Kesän tv-leffoja

Searching for Sugar Man
(Ruotsi 2012)
Ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloul sai Oscarin tällä ällistyttävällä dokumentillaan Sixto Rodriguez -nimisestä amerikkalaismuusikosta, joka oli tietämättään suuri tähti Etelä-Afrikassa mutta tuntematon kaikkialla muualla. Elokuvan tunnetuksi tekemä Rodriguez kiertää nyttemmin esiintymässä ympäri maailmaa, kun taas Bendjelloulin elämä päättyi yllättäen itsemurhaan toukokuussa. Elokuva esitettiin nyt Teemalla hänen muistokseen. (8.4.2012 Yle Teema)
★★★★★

Psyko
(Psycho, USA 1960)
Alfred Hitchcockin nerokas modernin kauhuelokuvan merkkipaalu tuli taas kerran katsottua, kun satuin sopivasti olemaan tv:n äärellä. Pitempi arvio leffasta täällä. (25.7. Yle Teema)
★★★★★

Olet mennyt minun vereeni
(Suomi 1956)
Viina vie Regina Linnanheimon turmioon Teuvo Tulion ohjaamassa melodraamassa, josta ei ainakaan pateettisuutta puutu. Ami Runnas näyttelee tarinan "kohtalokasta miestä" ja Åke Lindman on tällä kertaa hyvis (jolle kuitenkin käy ikävästi). Reginan uran viimeiseksi jäänyt roolisuoritus on kaikessa teatraalisuudessaankin vaikuttava; samaa ei voi sanoa amatööri Runnaksesta, jonka uran ainoaksi leffarooliksi tämä jäikin. Aina karismaattinen Lindmankaan ei pääse millään tavalla loistamaan hänelle epäkiitollisessa roolissa. Tähdet Reginalle, joka on myös kirjoittanut stoorin (salanimellä Arel). (26.7. Yle Teema)
★★★★★

Vaarallinen romanssi
(North by Northwest, USA 1959)
En onnistunut olemaan katsomatta tätäkään rakastamaani Hitchcock-klassikkoa, kun se taas kerran telkkarissa esitettiin. Cary Grant on täydellinen mainosmiehenä, joka joutuu sekä konnien että poliisien takaa-ajamaksi, kun edelliset erehtyvät luulemaan häntä vastapuolen salaiseksi agentiksi ja jälkimmäiset YK-murhaajaksi. Eva-Marie Saint on viileänviehko sankaritar, James Mason ja Martin Landau roistoja. Yksi kaikkien aikojen suosikeistani. (1.8. Yle Teema)
★★★★★

Yön siirrot
(Night Moves, USA 1975)
Arthur Pennin aikanaan vähälle huomiolle jäänyt salapoliisileffa on saanut jo melkein klassikon statuksen. Gene Hackman esittää yksityisetsivää, joka palkataan jäljittämään B-luokan filmitähden kadonnutta tytärtä. Lajityypin konventioiden mukaisesti rutiinitehtävä johdattaa hänet tietenkin syvemmille rikollisuuden vesille. Kadonneen lampaan provosoivassa roolissa on vasta 16-vuotias Melanie Griffith ja hänen ex-poikaystäväänsä esittää toinen tuleva tähti James Woods. Jennifer Warren, Susan Clark ja Edward Binns ovat muissa pääosissa. Ihan kiva pätkä. Edellisen kerran olin nähnyt tämän muistaakseni joskus 90-luvun taitteen tienoilla. (8.8. Yle Teema)
★★★★★

Musta joutsen
(The Black Swan, USA 1942)
Tätä Henry Kingin Foxille ohjaamaa merirosvoseikkailua en ainakaan muista nähneeni aiemmin. Tyrone Power on elementissään kuvernöörin tyttäreen (Maureen O'Hara) ihastuvana ja sen takia sankaritekoihin yltyvänä piraattina. Vihollisena on lähes tunnistamattomaksi naamioitu George Sanders, jonka yhtä apuria esittää pikkuroolissa nuori Anthony Quinn. Laird Cregar ja Thomas Mitchell näyttelevät muita pääosia. Tämäkin vauhtiromanssi perustuu Rafael Sabatinin romaaniin, kuten Errol Flynn -klassikot Kapteeni Blood ja Merihaukka. Ihan samanlaista potkua tässä ei mielestäni ole, mutta Leon Shamroyn Oscar-palkittu värikuvaus on plussaa. (14.8. Yle Teema)
★★★★★

Atlantic City
(Atlantic City, Kanada/Ranska 1980)
Louis Mallen kaihomielinen rikosdraama kuvastaa Atlantic Cityn "uuden nousun" aikaa. Burt Lancaster tekee uransa ehtoopuolen hienoimpiin kuuluvan roolityön ikääntyneenä B-luokan gangsterina, joka on ihastunut croupieriksi halajavaan naapuriinsa (Susan Sarandon). Kate Reid Burtin invalidisoituneena "tyttöystävänä" ja Robert Joy hämärähommiin sotkeutuvana Sarandonin aviomiehenä tekevät mainiot sivuroolit. Jälkimmäisen raskaaksi saattamaa Sarandonin siskoa esittää Hollis McLaren ja kasinonpyörittäjää Michel Piccoli. Musiikki on Michel Legrandin käsialaa. Aika kauan on siitäkin kun tämän olin viimeksi nähnyt. Nyt leffa vertautuu kiinnostavasti Boardwalk Empire -sarjaan, jonka ansiosta New Jerseyn kuulu kasinokaupunki on noussut uudenlaiseen kukoistukseen, kuulemma. (29.8. Yle Teema).
★★★★★

Menneisyys (2013)

Le passé, Ranska/Italia
Ohjaus Asghar Farhadi

Iranilainen Asghar Farhadi on tämän hetken kiinnostavimpia leffantekijöitä. Pari vuotta sitten hän nousi maailmankuuluisuuteen kömpelön suomalaisen nimen saaneella Nader ja Simin: ero -aviodraamallaan, joka on napsinut 79 kansainvälistä elokuvapalkintoa huippuna Iranin kautta aikojen ensimmäinen Oscar. Viime vuonna valmistuneessa Menneisyydessä Farhadi jatkaa temaattisesti samoilla hyviksi havaituilla linjoilla. Tarinan keskiössä on nytkin eroamassa oleva aviopari, mutta painopiste on siirtynyt kriisin alkuvaiheesta sen loppuun. Myös miljöö on vaihtunut Teheranista Pariisiksi ja kieli persiasta ranskaksi. Vain ohjaajan tiukka ote kerrontaan on säilynyt.

Ali Mosaffa esittää iranilaista Ahmadia ja Bérénice Bejo hänen ranskalaista vaimoaan Marieta. Pariskunta on asunut jo vuosia erillään, ja nyt Ahmad saapuu exänsä kutsumana Pariisiin kirjoittaakeen nimensä siihen paperiin. Tahtomattaan hän joutuu mukaan ihmissuhdevyyhtiin, jonka muita osallisia ovat Marien nykyinen asuinkumppani Samir (Tahar Ramin), hänen poikansa Fouad (Elyes Aguis) sekä Marien aiemmasta liitosta syntyneet tyttäret Lucie (Pauline Burlet) ja Léa (Jeanne Jestin).

Sopeutumisvaikeudet riivaavat erityisesti teini-ikäistä Lucieta, joka ei ollenkaan pysty hyväksymään äitinsä uutta elämänkumppania. Syyksi paljastuu se, että Samirkin on tahollaan naimisissa ja että hänen vaimonsa vieläpä makaa koomassa itsemurhayrityksen jäljiltä; Lucie pitää omaa äitiään syypäänä tapahtuneeseen. Asia on luonnollisesti vaikea käsiteltävä myös pienelle Fouadille.

Ahmadille jää tarinassa ongelmanratkaisijan rooli. Hän on kuin salapoliisi tai lännenelokuvan myyttinen sankari, joka tulee, selvittää asiat ja ratsastaa auringonlaskuun. Solmujen auetessa hän tosin jää vähitellen taka-alalle. Viimeinen, koskettava kohtaus on varattu Samirille ja hänen vaimolleen.

Kuten Naderissa ja Siminissä, tässäkin Farhadi tuo vaivihkaa esiin myös yhteiskunnallisia epäkohtia. Niitä edustaa näkyvimmin Samirin omistamassa pesulassa työskentelevä paperiton maahanmuuttaja Naima (Sabrina Ouazani). Ennen kaikkea Menneisyys on kuitenkin intensiivinen, loppua kohden lähes trillerimäisesti tihentyvä draama niistä ongelmista, joita perheiden pirstaloituminen saattaa aiheuttaa. Elokuva maistuu todelta ja sen kaikki päänäyttelijät pientä Aguisia myöten ovat rooleissaan mahtavia.

+ intensiivinen
+ todentuntuinen
+ erinomaiset näyttelijät

★★★★★

Talven ja kevään tv-leffoja

Komisario Palmun erehdys
(Suomi 1960)
Matti Kassilan suurenmoisen viihdyttävä dekkarikomediaklassikko tuli taas kerran suurimmaksi osaksi katsottua. Joel Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela ovat lyömättömiä tutkiessaan Jussi Jurkan esittämän elostelijan kuolemaa 1930-luvun Helsingissä. Kaikkien aikojen paras kotimainen elokuva? Ehkä. (11.1. Yle Teema)
★★★★★

Kaasua, komisario Palmu
(Suomi 1961)
Toinenkin Palmu-leffa kuuluu kotimaisen elokuvan kaikkien aikojen helmiin. Homotaiteilijaa antaumuksella esittävä Pentti Siimes miltei varastaa show'n pääosakolmikolta. (11.–12.1. Yle Teema)
★★★★★

Tähdet kertovat, komisario Palmu 
(Suomi 1962)
Kolmas Palmu-leffa alkaa yhtä herkullisesti kuin edeltäjänsä murhasta Tähtitorninmäellä, mutta hyytyy jotenkin loppua kohden. Suomen härskeimpänä toimittajana nähtävä Pentti Siimes on tässäkin parasta; Helge Heralan tärähtänyt eversti on mieleenjäävä antagonisti. (12.1. Yle Teema)
★★★★★

Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat
(Butch Cassidy and the Sundance Kid, USA 1969)
George Roy Hillin tosipohjainen lännenkomedia kahden junarosvon viimeisistä vaiheista on mukavan viihdyttävää katsottavaa kerta toisensa jälkeen. Paul Newman Butch Cassidynä ja Robert Redford Sundance Kidinä ovat verraton duo, jonka vetovoimaa ohjaaja hyödynsi ansiokkaasti myös toisessa megahitissään Puhalluksessa. Mehukkaita one-linereita vilisevä William Goldmanin käsis on elokuvan toinen valtti. Goldman saikin Oscarin samoin kuin kuvaaja Conrad L. Hall. Säveltäjä Burt Bacharach palkittiin sekä scoresta että laulusta "Raindrops Keep Falling on My Head". (18.1. Yle Teema)
★★★★★

Porvariston hillitty charmi
(Le charme discret de la bourgoisie, Ranska 1972)
Luis Buñuelin uran suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi osoittautui tämä herraskaiselle tapakulttuurille irvaileva surrealistinen komedia. Fernando Rey, Delphine Seyrig, Stéphane Audran, Jean-Pierre Cassel, Paul Frankeur ja Bulle Ogier näyttelevät kuusikkoa, jonka yritys kokoontua päivälliselle keskeytyy milloin mistäkin syystä. Hauskan epäkorrekti hahmo on myös Julien Bertheaun esittämä puutarhuriksi heittäytyvä piispa. Riemastuttava ja jäljittelemättömän buñuelmainen herkkupala. (15.3. Yle Teema)
★★★★★

Terraferma
(Terraferma, Italia 2012)
Emanuele Crialesen kuvaus sisilialaisesta kalastajakylästä turismin ja venepakolaisuuden puristuksessa oli odotuksiin nähden laimea ja teennäinen. Filippo Pucillo, Donatella Finocchiaro ja Mimmo Cuticchio näyttelevät pääosia. (26.3. Yle Teema)
★★★★★

Hiljaisuus
(Suomi 2011)
Sakari Kirjavaisen Jussi-palkittu sotadraama on viime vuosien laadukkaimpia kotimaisia. Joonas Saartamo ja Lauri Tilkanen näyttelevät uskottavasti saman kylän erisäätyisiä poikia, joiden hommana on valmistella taisteluissa kaatuneita kotikonnuille haudattaviksi. (13.4. TV1)
★★★★★

Kesähetket
(L'Heure d'été, Ranska 2008)
Tällainenkin tuli tv:stä katseltua, tosin ensimmäisen vartin missasin. Olivier Assayasin ohjaamassa materialistista elämäntyyliä kritisoivassa draamassa Juliette Binoche, Charles Berling ja Jérémie Renier näyttelevät sisaruksia, jotka joutuvat äidin (Edith Scob) kuoleman jälkeen pohtimaan mitä tehdä tämän talolle ja tavaroille. Voisin tämän uudestaankin katsoa. (16.5. Yle Teema)
★★★★★
'

Tuulen viemää (1939)

Gone with the Wind, USA
Ohjaus Victor Fleming

Vivien Leigh'n syntymästä tuli marraskuussa kuluneeksi sata vuotta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illasta taas tulee joulukuussa kuluneeksi 75 vuotta. Näitä merkkipäiviä juhlistamaan on tästä klassikkojen klassikosta valmistettu uusi digirestauraatio, joka sai Suomen ensiesityksensä Helsingin Bio Rexissä maaliskuun alussa. Tuon näytöksen suosio yllätti sekä minut että ilmeisesti tapahtuman järjestäjätkin, sillä jäin kymmenien muiden lailla nuolemaan näppejäni lippujonossa. KAVI:ksi vuodenvaihteessa muuntunut KAVA sai onneksi kuitenkin järjestettyä uuden näytöksen elokuvateatteri Orioniin pääsiäismaanantaiksi. Tuokin näytös myytiin loppuun jo ennakkoon, joten aikamoinen vetovoima tällä tuottajavisionääri David O. Selznickin lempilapsella tuntuu yhä olevan.

En itse ole koskaan ollut mikään Tuulen viemää -fani. Mutta niin olen ajatellut, että tämä säihkyvä etelävaltiolaisdraama kuuluu niihin Hollywoodin kultakauden tuotteisiin, jotka kuuluu kokea isolta kankaalta ainakin kerran elämässä. Myöskin olen sitä mieltä, että jos jotakin elokuvaa voi oikeutetusti kutsua "elämää suuremmaksi" niin tätä. Joitakin kertoja pätkä on tullut aiemmin nähtyä tv:stä, mutta luullakseni aina häiriötekijöille alttiissa ympäristössä ja tilanteessa. Kirjaa en ole lukenut, enkä ehkä tule koskaan lukemaankaan, vaikka mistä sitä ikinä tietää.

Tuulen viemäähän perustuu Margaret Mitchellin samannimiseen esikoisromaaniin, joka ilmestyi 1936 ja jonka oikeudet Selznick osti miltei välittömästi. Saippuaoopperamaisin kääntein etenevä tarina sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan aikaan ja kertoo itsekkäästä ja itsepäisestä Etelän tytöstä Scarlett O'Harasta (Vivien Leigh), joka on valmis melkein mihin tahansa saadakseen haluamansa eli naapuriplantaasin nuoren isännän Ashley Wilkesin (Leslie Howard) aviopuolisokseen. Tämä kuitenkin nai serkkunsa, hyveellisyydessään lähes ärsyttävän täydellisen Melanie Hamiltonin (Olivia De Havilland), jota Scarlett halveksii mutta joka kuitenkin pitää häntä rakkaana ystävänään aina kuolinvuoteelle asti. Scarlettia puolestaan piirittää velmu pelimies Rhett Butler (Clark Gable), joka ensitapaamisesta lähtien ymmärtää olevansa samaa maata äkkiväärän kaunottaren kanssa mutta jota Scarlett huomaa rakastavansa vasta kun on liian myöhäistä. Ja kuitenkin: "Huomenna on uusi päivä."

Kun elokuvan nyt Orionin kankaalta 4K-tarkkuisena näin, huomioni kiinnittyi paitsi kerronnan lennokkaaseen poljentoon myös siihen, miten keinotekoiselta elokuvan esittämä maailma näyttääkään. En leffaa katsellessani hetkeäkään tuntenut olevani 1860-luvun Georgiassa enkä liioin uskonut, että Scarlett O'Hara ja Rhett Butler olisivat oikeita ihmisiä. Silti elokuva tuntui paljon tenhoavammalta kuin juuri mikään eteeni osuneista viime vuosien isoista Hollywood-hiteistä. Luullakseni osa teoksen charmista perustuukin juuri tuohon vanhoille studioelokuville ominaiseen "rehelliseen epäaitouteen". Tarkoitan sitä, etteivät tekijät ole edes pyrkineet suoranaisesti jäljittelemään todellisuutta vaan paremminkin luomaan todellisuudesta eräänlaisen kohotetumman version. Paljolti elokuvan vetovoima on tietysti myös loistavien näyttelijöiden ja häikäisevän upean teknisen toteutuksen ansiota. Tänään tehtynä Tuulen viemää olisi varmasti paljon realistisempi ilmaisultaan mutta tuskin läheskään yhtä lumoava. Sitäpaitsi kuka nykynäyttelijöistä muka pystyisi vetämään valovoimaisuudessa vertoja Vivien Leigh'lle ja Clark Gablelle? Pelkkä ajatuskin naurattaa.

Tiettävästi Gable oli ainoa näyttelijä, jota vakavissaan edes harkittiin Rhettin rooliin. Ongelmana oli se, että "Hollywoodin kuninkaalla" oli sopimus MGM:n kanssa eikä sitä johtanut Louis B. Mayer halunnut lainata ykköstähteään Selznickille, vaikka tämä oli peräti hänen vävynsä. Diili syntyi lopulta, kun Selznick myönsi MGM:lle leffan levitysoikeudet ja puolet lipputuloista. Kummallakaan osapuolella ei liene ollut syytä katua kauppaa.

Leigh puolestaan päätyi elokuvaan kuuluisan, kaikkien aikojen nerokkaimmaksi markkinointikampanjaksi sanotun valintaprosessin seurauksena. Pari vuotta kestäneen prosessin aikana kaikkiaan 1400 näyttelijää haastateltiin, ja heistä kolmisenkymmentä pääsi koekuvauksiin. Rooli näytti jo olevan menossa Paulette Goddardille, kun Leigh tuli mustana hevosena kisaan mukaan aivan viime hetkillä, kuvausten jo käynnistyttyä. Selznickin oman kertoman mukaan Atlantan palosta kertovan kohtauksen kuvauksia oltiin juuri lopettelemassa, kun hänen veljensä, Hollywoodin johtaviin agentteihin kuulunut Myron Selznick esitteli hänelle tuolloin vielä amerikkalaisyleisölle tuntemattoman brittinäyttelijättären sanoen: "David, saanko esitellä Scarlett O'Haran". Pari päivää myöhemmin Vivienin nimi oli sopimuksessa.

Roolivalinnat ovat kieltämättä osuneet nappiin. Leigh'n dynaaminen näyttelijäsuoritus on elokuvan sykkivä sydän, eikä Gablea täydellisempää vastinparia hänelle pysty kuvittelemaan. Mahtavia ovat myös monet sivuosien esittäjistä, erityisesti Hattie McDaniel Scarlettin henkilökohtaisena palvelijana Mammyna. 1930-luvun lopun yhdysvaltalaista todellisuutta kuvastaa melko raadollisesti se, ettei McDanielia päästetty Atlantassa järjestettyyn elokuvan ensi-iltaan. Syynä oli Georgian rotuerottelulaki, jonka mukaan mustat ja valkoiset eivät voineet osallistua samoihin tilaisuuksiin. Hollywoodissa oltiin jo tuolloin sen verran edistyksellisempiä, että McDanielista tuli keväällä 1940 ensimmäinen Oscarilla palkittu afroamerikkalainen näyttelijä.

Kaikkiaan Tuulen viemää sai kahdeksan varsinaista ja kaksi erikois-Oscaria pitäen kymmenen pystin ennätystä hallussaan parikymmentä vuotta. Inflaation ja väestönkasvun vaikutus huomioiden se on luultavasti yhä kaikkien aikojen menestynein elokuva lipputuloilla mitaten. Oman aikansa kulttuurisena monumenttina teoksen arvo on siten mittaamaton, olipa sen taiteellisista ja sisällöllisistä ansioista mitä mieltä tahansa.

+ suurten tunteiden viihdyttävää vyöryä
+ mahtava näyttelijäkaarti
+ hulppeat tuotantoarvot
+ elokuvahistorian merkkipaalu

★★★★★

Mehiläispesän henki (1973)

El espíritu de la colmena, Espanja
Ohjaus Victor Erice

Victor Erice (s. 1940) on viisi vuosikymmentä kestäneen uransa aikana ohjannut vain kolme pitkää leffaa ja pari lyhäriä. Silti häntä pidetään yhtenä espanjalaisen elokuvan suurista auteureistä. Tämä Espanjan sisällissodan jälkimaininkeja lapsen näkökulmasta kuvaava Ericen esikoispitkä on erityisen arvostettu. Sight & Sound -lehden vuoden 2012 äänestyksessä kriitikot nimesivät sen maailman 81. parhaaksi elokuvaksi ja vastaavassa ohjaajien äänestyksessä se ylsi sijalle 107. Espanjalaisista elokuvista se menestyi kriitikoiden äänestyksessä parhaiten ja ohjaajien äänestyksessä toiseksi parhaiten.

Mehiläispesän henki sijoittuu kastilialaiseen kylään noin vuonna 1940. Päähenkilö on Ana-niminen pikkutyttö, joka asuu suuressa, vähän kolkon oloisessa talossa isosiskonsa, vanhempiensa ja perheen taloudenhoitajan kanssa. Isä Fernando on runoutta harrastava mehiläiskasvattaja ja äiti kirjoittelee kirjeitä ilmeisesti sisällissodan melskeissä kadonneelle rakastajalleen. Heidän keskinäinen suhteensa vaikuttaa etäiseltä samoin kuin vanhempien suhde lapsiin. Analle sisko Isabel on elämän tärkein tukipilari ja auktoriteetti, mitä asemaa tämä myös käyttää vähän julmastikin hyväkseen.

Tarinan alussa Ana ja Isabel osallistuvat elokuvakiertueen näytökseen, jossa esitetään James Whalen Frankenstein. Ana hämmentyy näkemästään, erityisesti siitä kohdasta jossa hyväntahtoinen hirviö tappaa vahingossa pikkutytön, sekä elokuvan lopusta jossa hirviö saa rangaistuksensa. Sisko selittää, että se kaikki on vain elokuvaa, ei totta. Hän sanoo myös, että hirviö on oikeasti henki, joka asuu lähistön hylätyssä karjasuojassa. Seuraavana päivänä Isabel vie Anan sinne, mutta ketään ei näy. Ana ei kuitenkaan saa asiaa mielestään ja palaa paikalle yhä uudestaan. Eräänä päivänä hän sitten löytää sieltä miehen, Francon joukkoja piileskelevän tasavaltalaisarmeijan sotilaan. Pienen tytön ymmärryksessä tämä tietenkin on se henki, josta sisko puhui. Ana päättää ryhtyä auttamaan miestä asettaen tällä tavalla tietämättään sekä itsensä että perheensä vaaraan.

Lyyrinen elokuva tavoittaa hienosti lapsen kokemusmaailman, jossa toden ja mielikuvituksen rajat helposti hämärtyvät. Vertailukohtana tulee väkisinkin mieleen teemoiltaan samantapainen mutta täysin toisentyylinen Guillermo del Toron ohjaus Pan's Labyrinth (2006). Aivot narikkaan -viihdettä tämä ei ole vaan inspiroiva taideteos, joka jää pitkäksi aikaa mieleen myllertämään. Kerronta on sillä tavalla viitteellistä, että paljon jää katsojan hoksottimien varaan. Visuaalisesta toteutuksesta paistaa se, että tekijöillä on ollut tyylitajua enemmän kuin budjettia (mikä on aina hyvä asia). Pitkät ja kauniit kuvat huokuvat vahvaa tunnelmaa. Aika uskomattomalta tuntuukin tieto siitä, että pääkuvaaja Luís Cuadrado oli tätä filmattaessa jo lähes täysin sokeutunut.

Mehiläispesäteema toistuu visuaalisessa ilmeessä muun muassa siten, että päähenkilön kotitalon ikkunat muodostuvat hunajakennon mallisisista kuusikulmioista. Mitä tämä kaikki sitten lopulta merkitsee, jää arvailujen varaan.

Pääosan suurenmoisesti vetävä Ana Torrent oli elokuvaa tehtäessä seitsenvuotias. Hän näytteli myöhemmin parissa muussakin tärkeässä espanjalaiselokuvassa, nimittäin Carlos Sauran ohjauksissa Korppi sylissä (1976) ja Elisa – elämäni (1977). Torrent on jatkanut näyttelijänuraansa aikuisenakin, mutta näistä lapsuudenajan tekosistaan hänet lähinnä muistetaan. Isää näyttelevä Fernando Fernán Gómez puolestaan oli jo Mehiläispesää tehtäessä yli sadassa elokuvassa näytellyt konkari. Hän oli myös arvostettu ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hän kuoli 86 vuoden iässä vuonna 2007.

Victor Ericen kaksi muuta pitkää elokuvaa ovat Etelä (1983) ja Unelma valosta (1992). Nekin on tullut nähtyä elokuvateatterissa, mutta niiden näkemisestä on kyllä kulunut jo melkoisesti aikaa.

+ tyylitajua enemmän kuin budjettia
+ tavoittaa hienosti lapsen kokemusmaailman
+ suurenmoinen Ana Torrent
+ töitä myös hoksottimille

★★★★★

Nebraska (2013)

Nebraska, USA
Ohjaus Alexander Payne

Parhaan elokuvan Oscaria tänä keväänä tavoitelleista yhdeksästä leffasta käsittelyyni pääsee nyt kahdeksantena Nebraska. Bob Nelsonin kirjoittamassa, Alexander Paynen ohjaamassa ja Phedon Papamichaelin mustavalkoisena kuvaamassa humoristisessa road moviessa Bruce Dern tekee elämänsä roolityön ukkelina, joka päähänpinttymällään saa koottua perheensä jälleen yhteen.

Woody Grant (Dern) on Billingsissä Montanassa asuva viinaanmenevä ja jo vähän höperö vanha äijä, joka luulee voittaneensa arpajaisissa miljoona dollaria. Tosiasiassa kyse on lehtitalon markkinointikampanjasta, jonka tarkoituksena on houkutella ihmiset tilaamaan sen tuotteita. Mutta Woody ei usko sen enempää rääväsuisen Kate-vaimonsa (June Squibb) kuin kahden poikansakaan vakuutteluihin asiasta. Pojista David (Will Forte) on vastikään naisystävästään eronnut vähän nössön oloinen kodinkonekauppias ja Ross (Bob Odenkirk) hyvässä uraputkessa oleva tv-uutisankkuri.

Mainoskirjeen mukaan vastaanottaja voi muka nostaa miljoona dollariaan Lincolnissa Nebraskassa sijaitsevasta lehtitalon pääkonttorista. Siispä Woody on päättänyt, että hän vaikka kävelee koko 800 mailin matkan sinne, jos kukaan ei suostu häntä sinne kuskaamaan. Woodylta itseltään kun on ajolupa jo ajat sitten mennyt eikä hän luota postiinkaan. Joitakin kertoja isänsä poliisilaitokselta haettuaan David heltyy ja ottaa parin päivän "sairasloman" päästäkseen papan kanssa reissuun. Aika vaiherikas reissu siitä sitten tuleekin.

Heti alkajaisiksi Woody teloo itsensä juovuspäissään sairaalakuntoon. Muutamia muita kommelluksia myöhemmin miekkoset pysähtyvät kaupunkipahaseen, josta Woody vaimoineen on lähtöisin. Ei aikaakaan kun kaikki siellä vouhottavat "miljonääri-Woodystä" ja yksi jos toinenkin haamu menneisyydestä yrittää päästä osingoille tavalla tai toisella. Varsinaista antagonistin viittaa sovitellaan Woodyn vanhan kaverin Ed Pegramin (Stacy Keach) harteille. Eniten levottomuutta herättäviä hahmoja ovat kuitenkin Davidin ja Rossin aikamiespoikaserkut Cole ja Randy (David Ratray ja Kevin Kunkel). Kyseisten köriläiden seurassa en tosiaankaan haluaisi joutua viettämään viikonloppua, vaikka kuinka olisivat sukulaisia.

Itse matka on tässä tietenkin tärkeämpi kuin päämäärä. Elokuva näyttää sellaisen palasen nyky-Amerikasta, johon harvemmin valkokankaan kautta tai muutenkaan pääsee kurkistamaan, ja tekee sen tavalla joka palkitsee. Mustavalkoinen kuvamaailma tuo tarinaan omanlaisensa runollisen ulottuvuuden, ja teemoiltaanhan juttu on muutenkin yleismaailmallinen. Pätkä on lisäksi sillä tavalla hauska, että suu pysyy virneessä vielä pitkän aikaa teatterista poistumisen jälkeenkin. Näyttelijöistä Dernin lisäksi June Squibb pääsee aivan erityisellä tavalla loistamaan.

+ hieno tarina
+ mahtavat pääosanäyttelijät
+ kauniisti kuvattu

★★★★★

Her (2013)

Her, USA
Ohjaus Spike Jonze

Spike Jonzen kunniaksi on sanottava, etteivät hänen elokuvansa ole ainakaan niitä kaikkein tavanomaisimpia. Being John Malkovich (1999) kertoi marionettitaiteilijasta, joka löytää salakäytävän näyttelijä John Malkovichin pään sisään. Adaptation – minun versioni (2002) taas kuvasi totta ja tarua sekoittaen käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin (jonka käsikseen kumpikin edellä mainittu leffa perustuu) vaikeuksia saada eräs elokuva käsikirjoitetuksi. Jonzen kolmas ohjaustyö, Maurice Sendakin fantasiakirjaan perustuva Hassut hurjat hirviöt (2009) on jotenkin päässyt livahtamaan minulta ohi.

Her on ensimmäinen Jonzen elokuva, joka perustuu hänen omaan alkuperäisideaansa ja jonka hän on myös itse skenaroinut. Elokuva kuvaa uskottavasti ja aika hätkähdyttävästikin lähitulevaisuuden maailmaa, jossa tekoäly jo kuuluu ihmisten arkeen siinä missä älypuhelimet ja -televisiot nykypäivänä. Päähenkilö on Joaquin Phoenixin esittämä konttorirotta Theodore Thombly, jonka työnä on laatia henkilökohtaisia kirjeitä tunneilmaisukykynsä kadottaneille firman asiakkaille. Nämä kirjeet kirjoitetaan tietokoneella mutta tulostetaan vanhanaikaisten käsin kirjoitettujen kirjeiden näköisiksi – viehättävä ja jollain lailla uskottava tulevaisuusvisio sekin.

Thombly on hyvä työssään, mutta hänen oma tunne-elämänsä on solmussa. Vaimo (Rooney Mara) on lähtenyt lätkimään ja avioeroprosessi laitettu vireille. Siitä aiheutunutta tyhjiötä paikkaamaan Thombly hankkii uusimman tietoteknisen innovaation, Samanthaksi itseään kutsuvan älykkään käyttöjärjestelmän, joka ei ainoastaan osaa puhua kuin ihminen vaan myös flirttailla ja oppia kokemastaan. Theodorella synkkaa heti hyvin "Samanthan" kanssa, jopa niin hyvin että pian hän huomaa käytännössä seurustelevansa tämän kanssa. Suhdetta tietenkin vähän hankaloittaa se, ettei Samanthalla ole kehoa jota koskettaa. Mutta vain vähän. Suurempiakin ongelmia ilmaantuu aikanaan.

Jonze sai odotetusti ja ansaitusti Oscarin Herin käsikirjoituksesta. Idea kuvata teknologisen kehityksen mukanaan tuomia ongelmia käyttöjärjestelmään rakastuvan miehen näkökulmasta on kerrassaan mainio ja tarina sen ympärillä fiksusti rakennettu. Elokuva on myös kuvattu ja lavastettu tyylikkäästi, joskaan ei mitenkään erityisen mieleenpainuvalla tavalla. Siihen nähden, että Jonze on alunperin musiikkivideomies, kerronta on itse asiassa yllättävänkin dialogipainotteista. Toimintaa on vähän ja puhuvia päitä paljon varsinkin suhteutettuna yli kahden tunnin kestoon. Mutta kuten todettua tarinassa on kyllä ajatusta ja ytyä. Lisäksi Phoenix on pääosassa suurenmoinen. Hyviä ovat muutkin pääosanäyttelijät: Samanthalle äänensä lainaava Scarlett Johansson ja Theodoren dokumentaristiystävää esittävä Amy Adams.

+ hauska idea
+ tyylikäs toteutus
+ hyvät näyttelijät
− paljon puhetta, vähän toimintaa

★★★★★

Philomena (2013)

Philomena, Britannia/USA/Ranska
Ohjaus Stephen Frears

Monesti kuulee sanottavan, ettei vanhemmille naisille ole tarjolla hyviä leffarooleja. Ainakaan Judi Denchin kohdalla väite ei pidä paikkaansa. Denchistä oikeastaan tuli elokuvatähti vasta kuusikymppisenä, ja nyt 79-vuotiaana hän on yhä täyttä rautaa. Erinomainen nimiosasuoritus Philomenassa on tuonut James Bondin pomonakin pitkään viihtyneelle brittinäyttelijälle jo uran seitsemännen Oscar-ehdokkuuden, muun muassa.

Tositapahtumiin perustuvassa Philomenassa Dench esittää irlantilaisnaista, joka on joutunut maksamaan kalliisti nuoruuden hairahduksestaan. 18-vuotiaana tytönheitukkana Philomena Lee oli näet silkkaa varomattomuuttaan tullut raskaaksi, minkä seurauksena hänet oli passitettu luostariin "kasvamaan" eli käytännössä pakkotöihin niin kuin 1950-luvun Irlannissa oli tapana. Avioton lapsenlapsi olisi ollut tytön vanhemmille niin suuri häpeä, että nämä sen välttääkseen olivat vieläpä katkaisseet kaiken yhteydenpidon häneen ja selittäneet tutuille hänen kuolleen.

Kolme vuotta myöhemmin roscrealaisen Sean Ross Abbeyn nunnat olivat sitten antaneet Philomenan pojan adoptoitavaksi äidin itsensä voimatta asialle mitään. Sen koommin äiti ei ollut pojastaan kuullut.

Elokuvassa Philomena lähtee toimittaja Martin Sixsmithin (Steve Coogan) kanssa etsimään 50 vuotta sitten kadottamaansa Anthony-poikaa. Jäljet johtavat Amerikkaan, joten sinne myös tämä varsin eriparinen kaksikko matkustaa.  Varsinaista jäljitystyötä olennaisempaa tarinassa on kuitenkin elämänkatsomuksellisten kysymysten pohdinta. Lontoon eliittipiireissä marinoitunut, uskonnosta vieraantunut tähtitoimittaja ja viihderomaaneja rakastava, syvästi uskonnollinen irlantilaismummo muodostavat siinä mielessä varsin mainion duon.

Judi Dench on elokuvan ehdoton valtti, suotta hän ei Oscar-ehdokkuutta tästä saanut. Tarinakin on hyvä ja koskettava, tarjoten helposti sulavassa muodossa ajateltavaa niin uskoville kuin ei-uskovillekin. On juonessa kyllä turhia ja epäuskottaviakin aineksia, mutta ei niin että ne liiemmälti häiritsisivät. Vaikka juttu osoitteleekin sormella katolisen kirkon harjoittamia vääryyksiä, on se silti asenteeltaan pikemminkin sovitteleva kuin tuomitseva. Nunnat ovat konnia, mutta eivät yksiselitteisesti eivätkä kaikki nunnat. Raskaahkoista teemoistaan huolimatta Philomena on myös melko kepeä, humoristinenkin. Ehkä siitä syystä se ei tehnyt minuun yhtä voimakasta vaikutusta kuin samaa aihepiiriä liippaava Peter Mullanin Magdalena-sisaret (2002), jonka näin tv:stä jokunen vuosi sitten. Yhtä kaikki tämä on sympaattinen viihdeleffa, joka pui isoa aihetta ajatuksia herättävällä tavalla ja jota voin kerrankin varauksetta suositella myös omalle äidilleni. Musiikistakin (Alexandre Desplat) pidin.

Philomena perustuu vuonna 2009 julkaistuun Martin Sixsmithin kirjaan The Lost Child of Philomena Lee. Coogan on tehnyt käsiksen yhdessä Jeff Popen kanssa ja toiminut myös toisena tuottajana, joten kyseessä on pitkälti hänen projektinsa. (26.2. Tennispalatsi Helsinki)

+ kepeä mutta koskettava draama isosta aiheesta
+ suurenmoinen Judi Dench
+ hyvä musiikki
− kokonaisuutena melko tavanomainen

★★★★★

Captain Phillips (2013)

Captain Phillips, USA
Ohjaus Paul Greengrass

Afrikan sarven tienoosta on 2000-luvulla yleistyneen laivojen kaappaustoiminnan takia tullut yksi maailman vaarallisimmista merialueista. Ilmiön taustalla on Somalian valtion hajoaminen ja kalastajien toimeentulon heikkeneminen ulkomaisten yritysten harjoittaman tehokalastuksen sekä ongelmajätteiden dumppaustoiminnan seurauksena. Tähän teemaan pureutuu kiinnostavasti Billy Rayn käsikirjoittama ja Paul Greengrassin ohjaama tosipohjainen kaappausjännäri Captain Phillips.

Tom Hanks esittää kapteeni Richard Phillipsiä, jonka komentama Maersk Alabama on viemässä rahtia Salalahista Omanista Mombasaan Keniaan, kun sen kimppuun käydään. Taitavista väistöyrityksistä huolimatta neljä rynnäkkökiväärein varustautunutta somalipiraattia tavoittaa laivan pikaveneellään ja onnistuu kiinnittämään valtaushakansa sen kylkeen. Tätä ennen Phillips on kuitenkin käskenyt miehistönsä piiloutumaan konehuoneeseen panttivangiksi joutumista välttääkseen. Päällystö tietysti jää komentosillalle ottamaan piraatit vastaan.

Seuraa kihelmöivä ihmisšakkipeli, jossa nappuloita siirtelevät Phillips ja piraattiryhmää johtava arvaamaton Muse. Jälkimmäisen roolin vetää valkokangasdebytantti Barkhad Abdi niin jäätävän vakuuttavasti, että hänestä on ansaitusti tullut ensimmäinen BAFTA-palkinnolla ja Oscar-ehdokkuudella huomioitu somalinäyttelijä. Loistava on Hankskin jälleen kerran.

Paljon muutakin hyvää elokuvassa on. Erityisesti se, että vaikka Phillips esitetäänkin selkeästi sankarina, ymmärrystä löytyy myös vastapuolelle. Muse ja hänen kumppaninsa eivät ole perinteisiä jännityselokuvan roistoja vaan ihmisiä, jotka elämä on ajanut nurkkaan ja joiden sieltä pois päästäkseen on kaappailtava laivoja. Ratkaisuvaiheen asetelmassa kuvastuu puhuttelevalla tavalla läntisen maailman ja ns. kolmannen maailman välinen epäsuhta. Asetelma on verrattavissa ihmisen ja hyttysen väliseen.

Greengrass tunnetaan dokumentaarimaiseksi sanotusta tyylistään, ja Captain Phillipsissä oikeastaan yhdistyvät sen sekä perinteisen draamakerronnan parhaat puolet. Elokuva on sekä todentuntuinen että huikean jännittävä. Kritiikittä sitä ei silti ole otettu vastaan etenkään Maersk Alabaman miehistön jäsenten keskuudessa. Heidän mielestään Phillips (jonka kirjaan leffa perustuu) ei suinkaan ollut niin sankarillinen kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. He eivät esimerkiksi ole ymmärtäneet miksi kapteeni halusi ohjata laivan niin läheltä vaaralliseksi tiedettyä rannikkoa. Kieltämättä päähenkilön esittäminen särmikkäämpänä ja ristiriitaisempana hahmona olisi saattanut tuoda tarinaan vielä lisää kiinnostavuutta.

Ron Howardin piti muuten alunperin ohjata tämä. Syystä tai toisesta kävi kuitenkin niin, että herrojen Howard ja Greengrass projektit vaihtuivat päikseen: Howard päätyi ohjaamaan formulaleffa Rushin, jonka kyydistä pois hypännyt Greengrass vuorostaan otti Captain Phillipsin ruorin käsiinsä. En usko, että vaihdoksesta on tälle tymäkälle ja ajatuksia herättävälle jännärille ainakaan haittaa ollut. (19.2. Kinopalatsi Helsinki)

+ todentuntuinen ja jännittävä
+ Hanks ja Abdi
+ avaa vähän myös merirosvouksen syitä
− voisi olla objektiivisempi

★★★★★

Oscar-ennakointia... ja tulosten puintia

On jälleen Oscarien aika. Seuraavassa omia ennakkoarvailujani siitä, ketkä ja mitkä elokuvat palkintoja tulevat ensi yönä kello neljä Suomen aikaa alkavassa gaalassa voittamaan.

Tulokset kommentteineen lisätty 3.3.

PARAS ELOKUVA

Ehdokkaat:
American Hustle (Charles Roven, Richard Suckle, Megan Ellison ja Jonathan Gordon, tuottajat)
Captain Phillips (Scott Rudin, Dana Brunetti ja Michael De Luca, tuottajat)
Dallas Buyers Club (Robbie Brenner ja Rachel Winter, tuottajat)
Gravity (Alfonso Cuarón ja David Heyman, tuottajat)
Her (Megan Ellison, Spike Jonze ja Vincent Landay, tuottajat)
Nebraska (Albert Berger ja Ron Yerxa, tuottajat)
Philomena (Gabrielle Tana, Steve Coogan ja Tracet Seaward, tuottajat)
12 Years a Slave (Brad Pitt, Dede Gardner, Jeremy Kleiner, Steve McQueen ja Anthony Katagas, tuottajat)
The Wolf of Wall Street (Martin Scorsese, Leonardo DiCaprio, Joey McFarland ja Emma Tillinger Koskoff, tuottajat)

Yhdeksästä ehdokaselokuvasta peräti seitsemän olen ehtinyt nähdä. Näkemättömät ovat Nebraska, joka tuli Suomessa levitykseen vasta 28.2., ja American Hustle, joka tulee 7.3. Palkinnon voittaa todennäköisesti joko 12 Years a Slave tai Gravity. Nähdyn perusteella ne ovat minunkin suosikkejani. On vaikea sanoa kumpi palkinnon paremmin ansaitsisi. Gravity on kiistatta vuoden paras elämysleffa, mutta 12 Years on paljon painavampi sisällöltään. Veikkaukseni: 12 Years a Slave voittaa.

Ennustukseni toteutui: 12 Years a Slave voitti. Olen tyytyväinen akatemian valintaan.

PARAS OHJAAJA

Ehdokkaat:
American Hustle, David O. Russell
Gravity, Alfonso Cuarón
Nebraska, Alexander Payne
12 Years a Slave, Steve McQueen
The Wolf of Wall Street, Martin Scorsese

Tämä kategoria on samalla tavalla kahden kauppa kuin edellinenkin. Veikkaan, että McQueen vie pystin.

Pystin vei Cuarón. Ei yllätys, olihan Cuarón ehkä jopa lievä ennakkosuosikki. Kuvakerronnallista mestaruutta arvostettiin siis tänä vuonna enemmän kuin taitoa innoittaa näyttelijät huippusuorituksiin. Cuarón on muuten kautta aikojen ensimmäinen ohjaus-Oscarin voittanut meksikolainen.

PARAS MIESNÄYTTELIJÄ PÄÄOSASSA

Ehdokkaat:
Christian Bale, American Hustle
Bruce Dern, Nebraska
Leonardo DiCaprio, The Wolf of Wall Street
Chiwetel Ejiofor, 12 Years a Slave
Matthew McConaughey, Dallas Buyers Club

McConaughey on suurin ennakkosuosikki, DiCaprio ja Ejiofor ehkä kovimpia haastajiaan. On tosin niitäkin, joiden mielestä palkinto kuuluisi Balelle. Itse ilahtuisin eniten, jos konkari Dern voittaisi, vaikka en ole hänen suoritustaan vielä nähnytkään. Eiköhän se McConaughey kuitenkin ole.

McConaughey otti omansa.

PARAS NAISNÄYTTELIJÄ PÄÄOSASSA

Ehdokkaat:
Amy Adams, American Hustle
Cate Blanchett, Blue Jasmine
Sandra Bullock, Gravity
Judi Dench, Philomena
Meryl Streep, Perhe – August: Osage County

Meryl Streep rikkoi oman aiemman ennätyksensä nappaamalla jo peräti 18. ehdokkuutensa ja 14. pääosaehdokkuutensa. Konkaripitoinen on ehdokaslista muutenkin, sillä vähintään yksi Oscar on jo hyllyssä kaikilla muilla paitsi Adamsilla. Hänellekin tämä on jo viides ehdokkuus, tosin vasta ensimmäinen pääosaehdokkuus. Suurin suosikki Oscarin saajaksi on Blanchett. Woody Allenin ympärillä viime viikkoina pyörinyt kohu tosin saattaa jonkin verran vaikuttaa äänestäjien käyttäytymiseen. Vain Denchin ja Bullockin suoritukset olen nähnyt, joten muuta en osaa oman kokemukseni perusteella sanoa kuin että ainakaan Bullock ei Oscaria tällä kertaa saa. Ihan hyvin hänkin näyttelee, mutta ei sentään Oscarin arvoisesti. Denchille voisin palkintoa jopa toivoa, mutta uskon että kisa käydään Blanchettin ja Adamsin välillä. Veikkaan, että Blanchett kaikesta huolimatta voittaa.

Blanchett voitti. Hän on yhdeksästoista vähintään kahdesti Oscarilla palkittu naisnäyttelijä. Ensimmäisen pystinsä hän sai sivuosasta Aviatorissa vuonna 2005. Useamman kuin kaksi Oscaria ovat naisnäyttelijöistä saaneet vain Katharine Hepburn (4), Ingrid Bergman (3) ja nytkin ehdolla ollut Meryl Streep (3).

PARAS MIESNÄYTTELIJÄ SIVUOSASSA

Ehdokkaat:
Barkhad Abdi, Captain Phillips
Bradley Cooper, American Hustle
Michael Fassbender, 12 Years a Slave
Jonah Hill, The Wolf of Wall Street
Jared Leto, Dallas Buyers Club

Leto on ylivoimainen ennakkosuosikki. Näkemäni perusteella hän on myös oma suosikkini. Jos Abdi voittaisi, tulisi hänestä historian ensimmäinen somalialaissyntyinen Oscar-voittaja. BAFTA:n hän on jo saanut, joten mahdollisuuksia sikäli on. Letoon luotan.

Leto otti omansa. Valkokangasdebytantti Abdi näytti vähän pettyneeltä. Turhaan, hän on voittaja näinkin.

PARAS NAISNÄYTTELIJÄ SIVUOSASSA

Ehdokkaat:
Sally Hawkins, Blue Jasmine
Jennifer Lawrence, American Hustle
Lupita Nyong'o, 12 Years a Slave
Julia Roberts, Perhe – August: Osage County
June Squibb, Nebraska

Nyong'o ja Lawrence lienevät suurimmat suosikit. Vain Nyong'on suorituksen olen nähnyt, joten omaa kantaa ei varsinaisesti ole. Sen tiedän, että Lawrence on mahtava näyttelijä, mutta koska hän voitti jo viime vuonna pääosapalkinnon, toivoisin mieluummin Nyong'on voittavan. Jos näin käy, tulee hänestä ensimmäinen Oscarin voittanut kenialaisnäyttelijä. Golden Globen hän on mahtavasta valkokangasdebyytistään jo saanut, joten mahdollisuudet ovat hyvät. Pidän peukkuja Lupitalle.

Lupita voitti, hienoa! Hän on kautta aikojen vasta toinen afrikkalainen Oscarin voittanut näyttelijä. Ensimmäinen oli eteläafrikkalainen Charlize Theron, joka palkittiin vuonna 2004 elokuvan Monster pääosasta.

PARAS ALKUPERÄISKÄSIKIRJOITUS

Ehdokkaat:
American Hustle, Eric Warren Singer & David O. Russell
Blue Jasmine, Woody Allen
Dallas Buyers Club, Craig Borten & Melisa Wallack
Her, Spike Jonze
Nebraska, Bob Nelson

Ehdokkaista vain Dallas Buyers Clubin ja Herin olen ehtinyt nähdä. Näistä kahdesta Her on huomattavasti omaperäisempi ja muutenkin enemmän käsikirjoitus-Oscar-voittaja-tyyppinen. Todennäköisesti kisan voittaa joko Her tai toinen suosikki American Hustle. Kun en ole American Hustlea nähnyt niin on vaikea sanoa kumpi. Veikataan nyt kuitenkin että Her.

Oikein veikkasin. 

PARAS SOVITETTU KÄSIKIRJOITUS

Ehdokkaat:
Rakkautta ennen keskiyötä, Richard Linkater, Julie Delpy & Ethan Hawke
Captain Phillips, Billy Ray
Philomena, Steve Coogan & Jeff Pope
12 Years a Slave, John Ridley
The Wolf of Wall Street, Terence Winter

Näistä näkemättä on vain Rakkautta ennen keskiyötä. Nähdyn perusteella antaisin itse palkinnon Ridleylle, vaikka käsikirjoitus ei ehkä olekaan 12 Years a Slaven vahvin valtti. Vastaavan BAFTA:n vei Philomena, mitä itse pidän vähän yllättävänä, vaikka ihan hyvä leffa sekin on. Veikkaukseni: 12 Years a Slave voittaa.

Oikein veikkasin jälleen.

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA

Ehdokkaat:
The Broken Circle Breakdown, Belgia
Suuri kauneus, Italia
Jahti, Tanska
The Missing Picture, Kambodža
Omar, Palestiina

Mitään ehdokkaista en ole nähnyt, joten omaa suosikkia ei ole. (Nolona olen siitä että Jahtikin on vielä näkemättä, vaikka se on pyörinyt Helsingissä jo kohta vuoden.) Suuri kauneus on voittanut jo sekä Golden Globen että BAFTA:n, joten eiköhän se Oscarinkin vie. Yllättävää on se, että Suuren kauneuden Cannesissa päihittänyt Adelen elämä: osat 1 ja 2 ei saanut edes ehdokkuutta.

Suuri kauneushan Oscarin tietenkin voitti. Paolo Sorrentinon ohjaus tulee Suomessa levitykseen huhtikuussa, odotan sitä suurella mielenkiinnolla. Italialla on pitkä ja menestyksekäs Oscar-historia: tämä oli maalle jo neljästoista voitto tässä kategoriassa. 

PARAS DOKUMENTTIELOKUVA

Ehdokkaat:
The Act of Killing, Joshua Oppenheimer & Signe Byrge Sørensen
Cutie and the Boxer, Zachary Heinzerling & Lydia Dean Pilcher
Dirty Wars, Richard Rowley & Jeremy Scahill
The Square, Jehane Noujaim & Karim Amer
20 Feet from Stardom, Morgan Neville, Gil Friesen & Caitrin Rogers

Suomalaisittain kiintoisa kategoria, sillä The Act of Killing -elokuvaa on leikattu täällä. Suureksi häpeäkseni en ole sitä vielä nähnyt niin kuin en muitakaan ehdokaselokuvia. Muun muassa maailman arvovaltaisimpiin elokuvalehtiin kuuluva Sight & Sound on nimennyt The Act of Killingin koko viime vuoden parhaaksi elokuvaksi, siis myös fiktiot mukaanlukien. Lisäksi se on jo voittanut 34 kansainvälistä elokuvapalkintoa, joten minun silmissäni se näyttää vahvimmalta ehdokkaalta. Tosin myös 20 Feet from Stardomin ja The Squaren mahdollisuuksiin uskotaan.

Taustalaulajista kertova 20 Feet from Stardom puhutteli akatemian jäseniä enemmän kuin Indonesian hirmuhallinnon joukkomurhaajista kertova The Act of Killing. Täytyy pyrkiä katsomaan molemmat jossakin vaiheessa.

PARAS ANIMAATIOELOKUVA

Ehdokkaat:
Croodit, Chris Sanders, Kirk DeMicco & Kristine Belson
Itse ilkimys 2, Chris Renaud, Pierre Coffin & Chris Meledandri
Ernest & Celestine, Benjamin Renner & Didier Brunner
Frozen: huurteinen seikkailu, Chris Buck, Jennifer Lee & Peter Del Vecho
Tuuli nousee, Hayao Miyazaki & Toshio Suzuki

Näistäkään en ole mitään nähnyt, vaikka Croodit, Itse ilkimys 2 ja Frozen ovat saaneet Suomen ensi-iltansa jo viime vuoden puolella. Käsitykseni mukaan Frozen ja Tuuli nousee ovat suurimmat suosikit. Miyazaki on ilmoittanut, että Tuuli nousee jää hänen viimeiseksi projektikseen, joten olisi hienoa jos hän voittaisi. Miyazakilla tosin on jo yksi Oscar, mutta silti. Liputan siis Miyazakin puolesta.

Frozen voitti. Hyvä pätkä varmasti, täytynee katsoa.

PARAS KUVAUS

Ehdokkaat:
The Grandmaster, Philippe Le Sourd
Gravity, Emmanuel Lubezki
Inside Llewin Davis, Bruno Delbonnel
Nebraska, Phedon Papamichael
Prisoners, Roger Deakins

Jokohan 11. kertaa ehdolla olevalla Roger Deakinsilla vihdoin tärppäisi? Tuskin, sillä vaikka en muita ehdokkaita olekaan nähnyt, on vaikea uskoa että mikään niistä voisi Gravityn päihittää tässä kategoriassa. "Vain" viidesti aiemmin ehdolla ollut Lubezki siis nappaa nyt ensimmäisen Oscarinsa.

Lubezki otti omansa. Hän on Guillermo Navarron (Pan's Labyrinth, 2006) jälkeen toinen meksikolainen kuvaus-Oscarin voittaja. Pysti meni siis jo neljännen kerran viiden vuoden sisään 3D-elokuvalle, mielestäni erittäin ansaitusti. Toivoisin silti, että myös perinteinen vähän luomumpi elokuvaus saisi palkintoja vielä joskus.

PARAS LEIKKAUS

Ehdokkaat:
American Hustle, Jay Cassidy, Crispin Struthers & Alan Baumgarten
Captain Phillips, Christopher Rouse
Dallas Buyers Club, John Mac McMurphy & Martin Pensa
Gravity, Alfonso Cuarón & Mark Sanger
12 Years a Slave, Joe Walker

Pidin kovasti siitä rennonletkeästä tyylistä, jolla Dallas Buyers Club on leikattu, mutta todennäköisemmin Oscarin saa joku kolmikosta American Hustle, Captain Phillips ja Gravity. Mikäli American Cinema Editorsin tunnustuksia voi pitää ennakoivina niin kuin useimmiten asian laita on ollut, vahvimmilla ovat American Hustle ja Captain Phillips. Mutta niin timanttisesti leikattu elokuva Gravitykin on, että pidän senkin mahdollisuuksia hyvinä. Vaikea sanoa. Hasardiveikkauksena heitän, että voiton vie American Hustle – ehdokkaista ainoa jota en ole nähnyt.

Gravity voitti. Kelpaa minulle.

PARAS LAVASTUS

Ehdokkaat:
American Hustle, Judy Becker (production design), Heather Loeffler (set decoration)
Gravity, Andy Nicholson (p.d.), Rosie Goodwin & Joanne Woollard (s.d.)
The Great Gatsby – Kultahattu, Catherine Martin (p.d.), Beverley Dunn (s.d.)
Her, K.K. Barrett (p.d.), Gene Serdena (s.d.)
12 Years a Slave, Adam Stockhausen (p.d.), Alice Baker (s.d.)

Hmmm. Nähtyjä ovat muut paitsi The Great Gatsby ja American Hustle. Nähdyistä ehkä itse suosisin 12 Years a Slavea, mutta kisa vaikuttaa tasaiselta. Vaikea ennakoida. Gatsby voitti vastaavan BAFTA:n, joten veikataan sitä.

Veikkaukseni toteutui.

PARAS PUKUSUUNNITTELU

Ehdokkaat:
American Hustle, Michael Wilkinson
The Grandmaster, William Chang Suk Ping
The Great Gatsby – Kultahattu, Catherine Martin
The Invisible Woman, Michael O'Connor
12 Years a Slave, Patricia Norris

Vain 12 Years a Slaven olen nähnyt, joten vaikea sanoa. Veikkaan, että Oscarin saa joko American Hustle tai The Great Gatsby. Sanotaan että American Hustle.

Gatsby vei tämänkin. Saman aiheen edellinen leffaversio sai muuten myös Oscarin pukusuunnittelusta vuonna 1974.

PARAS MUSIIKKI

Ehdokkaat:
Kirjavaras, John Williams
Gravity, Steven Price
Her, William Butler & Owen Pallett
Philomena, Alexandre Desplat
Saving Mr. Banks, Thomas Newman

Vanha kunnon John Williams on jälleen ehdolla, nyt jo 49. kertaa! En jaksa uskoa, että herraa tällä(kään) kertaa palkitaan, vaikka edellisestä voitosta on jo kaksikymmentä vuotta. Eiköhän Oscar mene jollekin kolmikosta Gravity, Her ja Philomena. Jos minä saisin päättää, olisi voittaja joko Her tai Philomena. Suurin ennakkosuosikki taitaa kuitenkin olla BAFTA:n jo voittanut Gravity.

Gravity voitti. Onhan siinä kieltämättä hyvä musiikki. 

PARAS LAULU

Ehdokkaat:
Itse ilkimys 2, "Happy", Pharrell Williams (sävel ja sanat)
Frozen: huurteinen seikkailu, "Let It Go", Kristen Anderson-Lopez & Robert Lopez (sävel ja sanat)
Her, "The Moon Song", Karen O (sävel), Karen O ja Spike Jonze (sanat)
Mandela: Pitkä tie vapauteen, "Ordinary Love", Paul Hewson, Dave Evans, Adam Clayton & Larry Mullen (sävel), Paul Hewson (sanat)

Ainoa näkemäni ja kuulemani näistä on Her. Ei "The Moon Song" minusta mitenkään erityisen mieleenpainuva ollut, joten arvailuksi menee. Ilmeisesti "Let It Go" on suurin suosikki. Veikkaukseni: akatemia tekee kunniaa äskettäin edesmenneelle Nelson Mandelalle valitsemalla parhaaksi U2:n "Ordinary Loven".

Oscar meni Frozenille ja "Let It Go" -biisille. Ehdokkaat kuultuani totesin, että minun valintani olisi sittenkin ollut "The Moon Song".

PARHAAT VISUAALISET TEHOSTEET

Ehdokkaat:
Gravity, Tim Webber, Chris Lawrence, Dave Shirk ja Neil Corbould
Hobitti – Smaugin autioittama maa, Joe Letteri, Eric Saindon, David Clayton ja Eric Reynolds
Iron Man 3, Christopher Townsend, Guy Williams, Erik Nash ja Dan Sudick
The Lone Ranger, Tim Alexander, Gary Brozenich, Edson Williams ja John Frazier
Star Trek Into Darkness, Roger Guyett, Patrick Tubach, Ben Grossmann ja Burt Dalton

Olisi ihme ja vääryys, jos Gravity ei veisi tätä.

Oikeus tapahtui.

PARAS MASKEERAUS JA HIUSMUOTOILU

Ehdokkaat:
Dallas Buyers Club, Adruitha Lee ja Robin Mathews
Jackass Presents: Bad Grandpa, Stephen Prouty
The Lone Ranger, Joel Harlow ja Gloria Pasqua-Casny

Vaikea sanoa mitään, kun Dallas Buyers Club on ainoa näkemäni. Bad Grandpata on kovasti kehuttu, joten veikataanpa sitä voittajaksi.

Olisi pitänyt veikata Dallas Buyers Clubia niin kuin ensin meinasin. Se nimittäin voitti.

PARAS ÄÄNIMIKSAUS

Ehdokkaat:
Captain Phillips, Chris Burdon, Mark Taylor, Mike Prestwood Smith ja Chris Munro
Gravity, Skip Lievsay, Niv Adiri, Christopher Benstead ja Chris Munro.
Hobitti – Smaugin autioittama maa, Christopher Boyes, Michael Hedges, Michael Semanick ja Tony Johnson
Inside Llewyn Davis, Skip Lievsay, Greg Orloff ja Peter F. Kurland
Lone Survivor, Andy Koyama, Beau Borders ja David Brownlow

Eiköhän Gravity tämänkin vie.

No niinhän se tietenkin teki.

PARAS ÄÄNILEIKKAUS

Ehdokkaat:
All Is Lost, Steve Boeddeker ja Richard Hymns
Captain Phillips, Oliver Tarney
Gravity, Glenn Freemantle
Hobitti – Smaugin autioittama maa, Brent Burge
Lone Survivor, Wylie Stateman

Jos Captain Phillips jostakin kategoriasta Oscarin saa, niin tämä saattaa olla (leikkauksen ohella) sen paras mahdollisuus päihittää Gravity. Gravity on silti suurin suosikki.

Gravity voitti.

PARAS LYHYT NÄYTELMÄELOKUVA

Ehdokkaat:

Aquel No Era Yo, Esteban Crespo

Avant Que De Tout Perdre, Xavier Legrand ja Alexandre Gavras

Helium, Anders Walter ja Kim Magnusson

Pitääkö mun kaikki hoitaa?, Selma Vilhunen ja Kirsikka Saari

The Voorman Problem, Mark Gill ja Baldwin Li

Historian havinaa on ilmassa, sillä toisen kerran koko Oscar-historiassa ja ensimmäisen kerran tässä kategoriassa ehdolle on päässyt myös suomalainen elokuva. Pitääkö mun kaikki hoitaa? on rennosti rullaava ja erittäin hauska lyhäri, mutta myös niin kepeä että tuskin siitä sentään kisan voittajaksi on. Joukon ainoa englanninkielinen pätkä eli The Voorman Problem lienee vahvimmilla Oscarin saajaksi. Ranskalainen Avant Que De Tout Perdre on toinen suosikki. Erikoista muuten on, ettei ehdokkaiden joukossa ole yhtään amerikkalaista elokuvaa, kuten myös se, ettei Euroopan elokuva-akatemia omassa vastaavassa kisassaan kelpuuttanut yhtäkään näistä eurooppalaisista lyhäreistä ehdolle.

Ei tullut Oscaria Suomeen, mutta ei se kovin kauaksi mennyt: voiton vei tanskalainen Helium. Juutit ovat monesti aiemminkin juhlineet Oscareissa, mm. parhaan vieraskielisen elokuvan palkinto on kolmesti mennyt Tanskanmaalle. 

PARAS LYHYT ANIMAATIO

Ehdokkaat:
Feral, Daniel Sousa ja Dan Golden
Get a Horse!, Lauren MacMullan ja Dorothy McKim
Mr. Hublot, Laurent Witz ja Alexandre Espigares
Possessions, Shuhei Morita
Room on the Broom, Max Lang ja Jan Lachauer

Puhtaasti arvailuksi menee: Disneyn Get a Horse! voittaa.

Eipäs voittanutkaan. Oscarin sai Mr. Hublot.

PARAS LYHYT DOKUMENTTI

Ehdokkaat:
CaveDigger, Jeffrey Karoff
Facing Fear, Jason Cohen
Karama Has No Walls, Sara Ishaq
The Lady in Number 6: Music Saved My Life, Malcolm Clarke ja Nicholas Reed
Prison Terminal: The Last Days of Private Jack Hall, Edgar Barens

Sen perusteella mitä näistä ehdokaselokuvista tiedän, toivon ja uskon että The Lady in Number 6 voittaa.

The Lady in Number 6 voitti.

Dallas Buyers Club (2013)

Dallas Buyers Club, USA
Ohjaus Jean-Marc Vallée

Tähän saakka en ole mieltänyt Matthew McConaugheya miksikään superhyväksi näyttelijäksi. The Wolf of Wall Streetin ja varsinkin tämän Dallas Buyers Clubin nähtyäni olen kuitenkin alkanut katsella miestä uusin silmin. Vaikuttaa siltä, että McConaughey on vasta neljänkympin rajapyykin ylitettyään alkanut todella kukoistaa kameran edessä. Ainakin hän on alkanut löytää rooleja, jotka tekevät oikeutta hänen kyvyilleen. Erinomaisen mehukas pääosaveto Dallas Byers Clubissa on tuonut teksasilaiselle jo uran ensimmäisen Golden Globen, ja eiköhän se uran ensimmäinen Oscarkin sieltä napsahda.

Kanadalaisen Jean-Marc Valléen ohjaama Dallas Buyers Club kertoo vuonna 1992 aidsiin kuolleen Ron Woodroofin tarinan. Elokuvan alussa huoletonta poikamieselämää viettävä Woodroof saa kuulla lääkäreiltä, että hänellä on hiv ja "kuukausi aikaa järjestellä asiansa". Konepesunkestävänä heterona heebo ei aluksi suostu uskomaan sairastuneensa "homojen tautiin" (on vuosi 1985), mutta tutkittuaan asiaa hän hyväksyy faktat ja päättää ryhtyä taistelemaan elämästään sekä samalla myös auttamaan muita. Woodroofin tapauksessa se tarkoittaa Yhdysvalloissa hyväksymättömien aids-lääkkeiden salamaahantuontia ja Dallas Buyers Club -nimisen osuuskunnan perustamista niiden jakelua varten. Ideana on myydä muille potilaille jäsenyyksiä, jotka oikeuttavat itsensä lääkitsemiseen klubin piirissä. Näin Woodroofin ei tarvitse rikkoa lakia, joka kieltää kyseisenlaisten lääkkeiden myynnin mutta ei niiden käyttöä. Tietenkin viranomaiset, jotka leffan mukaan valvovat lähinnä lääketehtaiden etuja, katsovat moista touhua epäsuopeasti ja pyrkivät parhaansa mukaan estämään sen.

Mikään kovin omaperäinen tai ihmeellinen tapaus Dallas Buyers Club ei ole, onpahan kuitenkin perushyvä viihdeleffa individualismin hyvistä puolista jäykän virkakoneiston vastavoimana. Suvaitsevaisuus on yksi sen pääteemoista. Luulenkin, että viime aikoina paljon tapetilla ollut keskustelu homojen oikeuksista on ollut yhtenä syynä leffan tekemiseen. McConaugheyn rinnalla Jared Leto tekee hienon, niin ikään Oscar-ehdokkuudella huomioidun suorituksen transseksuaalisena narkkarina, josta tulee päähenkilön oikea käsi aids-potilaiden omahoitobisneksen pyörittämisessä. Oscar-ehdokkuus on annettu myös käsikirjoittajatiimille (Craig Morten & Melisa Wallack), leikkaajille (Vallée & Martin Pensa), maskeeraus- ja hiusmuotoilutiimille sekä itse elokuvalle. Ainakin leikkauksesta pysti saattaa hyvin tullakin. Jennifer Garner, Denis O'Hare ja Treme-tv-sarjasta (minulle) tutuksi tullut Steve Zahn näyttelevät muita pääosia. (11.2. Kinopalatsi Helsinki)

+ McConaughey ja Leto loistorooleissa
+ mielenkiintoinen näkökulma suvaitsevaisuus- ja tasavertaisuuskeskusteluun
+ vetävästi leikattu
− juonenkulku ei suuremmin yllätä

★★★★★

12 Years a Slave (2013)

12 Years a Slave, USA/Britannia
Ohjaus Steve McQueen

Parhaan elokuvan Oscarista kilvoittelevista uutuusleffoista on käsittelyvuorossa 12 Years a Slave. John Ridleyn kirjoittama ja Steve McQueenin ohjaama tuima orjadraama perustuu vuonna 1853 julkaistuun Solomon Northupin muistelmakirjaan. Vapautetun orjan poikana syntynyt Northup eleli vapaana mustana miehenä New Yorkissa hankkien elantonsa mm. viulistina, kunnes hänet vuonna 1841 siepattiin ja myytiin tyydyttämään Louisianan puuvillaplantaaseiden alati kasvavaa orjatyövoiman tarvetta. Siitä alkoi ruoskaniskujen tahdittama helvetti, josta Northup vapautui vasta 12 vuotta myöhemmin, kun hän onnistui kertomaan tarinansa orjuutta vastustaneelle kanadalaiselle kirvesmiehelle Samuel Bassille, joka vei sanan hänen kohtalostaan perheelle ja ystäville New Yorkiin.

Northupin henkilökohtainen kärsimysnäytelmä avautuu McQueenin käsittelyssä puistattavaksi yleiskuvaksi orjuudesta ja mustana olemisesta 1800-luvun puolivälin Yhdysvalloissa. Päinvastoin kuin Quentin Tarantinon viimevuotinen Django Unchained, joka pui samaa tematiikkaa railakkaan camp-henkisen kostofantasian keinoin, 12 Years a Slave pyrkii päämääräänsä raa'alla, paikoin katsojan sietokykyä koettelevalla realismilla. Se tarkoittaa, että kun ruoska rävähtää, katsojaankin sattuu. Kaikkein piinallisinta katsottavaa minulle oli kohtaus, jossa Chiwetel Ejioforin esittämää päähenkilöä roikotetaan hirressä minuuttien ajan niin että varpaat juuri ja juuri ylettyvät maahan.

Lontoossa 1969 syntynyt amerikkalaisen näyttelijälegendan täyskaima McQueen on tätä ennen ohjannut nälkälakkoilevasta IRA-aktivistista kertovan Hungerin (2008) ja seksiaddiktista kertovan Shamen (2011). Jälkimmäisen olen nähnyt ja arvostellutkin, ja sen perusteella tiesin odottaa vaikuttavaa joskaan en kovin mukavaa katselukokemusta. Pettyä ei tarvinnut. McQueenista onkin kuin varkain tullut ohjaaja, jonka seuraavaa teosta jään odottamaan kieli pitkällä.

Näyttelijöiltään McQueen vaatii ja saa paljon. Oscar-ehdokkuudella on heistä huomioitu mainittu Ejiofor pääosasta sekä Michael Fassbender ja Lupita Nyong'o sivuosista. McQueenin kahdessa edellisessäkin elokuvassa loistanut Fassbender esittää tässä julmaa plantaasinomistaja Eppsiä. Nyong'o on orja Patsey, jota hän himoitsee seksuaalisesti. Hyviä sivurooleja tekevät myös Benedict Cumberbatch "hyvänä" plantaasinomistajana, jolla on niinkin vallankumouksellisia ajatuksia kuin että orjiakin pitäisi ehkä kohdella ihmisinä, Paul Dano tämän erittäin punaniskaisena työnjohtajana sekä aina mainio Paul Giamatti, joka tarvitsee vain pari minuuttia valkokangasaikaa luodakseen taatusti mieleenpainuvan orjakauppiasmuotokuvan. Tuottajana toiminut Brad Pitt on varannut itselleen pienen mutta merkityksellisen Samuel Bassin roolin. (5.2. Finnkino Flamingo)

+ sisältö ei jätä kylmäksi
+ hyvät näyttelijät
+ intensiivistä kerrontaa
+/− paikoin rankkaa katsottavaa

Gravity (2013)

Gravity, USA
Ohjaus Alfonso Cuarón

Alfonso Cuarónin avaruusjännäri Gravity on sijoittunut korkealle monella "vuoden 2013 parhaat elokuvat" -listalla. Se on myös yksi ennakkosuosikeista tulevissa Oscar-karkeloissa. Niinpä omatkin odotukseni leffan suhteen olivat varsin korkealla. Pääosin nuo odotukset täyttyivätkin, mutta heti tekeleen nähtyäni tunsin silti jääneeni kaipaamaan jotakin. Ehkä monet ylistävät arviot ja vertaukset 2001: Avaruusseikkailun kaltaisiin mestariteoksiin saivat minut odottamaan liikoja tarinalta, joka osoittautui varsin simppeliksi ja suoraviivaiseksi. Ehkä jäin kaipaamaan myös hieman hillitympää ääniraitaa, joka tukisi painokkaammin alun toteamusta: avaruudessa ei ole ääntä.

Puhtaasti visuaalisena elämyksenä Gravity on henkeäsalpaava. Alkutilanne ja henkilöt esitellään ällistyttävällä kaksitoistaminuuttisella sekvenssiotoksella, jossa 3D:tä hyödynnetään ehkä upeammin kuin missään koskaan. Olemme kuudensadan kilometrin korkeudessa Maan pinnan yläpuolella. Näköalat ovat sanalla sanoen mykistävät. Ensimmäisellä avaruuslennollaan oleva tohtori Ryan Stone (Sandra Bullock) ja hänen kokeneempi kollegansa Matt Kowalski (George Clooney) huoltavat avaruusteleskooppi Hubblea, kun yllättävä onnettomuus sysää heidät ajelehtimaan kiertoradalle oman onnensa nojaan. Happea riittää vain vähäksi aikaa, joten selviytyäkseen heidän täytyy päästä jollakin konstilla parin sadan kilometrin päässä häämöttävälle venäläiselle tutkimusasemalle.

Tämän kaiken kertomiseen Cuarón ja hänen luottokuvaajansa Emmanuel Lubezki siis tarvitsevat yhden ainoan otoksen! Ja millaisen otoksen! Se tempaa meidät mukaan toiminnantäyteiseen ja piinaavan jännittävään eloonjäämiskamppailuun, joka pitää otteessaan kuin koukku kalan. Muutenkin toteutus hivelee silmää. On perusteltua sanoa, että Gravity edustaa kehityksen huippua elokuvallisen ilmaisun ns. mélièsiläisellä linjalla.

Käsikirjoitus on isä (Alfonso) ja poika (Jonás) Cuarónin yhteinen luomus. Hienoa siinä on uskottavuus, se että kuvatut tapahtumat tuntuvat reaalisesti mahdollisilta. Hyvää on myös kompakti ja timmi rakenne – puolentoista tunnin mittaan ei mahdu mitään turhaa. Syystä tai toisesta elokuva ei kuitenkaan tehnyt minuun sellaista todella järisyttävää vaikutusta, jota huikea aloitus sai minut odottamaan.

Se lienee selvää sanomattakin, että tämä leffa jos mikä pitää nähdä valkokankaalta. Mitä isommalta, sen parempi. (27.1. Tennispalatsi)

+ huikea visuaalinen elämys
+ kompakti, timmi jännärijuoni
+ toiminta pysyy uskottavuuden rajoissa
− substanssi jää visuaalisen loistokkuuden jalkoihin

The Wolf of Wall Street (2013)

The Wolf of Wall Street, USA
Ohjaus Martin Scorsese

Martin Scorsesen uusin tuli käytyä tsekkaamassa heti tuoreeltaan. Maran leffat kiinnostavat aina, ja nyt lisäpontimena toimi se että tämä The Wolf of Wall Street on huomioitu muutamalla Oscar-ehdokkuudellakin. Tekele on muutenkin saanut enimmäkseen kiittäviä arvioita, jotkut puhuvat jopa mestariteoksesta. Ihan sellaista en minä menisi sanomaan, mutta kyllähän tämä kiistämättä on enemmän "Scorsese-elokuvan" oloinen ja näköinen kuin parin vuoden takainen koko perheen mysteeriseikkailu Hugo. Väkivallalla tässä ei mässäillä (mitä nyt yksissä bileissä vähän heitellään kääpiöitä maalitauluun), mutta huumesekoilua, seksi-irstailua ja muuta sikailua piisaa senkin edestä. Jonkun laskelman mukaan leffassa tehdään taas uusi ennätys f-sanojen määrässäkin.

Jordan Belfort -nimisen entisen pörssihuijarin ja nykyisen jarisarasvuon muistelmiin perustuva hulvaton henkilömuotokuva on vähän kuin Mafiaveljet Wall Streetillä. Belfortia näyttelee nyt jo viidettä kertaa Scorsesen ohjattavaksi asettunut Leonardo DiCaprio. Rooli tarjoaa paljon näyteltävää, sillä elokuva on lähes kolmituntinen ja Leo taitaa olla mukana joka kohtauksessa. Martyn nykyinen luottokärki saa myös tilaisuuden laajentaa näyttelijäkuvaansa fyysisen komiikan puolelle, mistä hän ottaakin kaiken ilon irti. Minusta Belfortin huumeisen toikkaroinnin seuraaminen ei tosin ole erityisen hauskaa, mutta se ei ole DiCaprion vika.

Muista näyttelijöistä Belfortin kakkosmiehenä nähtävä Jonah Hill tekee myös vallan mainion roolityön. Ja leffan alkupuolella Matthew McConaughey vetäisee hillittömän pikkuroolin pörssimeklarina, jolta antisankarimme omaksuu "kaikki muu paitsi rahan tekeminen on turhaa" -ideologiansa.

En ole ihan varma siitä mitä mieltä rainasta olisin. Päällimmäisiksi tunteiksi heti katselun jälkeen jäivät uupumus ja turtumus, vähän niin kuin olisin ollut liian pitkiksi venyneissä bileissä. Leffa on toki ansiokas terävänä satiirina mammonaa palvovasta bisnesmaailmasta, jossa moraali yhä useammin joutuu väistymään ahneuden tieltä. Enemmänhän on tunnetusti enemmän ja mikään ei riitä sille jolle riittävä on liian vähän. Tiettävästi vankilatuomion kärsinyt ja sittemmin uuden elämän aloittanut Belfort on hyväksynyt Scorsesen aika ilkeän näkemyksen hänestä. (24.1. Kinopalatsi Helsinki)

+ Leonardo DiCaprio huippuvedossa
+ terävää satiiria mammonanpalvonnansta
+ Scorsesen kädenjälki
− uuvuttava katselukokemus

★★★★★

Syksyn tv-leffoja

Tässä pikatuomiot syksyn aikana katsotuista tv-leffoista. Mukana jälleen myös Netflix-filkat.

Lahjakas herra Ripley
(The Talented Mr. Ripley, USA 1999)
Anthony Minghellan Patricia Highsmith -sovitus kiinnosti katsoa tällä kertaa Venetsia-näkökulmasta, kun siellä tuli äskettäin käytyä. Kaupunkiin kyllä päästään elokuvassa vasta viimeisen neljänneksen aikana eikä sitä silloinkaan kovin paljoa näy. Hauska sattuma on kuitenkin se, että Caffé Florianin terassi nähdään lopussa melkein samasta kulmasta kuin mistä itsekin olen kuvan ottanut. Myöskin toisessa tutussa paikassa eli Positanossa tätä on muuten kuvattu. Näin leffan nyt luullakseni kolmannen kerran, ja pysyn kannassani, että kyseessä on varsin onnistunut psykotrilleri. Matt Damon vakuuttaa Tom Ripleynä, josta tilaisuus tekee murhaajan ja identiteettivarkaan. Jude Law, Gwyneth Paltrow, Cate Blanchett ja Philip Seymour Hoffmann säestävät totutun laadukkaasti. (13.9. Netflix)
★★★★★

Eikä yksikään pelastunut
(And Then There Were None, Britannia/USA 1945)
Entinen avantgarde-mies René Clair kyhäsi Fox-yhtiön palkkalaisena Agatha Christien tarinan pohjalta tämän kevyesti rullaavan mysteerijännärin. Leffa toimii ennen kaikkea mahtavan roolimiehityksen ansiosta. Viihdyttävässä murhaleikissä ovat mukana mm. Barry Fitzgerald, Walter Huston, Louis Hayward, Roland Young, June Duprez, C. Aubrey Smith, Judith Anderson ja Mischa Auer. Jos oikein muistan niin tämänkin näin nyt kolmannen kerran. (22.9. Yle Teema)
★★★★★

Baskervillen koira
(The Hound of the Baskervilles, USA 1939)
Basil Rathbone on Sherlock Holmes ja Nigel Bruce tohtori Watson Sidney Lanfieldin ohjaamassa mysteerissä, joka lienee maineikkain tämän Arthur Conan Doylen tarinan monista filmatisoinneista. Tästä alkoi myös Rathbonen ja Brucen yhteisten Holmes-leffojen pitkä putki. Ehkä vähän vanhentunut mutta silti kelpo viihdyke. (23.9. Yle Teema)
★★★★★

Presidentin miehet
(All the President's Men, USA 1976)
Alan J. Pakulan Watergate-jännäri tuli taas kerran suurimmaksi osaksi katsottua. Dustin Hoffman ja Robert Redford näyttelevät Washington Postin reporttereita, jotka selvittämällä Watergate-murron taustat käynnistivät presidentti Nixonin eroon johtaneen tapahtumasarjan. Näyttelijämiehityksessä ovat mukana myös mm. Jack Warden, Martin Balsam ja Jason Robards. Klassikko lajissaan. (28.9. Yle Teema)
★★★★★

Biutiful
(Biutiful, Meksiko/Espanja 2010)
Alejandro González Iñarritun ankeassa Barcelona-draamassa Javier Bardem esittää syöpäsairasta yksinhuoltajaisää, joka yrittää viimeiseen asti huolehtia kahdesta lapsestaan ja hänestä riippuvaisista paperittomista siirtotyöläisistä. Raskasta katsottavaa siis, mutta rosoisen realisminsa ja rikkaan henkilö- ja miljöökuvauksen ansiosta myös puhuttelevaa. Bardem on jälleen kerran erinomainen. Hyviä ovat myös lapset Hanaa Bouchaib ja Guillermo Estrella sekä heidän epästabiilia äitiään näyttelevä Maricel Álvarez. (2.10. Yle Teema)
★★★★★

Erämaan armoille
(Into the Wild, USA 2007)
Sean Pennin ohjauksessa Emile Hirschin esittämä nuorukainen, joka on saanut tarpeekseen perheensä ja asuinympäristönsä materialistisesta elämäntyylistä, lähtee harjoittamaan kulkurin tointa tavoitteenaan täydellinen riippumattomuus ja sopusointu luonnon kanssa Alaskan jylhissä erämaissa. Tarinan karu opetus: onni on todellista vain jaettuna. Paljon muutakin ajateltavaa tämä loppua kohden varsin hyytäväksi äityvä tosipohjainen seikkailudraama herätti. Hirsch on pääosassa erinomainen. Erittäin suositeltava. (4.10. Netflix)
★★★★★

Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä
(Extremely Loud & Incredibly Close, USA 2011)
Stephen Daldryn mysteeridraamassa asperger-poika löytää 9/11-iskuissa kuolleen isänsä jäämistöstä avaimen, johon sopivan lukon hän päättää löytää. Arvoituksen ratkaisusta jäi minulle vähän valju maku, mutta kasvukuvauksena tämä toimii. Pojan roolissa debytoi hienosti Thomas Horn vanhempinaan Sandra Bullock ja Tom Hanks. Isoäidin salaperäistä vuokralaista näyttelevä Max von Sydow on kuitenkin paras syy katsoa tämä. Eric Rothin käsis perustuu Jonathan Safran Foerin romaaniin. (11.10. Netflix)
★★★★★

Merenneito
(Ondine, Irlanti/Britannia/USA 2009)
Ohjaajan (Neil Jordan) nimi herätti kiinnostuksen katsoa tämä irlantilaiseen merenrantakaupunkiin sijoittuva ihmissuhdedraama, jossa alkoholisoitunut mutta pari vuotta kuivilla ollut kalastaja löytää verkoistaan elävän naisen. Onkohan kyseessä skottilaisen mytologian mukainen selkie vai sittenkin ihminen? Ainakin kalastajan munuaissairaudesta kärsivä tytär uskoo ensimmäiseen vaihtoehtoon. Colin Farrell näyttelee pääosaa Alicja Bachledan, Alison Barryn ja Stephen Rean säestämänä. Ei todellakaan Jordanin parhaita leffoja mutta suht kiinnostava kuitenkin. Käsis on Jordanin oma. (18.10. Yle Teema)
★★★★★

Hän tuli yöllä
(The Talk of the Town, USA 1942)
Etsintäkuulutettu vankikarkuri Cary Grant ja arvostettu lakimies Ronald Colman majailevat kumpikin Jean Arthurin talossa George Stevensin ohjaamassa mehukkaassa komediassa, joka hupaisilla tilanteilla herkuttelun lisäksi tutkailee kriittisin silmin amerikkalaista oikeusjärjestelmää. Kaikki kolme tähteä pistävät parastaan, ja mikäs on pistäessä kun dialogikin (Irwin Shaw & Sidney Buchman) säkenöi. Kestävintä sota-ajan Hollywood-viihdettä ompi tämä. Missasin valitettavasti alun. (20.10. Yle Teema)
★★★★★

Rakasta minua hellästi
(Love Me Tender, USA 1956)
Elvis Presleyn elokuvaura alkoi tästä sisällissodan jälkimaininkeihin sijoittuvasta westernistä, jossa Elviksen ja Richard Eganin näyttelemät veljekset ajautuvat konfliktiin edellisen naitua jälkimmäisen mielitietyn (Debra Paget). Robert D. Webbin ohjaamassa Fox-tuotannossa Elvis tietysti myös laulaa mm. jättihitiksi jo ennen leffan ensi-iltaa muodostuneen nimikappaleen. Musiikkinumerot tuntuvat olevan vähän eri paria muun leffan kanssa, mutta parempi tämä silti on kuin luulisi. (26.10. Yle Teema)
★★★★★

Raakaa voimaa
(Brute Force, USA 1947)
Jules Dassinin vankiladraamaklassikossa Burt Lancaster nähdään yhdessä varhaisista päärooleistaan pakoa suunnittelevana linnakundina. Burt yksin tekee leffasta kuin leffasta katsomisen arvoisen, mutta on tässä paljon muutakin hyvää. Tosin tarina sympatiseeraa vankeja ehkä turhankin alleviivaavasti. Sivuosanäyttelijöistä nousevat vahvimpina esiin Hume Cronynin esittämä vallan sokaisema vartija ja Charles Bickfordin hahmottama ns. johtava vanki. Vankilaleffalle epätavallista silmänruokaa tarjoavat vankien vaimoina ja tyttöystävinä nähtävät Yvonne De Carlo, Ann Blyth ja Ella Raines. Kaiken kaikkiaan kiintoisa leffa, joka ansaitsisi ehkä tulla katsotuksi uudestaankin. Nyt lapsenhoitohommat vähän häiritsivät keskittymistä. (15.12. Yle Teema)
★★★★★

Kuninkaan puhe
(King's Speech, Britannia/Australia 2010)
Neljällä Oscarilla (leffa, ohjaus, käsis ja miespääosa) palkitussa tosipohjaisessa draamassa Colin Firth tekee elämänsä roolityön puheviasta kärsivänä prinssinä, josta isoveljensä luovuttua vallasta tulee Englannin kuningas Yrjö VI. Hyviä ovat myös Geoffrey Rush epäsovinnaisena puheterapeuttina ja Helena Bonham Carter vaimona. Nyt toisella katsomalla Tom Hooperin tyylikäs ohjaus tuntui ehkä jopa vähän paremmalta kuin ensimmäisellä. Pienempien roolien näyttelijöistä mainittakoon aina mainio Timothy Spall, joka tässä esittää Winston Churchilliä. (26.12. Yle TV1)
★★★★★

Laura
(Laura, USA 1944)
Olipa todella mukava nähdä pitkästä aikaa tämä Otto Premingerin film noir -klassikko, jossa tutkitaan seurapiirikaunottaren murhaa. Dana Andrews on yhdessä parhaista rooleistaan labyrinttipeliä pelaileva etsivä, ja Gene Tierney, joka siis on se Laura, hurmaisi pelkkänä maalauksenakin. Mieleenjäävimmän näyttelijäsuorituksen tekee silti Clifton Webb nimihenkilöön pakkomielteenomaisesti kiintyneenä toimittajana. Hyvässä vedossa ovat myös Vincent Price ja Judith Anderson muina pääepäiltyinä. Lajinsa valioihin kuuluva Fox-tuotanto palkittiin Oscarilla kuvauksesta (Joseph La Shelle), mikä on hyvin ymmärrettävää. David Raksinin teemasävelmästä on puolestaan tullut jazz-artistien suosima ikivihreä. (27.12. Yle Teema)
★★★★★