Ohjaus Stephen Frears
Monesti kuulee sanottavan, ettei vanhemmille naisille ole tarjolla hyviä leffarooleja. Ainakaan Judi Denchin kohdalla väite ei pidä paikkaansa. Denchistä oikeastaan tuli elokuvatähti vasta kuusikymppisenä, ja nyt 79-vuotiaana hän on yhä täyttä rautaa. Erinomainen nimiosasuoritus Philomenassa on tuonut James Bondin pomonakin pitkään viihtyneelle brittinäyttelijälle jo uran seitsemännen Oscar-ehdokkuuden, muun muassa.
Tositapahtumiin perustuvassa Philomenassa Dench esittää irlantilaisnaista, joka on joutunut maksamaan kalliisti nuoruuden hairahduksestaan. 18-vuotiaana tytönheitukkana Philomena Lee oli näet silkkaa varomattomuuttaan tullut raskaaksi, minkä seurauksena hänet oli passitettu luostariin "kasvamaan" eli käytännössä pakkotöihin niin kuin 1950-luvun Irlannissa oli tapana. Avioton lapsenlapsi olisi ollut tytön vanhemmille niin suuri häpeä, että nämä sen välttääkseen olivat vieläpä katkaisseet kaiken yhteydenpidon häneen ja selittäneet tutuille hänen kuolleen.
Kolme vuotta myöhemmin roscrealaisen Sean Ross Abbeyn nunnat olivat sitten antaneet Philomenan pojan adoptoitavaksi äidin itsensä voimatta asialle mitään. Sen koommin äiti ei ollut pojastaan kuullut.
Elokuvassa Philomena lähtee toimittaja Martin Sixsmithin (Steve Coogan) kanssa etsimään 50 vuotta sitten kadottamaansa Anthony-poikaa. Jäljet johtavat Amerikkaan, joten sinne myös tämä varsin eriparinen kaksikko matkustaa. Varsinaista jäljitystyötä olennaisempaa tarinassa on kuitenkin elämänkatsomuksellisten kysymysten pohdinta. Lontoon eliittipiireissä marinoitunut, uskonnosta vieraantunut tähtitoimittaja ja viihderomaaneja rakastava, syvästi uskonnollinen irlantilaismummo muodostavat siinä mielessä varsin mainion duon.
Judi Dench on elokuvan ehdoton valtti, suotta hän ei Oscar-ehdokkuutta tästä saanut. Tarinakin on hyvä ja koskettava, tarjoten helposti sulavassa muodossa ajateltavaa niin uskoville kuin ei-uskovillekin. On juonessa kyllä turhia ja epäuskottaviakin aineksia, mutta ei niin että ne liiemmälti häiritsisivät. Vaikka juttu osoitteleekin sormella katolisen kirkon harjoittamia vääryyksiä, on se silti asenteeltaan pikemminkin sovitteleva kuin tuomitseva. Nunnat ovat konnia, mutta eivät yksiselitteisesti eivätkä kaikki nunnat. Raskaahkoista teemoistaan huolimatta Philomena on myös melko kepeä, humoristinenkin. Ehkä siitä syystä se ei tehnyt minuun yhtä voimakasta vaikutusta kuin samaa aihepiiriä liippaava Peter Mullanin Magdalena-sisaret (2002), jonka näin tv:stä jokunen vuosi sitten. Yhtä kaikki tämä on sympaattinen viihdeleffa, joka pui isoa aihetta ajatuksia herättävällä tavalla ja jota voin kerrankin varauksetta suositella myös omalle äidilleni. Musiikistakin (Alexandre Desplat) pidin.
Philomena perustuu vuonna 2009 julkaistuun Martin Sixsmithin kirjaan The Lost Child of Philomena Lee. Coogan on tehnyt käsiksen yhdessä Jeff Popen kanssa ja toiminut myös toisena tuottajana, joten kyseessä on pitkälti hänen projektinsa. (26.2. Tennispalatsi Helsinki)
+ kepeä mutta koskettava draama isosta aiheesta
+ suurenmoinen Judi Dench
+ hyvä musiikki
− kokonaisuutena melko tavanomainen
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti