Alkutalven uutuuselokuvia

Kate (Charlotte Rampling) ja Geoff (Tom Courtenay)
ovat olleet naimisissa 45 vuotta. (Kuvalähde: Finnkino)

45 vuotta (2015)
45 Years, Britannia
Ohjaus Andrew Haigh

Ehdinpäs vielä ennen Maxim-elokuvateatterin remonttia käydä katsomassa siellä tämän hienon, melankolisen brittidraaman, joka osoittaa, että käsittelemättä jääneet asiat saattavat palata hiertämään avioliittoa vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Minutkin se sai pohtimaan, kuinka vahvoille perustuksille oma vielä melko tuore liittoni rakentuu. Andrew Haighin kirjoittama ja ohjaama apeankaunis elokuva kertoo lapsettomaksi jääneestä eläkeläispariskunnasta, joka valmistautuu juhlimaan isosti 45-vuotista yhteiseloaan. Tai ainakin vaimo Kate (Charlotte Rampling) valmistautuu. Aviomies Geoff (Tom Courtenay) ei ole asiasta ihan yhtä innoissaan, varsinkaan sen jälkeen kun yllättäen saapunut kirje palauttaa hänen mieleensä katkeran muiston menneisyydestä, ajasta ennen Katea. Kirjeen mukaan Geoffin nuoruudenrakastetun ruumis on löytynyt Alpeilta niin sanotusti hyvin säilyneenä – "sen näköisenä kuin hän oli silloin" – ja nyt hänen pitäisi mennä tunnistamaan ruumis. Vaikka kumpikin puoliso reagoi asiaan näennäisen tyynesti, mielissä mitä ilmeisimmin kuohuu. Haamu menneisyydestä asettuu ikään kuin henkiseksi muuriksi pariskunnan väliin. Huolella valmisteltuja juhlia ei voi enää peruuttaa, mutta herää kysymys, onko sittenkään mitään juhlittavaa.

Ramplingin ja Courtenayn nyanssirikkaat näyttelijäsuoritukset ovat tämän pienimuotoisen, vahvatunnelmaisen elokuvan suola. Käsikirjoituksen pohjana oleva David Constantinen novelli on saanut inspiraationsa uutisesta, jossa kerrottiin 70 vuotta kadoksissa olleen retkeilijän ruumiin löytymisestä Alpeilta vastaavalla tavalla hyväkuntoisena. Suositellaan lämpimästi. (5.1. Maxim 1)

+ koskettava tarina
+ lihaisat henkilöhahmot
+ erinomaiset pääosasuoritukset
+ vahva tunnelma

★★★★★

The Revenant: Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) on sitkeämpää
tekoa kuin kukaan kollegoista aavistaa. (Kuvalähde: Finnkino)

The Revenant (2015)
The Revenant, USA
Ohjaus Alejandro G. Iñarritu

Alejandro González Iñarritu ja hänen uusi elokuvansa ovat tänäkin vuonna Oscar-kisan suosikkeja, niin kuin ovat myös sen pääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio ja nyt jo kolmatta peräkkäistä Oscar-pystiään tavoitteleva kuvaajavirtuoosi Emmanuel Lubezki. Varsinkin DiCaprio pistää fyysisesti rankassa roolissaan itsensä semmoisella tavalla likoon, että tavallista kovempi homma kilpailijoilla onkin hänet päihittää.

Hurjan selviytymis- ja kostotarinan taustalla on tositapaus 1820-luvun Missourilta, nykyisen Etelä-Dakotan alueelta. Leo esittää turkismetsästäjä Hugh Glassia, joka jouduttuaan karhun raatelemaksi jätetään tylysti erämaahan kuolemaan ennen kuin häntä ja kumppaneitaan jahtaava arikarasoturien joukkio heidät tavoittaa. Mutta tämä sankarimmepa onkin sitkeämpää tekoa kuin kukaan kollegoista osaa aavistaa. Glassia motivoi selviytymään ennen muuta halu kostaa itsekkäälle, rasistiselle Fitzgeraldille (Tom Hardy), joka vähän ennen livistämistään on vieläpä tappanut hänen puoliverisen poikansa Hawkin (Forrest Goodluck). Glassille uskollinen mutta helposti höynäytettävä Bridger (Will Poulter) ja joukkoja johtava oikeamielinen kapteeni Henry (Domhnall Gleeson) ovat tarinan muut olennaiset henkilöhahmot.

Glassin henkiinjäämiskamppailu on parhaimmillaan hiuksianostattavaa katsottavaa. Varsinkin karhupaini on toteutettu niin vaikuttavasti, että kyseinen kohtaus on varmasti omiaan lisäämään luonnosta vieraantuneiden urbaanikkojen metsäkammoa. Digitaalitekniikan saloihin vihkiytymättömän (ja jonkin verran asiaa ymmärtävänkin) se saa jälleen kerran ihmettelemään, mihin kaikkeen tämä ilmaisuväline taipuukaan.

Tarinana The Revenant ei lopulta ihan niin paljoa anna kuin mihin edellytyksiä olisi. Kahden ja puolen tunnin kestokin tuntuu sisältöön nähden hieman ylimitoitetulta. Tapahtumia jutussa kyllä piisaa, mutta henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja lopputulema on aika odotetunlainen. Mielellään tällaista komeissa vuoristomaisemissa tapahtuvaa seikkailua silti aina katsoo, varsinkin kun ruorissa on pitkiin otoksiin mieltynyt ohjaaja ja hänellä työparinaan Lubezkin kaltainen taikuri. Myös näyttelijät onnistuvat hyvin. DiCaprion lisäksi varsinkin Tom Hardy esiintyy vahvasti edukseen, saaden pienin elein tuotua mukavasti luonnetta melko yksioikoiseen pahiksen rooliinsa. Poulterinkin roolisuorituksesta vaikutuin. (3.2. Bio Rex Espoo)

+ hiuksianostattava karhupaini
+ upeasti kuvatut erämaamaisemat
+ Leonardo DiCaprio elämänsä roolissa
− ohuehkot henkilöhahmot

★★★★★

Alice (1988) (Blu-ray)

Neco z Alenky (Liisa ihmemaassa), Tšekkoslovakia/Sveitsi/Britannia/Länsi-Saksa
Ohjaus Jan Švankmajer

Aletaanpa vähitellen käydä läpi myös näitä oman blu-ray-kokoelmani aarteita. Ensimmäisenä vuoron saa omalaatuinen tšekkitulkinta äskettäin pyöreitä vuosia täyttäneestä satuklassikosta. Charles Lutwidge Dodgsonin alias Lewis Carrollin kirjoittama Liisan seikkailut ihmemaassahan julkaistiin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1865. Siitä pitäen se on innoittanut niin lapsia kuin heidän vanhempiaankin ja myös lukuisia elokuvantekijöitä kaikkialla maailmassa. Kokeellisilla lyhytfilmeillä 1960-luvun alusta alkaen uraa luoneelle Jan Švankmajerille se tarjosi 1980-luvulla aihion ensimmäisen pitkän elokuvansa käsikirjoitukseen.

Tämä Alice on esitetty Suomessa televisiossa Liisa ihmemaassa -nimisenä, mutta tuo nimi johtaa mielestäni vähän harhaan. Kyseessä ei nimittäin ole niinkään elokuvaversio Carrollin sadusta kuin Švankmajerin omien lapsuuskokemusten läpi suodattunut tulkinta siitä (alkukielisen nimen suora käännös olisi suunnilleen "Jotakin Liisasta"). Vaikka elokuvan alussa Liisa (eli tšekkiläisittäin Alenka) sanookin, että "näette nyt lapsille tarkoitetun elokuvan... ehkä", niin lastenelokuva Alice nimenomaan ei ole. Ainakaan ihan pienille lapsille juuri ennen nukkumaanmenoaikaa sitä ei kannata näyttää. Paremminkin Alice on aikuisille suunnattu elokuva lapsen kokemusmaailmasta ja sellaisena vallan erinomainen. Elokuvan nyrjähtäneessä tunnelmassa on jotakin etäisesti tuttua. Se muistuttaa häiritsevällä tavalla lapsena näkemiämme unia ja on myös samalla tavalla todentuntuinen kuin ne. Lasten unethan ovat... hyvin todentuntuisia.

Kaikesta huolimatta Alice noudattaa Carrollin kertomuksen päälinjoja melko uskollisesti. Jotkut olennaiset hahmot kuten Irvikissa tästä tosin puuttuvat. Alussa näemme Liisan tylsistyneenä joen partaalla kirjaa lukevan kaitsijansa (jonka kasvoja emme näe) seurassa heittelemässä kiviä veteen. Pian olemme siirtyneet sisätiloihin sekalaista rojua täynnä olevaan huoneeseen, jossa Liisa havahtuu, kun lasisen näyttelylaatikon täytetty kani alkaa elehtiä. Se pukee itselleen vaatteet, ottaa vatsastaan (!) esiin taskukellon, putsaa sahajauhot sen päältä pois, toteaa olevansa myöhässä ja lähtee lipettiin. Hämmästynyt ja utelias Liisa tietysti seuraa perässä ja tulee näin alkavalla seikkailullaan kohtaamaan mitä kummallisempia ilmestyksiä. Tai oikeammin omasta elinympäristöstä tuttuja esineitä ja asioita jotka vain ovat muuttuneet – eläviksi. Porttina ihmemaahan toimii dalimaisessa unimaisemassa seisovan vanhan koulupulpetin vetolaatikko.

Elokuva on toteutettu live actionia ja stop motionia yhdistellen siten, että Liisan roolin vetää Kristýna Kohoutová -niminen pikkutyttö, kun taas kaikki muut tarinan hahmot ovat... hmm... erilaisia animoituja asioita. Švankmajer on tosiaankin antanut mielikuvituksensa liidellä vapaasti niitä luodessaan. Verraton hahmo on esimerkiksi sukasta tehty perhostoukka, joka itse neuloo silmänsä kiinni käydessään levolle. Hullu Hatuntekijä puolestaan on Alicen hahmoista se, joka selvimmin kytkee elokuvan Švankmajerin taiteen alkujuuriin: perinteikkääseen ja maailmankuuluun tšekkiläiseen nukketeatteriin.

Toinen vähintään yhtä tärkeä vaikutin ohjaajan uralla on ollut surrealismi. Kommunistihallinnon aikana Švankmajer oli sen vuoksi viranomaisten silmissä hankala tapaus niin kuin kaikki muutkin taiteilijat, jotka eivät asettuneet ruotuun. 80-luvulla ohjaajalta kiellettiinkin elokuvien tekeminen joksikin aikaa. Mutta tuonkin ajan idearikas taiteilija käytti hyödyksi valmistelemalla ensimmäistä pitkää elokuvaansa Alicea ja hankkimalla sille kansainvälisen rahoituksen. Yhteistuotantoihin järjestelmä suhtautui aina myönteisesti muun muassa siksi, että ne toivat maahan arvokasta länsivaluuttaa. Sen ansiosta tämä poliittistakin sanomaa epäilemättä sisältävä lapsekkaan mielikuvituksen ja vapaan hengen ylistys saatiin toteutettua.

+ persoonallinen tulkinta klassikkosadusta
+ voimakas, unenomainen tunnelma
+ mielikuvituksen ja elokuvallisen kekseliäisyyden juhlaa
– edellyttää ehkä alkuperäistarinan tuntemusta avautuakseen täysin

★★★★★

Blu-ray

Katsoin Alicen BFI:n tuplaformaattijulkaisulta, joka sisältää elokuvan sekä blu-ray- että DVD-muodossa. Ainakin blu-ray-versio on teknisesti erittäin korkeatasoinen niin kuin BFI:ltä on lupa odottaa. Olin tosin huomaavinani pientä säröilyä joissakin kohdin ääniraitaa, mutta ehkä vain kuvittelin. Kuvalähteenä on ollut alkuperäinen 35-millinen välipositiivi, joka on skannattu 2K-laatuisena ja käsitelty teräväpiirtoisena. Kuvasuhde on 1.33:1, ääniformaatti mono 2.0. Alkuperäisen tšekinkielisen ääniraidan lisäksi tarjolla on englanninkielinen dubbaus. Tekstitys on saatavilla vain englanniksi. Englantia ja tšekkiä taitamatonkin pystyy elokuvaa silti vaivatta seuraamaan, sen verran tukevasti kerronta painottuu kuvaan ja tehoääniin.

Lisämateriaaleista kiehtovimpia ovat kaksi Quay-veljesten His Name Is Alive -yhtyeelle ohjaamaa musiikkivideota (Stille Nacht II: Are We Still Married? ja Stille Nacht IV: Can't Go Wrong Without You). Ne ovat ilmiselvästi saaneet paljon vaikutteita Švankmajerin Alicesta ja ovat omiaan herättämään kiinnostusta brittiveljesten muuhunkin tuotantoon. Hauskana kuriositeettina mukana on myös varhaisin tunnettu Liisan valkokangasesiintyminen (Alice in Wonderland, Percy Stow & Cecil M. Hepworth 1903). Ajan tavan mukaisesti se on lähinnä filmattu kuvaelma joistakin keskeisistä kohtauksista ja paikoin pahasti vaurioitunut. Muita ekstroja ovat Britannian maa- ja kalatalousministeriön sponsoroima tiedotuselokuva Alice in Label Land (1974) sekä pelkästään DVD:ltä löytyvä Cadburyn makeistehtaan mainosfilmi Elsie and the Brown Bunny (1921). Kumpikin niistä ammentaa luonnollisesti paljon Liisan seikkailuista.

Kaikkein tärkein lisuke on kuitenkin kotelosta löytyvä 31-sivuinen kirjanen, joka tarjoaa hyödyllistä taustatietoa itse elokuvasta. Kommenttiraitoja levyillä ei ole.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Vuoden 2015 parhaat

Vuonna 2015 kävin elokuvissa 19 kertaa. Se on kolme vähemmän kuin vuonna 2014 mutta kolme enemmän kuin vuonna 2013. Alla on listattuna katsomistani elokuvista kymmenen parasta. Mistäköhän johtunee, että ennestään tutut klassikot vievät listan neljä kärkisijaa ja kaupallisen levityksen saaneita uutuusleffoja on kärkikymmenikössä vain kaksi?

1.   2001: avaruusseikkailu
2.   Vertigo – punainen kyynel
3.   Tuntemattomat sankarit
4.   Pixote – heikomman laki
5.   Leviathan
6.   Miehet ilman toivoa
7.   Mouchette – raiskattu
8.   Under the Skin
9.   Birdman
10. Naisen kosto

Loppuvuoden muut leffat

The Club (2015)
El Club, Chile
Ohjaus Pablo Larraín

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisöäänestyksessä Orionin marraskuun "kuukauden elokuvaksi" valikoitui tämä synkeä ja intiimi chileläisdraama. Pablo Larraínin viides ohjaustyö ei takuulla miellytä katolista kirkkoa, sillä leffa nostaa sen toiminnasta valokeilaan seikkoja, jotka paremmin viihtyisivät hämärässä. Kysymys on kirkon tavasta hoidella ns. langenneiden pappien tapaukset: yksittäiset roskat lakaistaan maton alle sen sijaan että koko lattia pestäisiin kerralla puhtaaksi. Tai niin The Club ainakin väittää. Elokuva sijoittuu syrjäiseen chileläiseen merenrantataajamaan, jossa neljä virasta erotettua pappia ja heidän talouttaan hoitava entinen nunna viettävät eristettyä elämää luostarin ja vanhainkodin sekoitusta muistuttavissa olosuhteissa. Draama virittyy, kun viideskin pappi saapuu tähän kummalliseen kerhoon vanavedessään kulkija, joka heti kailottaa koko naapuruston kuullen, että on lapsena tullut edellisen seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Varsinaisen stoorin käynnistää viidennen papin yllättävä ratkaisu tässä kaikille kiusallisessa tilanteessa.

The Club sai Berliinin festivaalien grand jury prizen viime helmikuussa ja moni kriitikko on nostanut sen omalle vuoden parhaimpien listalleen. Ymmärrän sen hyvin, onhan tarina epätavallinen ja sisällöltään painava. Näyttelijätkin ovat hyviä. Syystä tai toisesta elokuva ei silti mitenkään erityisellä tavalla minuun kolahtanut. Käsikirjoitus on Larraínin, Guillermo Calderónin ja Daniel Villalobosin yhdessä työstämä. (28.11. Orion)

★★★★★

Vertigo – punainen kyynel (1958)
Vertigo, USA
Ohjaus Alfred Hitchcock

Harvinaista mahdollisuutta nähdä Hitchcockin arvostetuin ja ehkä henkilökohtaisin elokuva 70-milliseltä filmikopiolta isolle kankaalle heijastettuna ei sopinut missata. Ei väliä, vaikka osaan leffan juonikuvion jo entuudestaan lähes ulkoa. Vertigohan jos mikä on elokuva, joka kestää kovaakin kulutusta ja joka suorastaan vaatii toistuvia katselukertoja. Aina siitä löytää uusia ulottuvuuksia. Kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessäkin se vei maailman parhaan elokuvan tittelin tuota arvonimeä vuosikymmeniä kantaneelta Citizen Kanelta. Tällaisten todellisten klassikoiden katsominen aika ajoin on tarpeellista myös siitä syystä, että muistaisi miksi se elokuva olikaan niin hieno taidemuoto.

Tällä kertaa koin Vertigon aiempaa selkeämmin rakkauskirjeenä San Franciscon kaupungille. Tietenkin se on paljon muutakin, ennen kaikkea romanttis-psykologisena jännärinä tarjoiltu tutkielma miehisistä fantasioista ja pakkomielteisestä takertumisesta menneeseen. Hitchcockin mielenmaisemien tulkkina on neljättä ja viimeistä kertaa James Stewart. Hän esittää korkeanpaikankammoista ex-poliisia, joka saa tehtäväkseen varjostaa vanhan opiskelutoverinsa oudosti käyttäytyvää vaimoa (Kim Novak). Varjostaja tietenkin rakastuu varjostettavaan ja psyykkinen vajavuus osoittautuu kohtalokkaaksi. Mutta sitten tarina muuntuu ihan muuksi kuin miltä se aluksi näyttää. Barbara Bel Geddesillä, tulevalla Southforkin emännällä, on tärkeä sivurooli tarinan arkisempana naisena, illuusion vastapainona. Alec Coppelin käsis perustuu Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaaniin D'entre les morts (1954), josta tekijät huhujen mukaan toivoivatkin Hitchcockin innostuvan. Bernard Herrmannin score on syytä mainita erikseen yhtenä tärkeimmistä herkkua muhevoittavista ainesosista. (29.11. Bio Rex Helsinki)

★★★★★

007 Spectre
Spectre, Britannia/USA
Ohjaus Sam Mendes

Sam Mendes onnistui niin hyvin kolmen vuoden takaisessa Skyfallissa, että hänet maaniteltiin ohjaamaan toinenkin Bond-seikkailu samaan putkeen. Katsastimme uutuuden vaimon kanssa hääpäiväjuhlinnan merkeissä ja totesimme molemmat, ettei se ole edeltäjänsä veroinen. Sanotaan vaikka niin että bondeille tyypillisiä typeryyksiä on tässä enemmän ja kiehtovaa tarina-ainesta vähemmän. Pääkonnana nähtävä Christoph Waltzkin on ihmeen vaisu, ainakin verrattuna Tarantinon elokuvien Oscar-palkittuihin rooleihinsa. Myöskään "Bond-tyttö" Léa Seydoux ei pääse ihan sillä tavalla loistamaan kuin toivoisi. Hän kun on sentään lahjakkaimpia rooliin kiinnitettyjä näyttelijöitä ikinä.

Kohtuullisen viihdyttävä agenttiseikkailu Spectrekin silti on. Todellista elokuvan taikaa on koko jutun aloittavassa sekvenssiotoksessa, joka poimii Bondin (Daniel Craig) Mexico Cityn kuolleiden päivän karnevaalikulkueesta, saattaa hänet tyttönsä kanssa hotellihuoneeseen ja sieltä hotellin katolle eliminoimaan paria konnaa. Melkeinpä jo pelkästään tuon takia Spectre kannattaa nähdä. Varsinaisessa tarinassa 007 saa vastaansa alkuaikojen Bondeista tutun arkkivihollisensa Ernst Stavro Blofeldin (Waltz), jonka johtama SPECTRE-organisaatio on nyt ajan henkeä kuvastavasti kansainvälinen terroristiverkosto. Ajan henkeä kuvastaa myös 007:n edustaman vanhanaikaisen vakoilun ja modernin tietoverkkovakoilun vastakkainasettelu. Työttömyyden uhka leijuu jopa itsensä James Bondin yllä. (5.12. Bio Rex Espoo)

★★★★★

Alkusyksyn tv-leffat

Renoir
(Renoir, Ranska 2012)
Valitettavasti en ehtinyt nähdä tätä Gilles Bourdosin ohjaamaa aiheeltaan kiinnostavaa elämäkertaleffaa elokuvateatterikierroksellaan ja nytkin missasin alun. Vuoden 1915 Rivieralle sijoittuvassa taiteilijadraamassa viimeistä luomisvaihettaan elävä Pierre-Auguste Renoir ja hänen sotavammasta toipuva Jean-poikansa inspiroituvat molemmat samasta naisesta, edellisen malliksi saapuvasta hehkeästä Andréesta, josta on aikanaan tuleva Jeanin ensimmäinen vaimo. Isä-Renoiria esittää Michel Bouquet, poikaa Vincent Rottiers ja heidän yhteistä muusaansa Christa Théret. (2.9. Yle Teema)
★★★★★

Red Army
(Red Army, USA/Venäjä 2014)
Neuvostoliiton legendaarinen jääkiekkomaajoukkue kaikkine maailmanpoliittisine kytkentöineen on aiheena Gabe Polskyn mielenkiintoisessa dokumentissa, jonka keskushenkilö on tuon joukkueen kapteenina toiminut tähtipuolustaja Vjatšeslav "Slava" Fetisov. Odotin leffalta vähän enemmän mutta pieni herkkupala se on näinkin. (12.9. Yle Teema)
★★★★★

Arvottomat
(Suomi 1982)
Mika Kaurismäen esikoispitkä on yhä yksi hänen parhaistaan, paljolti kiitos pikkuveli Akin ytimekkään dialogin ja Matti Pellonpään ainutlaatuisen renttukarisman. Tarinassa Peltsin esittämä Manne pakenee Harrin (Juuso Hirvikangas) ja Veeran (Pirkko Hämäläinen) kanssa läpi Suomen perässään niin gangsterit kuin poliisitkin. "Tärkeintä on lähteminen", kuuluu yksi avainrepliikeistä. Klassikko. (19.9. Yle Teema)
★★★★★

Poikani Kevin
(We Need to Talk About Kevin, Britannia 2011)
Tilda Swintonilla ja John C. Reillyllä on poika, joka pienestä pitäen osoittautuu äidin pahimmaksi painajaiseksi. Lynne Ramsayn koulusurmateemaisessa kauhudraamassa on hyytävä tunnelma, mutta ei se minussa suuria intohimoja herättänyt. Isolta kankaalta katsottuna vaikutelma olisi saattanut olla hyvinkin toisenlainen. (25.9. Yle Teema)
★★★★★

Täyskäsi
(California Split, USA 1974)
Teeman Robert Altman -illan leffana esitettiin harvemmin nähty uhkapelikuvaus ohjaajan ensimmäiseltä kultakaudelta. Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnytkään. Taattua Altman-laatuahan pätkä on, vaikka loppuratkaisu hieman kummastuttaakin. Elliott Gould ja George Segal näyttelevät pelihimon riivaamia kumppanuksia uskottavasti. Luulen, että haluan nähdä tämän sopivan tilaisuuden tullen uudestaankin. (26.9. Yle Teema)
★★★★★

Altman
(Altman, Kanada 2014)
Täyskäden kyytipoikana esitettiin Ron Mannin ohjaama tuore dokumentti Altmanista. Puolitoista tuntia on vähän liian lyhyt aika elokuvailmaisua uudistaneen mestariohjaajan koko elämäntyön käsittelyyn, mutta on tämä sentään hyvä yritys. Leffa oli mukana myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa, mutta niihin näytäntöihin en ennättänyt.
★★★★★

Lainsuojattomat
(The Long Riders, USA 1980)
Jesse Jamesista ja hänen koplastaan kertova Walter Hillin länkkäri taitaa olla elokuvahistoriallisesti ainutlaatuinen siinä mielessä, että Jamesin, Youngerin, Millerin ja Fordin veljeksiä esittävät oikeat veljekset: James ja Stacy Keach, David, Keith ja Robert Carradine, Dennis ja Randy Quaid sekä Christopher ja Nicholas Guest. Harmi, ettei tästä aiheesta tällä kokoonpanolla ole kuitenkaan saatu aikaan tämän unohtumattomampaa lopputulosta. Muistikuvaa ei ole siitä että olisin nähnyt pätkän aiemmin. (3.10. Yle TV2)
★★★★★

Citizenfour
(Citizenfour, USA 2014)
Tämän syksyn Docventures-kauden käynnisti tietomurtaja Edward Snowdenista kertova Laura Poitrasin dokumentti, joka palkittiin Oscarillakin viime keväänä. Ja syystä: elokuva koukuttaa hyvän vakoilujännärin lailla. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★

Pikku Quinquin
(P'tit Quinquin, Ranska 2014)
Cahiers du cinéma -lehden kriitikot nimesivät viime vuoden parhaaksi ranskalaiselokuvaksi tämän Bruno Dumontin ohjaaman tv-minisarjan, joka kertoo uneliaassa pohjoisranskalaisessa kylässä tapahtuvasta raakojen murhien sarjasta ja niiden poliisitutkimuksista. Juttu on kieltämättä mainio, joskin myös varsin ahdistava. Brutaaleimmat käänteet ovat nimittäin todella brutaaleja ja kaiken kukkuraksi myös uskottavia. No, aimo annos varsin omintakeista huumoriakin mukana kyllä on. Tapahtumat nähdään rasavillin maalaistalon pojan Quinquinin (Alane Delhaye) ja hänen parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Eve-tytön (Lucy Caron) vinkkelistä. Ehkä muistettavin hahmo on kuitenkin murhatutkimuksia vetävä ylikomisario Van der Weyden, jota esittävä Bernard Pruvost (amatööri hänkin niin kuin elokuvan kaikki näyttelijät) on saanut luotua itselleen persoonallisen tavaramerkin tahdottomista kasvojenliikkeistä. Hahmo on vähän kuin yhdistelmä Columboa, Fernandelia ja Albert Einsteinia. Elokuvan vähän lyhyempi valkokangasversio sai Suomen ensi-iltansa R&A -festareilla syyskuussa. Olisi mukava päästä näkemään sekin. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★

Tämä ei ole elokuva
(In film nist, Iran 2010)
Kotiarestiin tuomitun iranilaisen elokuvaohjaajan Jafar Panahin omalaatuinen puheenvuoro häilyy elokuvan ja videopäiväkirjan rajamailla. (21.10. Yle Teema)
★★★★★

Rannalla aamunkoitteessa
(La mer à l'aube, Ranska/Saksa 2011)
Ranska 1941: ryhmä kommunisteja tappaa saksalaisen upseerin, kostotoimena 150 ranskalaista sotavankia määrätään teloitettavaksi. Volker Schlöndorffin tosipohjaista sotadraamaa ei voi olla vertaamatta televisiossa pyörineeseen Ranskalainen kylä -sarjaan, jonka näyttelijöistä Philippe Résimont, Martin Loizillon ja Christopher Buchholz ovat mukana tässäkin. Elokuva ei kuitenkaan yllä lähellekään sarjan tasoa luonnekuvausten rikkaudessa eikä intensiteetissä. Päähenkilöä, muiden mukana teloitettavaksi joutuvaa 17-vuotiasta Guy Môquet'ta, esittää Léo-Paul Salmain. Aina mainio Jean-Pierre Darroussin nähdään papin roolissa, ja Perikadossa unohtumattomasti Goebbelsia näytellyt Ulrich Matthes on nyt tätä huomattavasti maltillisempi natsi. (24.-25.10. Yle Areena)
★★★★★

007 Skyfall
(Skyfall, Britannia/USA 2012)
James Bond (Daniel Craig) ui syvissä vesissä Sam Mendesin ohjaamassa agenttiseikkailussa, joka toisenkin silmäyksen jälkeen on vahva ehdokas Bond-sarjan tähän mennessä parhaaksi tuotokseksi. Tv-katselu käy myös hyvästä lämmittelystä juuri ensi-iltaan saapuneelle Spectrelle. (31.10. Nelonen)
★★★★★

Birdman (2014)

Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance), USA
Ohjaus Alejandro González Iñárritu

Vihdoin sain katsotuksi viimekeväisen parhaan elokuvan Oscarin voittajan. Alejandro González Iñárritun elokuvallisesti kekseliäs Broadway-draama käsittelee veikeällä tavalla elokuvan ja teatterin, viihteen ja taiteen sekä suosion ja arvostuksen välisiä suhteita. Entinen Batman-tähti Michael Keaton – mainio roolitus! – esittää supersankarielokuvilla maineensa luonutta näyttelijää, jota teatteripiireissä ei ole koskaan otettu vakavasti. Korjatakseen tuon asian ja karistaakseen Lintumiehen siivet lopullisesti harteiltaan tämä Riggan on tuomassa näyttämölle omaa sovitustaan Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Mutta asiat eivät tietenkään suju niin kuin ohjaaja-päätähti-rahoittaja haluaisi. Eikä Lintumieskään niin vain jätä kaveria rauhaan.

Keaton on saanut tukun palkintoja ja uran ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tästä roolisuorituksestaan. Varsin hyvä veto se onkin, ja erinomaisia ovat myös muut pääosien esittäjät. Etenkin aina luotettava Edward Norton Rigganin ammatillisesti haastavana metodinäyttelijänä, jolle lavalla kaiken pitää olla todellista, sekä Emma Stone Rigganin päihdeongelmaisena tyttärenä ja assistenttina vangitsevat katseet. Maininnan arvoisia ovat myös Zach Galifianakis tuottajana, Andrea Riseborough Rigganin tyttöystävänä ja Naomi Watts Broadway-debyyttiinsä suurin odotuksin valmistautuvana toisena naisnäyttelijänä. Pisteenä i:n päällä on vielä Lindsay Duncanin pikkurooli kaikkien hyviä kritiikkejä halajavien teatteri-ihmisten pahimpana painajaisena.

Oscarit Birdmanille myönnettiin paras elokuva -kategorian lisäksi ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Iñárritusta tuli näin peräjälkeen toinen ohjaus-Oscarin voittanut meksikaani Alfonso Cuarónin jälkeen, joka palkittiin viime vuonna Gravitystä. Huomiomme ansaitsee se seikka, että näitä kahta visuaalisesti innovatiivista elokuvaa yhdistää sama kuvaaja, niin ikään meksikolainen Emmanuel Lubezki. Hänet Oscar-akatemia palkitsi kummallakin kerralla ja voidaan sanoa että täysin ansaitusti.

Birdmanin "juttu" on nimittäin se, että loppupuolelle ajoittuvaa lyhyttä montaašijaksoa lukuunottamatta elokuva näyttää muodostuvan yhdestä katkeamattomasta otoksesta. Idea ei ole uusi, sitähän kokeili jo muuan herra Hitchcock aikoinaan, mutta erikoista on se että yhden otoksen illuusio säilyy, vaikka tapahtumat sijoittuvat usean vuorokauden aikajänteelle ja välillä käydään liitelemässä New Yorkin ylläkin. Jatkuvuusleikkaus on tässä ikään kuin määritelty uudelleen.

Mainitunkaltaisessa teknisessä briljeerauksessa on usein vaarana se, että puut näkyvät mutta metsä ei. Hyvä käsis, terävä ohjaus ja loistavat näyttelijät pitävät Birdmanin kuitenkin melko hyvin reitillään. Itse tarina ei loppujen lopuksi ihmeempiä jälkiä minuun jättänyt, mutta kyllä tämä kiistatta keskivertoa säväyttävämpi Hollywood-viihdyke on. (17.10. Kino Myyri)

+ vetävä tarina
+ intensiiviset näyttelijäsuoritukset
+ loistelias visuaalinen toteutus
– "se jokin" puuttuu

★★★★★

Muut alkusyksyn leffat

La Sapienza (2014)
La Sapienza, Ranska/Italia
Ohjaus Eugène Green

Espoo Ciné -festivaalille kerkesin tänä vuonna katsomaan yhden elokuvan. Yhdysvalloissa syntyneen mutta Ranskaan asettuneen Eugène Greenin viidettä pitkää leffaa La Sapienzaa voisi luonnehtia vaikkapa arkkitehtuurin maailmaan sijoittuvaksi tutkielmaksi hengen ja materian suhteesta. Toisaalta siinä on myös kysymys nuoruuden innon (lue: luovuuden) ja iän tuoman kokemuksen (lue: kaavoihin kangistumisen) välisestä vuoropuhelusta. Tarinan päähenkilö on menestynyt ja palkittu ranskalainen arkkitehti Alexandre (Fabrizio Rongione), joka matkustaa Italiaan kirjoittaakseen kirjan ihailemastaan barokkiajan ammattiveljestään Francesco Borrominista. Matkalle lähtee mukaan myös hänen psykologivaimonsa Aliénor (Christelle Prot) tarkoituksenaan puhaltaa uutta eloa pariskunnan hiipuneeseen suhteeseen. Maggiorejärven seutuvilla suunnitelmat muuttuvat, kun pariskunta tapaa nuoren Godfredon (Ludovico Succio) ja hänen mystisestä sairaudesta kärsivän sisarensa Lavinian (Arianna Nastro). Kun Aliénorille selviää, että myös Godfredon tähtäimessä on arkkitehdin ura, hän kehottaa miestään ottamaankin tämän matkakumppanikseen. Sillä välin hän itse huolehtisi siskosta. Pidin elokuvan mietiskelevästä sävystä ja omaperäisestä – sanoisinko barokkisesta – tyylistä, jonka tunnusmerkkejä ovat symmetriset kuvasommitelmat, suoraan kameraan katsovat henkilöt ja ilmeettömästi lausutut repliikit. Mukava oli myös nähdä minulle erityisesti Ranskalainen kylä -sarjasta tutuksi tullut Fabrizio Rongione tällaisen tyylipuhtaan taide-elokuvan pääosassa. Ei pätkä lopulta ihan niin suurta vaikutusta silti tehnyt kuin odotin. (30.8. Kino Tapiola)

★★★★★

Lakko (1925)
Stachka, Neuvostoliitto
Ohjaus Sergei Eisenstein

KAVI juhlisti uusimman elokuvansa Eisensteinista tehneen Peter Greenawayn Suomen-vierailua Greenaway & Eisenstein -teemapäivällä, jonka Eisenstein-elokuvana esitettiin brittiohjaajan itsensä valitsemana venäläisen montaašimestarin esikoispitkä Lakko. Ei elokuvasta hirveän paljon mieleeni jäänyt, mutta kyllähän tällaisen klassikon näkeminen aina tekee hyvää filmihullun itsekunnioitukselle. (Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnyt.) Elokuva kertoo väkivaltaiseen yhteenottoon johtavasta lakosta metallitehtaassa tsaarinaikaisella Venäjällä. Päähenkilöitä ei ole vaan sankareita ovat työläiset kollektiivisesti ja konnia johtoportaan edustajat. Silkkaa kommunistista propagandaa siis mutta myös erittäin innovatiivista elokuvakerrontaa. Erityisen kuuluisa on loppupuolelle sijoittuva jakso, jossa niskuroivien työläisten nujertaminen rinnastetaan eläinten teurastamiseen. (1.9. Orion)

★★★★★

Eisenstein in Guajanuato (2015)
Eisenstein in Guajanuato, Alankomaat/Meksiko/Suomi/Belgia/Ranska
Ohjaus Peter Greenaway

Heti Lakon perään näytettiin Greenawayn uutuus, jonka tapahtumat pyörivät Sergei Eisensteinin toteutumattoman elokuvahankkeen ympärillä Meksikossa vuonna 1931. Todellisuuspohjaa jutulla tosin ei ole kuin nimeksi. Päähuomion saa Eisensteinin rakastuminen oppaaseensa, naimisissaolevaan mieheen, joka leffan mukaan saa juhlitun ohjaajaneron vapautumaan seksuaalisesti viemällä hänen poikuutensa. Parasta pätkässä on suomalaisen Elmer Bäckin antaumuksellinen pääosasuoritus, joka pitää sisällään muun muassa harvinaisen ronskia sukukalleuksien esittelyä. Joitakin vallan mainioita visuaalisia ideoitakin elokuvassa ohjaajalle tyypillisesti on. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Eisenstein in Guajanuato on kokonaisuutena tavattoman teennäinen. Arvosana jää pyörimään jonnekin kahden ja kolmen tähden välille. (1.9. Orion)

★★★★★

Whiplash (2014)
Whiplash, USA
Ohjaus Damien Chazelle

Damien Chazellen musiikinopiskeludraama on viime vuonna valmistuneista amerikkalaiselokuvista kehutuimpia ja palkituimpia. Lienevätköhän omat odotukseni olleet liian korkealla vai mistäköhän johtunee, ettei se kuitenkaan tehnyt minuun kovin ihmeellistä vaikutusta. Onhan pätkä kieltämättä hyvin tehty, ja varsinkin J. K. Simmonsin Oscar-palkittu roolisuoritus oppilaistaan kaiken mehun puristavana jazzmaikkana on kaiken saamansa suitsutuksen väärti. (Leikkauksesta ja äänimiksauksesta myönnetyt Oscarit ymmärrän hyvin myös.) Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että olen nähnyt tämän saman stoorin jo ties kuinka monta kertaa aiemmin vähän eri tavalla paketoituna vain. Yksi yllättävä, melkein säpsähdyttäväkin käänne jutussa tosin on, mutta sekään ei lopulta vie tarinaa odottamattomaan suuntaan. Lisäksi vierastan elokuvan edustamaa ajattelumallia, jonka mukaan ihmisen arvo mitataan hänen saavutuksillaan ja sosiaalisella statuksellaan. Toki sen pointin sisäistän minäkin, että saavuttaakseen jotain suurta on oltava valmis tekemään uhrauksia ja haettava omia äärirajoja. Pääosassa kunnianhimoisena jazzrumpaliopiskelijana nähtävä Miles Teller ei ehkä niitä äärirajoja ole ihan tavoittanut, vaikka tekeekin ihan kelpo roolisuorituksen. Perushyvä leffa tämä siis on mutta odotin enemmän. Musaraita on luonnollisesti upea. (12.9. Kino Myyri)

★★★★★

The President (2014)
The President, Georgia/Ranska/Britannia/Saksa
Ohjaus Mohsen Makhmalbaf

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta ensimmäisenä silmieni eteen osui tämä pariisilaistuneen iranilaisohjaajan Georgiassa kuvaama yhteiskuntasatiiri. Idea on erinomainen: elokuva kertoo vallankumouksesta kuvitteellisessa diktatuurissa valtansa yhtäkkiä menettäneen ex-hallitsijan ja hänen kuusivuotiaan pojanpoikansa näkövinkkelistä. Parivaljakko joutuu pakenemaan henkensä edestä, kun kumoukselliset ottavat pääkaupungin haltuunsa vaatien entistä sortajaansa perheineen tilille. Poika tietenkään ei ymmärrä mistään mitään vaan kuvittelee koko homman olevan leikkiä. Katsoja puolestaan joutuu puntaroimaan suhtautumistaan mieheen, joka tämän hellyttävän lapsen silmissä on kaikkivoipa sankaripappa mutta jonka muut näkevät poliittisia vastustajiaan armotta teloituttaneena hirmuhallitsijana. Esiin nousee aina ajankohtainen kysymys siitä, onko väkivalta missään tilanteessa ratkaisu. Vaikuttavimmillaan elokuva on ihan lopussa, kun Dachi Orvelashvilin hienosti näyttelemälle pikkumiehelle alkaa valjeta, ettei kyse olekaan leikistä. Ja mikä vielä pahempaa: ettei isoisästä (Misha Gomiashvili) olekaan tämän ikävän "leikin" lopettajaksi. Pienet epäuskottavuudet aiemmassa juonenkulussa laimentavat kuitenkin kokonaisvaikutelmaa. (21.9. Kino Engel 1)

★★★★★

Jauja (2014)
Jauja, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Alankomaat
Ohjaus Lisandro Alonso

Nelikymppisen argentiinalaisohjaajan viides pitkä leffa kiinnosti nähdä muun muassa siksi, että sen on kuvannut Aki Kaurismäen uskollisena työparina parhaiten tunnettu Timo Salminen. Toinen vaikutin oli Sight & Sound -lehden taannoinen kriitikkoäänestys, jossa Jauja ylsi viime vuoden elokuvien kärkikymmenikköön. Niin hyväksi minä en tekelettä kokenut, mutta ainakin se on hyvin omalaatuinen ja tavattoman kauniisti kuvattu, kuin eloon herännyt kokoelma 1900-luvun vaihteen värivalokuvia. Kubrickia voisi tyylin perusteella veikata ainakin yhdeksi ohjaajan esikuvaksi, joskaan en hämmästyisi vaikka kuulisin että innoitusta on haettu myös joistakin John Fordin länkkäreistä (tämä on minun ensikohtaamiseni Alonson kanssa). Osatuottajanakin toiminut ja myös musiikin säveltämisestä vastannut Viggo Mortensen on pääosassa toissavuosisadan tanskalaisena upseerina, joka haahuilee pitkin poikin Patagoniaa etsimässä argentiinalaissotilaan kanssa karannutta ja sille tielle kadonnutta tytärtään. Toisessa pääosassa on jylhänkaunis Patagonian luonto, josta saa vaikutelman ettei ihmisen kannata ryhtyä sen kanssa kilpasille. Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä arvoituksellisemmiksi tapahtumat sitten käyvät. Loppu on yllättävä, joskin myös sellainen että se on lähellä vesittää kaiken. (22.9. Kinopalatsi 6)

★★★★★

Aferim! (2015)
Aferim!, Romania/Bulgaria/Tšekki/Ranska
Ohjaus Radu Jude

Kolmas tärppini tämän vuoden R&A:ssa oli romanialaisena "westerninä" markkinoitu eloisa seikkailu, joka käsittelee rasismia ja varsinkin romanien kurjaa asemaa 1830-luvun Valakiassa. Maa kuului tuohon aikaan vielä Ottomaanien valtakuntaan, jossa mustalaiset olivat pääsääntöisesti orjan asemassa. Tarinassa Teodor Corbanin näyttelemä lainvalvoja Costandin jäljittää poikansa (Mihai Comanoiu) avustamana rikkaalta pajarilta karannutta mustalaisorjaa. Tämä Carfin-niminen mies (Toma Cuzin) on ennen karkaamistaan maannut omistajansa vaimon kanssa, joten odotettavissa on ehkä tavallistakin julmempi rangaistus. Sitä asiaa liikaa miettimättä Costandin kokee, että hänen on joka tapauksessa täytettävä velvollisuutensa. Ei elokuva perinteistä westerniä kovin paljon muistuta, mutta suht kiinnostava historian elävöittäjä se on. Varsinkin ratkaisuhetkissä on mieltä liikuttavaa dramaattista ytyäkin. Marius Pandurun mustavalkofilmille kuvaama laajakangastuotanto tekee myös kauniisti kunniaa Valakian komeille maisemille. Radu Judelle pätkä toi parhaalle ohjaajalle myönnettävän Hopeisen Karhun Berliinin festivaaleilla viime helmikuussa. (24.9. Maxim 2)

★★★★★