Sanshô Dayû (1954) & Gion bayashi (1953) (Blu-ray)

Kenji Mizoguchia (1898–1956) pidetään japanilaisen elokuvan kultakauden yhtenä suurmestarina Yasujirō Ozun (1903–1963) ja Akira Kurosawan (1910–1998) rinnalla. Siihen nähden olen perehtynyt Mizoguchin tuotantoon hävettävän huonosti. Lähinnä tunnen hänen kaikkein kuuluisimman työnsä Kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari, 1953), jonka olen nähnyt useaan kertaan ja jonka itsekin aina rankkaan korkealle maailman kauneimmista elokuvista puhuttaessa. O'Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna, 1952) on toinen Mizoguchin ohjaus, jonka olen joskus nähnyt. Nyt siis lisäsin Mizoguchi-tuntemustani sadalla prosentilla katsomalla blu-rayltä Lääninherra Sanshon (Sanshô Dayû, 1954) ja Gionin soittajat (Gion bayashi, 1953). Näistä varsinkin ensinmainittu on erittäin kovassa maineessa (jaettu 59. sija neljän vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä), ja omat odotukseni olivat sen mukaiset. Pettyä ei onneksi tarvinnut. Ja aika mukavaksi pätkäksi tuo ei ihan yhtä maineikas Gionin soittajatkin osoittautui.

Sanshô Dayû 

(Lääninherra Sansho)

Japani 1954
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Lääninherra Sansho tapahtuu Kalpean kuun tavoin kaukaisessa historiassa – eikä ainakaan kuvallisessa kauneudessa jää siitä tippaakaan jälkeen. Näinä aikoina, kun mahdollisimman pienen syväterävyysalueen tavoittelussa mennään välillä naurettavuuksiin, onkin erityisen virkistävää katsoa vaihteeksi elokuvaa, jossa toinen toistaan kauniimmin sommitellut syvätarkat kuvat seuraavat toisiaan. Toisella tavalla ilmaistuna: tässä leffassa ei ole montaa sellaista kuvaa, joka pysäytettynä, kehystettynä ja seinälle ripustettuna ei olisi olohuoneen näyttävä katseenvangitsija.

Pelkillä kauniilla kuvilla ei klassikoksi kuitenkaan päästä. Pitää olla myös vahva tarina. Sekin puoli Sanshossa on kyllä kunnossa. Ikiaikaiseen kansantaruun pohjautuvan elegian ytimessä on ajatus ihmisten tasavertaisuudesta – ajatus, joka elokuvan kuvaamana aikakautena oli puhdasta utopiaa ja on sitä monessa maailmankolkassa valitettavasti vieläkin. Hätkähdyttävää onkin tajuta, että vaikka maailma on tuhannessa vuodessa muuttunut melkoisesti, eräät asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan. Kuten se Sanshon esittämä universaali totuus, ettei ihmisiä yleensä kiinnosta puuttua epäkohtiin, jotka eivät kosketa heitä itseään. Siksi esimerkiksi rosvoaminen ei ole hävinnyt maailmasta mihinkään. Eikä ihmiskauppa. Eikä vallan väärinkäyttö. Siitäkin Sansho kauniilla tavalla muistuttaa, että joskus vain lakia ja auktoriteetteja uhmaamalla voi maailmaa muuttaa paremmaksi.

Masauji (Masao Shimizu) on kunnioitettu hallintovirkamies, joka erotetaan tehtävistään ja ajetaan maanpakoon, koska hän on osoittanut liikaa myötätuntoa kapinoivia talonpoikia kohtaan. Vuosia myöhemmin hänen vaimonsa ja lapsensa ovat matkalla hänen luokseen, kun heidät kaapataan ja erotetaan toisistaan. Äiti Tamaki (Kinuyo Tanaka) pakotetaan kurtisaaniksi, kun taas lapset Zushiô (aikuisena Yoshiagi Hanayagi) ja Anju (Kyôko Kagawa) myydään orjiksi brutaalin nimihahmon (Eitarô Shindô) tiluksille. Yllättäen Sanshôn oma poika Taro (Akitake Kôno) on se henkilö, joka näkyvimmin vastustaa isänsä mielivaltaa. Sitä vastoin Zushiô näyttää omaksuvan asenteen, jollaisella hankitaan tyrannin luottamus. Hänelle on kuitenkin varattu päähenkilön ja sankarin rooli tarinassa, joka on ihmeellinen yhdistelmä melodraamaa ja runoutta.

Tarinan kaikki käänteet eivät ehkä ole aivan uskottavia, mutta mitä väliä. Esteettisesti ja sisällöllisesti juttu sävähdyttää tavalla, johon harva elokuva pystyy. Aivan erityisen koskettava on elokuvan loppu. Fuji Yahiron ja Yoshikata Yodan käsis perustuu Mori Ōgain vuonna 1915 ilmestyneeseen versioon vanhasta japanilaisesta tarusta.

+ tunteikas ja sisältörikas tarina
+ teemoiltaan universaali ja aina ajankohtainen
+ visuaalisesti järjettömän kaunis

★★★★★

Gion bayashi 

(Gionin soittajat)

Japani 1953
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Gionin soittajat kuuluu Mizoguchin nyky-Japania kuvaaviin töihin ja käsittelee naisen asemaa modernissa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa kahden geishan näkövinkkelistä. Miljöönä on tarkalleen ottaen Gionin maineikas geisha-alue Kiotossa, siitä elokuvan nimi. Nuori Eiko (Ayako Wakao) pestautuu äitinsä kuoleman jälkeen geishataloon harjoittelijaksi, koska hänen isänsä ei voi eikä halua häntä elättää eikä vakavaraisempi setäkään ilman vastikkeita (lue: ruumiillisia palveluksia). Eikon ottaa suojiinsa kokenut Miyoharu (Michiyo Kogure), joka on ollut hänen niin ikään geishana työskennelleen äitinsä ystävä. Miyoharulla ei kuitenkaan ole suojattinsa ylläpitämiseen tarvittavia varoja, ja niinpä hän Eikon tärkeän debyytin koittaessa joutuu turvautumaan muiden apuun. Tästä tietenkin seuraa taloudellisen itsenäisyyden menetys. Kusuda-niminen liikemies (Seizaburo Kawazu) tarjoutuu Eikon ns. isännäksi, mutta ei hänkään ihan puhtain jauhoin. Samalla kun nuori geisha altistuu Kusudan lähentely-yrityksille, Miyoharun pitäisi edistää herran bisneksiä avaamalla syli tämän tärkeimmälle asiakkaalle (Haruo Tanaka). Naisilta ei tietenkään kysytä etukäteen mitä he sopimuksen näistä detaljeista ovat mieltä.

Sanshoon verrattuna Gionin soittajat on astetta kamaridraamamaisempi, mutta tavattoman kaunis sekin on kuviltaan. Näyttelijätyö on laadukasta niin ikään. Eitarô Shindô on muuten mukana tässäkin esittäen pienessä mutta olennaisessa roolissa Eikon isää, jälleen melko mieleenpainuvasti. Itse elokuva kuvastaa tyylikkäästi geishakulttuurin murenemista modernissa Japanissa. Perinteisestihän geishat ovat olleet arvostettu ammattikunta, jonka tehtäviin on kuulunut seuranpitoa ja asiakkaiden viihdyttämistä mutta ei missään nimessä seksuaalisia palveluita. Sodanjälkeisessä uudessa Japanissa myös jotkut ilotytöt olivat tuosta vain alkaneet nimittää itseään geishoiksi ("geisha girl"), minkä seurauksena varsinaisten geishojen sosiaalinen status laski ja geishabisneksen ja prostituution rajat alkoivat hämärtyä.

Minä en koko tätä geishahommaa ole koskaan oikein tajunnut, mutta paljon tyylikkäämmin ja mielenkiintoisemmin Mizoguchi sitä kuvaa kuin vaikkapa Rob Marshall ylipitkässä Hollywood-imelyydessään Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005). Mizoguchi on käsitellyt geishojen maailmaa monessa muussakin elokuvassaan, tunnetuimmin Gionin soittajien varhaisessa sisartyössä Gionin sisarukset (1936). Aihepiiri oli ohjaajalle läheinen muun muassa siksi, että myös hänen oma sisarensa (joka isän epäonnistuneiden bisnesten takia oli annettu adoptoitavaksi 14-vuotiaana) työskenteli geishana. Mizoguchin itsensä puolestaan tiedetään olleen ahkera ilotalojen asiakas.

+ yhteiskunnallinen aihe
+ hyvät näyttelijät
+ visuaalisesti kaunis

★★★★★

Blu-ray/DVD

Eurekan tuplaformaattijulkaisu sisältää molemmat elokuvat sekä blu-ray- että DVD-muodossa. Kummankin elokuvan kuvanlaatu on blu-rayllä hyvä jos ei erinomainen. Ääniraita jättää enemmän toivomisen varaa, mutta ei ole syytä epäillä etteikö silläkin puolella olisi parasta yritetty. DVD-versioita en katsonut.

Ekstroja on niukalti, mutta laatu korvaa määrän. Kummankin elokuvan trailerin lisäksi lätyillä on vain Mizoguchi-ekspertti Tony Raynsin luennot, jotka kyllä avaavat näitä teoksia ja niiden paikkaa ohjaajansa tuotannossa varsin kiinnostavasti. Tuttuun MoC-tyyliin kotelossa on myös kirjanen, joka tällä kertaa sisältää vain elokuvien krediittitiedot, joitakin valokuvia sekä alkuperäisen Mori Ōgain tarinan, johon Sanshô Dayû perustuu. Mielenkiintoisesti sekin kokonaisuutta täydentää.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

The Hateful Eight (2015)

The Hateful Eight, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon kahdeksas ohjaustyö ei ole saanut kriitikoita pahemmin pomppimaan innosta. Jotkut ohjaajan faneistakin ovat kai olleet puolittain pettyneitä uutuuteen. Jokseenkin kaikki taitavat kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että 87-vuotiaan säveltäjälegendan Ennio Morriconen scorestaan nyt vihdoin saama Oscar on enemmän kuin ansaittu. Ennion takia minäkin tämän ensisijaisesti halusin nähdä. Mutta on Tarantinon lumimyrskylänkkärissä muutakin hyvää. Vaikka itse tarina ei tällä(kään) kertaa järin ihmeellinen ole, osoittaa Quentin taas kerran kykynsä nimenomaisesti tarinan kertojana: The Hateful Eight pitää tiukasti pihdeissään koko kolmituntisen kestonsa ajan, vaikka toimintaa on vähän ja puhetta paljon ja vaikka juttu tapahtuu suurimmaksi osaksi yksien seinien sisällä.

Koska ohjaaja luulee, että fanit odottavat Tarantino-elokuvalta kunnon veriroiskeita, niin niitäkin tietysti on. Mutta jotenkin nekin tuntuvat tässä paremmin perustelluilta kuin vaikkapa muuten oivallisen Django Unchainedin lopussa. On kyllä tähdennettävä, että erittäin brutaali The Hateful Eightinkin lopetus silti on.

Miljöö on talvinen Wyoming ja aika joskus sisällissodan jälkeen. Vankkurit kiitävät lumimyrskyssä. Palkkionmetsästäjä John "Hangman" Ruth (Kurt Russell) on niissä viemässä viimeisintä saalistaan Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) Red Rockin kaupunkiin tuomiolle. Matkanteko keskeytyy, kun myrskyn takia jalkamieheksi joutunut Ruthin ammattiveli ja sisällissodan veteraani Marquis Warren (Samuel L. Jackson) liftaa kyytiin. Samoin tekee hetkeä myöhemmin Red Rockin sheriffiksi itseään väittävä Chris Mannix (Walton Goggins), joka selvästikään ei pidä Warrenin värisistä ihmisistä. Tämä toisiaan kyräilevä joukkio kuskeineen hakeutuu sitten suojaan matkan varrella sijaitsevaan Minnien majataloon. Tai mikä nykyaikaisen huoltoaseman vastine se ikinä onkaan.

Minnietä itseään ei kuitenkaan missään näy. Hänen sijastaan paikalla on neljä epäilyttävän oloista tyyppiä. Meksikolainen Bob (Demián Bichir) sanoo tuuraavansa Minnietä tämän poissaollessa. Puhelias engelsmanni (Tim Roth) esittäytyy kuinka ollakaan Red Rockin pyöveliksi. Takan ääressä kyhjöttävä vanhus (Bruce Dern) tunnistetaan etelävaltiolaiseksi kenraaliksi, Warrenin vanhaksi viholliseksi siis. Kaikkein salaperäisin on omassa nurkassaan "muistelmia" kirjoitteleva "cowboy" (Michael Madsen).

Edetessään tarina saa yhä enemmän mysteeridraaman piirteitä. Ja šakkiottelun. Joku valehtelee, mutta kuka? Vai valehtelevatko kenties kaikki? Onko kukaan se joka väittää olevansa? Jos jutussa jonkinlaista yleismaailmallista sanomaa on, liittyy se suvaitsevaisuuteen ja ennakkoluulojen voittamiseen.

Kaikessa en Tarantinoa arvosta, mutta sille nostan stetsonia, että hän sekä vaalii perinteitä että uudistaa niitä. The Hateful Eight edustaa genreistä perinteisintä, westerniä, mutta kaikkea muuta kuin klišeisesti. Milloinkaan aikaisemmin en länkkärissä ole nähnyt esimerkiksi näin hyytävää ja iholle tulevaa talvimyräkkää. Hahmogalleriakaan ei ole millään muotoa tavanomainen, vaikkakin ehkä tyypillisen tarantinomainen. Romantiikkaa jutussa ei ole tipan vertaa. Paitsi tietysti siinä mielessä, että ohjaajan esittämä kuva lännestä on vahvasti tarantinosoitu.

Perinteitä The Hateful Eightissä kunnioitetaan myös sillä tavalla, että tuotantoformaattina on ollut spektakuläärinen Ultra Panavision 70, joka on edellisen kerran ollut käytössä 1960-luvulla. Harmillista onkin, että Lasipalatsin mentyä remonttiin Helsingistä ja koko Suomesta puuttuu tällä hetkellä leffateatteri, jossa elokuva pystyttäisiin esittämään siinä muodossa kuin se on tarkoitettu esitettäväksi. Varsin komealta se silti näyttää näin digitaalisenakin. Vänkää sinänsä, että Tarantino on käyttänyt tätä eeppistä filmiformaattia näin pienimuotoisen elokuvan tekemiseen ja saanut kuin saanutkin sen näyttämään isolta.

Entäs se musiikki? No ei se läheskään parasta Morriconea ole mielestäni mutta kuitenkin yksi parhaista syistä katsoa tämä äijäily – Robert Richardsonin loisteliaan kuvaustyön ja vahvan näyttelijäkaartin ohella. Alla olevista tähdistä yksi onkin omistettu Enniolle ja loput kolme muulle elokuvalle.

+ hieno musiikki
+ komeat kuvat
+ rutosti äijäkarismaa screenillä
− paljon puhetta, vähän tarinaa

★★★★★

Tabu (1931) (Blu-ray)

Tabu: A Story of the South Seas, USA
Ohjaus F. W. Murnau

Käsittelyyn tulee yksi viimeisimmistä blu-ray-hankinnoistani – ja elokuva, joka omissa silmissäni on yksi kauneimmista koskaan tehdyistä. Ainakin kun mykkäleffoista puhutaan. Kyseessä on F. W. Murnaun sykähdyttävä Tabu, legendaarisen saksalaisohjaajan yllättäväksi joutsenlauluksi jäänyt kertomus kielletystä rakkaudesta Etelämerellä. Murnau kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin 11. maaliskuuta 1931, traagisesti tasan viikkoa ennen 22. elokuvansa ensi-iltaa. Hän oli 42 vuoden käinen.

Tieto ohjaajaa odottaneesta kohtalosta tuo Tabun muutenkin pakahduttaviin loppukuviin väkisin oman mausteensa. Juuri kauniimpaa elokuvallista testamenttia ei kukaan voisi jälkeensä jättää.

Bora Boralla ja muualla Polynesiassa kuvattu Tabu kertoo yhtäältä perinteisen polynesialaisen elämänmuodon ja länsimaisen "sivistyksen" kohtaamisesta. Toisaalta se on universaali kertomus siitä kuinka aina ja kaikkialla uudet sukupolvet kyseenalaistavat vanhempiensa itsestäänselvyyksinä pitämät tavat ja traditiot. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen modernina muunnelmanakin elokuvan voi nähdä. Mutta ennen kaikkea se on tenhoava tarina rakkaudesta, jota ympäröivä yhteisö ei voi sallia. Viimemainittu näkökanta asettuu kiintoisaan valoon, kun ottaa huomioon, että Murnau itse oli puoliavoimesti homoseksuaali aikana, jolloin moinen oli kaikkea muuta kuin yleisesti hyväksyttyä.

Matahi ja Reri (krediiteissä nämä ovat myös näyttelijöiden nimet) ovat nuoria rakastavaisia, joiden onnen tielle asettuu ikiaikainen polynesialainen perinne. Tyttö määrätään jumalille pyhitettäväksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tulee tabu. Tästedes se, joka häneen koskisi, tai edes katsoisi häntä himoiten, olisi kuoleman oma.

Rakkaus kuitenkin voittaa pelon seuraamuksista. Niinpä Matahi ryöstää tytön ja pakenee tämän kanssa yhdelle naapurisaarista, semmoiselle, jossa valkoisen miehen laki on jo syrjäyttänyt vanhat polynesialaiset lait. Mutta kohtalo – Hitu-nimisen synkän vanhuksen hahmossa ruumiillistuen – seuraa heitä kuin varjo. Lisäksi nuoret saavat karvaasti kokea sen kuinka eurooppalaiset käyttävät natiivien sinisilmäisyyttä hyväkseen. Asetelmassa voi halutessaan nähdä heijastumaa siitäkin, millaiseksi Murnau koki taiteilijan aseman Hollywoodissa.

Elokuva käynnistyi Murnaun ja Robert Flahertyn yhteisenä hankkeena. Taustalla oli Hollywoodiin tuskastuneen Murnaun halu päästä pois rahanahneiden tuottajien vaikutuspiiristä. Niinpä hän oli ostanut jahdin ja ehdottanut Flahertylle – toiselle elokuvakaupungin outsiderille, jonka veljeen hän oli tutustunut aiemmin (David Flaherty toimi Tabussa apulaisohjaajana), – että tämä lähtisi hänen kanssaan työskentelemään Etelämerelle. Flahertyllä kun oli entuudestaan kokemusta polynesialaisten kanssa toimimisesta. Nanookin ja Moanan ohjaaja tarttuikin empimättä tarjoukseen. Mutta pian kävi selväksi, etteivät nämä kaksi erilaista taiteilijaa saisi kanoottejaan kulkemaan samaan suuntaan. Käsikirjoituksen he saivat jotenkuten työstettyä yhdessä, mutta tuotannon käynnistyttyä Murnau otti komennon ja Flahertyn rooliksi jäi lähinnä huolehtia filmien kehityksestä. Asiaan vaikutti sekin, että alkuperäisten rahoittajien vetäydyttyä Murnau päätti rahoittaa elokuvan itse.

Flahertylle olisi vielä ollut tarjolla kuvaajan rooli, mutta kun hän ei oikein hallinnut tekniikkaa, Hollywoodista kutsuttiin Floyd Crosby hätiin. Tämä sitten onnistuikin ensimmäisen pitkän elokuvansa kuvaustyössä Oscarin arvoisesti. Elokuvan näyttelijät ovat aitoja saarten asukkaita ja ensikertalaisia kameran edessä. Reri, oikealta nimeltään Anne Chevalier, näytteli sittemmin parissa muussakin elokuvassa, mutta muille tämä on myös jäänyt ainoaksi.

Flahertyn ohjaamaksi ja kuvaamaksi tiedetään elokuvan aloittava kalastuskohtaus. Flahertyn vaikutusta voi muutenkin nähdä Tabun etnografisessa aineistossa, ja esimerkiksi Moana-laivan nimi on ilmeinen kumarrus hänen edelliselle elokuvalleen. Mutta tarinan dramaattinen vierre ja kuvakerronnan lyyrinen notkeus ovat selvästi ehtaa Murnauta. Huomattavaa on, että Viimeisen miehen tapaan tässä ei ole lainkaan välitekstejä. Tai ne muutamat, jotka ovat, ovat aina kuvakerronnallisesti motivoituja: kirjeitä, kuitteja, seinätauluja ja niin edelleen. Dialogiplansseja elokuvassa ei ole ainuttakaan.

Muitakin Murnaun aiemmista leffoista tuttuja piirteitä teoksesta löytyy. Onhan vaikkapa iloton Hitu selvästi samantapainen kohtalon airut kuin Nosferatun kreivi Orlok.

Paitsi että Tabu sykähdyttää tarinallaan ja kuvillaan, on se myös etnografisesti ja historiallisesti arvokas. Elokuvaan on kauniilla tavalla tallentunut palanen kadonnutta maailmaa. Kun Bora Bora vielä filmausten aikaan oli jokseenkin spoilaamaton saariparatiisi, on se sittemmin tullut tunnetuksi amerikkalaisten sotilastukikohtana ja luksusluokan lomakohteena. Nykyään saarella tuskin voi törmätä ihmiseen, joka ei tavalla tai toisella olisi tekemisissä turismin kanssa.

+ koskettava tarina
+ kuvallisesti kaunis
+ myös etnografiselta sisällöltään arvokas
+ ikkuna kadonneeseen maailmaan

★★★★★

Blu-ray

Tämäkin blu-ray on Eurekan huippulaadukasta Masters of Cinema -sarjaa. Kuvalähteenä on ollut Luciano Berriatúan elokuvan 75-vuotisjuhliin valmistama restauraatio, jossa ovat mukana myös Paramountin levitysversiostaan aikanaan poistattamat kuvat ja kohtaukset (kuten kuvat paljasrintaisista polynesialaisnaisista tanssimassa). Tämä versio siis vastaa Murnaun alkuperäistä näkemystä todennäköisesti paremmin kuin yksikään aiemmin nähtävillä ollut. Kuvassa on joitakin epätasaisuuksia, mutta ottaen huomioon elokuvan iän ja sen ettei alkuperäistä negatiivia ole ollut käytettävissä (se katosi toisen maailmansodan aikana), laatu on todella hyvä. Kuvasuhde on alkuperäinen 1.19:1. Hugo Riesenfeldin säveltämä alkuperäismusiikki tarjotaan mono 2.0 -formaatissa.

Ekstrat ovat erinomaisen kattavat (vaikka eivät silti yhtä kattavat kuin aiemmalla saman firman DVD:llä, mistä miinusta). Kommenttiraidalla teosta analysoivat ja taustoittavat elokuvahistorioitsijat R. Dixon Smith ja Brad Stevens. Se on antoisaa kuunneltavaa, vaikka herrat ehkä innostuvat vähän liikaakin tulkitsemaan. Tabun syntyhistoriaa ja merkitystä valaisevat lisää Luciano Berriatúan 15-minuuttinen pienoisdokumentti sekä printattu 55-sivuinen kirjanen. Jälkimmäinen sisältää Scott Eymanin erinomaisen esseen "Sunrise in Bora Bora", David Flahertyn muistelon, Floyd Crosbyn haastattelun, otteita Murnaun Tabua käsittelevistä kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä sekä joukon harvinaisia valokuvia elokuvan tuotantovaiheesta. Levyllä on lisäksi valikoima poisjätettyjä kohtauksia sekä kuvatusta materiaalista erikseen valmistettu lyhytdokumentti Treibjagd in der Südsee (1940), joka kertoo koko kylän yhteisestä kalastussessiosta Bora Boralla. Loistava kokonaisuus!

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Dheepan (2015)

Dheepan, Ranska
Ohjaus Jacques Audiard

Jacques Audiard pääsi pokkaamaan Cannesin pääpalkinnon kuudennella ohjaustyöllään Dheepanilla, joka osuu ajan hermoon kuin kivi ikkunaan. Rosoisen siirtolaisdraaman keskushenkilönä on Antonythasan Jesuthasanin esittämä entinen tamilitiikeri, joka yrittää aloittaa uuden elämän Ranskassa pakolaisleirillä muodostetun kulissiperheensä kanssa. Helppoa se ei ole, vaikka jannu saakin suht vaivattomasti talonmiehen paikan eräästä puistattavan ankeasta pariisilaislähiöstä. Omalta osaltaan sopeutumista vaikeuttaa sissimenneisyys, joka näyttää seuraavan miestä myös uuteen asuinmaahan ja -ympäristöön.

Jesuthasanin roolisuorituksessa on eletyn ja koetun tuntua, eikä ihme, onhan hän itsekin entinen tamilisissi ja turvapaikansaaja (kyseessä on aiemmin kirjailijana kunnostautuneen Jesuthasanin toinen elokuvarooli). Audiardin karhea tyyli tuo juttuun omanlaistaan katu-uskottavuutta, vaikka jotkut juonenkäänteet sitä uskottavuutta hieman horjuttavatkin. Vaikuttavinta Dheepanissa on ehkä tapa, jolla se kuvaa huumejengien hallitseman lähiökorttelin luotaantyöntäviä elinolosuhteita. Myös henkilöhahmotus on kiitettävän moniulotteista. Esimerkiksi Vincent Rottiersin näyttelemä jengipomo Brahim esitetään varsin ymmärtäväisessä valossa, samoin kuin tietysti nimihenkilökin, vaikka kummankin elämänpolku on kaukana tahrattomasta. Perinteiset hyvikset ja pahikset elokuvasta siis puuttuvat kokonaan.

Myöskin Dheepanin "vaimoa" ja "tytärtä" näyttelevät Kalieaswari Srinivasan ja Claudine Vinasithamby ovat sopivan siloittelemattomia rooleissaan. Molemmat ovat ensimmäistä kertaa kameran edessä. Käsiksen kyhäämisessä Audiardia ovat jeesanneet Thomas Bidegain ja Noé Debré. (maaliskuu, Kino Myyri Vantaa)

★★★★★

Kansakunnan synty (1915) (Blu-ray)

The Birth of a Nation, USA
Ohjaus D. W. Griffith

Tarkoitus oli katsoa D. W. Griffithin monumentaalinen sisällissotaeepos vuoden 2015 kuluessa, mutta en ennättänyt. Niinpä ajoitin sen katselun päivään, jolloin tuli kuluneeksi tasan 101 vuotta elokuvan Los Angelesin ensi-illasta. Tätä ennen olen nähnyt Griffithin suurtyön yhden ainoan kerran yli 22 vuotta sitten, joten oli jo aikakin uuteen silmäykseen.

Kansakunnan syntyhän on mielenkiintoinen paitsi elokuvahistorian kivijalkana myös yhtenä sen kaikkien aikojen kiistellyimmistä merkkiteoksista. Etenkin elokuvan räikeän rasistista rotunäkemystä on monien ollut vaikea hyväksyä. Thomas Dixon Jr:n romaaniin The Clansman: An Historical Romance of the Ku Klux Klan (1905) perustuvaa spektaakkelia vastustettiin poliittisesti kuohuttavan aiheensa vuoksi runsaasti jo ennen elokuvan valmistumista, ja samasta syystä kritiikki oli armotonta heti ensi-illan jälkeen. Kohusta ja protesteista huolimatta (tai osittain juuri siksi) elokuva osoittautui kuitenkin suurmenestykseksi lippuluukuilla, ja alaa seuranneet kriitikot näkivät myös sen taiteelliset ansiot heti tuoreeltaan. Griffith itse puolustautui sanomalla, ettei hänellä ole ollut muunlaisia päämääriä kuin kertoa – todellisiin historian tapahtumiin pohjautuen – elokuvallisesti tenhoava tarina.

No, ihan tuulesta temmattuja rasismisyytökset eivät ole, vaikka epäilemättä Griffithin "rasismi" onkin ainakin osittain tiedostamatonta. Kiistattomia ansioitakin elokuvalla joka tapauksessa on. Merkittäviä niistä ovat varsinkin historialliset. Ei ehkä ole olemassa toista elokuvaa, joka olisi vaikuttanut elokuvataiteen kehitykseen yhtä paljon kuin Kansakunnan synty. Se ei ole ainoastaan ensimmäisiä suuria (amerikkalaisia) kertomuselokuvia vaan yleisen ajattelun mukaan suorastaan klassisen elokuvakerronnan peruskivi ja "auteur-elokuvan" lähtölaukaus, jolle käytännössä kaikki myöhemmät elokuvat ovat jotain velkaa. "The birth of film as art", niin kuin usein sanotaan.

Tarina jakaantuu kahteen osaan siten, että alkupuolisko käsittelee sisällissodan vuosia ja jälkimmäinen puolisko jälleenrakennuksen aikaa. Tapahtumat nähdään kahden perheen, etelävaltiolaisten Cameronien ja pohjoisvaltiolaisten Stonemanien, silmin. Perheitä yhdistää se, että vanhimmat pojat Ben Cameron (Henry B. Walthall) ja Phil Stoneman (Elmer Clifton) ovat ystävyksiä. Phil myöskin tuntee vetoa Benin siskoon Margaretiin (Miriam Cooper) ja Ben taas ihastuu valokuvan perusteella Elsie Stonemaniin (Lillian Gish). Asetelmassa on ehkä aavistus teennäisyyttä mutta se myös symboloi kauniisti sodan mielettömyyttä. Runollisimmin elokuvan sodanvastaisuutta ilmentää kohtaus, jossa yksi poika kummastakin perheestä kaatuu taistelukentälle sylikkäin.

Elokuvan isoimmat ongelmallisuudet liittyvät sen jälkipuoliskoon. Siinä on kieltämättä sulattelemista, että pahamaineinen Ku Klux Klan (jonka Ben Cameron elokuvassa perustaa) nähdään sankarillisena järjestönä, joka "pelastaa Etelän mustan vallan anarkialta". Dixonin romaani ja Griffithin elokuva olivatkin itse asiassa merkittävästi vaikuttamassa siihen, että jo kertaalleen lakkautettu järjestö aktivoitui jälleen 1910-luvulla. Taidokkaan elokuvakerronnan voimasta (ja sen huolestuttavasta kyvystä vaikuttaa asenteisiin) todistaa se, että loppuratkaisujen koittaessa minäkin ihan oikeasti jännitin, ehtivätkö klaanilaiset pelastaa ahdinkoon joutuneet kanssakansalaisensa.

No mutta taiteen tietysti kuuluukin provosoida ja tarjota poikkeavia näkökulmia. Ja näin Kansakunnan synty todella tekee. Minussa teos on muun ohessa herättänyt palavan kiinnostuksen tutkia tätä Yhdysvaltain historian dramaattista vaihetta.

Elsie Stonemanille (Lillian Gish) paljastuu, että yksi
klaanilaisista onkin hänen rakastettunsa (Henry B. Walthall).

On oleellista huomioida, että Kentuckyssa syntyneen Griffithin oma isä oli osallistunut sisällissotaan Etelävaltioiden armeijan everstinä. Isän ja muiden sukulaisten kertomat tarinat kansakuntaa repineestä sodasta, sen syistä ja seurauksista ovat siten luoneet perustan hänen omalle maailmankuvalleen. Kansakunnan synnyssä Griffith kertookin eräänlaista romantisoitua versiota isänsä tarinasta, sodan hävinneen osapuolen tarinasta. Maailma ei ole, eikä ole koskaan ollut, mustavalkoinen, eikä ole olemassa yhtä totuutta.

Elokuvan historiallinen merkitys joka tapauksessa peittoaa sen sisällölliset kyseenalaisuudet. Toisaalta tarina on oikein viihdyttävä ja vetävästi kerrottu. Elokuvaan liittyvät luvutkin – 191 minuuttia, 5000 kuvaa, 18 000 ihmistä mukana tuotannossa – herättävät kunnioitusta.

Dynaamisen kuvakerronnan ohella huomio kiinnittyy yllättävän vivahteikkaisiin näyttelijäsuorituksiin. Varsinkin Miriam Cooper tummine, sielukkaine silmineen vangitsee minun katseeni tehokkaasti. Toinen silkalla säteilyvoimallaan kuvaruudun täyttävä on eteerinen Gish. Cameronien nuoremman tyttären dramaattisen roolin tulkitseva Mae Marsh säkenöi edellisiä räiskyvämmällä tavalla. Miespuoliset tähdet jäävät auttamatta näiden kolmen varjoon, vaikka kaikkein näkyvimmän roolin vetävä Walthall ihan karismaattinen sankari onkin. Griffithiä onkin monen muun asian ohella luonnehdittu elokuvan ensimmäiseksi suureksi naisten ohjaajaksi.

Pikkuosista voi tarkkasilmäinen elokuvahistorian tuntija bongata mielenkiintoisia kasvoja. Tuleva toimintaohjaajien A-sarjalainen Raoul Walsh (joka pian avioitui Cooperin kanssa) esimerkiksi näyttäytyy Lincolnin murhaajan John Wilkes Boothin roolissa. Merkittävän uran näyttelijänä, ohjaajana ja leffabisneksen taustavaikuttajana sittemmin tehnyt Donald Crisp taas on päässyt sonnustautumaan kenraali Ulysses S. Grantin univormuun. Avustajien joukosta on lisäksi mahdollista bongata sellaisia tulevia legendoja kuin Erich von Stroheim ja John Ford.

Kaiken kaikkiaan Kansakunnan synty on äärimmäisen kiehtova palanen elokuvan historiaa. Kenelläkään aihepiiristä tosissaan kiinnostuneella ei ole varaa sivuuttaa sitä.

+ elokuvahistorian kivijalka
+ vetävästi kerrottu tarina
+ aikansa parhaat näyttelijät pääosissa
+ inspiroi perehtymään Yhdysvaltain historiaan
− rotunäkemys arveluttaa

★★★★★

"Järjestys" on palautettu Etelään. Margaret Cameron (Miriam
Cooper) ja Elsie Stoneman (Lillian Gish) etualalla.

Blu-ray

Eurekan Masters of Cinema -sarjan blu-ray on erittäin korkealaatuinen niin kuin julkaisusarjan tuotokset tuppaavat olemaan. Restauroiduista 35-millisistä filmimateriaaleista skannattu leffa tarjotaan luonnollisesti alkuperäisessä 1.33:1 kuvasuhteessa. Kuvassa on jonkin verran digitaalista kohinaa, mutta vastapainoksi kuva on myös erittäin tarkka ja sävyrikas. Ottaen huomioon elokuvan iän kuvanlaatu on huikea. Mont Alto Motion Picture Orchestran käsialaa oleva musiikkisäestys on tarjolla sekä 2.0 stereo- että 5.1 surround-formaateissa.

Ekstratkin ovat mielenkiintoisia ja laadukkaita. Tarjolla on muun muassa seitsemän Griffithin ohjaamaa sisällissota-aiheista lyhytelokuvaa vuosilta 1910–11 sekä 24-minuuttinen dokumentti The Making of The Birth of a Nation (Robert G. Beecher 1993). Lisäksi mukana on vuoden 1930 uusintaensi-iltaa varten tehty intro, jossa Griffith keskustelee Kansakunnan synnystä näyttelijä Walter Hustonin kanssa, sekä tuon vuoden 1930 version alkutekstijakso (josta hämmästyksekseni Miriam Cooperin nimi on jätetty pois). Tärkein elokuvaa taustoittava ja sen historiallista merkitystä valottava lisuke on kuitenkin kotelosta löytyvä 44-sivuinen kirjanen.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Oscarit 2016

On taas Oscarien aika. "Perinteistä" ennakkojuttua en tänäkään vuonna ehtinyt kirjoittaa, mutta yritän kirjata mietteitäni tässä samalla kun katson showta.

Punaisen maton osuudesta en sano mitään, koska en sitä katsonut. Nyt show alkaa. Juontajana on Chris Rock, joka tietenkin heti alkajaisiksi vitsailee paljon polemiikkia herättäneestä aiheesta eli ehdokaslistojen "valkoisuudesta".

Ensimmäiseksi jaetaan käsikirjoituspalkinnot, jakajina Emily Blunt ja Charlize Theron. Alkuperäiskässäristä ovat ehdolla:

Matt Charman, Joel & Ethan Coen (Bridge of Spies)
Pete Docter, Meg LeFauve, Josh Cooley (Inside Out)
Tom McCarthy ja Josh Singer (Spotlight)
Alex Garland (Ex Machina)
Jonathan Herman, Andrea Berloff, S. Leigh Savidge ja Alan Wenkus (Straight Outta Compton)

Suosikki ja oma veikkaukseni on Spotlight.

Ja Oscarin saa... Spotlight. Näin.

Sitten sovitettu käsikirjoitus. Tämän palkinnon jakavatkin Ryan Gosling ja Russell Crowe. Ehdolla ovat:

Emma Donoghue (Room)
Drew Goddard (The Martian)
Nick Hornby (Brooklyn)
Adam McKay and Charles Randolph (The Big Short)
Phyllis Nagy (Carol)

Suurin suosikki ja myös oma veikkaukseni on The Big Short.

Ja Oscarin saa... The Big Short. Alkaapa yllätyksettömästi.

Rasismista vitsaileminen jatkuu välinumerossa. Sarah Silverman esittelee ensimmäisen ehdokkaana olevan laulun. Se on Sam Smithin esittämä "Writings of the Wall" Bond-leffa Spectrestä.

Seuraavaksi näytteet parhaaksi elokuvaksi ehdolla olevista The Martianista ja The Big Shortista. Ja sitten J.K. Simmons tuleekin jakamaan parhaan naissivuosan palkinnon. Ehdolla ovat:

Jennifer Jason Leigh (The Hateful Eight)
Rooney Mara (Carol)
Rachel McAdams (Spotlight)
Alicia Vikander (The Danish Girl)
Kate Winslet (Steve Jobs)

Ilmeisesti Vikander on vahvoilla. Winslet on toinen suosikki. Minä liputan nuoren ruotsittaren puolesta.

Ja voittaja on... ALICIA VIKANDER. Voi että.

Cate Blanchett jakaa palkinnon parhaasta pukusuunnittelusta. Ehdolla ovat:

Carol (Sandy Powell)
Cinderella (Sandy Powell)
The Revenant (Jacqueline West)
The Danish Girl (Paco Delgado)
Mad Max: Fury Road (Jenny Beavan)

Veikkaan palkinnon saajaksi joko Danish Girliä tai Mad Maxiä. Sanon: Mad Max.

Ja palkinnon saa... Mad Max. Hohoo.

Seuraavaksi on vuorossa lavastus. Ehdolla ovat:

Bridge of Spies
The Revenant
The Danish Girl
Mad Max: Fury Road
The Martian

Veikkaukseni: Mad Max.

Ja Oscarin saa... Mad Max.

Paras maskeeraus ja hiusmuotoilu. Ehdokkaat:

The 100-Year-Old Man Who Climbed Out the Window and Disappeared
Mad Max: Fury Road
The Revenant

Eiköhän Mad Max tämänkin vie.

Voittaja on... Mad Max. Hyvin on lähtenyt homma menemään George Millerin adrenaliinipommilla. Nyt harmittaa entistä enemmän että leffa häipyi teattereista ennen kuin ennätin sitä katsomaan.

Benicio Del Toro ja Jennifer Garner esittelevät seuraavat paras elokuva -ehdokkaat eli The Revenantin ja Mad Maxin.

Seuraavaksi Rachel McAdams ja Michael B. Jordan astuvat lavalle jakamaan palkinnon parhaasta kuvauksesta. Ehdolla ovat:

Carol (Ed Lachman)
The Hateful Eight (Robert Richardson)
Mad Max: Fury Road (John Seale)
The Revenant (Emmanuel Lubezki)
Sicario (Roger Deakins)

Viekö Lubezki pystin kolmannen kerran peräkkäin? Sitä monet veikkaavat. Itse uskon, että myös Seale on vahvoilla. Sanon kuitenkin: Lubezki.

Ja Oscarin saa... EMMANUEL LUBEZKI. Historiallista!

Priyanka Chobra ja Liev Schreiber jakavat palkinnon parhaasta leikkauksesta. Ehdokkaat:

The Big Short
Mad Max: Fury Road
Spotlight
Star Wars: The Force Awakens
The Revenant

Taas veikkaan Mad Maxiä.

Ja Oscarin saa... Mad Max (Margaret Sixel). Huh huh.

Mainoskatkon jälkeen lva Chadwick Boneman ja Chris Evans jakavat palkinnot parhaista äänitehosteista. Ehdokkaat ovat:

Sicario
Mad Max: Fury Road
The Martian
The Revenant
Star Wars: The Force Awakens

Veikkaan joko Mad Maxiä tai The Revenantia. Tekee mieli sanoa The Revenant vaikka Mad Max se ehkä kuitenkin on.

Ja Oscarin saa... Mad Max. Pahus, ensimmäinen huti. Vaikka tavallaan tiesin tämänkin.

Sitten vuoroon äänitys. Ehdokkaat:

Star Wars: The Force Awakens
Mad Max: Fury Road
The Martian
The Revenant
Bridge of Spies

No eiköhän Mad Max vie tämänkin.

Ja Oscarin saa... Mad Max. Hyvin menee ausseilla.

Sormusten herran Klonkku Andy Serkis astuu lavalle jakamaan palkinnon visuaalisista efektistä. Ehdokkaat ovat:

Ex Machina
The Martian
The Revenant
Star Wars: The Force Awakens

The Revenantin karhu oli vaikuttava mutta tuskin se pärjää noille avaruusseikkailuille. Sanon: The Martian.

Oscarin saa... Ex Machina. Oho! Tätä en odottanut vaikka ei tulosta suurena yllätyksenäkään voi pitää.

Erikois-Oscar-yhteenvedon jälkeen lavalle astuvat Star Warsin iki-ihanat robotit. En ehtinyt huomata mikä vitsi siinä oli.

Katkon jälkeen rasismiaiheinen vitsailu jatkuu. Mustat pikkutytöt tulevat myymään keksejä yleisölle. Haha. Sitten animaatiohahmot jakavat palkinnon parhaasta animaatiolyhäristä. Ehdokkaat:

Bear Story, Gabriel Osorio & Pato Escala
Prologue, Richard Williams & Imogen Sutton
Sanjay's Super Team, Sanjay Patel & Nicole Grindle
We Can't Live Without Cosmos, Konstantin Bronzit
World of Tomorrow, Don Hertzfeldt

En veikkaa mitään.

Voittaja on... Bear Story.

Toy Story -hahmot jakavat palkinnon pitkälle animaatiolle. Ehdokkaat:

Anomalisa
Boy and the World
Inside Out
When Marnie Was There
Shaun the Sheep

Yksi ja ainoa suosikki on Inside Out.

Ja voittaja on... Inside Out.

Kevin Hart esittelee seuraavan paras laulu -ehdokkaan. Laulun nimi ja esittäjä menivät minulta ohi. Ilmeisesti se oli elokuvasta 50 Shades of Grey?

Sitten Reese Witherspoon ja Kate Winslet esittelevät seuraavat paras elokuva -ehdokkaat: Bridge of Spies ja Spotlight. Näytteiden jälkeen jatkuu Rockin rasismivitsailu.

Patricia Arquette tulee jakamaan palkinnon parhaasta miessivuosasta. Ehdokkaat ovat:

Christian Bale (The Big Short)
Tom Hardy (The Revenant)
Mark Ruffalo (Spotlight)
Mark Rylance (Bridge of Spies)
Sylvester Stallone (Creed)

Yllättävän paluun parrasvaloihin tehnyt Stallone on suurin suosikki. Itse uskon että myös Hardyllä on hyvät mahdollisuudet. Hardyn suorituksen nähneenä ja siitä vaikuttuneena liputan hänen puolestaan.

Ja Oscarin saa... MARK RYLANCE. Ei ollut suuri yllätys tämäkään. Jotenkin en vain uskonut Stalloneen.

Seuraavaksi palkinto parhaalle lyhytdokumentille. Ehdokkaat ovat:

Body Team 12, David Darg & Bryn Mooser
Chau, Beyond the Lines, Courtney Marsh & Jerry Franck
Claude Lanzmann: Spectres of the Shoah, Adam Benzine
A Girl in the River: The Price of Forgiveness, Sharmeen Obaid-Chinoy
Last Day of Freedom, Dee Hibbert-Jones & Nomi Talisman

Näistä en tiedä mitään mutta heitän omaksi ehdokkaakseni elokuvan Claude Lanzmann: Spectres of the Shoah.

Voittaja on A Girl in the River: The Price of Forgiveness.

Daisy Ridley ja Dev Patel jakavat palkinnon parhaalle pitkälle dokumentille. Ehdokkaat:

Amy (Asif Kapadia)
Cartel Land (Matthew Heineman)
The Look of Silence (Joshua Oppenheimer)
What Happened, Miss Simone? (Liz Garbus)
Winter on Fire: Ukraine's Fight for Freedom (Evgeny Afineevsky)

Yksi ja ainoa suosikki on Amy Winehousen traagisen elämäntarinan kertova Amy.

Ja palkinnon saa... Amy.

Katkon jälkeen keksienmyyjät ovat lavalla Chris Rockin seurana. Sitten Whoopi Goldbergin juontamana yhteenveto elämäntyöpalkinnon saajista.

Seuraavaksi vuoroon elokuva-akatemian presidentti, joka lätisee elokuvien ja Oscarien merkityksestä. Sitten Louis Gossett Jr. juontaa in memoriam -osuuden.

Taas mainoskatko ja sitten vuoroon kaksi lapsinäyttelijää, jotka jakavat palkinnon parhaalle lyhytelokuvalle. Ehdokkaat:

Ave Maria, Basil Khalil ja Eric Dupont
Day One, Henry Hughes
Everything Will Be Okay (Alles Wird Gut), Patrick Vollrath
Shok, Jamie Donoughue
Stutterer, Benjamin Cleary ja Serena Armitage

Ei ole selvää suosikkia.

Oscarin saa Stutterer.

Sofia Vergara ja Byung-hun Lee jakavat palkinnon parhaalle vieraskieliselle elokuvalle. Ehdokkaat ovat:

Mustang (Ranska)
Theeb (Jordania)
Son of Saul (Unkari)
Embrace the Serpent (Kolumbia)
A War (Tanska)

Auschwitzin kauhuista kertovan Son of Saulin pitäisi viedä tämä.

Oscarin saa... Son of Saul.

Illan ensimmäiset standing ovationit saa mies, joka esittelee seuraavan ehdokkaan parhaaksi lauluksi  (nimi meni ohi enkä tunnista naamaa). Se on Lady Gagan esittämä "Til It Happens To You" elokuvasta The Hunting Ground. Käsittääkseni tämä on myös suurin suosikki palkinnon saajaksi. Myös itse esitys saa standing ovationit.

Seuraavaksi ehkä itselleni tärkein palkintokategoria tänä vuonna: paras alkuperäinen elokuvamusiikki. Jakajina Quincy Jones ja Pharrell Williams. Ehdokkaat ovat:

Carol (Carter Burwell)
Sicario (Jóhann Jóhannsson)
The Hateful Eight (Ennio Morricone)
Bridge of Spies (Thomas Newman)
Star Wars: Episode VII—The Force Awakens (John Williams)

Morricone on suurin suosikki ja hänen tämä täytyy viedä.

Oscarin saa... ENNIO MORRICONE. Hienoa! 87-vuotias grande maestro saapuu lavalle avustajan tukemana ja lukee kiitospuheensa italiaksi. Tulevathan ne standing ovationitkin sieltä vaikka vähän viiveellä. Jokohan Helsingin-konsertin liput kohta myydään loppuun?

Seuraavaksi Common ja John Legend jakavat palkinnon parhaalle laululle. Ehdokkaat ovat:

"Earned It" (Fifty Shades of Grey)
"Manta Ray" (Racing Extinction)
"Simple Song #3" (Youth)
"Til It Happens To You" (The Hunting Ground)
"Writings on the Wall" (Spectre)

"Til It Happens To Youta" on siis veikkailtu voittajaksi ja sitä minäkin veikkaan.

Oscarin saa... "Writings on the Wall" ja Spectre. Ei ole unohtumattomimpia Bond-biisejä mielestäni, mutta hyväksyn valinnan.

Sacha Baron Cohen ja Olivia Wilde esittelevät viimeiset kaksi paras elokuva -ehdokasta eli Roomin ja Brooklynin.

Sitten lähestymmekin jo illan huipentumaa. J.J. Abrams jakaa palkinnon parhaalle ohjaajalle. Ehdokkaat ovat:

Tom McCarthy (Spotlight)
Adam McKay (The Big Short)
George Miller (Mad Max: Fury Road)
Alejandro González Iñarritu (The Revenant)
Lenny Abrahamson (Room)

Iñarritu lienee suurin suosikki, Miller hänen vakavin uhkaajansa. Sanon että Iñarritu vie.

Oscarin saa... ALEJANDRO GONZÁLEZ IÑARRITU. Toinen ohjaus-Oscar putkeen äijälle, kova temppu!

Vuoroon Eddie Redmayne ja parhaan naispääosan palkinto. Ehdokkaat ovat:

Cate Blanchett (Carol)
Brie Larson (Room)
Jennifer Lawrence (Joy)
Charlotte Rampling (45 Years)
Saoirse Ronan (Brooklyn)

Larson on suurin suosikki. Ronan on luullakseni toiseksi vahvin ehdokas. Ramplingille palkinnon myös mielellään soisi.

Oscarin saa... BRIE LARSON.

Sitten paras miespääosa, jakajana tietenkin viimevuotinen naispääosavoittaja Julianne Moore. Ehdokkaat:

Bryan Cranston (Trumbo)
Matt Damon (The Martian)
Leonardo DiCaprio (The Revenant)
Michael Fassbender (Steve Jobs)
Eddie Redmayne (The Danish Girl)

DiCapriota pidetään etukäteen yhtenä illan varmimmista voittajista. Eiköhän hän omansa ota, vihdoinkin.

Ja Oscarin saa...LEONARDO DICAPRIO. Suosionosoitukset ovat suuret. Kiitospuheessa Leo vetoaa maailman johtajiin ilmastonmuutoksen pysäyttämisen puolesta.

Jäljellä on vielä pääpalkinto, jonka jakaa Morgan Freeman. Ehdokkaat parhaaksi elokuvaksi ovat:

Spotlight
The Big Short
The Revenant
Mad Max: Fury Road
The Martian
Bridge of Spies
Brooklyn
Room

Joku kolmikosta Spotlight, The Big Short ja The Revenant tämän vienee. Tähän mennessä nähdyn valossa sanon että The Revenant.

Oscarin saa... Spotlight. Ei yllätys sinänsä, mutta harvinaista on, että parhaaksi elokuvaksi valittu saa yhteensä vain kaksi pystiä.

That's all, folks.

Alkutalven uutuuselokuvia

Kate (Charlotte Rampling) ja Geoff (Tom Courtenay)
ovat olleet naimisissa 45 vuotta. (Kuvalähde: Finnkino)

45 vuotta (2015)
45 Years, Britannia
Ohjaus Andrew Haigh

Ehdinpäs vielä ennen Maxim-elokuvateatterin remonttia käydä katsomassa siellä tämän hienon, melankolisen brittidraaman, joka osoittaa, että käsittelemättä jääneet asiat saattavat palata hiertämään avioliittoa vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Minutkin se sai pohtimaan, kuinka vahvoille perustuksille oma vielä melko tuore liittoni rakentuu. Andrew Haighin kirjoittama ja ohjaama apeankaunis elokuva kertoo lapsettomaksi jääneestä eläkeläispariskunnasta, joka valmistautuu juhlimaan isosti 45-vuotista yhteiseloaan. Tai ainakin vaimo Kate (Charlotte Rampling) valmistautuu. Aviomies Geoff (Tom Courtenay) ei ole asiasta ihan yhtä innoissaan, varsinkaan sen jälkeen kun yllättäen saapunut kirje palauttaa hänen mieleensä katkeran muiston menneisyydestä, ajasta ennen Katea. Kirjeen mukaan Geoffin nuoruudenrakastetun ruumis on löytynyt Alpeilta niin sanotusti hyvin säilyneenä – "sen näköisenä kuin hän oli silloin" – ja nyt hänen pitäisi mennä tunnistamaan ruumis. Vaikka kumpikin puoliso reagoi asiaan näennäisen tyynesti, mielissä mitä ilmeisimmin kuohuu. Haamu menneisyydestä asettuu ikään kuin henkiseksi muuriksi pariskunnan väliin. Huolella valmisteltuja juhlia ei voi enää peruuttaa, mutta herää kysymys, onko sittenkään mitään juhlittavaa.

Ramplingin ja Courtenayn nyanssirikkaat näyttelijäsuoritukset ovat tämän pienimuotoisen, vahvatunnelmaisen elokuvan suola. Käsikirjoituksen pohjana oleva David Constantinen novelli on saanut inspiraationsa uutisesta, jossa kerrottiin 70 vuotta kadoksissa olleen retkeilijän ruumiin löytymisestä Alpeilta vastaavalla tavalla hyväkuntoisena. Suositellaan lämpimästi. (5.1. Maxim 1)

+ koskettava tarina
+ lihaisat henkilöhahmot
+ erinomaiset pääosasuoritukset
+ vahva tunnelma

★★★★★

The Revenant: Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) on sitkeämpää
tekoa kuin kukaan kollegoista aavistaa. (Kuvalähde: Finnkino)

The Revenant (2015)
The Revenant, USA
Ohjaus Alejandro G. Iñarritu

Alejandro González Iñarritu ja hänen uusi elokuvansa ovat tänäkin vuonna Oscar-kisan suosikkeja, niin kuin ovat myös sen pääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio ja nyt jo kolmatta peräkkäistä Oscar-pystiään tavoitteleva kuvaajavirtuoosi Emmanuel Lubezki. Varsinkin DiCaprio pistää fyysisesti rankassa roolissaan itsensä semmoisella tavalla likoon, että tavallista kovempi homma kilpailijoilla onkin hänet päihittää.

Hurjan selviytymis- ja kostotarinan taustalla on tositapaus 1820-luvun Missourilta, nykyisen Etelä-Dakotan alueelta. Leo esittää turkismetsästäjä Hugh Glassia, joka jouduttuaan karhun raatelemaksi jätetään tylysti erämaahan kuolemaan ennen kuin häntä ja kumppaneitaan jahtaava arikarasoturien joukkio heidät tavoittaa. Mutta tämä sankarimmepa onkin sitkeämpää tekoa kuin kukaan kollegoista osaa aavistaa. Glassia motivoi selviytymään ennen muuta halu kostaa itsekkäälle, rasistiselle Fitzgeraldille (Tom Hardy), joka vähän ennen livistämistään on vieläpä tappanut hänen puoliverisen poikansa Hawkin (Forrest Goodluck). Glassille uskollinen mutta helposti höynäytettävä Bridger (Will Poulter) ja joukkoja johtava oikeamielinen kapteeni Henry (Domhnall Gleeson) ovat tarinan muut olennaiset henkilöhahmot.

Glassin henkiinjäämiskamppailu on parhaimmillaan hiuksianostattavaa katsottavaa. Varsinkin karhupaini on toteutettu niin vaikuttavasti, että kyseinen kohtaus on varmasti omiaan lisäämään luonnosta vieraantuneiden urbaanikkojen metsäkammoa. Digitaalitekniikan saloihin vihkiytymättömän (ja jonkin verran asiaa ymmärtävänkin) se saa jälleen kerran ihmettelemään, mihin kaikkeen tämä ilmaisuväline taipuukaan.

Tarinana The Revenant ei lopulta ihan niin paljoa anna kuin mihin edellytyksiä olisi. Kahden ja puolen tunnin kestokin tuntuu sisältöön nähden hieman ylimitoitetulta. Tapahtumia jutussa kyllä piisaa, mutta henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja lopputulema on aika odotetunlainen. Mielellään tällaista komeissa vuoristomaisemissa tapahtuvaa seikkailua silti aina katsoo, varsinkin kun ruorissa on pitkiin otoksiin mieltynyt ohjaaja ja hänellä työparinaan Lubezkin kaltainen taikuri. Myös näyttelijät onnistuvat hyvin. DiCaprion lisäksi varsinkin Tom Hardy esiintyy vahvasti edukseen, saaden pienin elein tuotua mukavasti luonnetta melko yksioikoiseen pahiksen rooliinsa. Poulterinkin roolisuorituksesta vaikutuin. (3.2. Bio Rex Espoo)

+ hiuksianostattava karhupaini
+ upeasti kuvatut erämaamaisemat
+ Leonardo DiCaprio elämänsä roolissa
− ohuehkot henkilöhahmot

★★★★★