä. Jarmo Mäkinen parittajan apurina ei sekään järin mielikuvituksellinen roolitusratkaisu ole. Tuomas Kantelisen score kuulostaa siltä kuin se olisi sävelletty elokuvamusiikkikurssin oppikirjan "Draama ja epookki" -lukua tunnollisesti päntäten. (10.9. Flamingo)

+ vahva pohjatarina
+ hyvät pääosanäyttelijät
− aitouden tuntua jää kaipaamaan

★★★★★


perjantai 7. syyskuuta 2012

Dickens Before Sound


Käsittelyvuorossa on British Film Instituten viime vuonna julkaisema tupla-DVD Dickens Before Sound. Kuten julkaisun nimestäkin on helposti pääteltävissä, kyseessä on varhaisista Charles Dickens -filmatisoinneista koostuva elokuvahistoriallinen aarrearkku. Oman aikansa englantilaista yhteiskuntaa satiirisissa ja dramaattisissa tarinoissaan kuvannut Dickenshän on epäilemättä yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista (britti)kirjailijoista. Filmatisointien määrässäkin se näkyy: vuoteen 1927 mennessä Dickensin kirjoista oli tehty yhteensä jo satakunta valkokangassovitusta, joista ikävä kyllä vain noin kolmannes on säilynyt meidän päiviimme. Yksi syy Dickensin suosioon elokuvantekijöiden keskuudessa niin mykkäkaudella kuin myöhemminkin lienee ollut se, että tämä mielikuvitusrikas partaveikko oli nimenomaan erityisen taitava kertoja. Esimerkiksi pitkän kertomuselokuvan merkittävimpänä uranuurtajana pidetty D.W. Griffith on sanonut, että hänen kerrontatekniikkansa on pitkälti Dickensin kirjoista omaksuttu. Edellämainitun valossa onkin aika hämmästyttävää, ettei Griffith itse kuitenkaan toteuttanut uransa aikana kuin yhden suoranaisen Dickens-sovituksen, tältäkin kokoelmalta löytyvän yksikelaisen The Cricket on the Hearth -filmin (USA 1909).

BFI:n lähtökohtana on ollut koota DVD omista arkistoistaan löytyvistä brittituotannoista, mutta onneksi tätä ideaa ei ole orjallisesti noudatettu. Näin on saatu mukaan ensinnäkin mainittu Griffithin teos, joka on toteutukseltaan jo aavistuksen "elokuvallisempi" kuin muut aikalaisensa, sekä toisaalta varhaisin säilynyt kaksikelainen Dickens-filminnös Nicholas Nickleby (USA 1912) ja vielä valikoiman ainoana kokopitkänä Frank Lloydin ohjaama Oliver Twist (USA 1922). Elokuvahistoriallisesti arvokasta ja mielenkiintoista lainatavaraa on myös DVD:n aloittava kahdeksanminuuttinen taikalyhtyesitys Gabriel Grub – or, The Goblins who Stole a Sexton, jossa piirrosdioja, ääneenluentaa, musiikkia ja erilaisia tehokeinoja hyödyntäen kerrotaan yhdestä Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit -kirjan episodista. Vastaavanlaiset taikalyhtyesitykset olivat suosittuja jo Dickensin elinaikana (1812–1870), ja vaikka yleisesti toisin luullaan, tämä elokuvan esiasteena pidetty viihteen muoto jatkoi eloaan ja kehittymistään elokuvan rinnalla aina 1910-luvulle asti. Juuri tämä kyseinen taikalyhtyesitys on valmistettu vuosien 1880 ja 1910 välisenä ajanjaksona, sen tarkempaa tietoa sen alkuperästä ei ole.

David Copperfield

DVD:llä mukana olevista elokuvanäytteistä (ja kaikista säilyneistä Dickens-filmatisoinneista) varhaisin on R.W. Paulin tuottama ja W.R. Boothin ohjaama Scrooge; or, Marley's Ghost (Britannia 1901). Säilynyt neliminuuttinen pätkä käsittää noin puolet alkuperäisestä filmistä, joka tekoajankohtaansa nähden oli jo varsin kunnianhimoinen tuotos pyrkiessään viidellä kohtauksella kattamaan koko tämän jouluisen tarinan päätapahtumat. Ilmaisu siinä toki on vielä aika kömpelöä. Vaikka kutakin kohtausta edeltävässä välitekstissä aina selitetäänkin mitä kohtauksessa tulee tapahtumaan, on katsojan tunnettava hahmot ja tarina entuudestaan saadakseen jutusta mitään tolkkua.

J. Stuart Blacktonin Vitagraph-yhtiölle ohjaama Oliver Twistin versio (USA 1909) ei ole kerronnallisesti kovinkaan paljon kehittyneempi, mutta melko ansiokkaasti kohtalon riepotteleman orpopojan tarina on siinä kuitenkin saatu puristettua pariinkymmeneen kohtaukseen ja yhdeksään minuuttiin. Nancyn murha kuvataan jopa aika tyylikkäästi siten, että itse verityö tapahtuu huoneessa jonne kamera ei "näe". Jo mainittu The Cricket on the Hearth poikkeaa samana vuonna valmistuneesta ja suunnilleen samanmittaisesta Oliver Twististä tyylillisesti muun muassa siten, että kuvia on enemmän ja väliteksejä vähemmän, kuva-alaa hyödynnetään myös syvyyssuunnassa ja leikkausta käytetään innovatiivisesti kahden samanaikaisen toiminnan näyttämiseen (paralleelileikkaus). Kolmas saman vuoden näyte, David Aylottin Williamson Kinematograph Companylle ohjaama The Boy and the Convict (Britannia 1909, 12''), taas noudattaa Oliver Twistiäkin orjallisemmin 1 väliteksti + 1 kuva = 1 kohtaus -kaavaa, ollen sitä huomattavasti hitaampi rytmiltään. Nuoren pojan ja vankikarkurin kohtaamisesta ja sen kauaskantoisista seurauksista kertova stoori on vapaa tulkinta Suurista odotuksista, vaikka ei se henkilöhahmojen nimistä eikä krediiteistä käy ilmi.


1910-luvulta DVD:llä on kolme näytettä. Edwin Thanhouserin tuottama ja George O. Nicholsin ohjaama Nicholas Nickleby on kuvakerronnallisesti jo melko edistyksellinen sikäli, että siinä on useita kuvakoon ja -kulman vaihdoksia kohtausten sisälläkin. Elokuva tiivistää paksun romaanin tapahtumat kahteenkymmeneen minuuttiin, joten aika ronskia juonen oikomista siinä on tietysti pitänyt harrastaa. Jonkinlaisen tolkun tarinasta tässäkin muodossa silti saa. Larry Trimblen Vitagraphille ohjaamasta The Pickwick Papers -leffasta (Britannia/USA 1913) on mukana ensimmäinen episodi The Honourable Event. Alunperin elokuva käsitti kolme kirjan eri kohtiin perustunutta episodia, joista kukin oli yhden kelan mittainen. Kerronta tässä väärinkäsitys-teemaisessa tapakomediassa noudattaa taas tuttua otos per kohtaus -kaavaa. Pickwickiä esittävä John Bunny oli aikansa kuuluisimpia koomikoita, mutta vuonna 1915 tapahtuneen kuolemansa jälkeen hän vaipui nopeasti unholaan. Thomas Bentleyn täyspitkästä David Copperfieldistä (Britannia 1913) on DVD:llä vain kahdeksan minuutin katkelma. Näytteen perusteella tässä ensimmäisessä brittifeaturessa on ainakin komeita maisemaotoksia ja joissakin kohdissa kamera jopa liikkuu hieman. Lähdeteosta kunnioitetaan silläkin tavalla, että väliteksteissä käytetään suoria ensimmäisen persoonan lainauksia kirjasta.

Frank Lloydin ohjaama, Jackie Cooganin ja Lon Chaneyn tähdittämä 74-minuuttinen Oliver Twist vuodelta 1922 on DVD:n helmi. Tämä Jackie Coogan Productionsin tuotos on tietenkin tehty mittojen mukaan 7-vuotiaalle päätähdelleen, joka edellisvuonna oli valloittanut maailman elokuvakatsojien sydämet "Chaplinin poikana" ja jonka markkina-arvoa isä-Coogan pyrki maksimaalisesti hyödyntämään. Mainitusta seikasta johtuen Oliverin hahmossa on ehkä enemmän coogania kuin dickensiä, mutta joka tapauksessa Coogan tekee jälleen ilmiömäisen roolisuorituksen ja elokuvaa pidetään yhtenä parhaista tämän kymmeniä kertoja filmatun tarinan valkokangasversioista. Kovin rikkaaseen henkilökuvaukseen teoksessa ei toki edes pyritä, mutta vallan viihdyttävä se on ja rasavilli-Cooganin päästessä vauhtiin hetkittäin myös hauska. Uransa huippuvaihetta vasta lähestyvä Lon Chaney esittää ilkeää Faginia miltei liiankin antaumuksellisesti, yrittäen karikatyyrimäisellä suorituksellaan varastaa show'n Cooganilta siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämänkin kauniin elokuvan uskottiin iäksi kadonneen, kunnes siitä 1970-luvulla löytyi välitekstittämätön kopio, joka Cooganin ja – alkuperäisnegatiivin sen sisältämän hopean takia polttaneen – tuottaja Sol Lesserin avustuksella sitten restauroitiin esityskuntoon. Suurenmoista, että tämä kuten muutkin DVD:llä mukana olevat filmit on saatu pelastettua.

BFI:n arkistoista on täytteeksi kaivettu vielä Frank Millerin ja Harry B. Parkinsonin ohjaama dokumentti Dickens' London (Britannia 1924, 12'') sekä neliminuuttinen Bransby Williamsin monologi Hugh Croisen ohjaamasta Grandfather Smallweed -äänielokuvasta (Britannia 1926–1929). Viimemainittu näyte toimii oivana esimerkkinä siitä miten kömpelöitä varhaisimmat äänifilmit olivat, verrattuna vaikkapa kerronnallisesti juohevaan vuoden 1922 Oliver Twistiin.

Plussat, miinukset ja tähdet kokonaisuudelle:

+ kiehtova kurkistusikkuna elokuvan varhaishistoriaan
+ laadukkaat esittelytekstit kaikista filmeistä
+ Jackie Coogan Oliver Twistinä, Lon Chaney Faginina
− kommenttiraita vain The Cricket on the Hearthissa

★★★★★