On taas Oscarien aika. "Perinteistä" ennakkojuttua en tänäkään vuonna ehtinyt kirjoittaa, mutta yritän kirjata mietteitäni tässä samalla kun katson showta.
Punaisen maton osuudesta en sano mitään, koska en sitä katsonut. Nyt show alkaa. Juontajana on Chris Rock, joka tietenkin heti alkajaisiksi vitsailee paljon polemiikkia herättäneestä aiheesta eli ehdokaslistojen "valkoisuudesta".
Ensimmäiseksi jaetaan käsikirjoituspalkinnot, jakajina Emily Blunt ja Charlize Theron. Alkuperäiskässäristä ovat ehdolla:
Matt Charman, Joel & Ethan Coen (Bridge of Spies)
Pete Docter, Meg LeFauve, Josh Cooley (Inside Out)
Tom McCarthy ja Josh Singer (Spotlight)
Alex Garland (Ex Machina)
Jonathan Herman, Andrea Berloff, S. Leigh Savidge ja Alan Wenkus (Straight Outta Compton)
Suosikki ja oma veikkaukseni on Spotlight.
Ja Oscarin saa... Spotlight. Näin.
Sitten sovitettu käsikirjoitus. Tämän palkinnon jakavatkin Ryan Gosling ja Russell Crowe. Ehdolla ovat:
Emma Donoghue (Room)
Drew Goddard (The Martian)
Nick Hornby (Brooklyn)
Adam McKay and Charles Randolph (The Big Short)
Phyllis Nagy (Carol)
Suurin suosikki ja myös oma veikkaukseni on The Big Short.
Ja Oscarin saa... The Big Short. Alkaapa yllätyksettömästi.
Rasismista vitsaileminen jatkuu välinumerossa. Sarah Silverman esittelee ensimmäisen ehdokkaana olevan laulun. Se on Sam Smithin esittämä "Writings of the Wall" Bond-leffa Spectrestä.
Seuraavaksi näytteet parhaaksi elokuvaksi ehdolla olevista The Martianista ja The Big Shortista. Ja sitten J.K. Simmons tuleekin jakamaan parhaan naissivuosan palkinnon. Ehdolla ovat:
Jennifer Jason Leigh (The Hateful Eight)
Rooney Mara (Carol)
Rachel McAdams (Spotlight)
Alicia Vikander (The Danish Girl)
Kate Winslet (Steve Jobs)
Ilmeisesti Vikander on vahvoilla. Winslet on toinen suosikki. Minä liputan nuoren ruotsittaren puolesta.
Ja voittaja on... ALICIA VIKANDER. Voi että.
Cate Blanchett jakaa palkinnon parhaasta pukusuunnittelusta. Ehdolla ovat:
Carol (Sandy Powell)
Cinderella (Sandy Powell)
The Revenant (Jacqueline West)
The Danish Girl (Paco Delgado)
Mad Max: Fury Road (Jenny Beavan)
Veikkaan palkinnon saajaksi joko Danish Girliä tai Mad Maxiä. Sanon: Mad Max.
Ja palkinnon saa... Mad Max. Hohoo.
Seuraavaksi on vuorossa lavastus. Ehdolla ovat:
Bridge of Spies
The Revenant
The Danish Girl
Mad Max: Fury Road
The Martian
Veikkaukseni: Mad Max.
Ja Oscarin saa... Mad Max.
Paras maskeeraus ja hiusmuotoilu. Ehdokkaat:
The 100-Year-Old Man Who Climbed Out the Window and Disappeared
Mad Max: Fury Road
The Revenant
Eiköhän Mad Max tämänkin vie.
Voittaja on... Mad Max. Hyvin on lähtenyt homma menemään George Millerin adrenaliinipommilla. Nyt harmittaa entistä enemmän että leffa häipyi teattereista ennen kuin ennätin sitä katsomaan.
Benicio Del Toro ja Jennifer Garner esittelevät seuraavat paras elokuva -ehdokkaat eli The Revenantin ja Mad Maxin.
Seuraavaksi Rachel McAdams ja Michael B. Jordan astuvat lavalle jakamaan palkinnon parhaasta kuvauksesta. Ehdolla ovat:
Carol (Ed Lachman)
The Hateful Eight (Robert Richardson)
Mad Max: Fury Road (John Seale)
The Revenant (Emmanuel Lubezki)
Sicario (Roger Deakins)
Viekö Lubezki pystin kolmannen kerran peräkkäin? Sitä monet veikkaavat. Itse uskon, että myös Seale on vahvoilla. Sanon kuitenkin: Lubezki.
Ja Oscarin saa... EMMANUEL LUBEZKI. Historiallista!
Priyanka Chobra ja Liev Schreiber jakavat palkinnon parhaasta leikkauksesta. Ehdokkaat:
The Big Short
Mad Max: Fury Road
Spotlight
Star Wars: The Force Awakens
The Revenant
Taas veikkaan Mad Maxiä.
Ja Oscarin saa... Mad Max (Margaret Sixel). Huh huh.
Mainoskatkon jälkeen lva Chadwick Boneman ja Chris Evans jakavat palkinnot parhaista äänitehosteista. Ehdokkaat ovat:
Sicario
Mad Max: Fury Road
The Martian
The Revenant
Star Wars: The Force Awakens
Veikkaan joko Mad Maxiä tai The Revenantia. Tekee mieli sanoa The Revenant vaikka Mad Max se ehkä kuitenkin on.
Ja Oscarin saa... Mad Max. Pahus, ensimmäinen huti. Vaikka tavallaan tiesin tämänkin.
Sitten vuoroon äänitys. Ehdokkaat:
Star Wars: The Force Awakens
Mad Max: Fury Road
The Martian
The Revenant
Bridge of Spies
No eiköhän Mad Max vie tämänkin.
Ja Oscarin saa... Mad Max. Hyvin menee ausseilla.
Sormusten herran Klonkku Andy Serkis astuu lavalle jakamaan palkinnon visuaalisista efektistä. Ehdokkaat ovat:
Ex Machina
The Martian
The Revenant
Star Wars: The Force Awakens
The Revenantin karhu oli vaikuttava mutta tuskin se pärjää noille avaruusseikkailuille. Sanon: The Martian.
Oscarin saa... Ex Machina. Oho! Tätä en odottanut vaikka ei tulosta suurena yllätyksenäkään voi pitää.
Erikois-Oscar-yhteenvedon jälkeen lavalle astuvat Star Warsin iki-ihanat robotit. En ehtinyt huomata mikä vitsi siinä oli.
Katkon jälkeen rasismiaiheinen vitsailu jatkuu. Mustat pikkutytöt tulevat myymään keksejä yleisölle. Haha. Sitten animaatiohahmot jakavat palkinnon parhaasta animaatiolyhäristä. Ehdokkaat:
Bear Story, Gabriel Osorio & Pato Escala
Prologue, Richard Williams & Imogen Sutton
Sanjay's Super Team, Sanjay Patel & Nicole Grindle
We Can't Live Without Cosmos, Konstantin Bronzit
World of Tomorrow, Don Hertzfeldt
En veikkaa mitään.
Voittaja on... Bear Story.
Toy Story -hahmot jakavat palkinnon pitkälle animaatiolle. Ehdokkaat:
Anomalisa
Boy and the World
Inside Out
When Marnie Was There
Shaun the Sheep
Yksi ja ainoa suosikki on Inside Out.
Ja voittaja on... Inside Out.
Kevin Hart esittelee seuraavan paras laulu -ehdokkaan. Laulun nimi ja esittäjä menivät minulta ohi. Ilmeisesti se oli elokuvasta 50 Shades of Grey?
Sitten Reese Witherspoon ja Kate Winslet esittelevät seuraavat paras elokuva -ehdokkaat: Bridge of Spies ja Spotlight. Näytteiden jälkeen jatkuu Rockin rasismivitsailu.
Patricia Arquette tulee jakamaan palkinnon parhaasta miessivuosasta. Ehdokkaat ovat:
Christian Bale (The Big Short)
Tom Hardy (The Revenant)
Mark Ruffalo (Spotlight)
Mark Rylance (Bridge of Spies)
Sylvester Stallone (Creed)
Yllättävän paluun parrasvaloihin tehnyt Stallone on suurin suosikki. Itse uskon että myös Hardyllä on hyvät mahdollisuudet. Hardyn suorituksen nähneenä ja siitä vaikuttuneena liputan hänen puolestaan.
Ja Oscarin saa... MARK RYLANCE. Ei ollut suuri yllätys tämäkään. Jotenkin en vain uskonut Stalloneen.
Seuraavaksi palkinto parhaalle lyhytdokumentille. Ehdokkaat ovat:
Body Team 12, David Darg & Bryn Mooser
Chau, Beyond the Lines, Courtney Marsh & Jerry Franck
Claude Lanzmann: Spectres of the Shoah, Adam Benzine
A Girl in the River: The Price of Forgiveness, Sharmeen Obaid-Chinoy
Last Day of Freedom, Dee Hibbert-Jones & Nomi Talisman
Näistä en tiedä mitään mutta heitän omaksi ehdokkaakseni elokuvan Claude Lanzmann: Spectres of the Shoah.
Voittaja on A Girl in the River: The Price of Forgiveness.
Daisy Ridley ja Dev Patel jakavat palkinnon parhaalle pitkälle dokumentille. Ehdokkaat:
Amy (Asif Kapadia)
Cartel Land (Matthew Heineman)
The Look of Silence (Joshua Oppenheimer)
What Happened, Miss Simone? (Liz Garbus)
Winter on Fire: Ukraine's Fight for Freedom (Evgeny Afineevsky)
Yksi ja ainoa suosikki on Amy Winehousen traagisen elämäntarinan kertova Amy.
Ja palkinnon saa... Amy.
Katkon jälkeen keksienmyyjät ovat lavalla Chris Rockin seurana. Sitten Whoopi Goldbergin juontamana yhteenveto elämäntyöpalkinnon saajista.
Seuraavaksi vuoroon elokuva-akatemian presidentti, joka lätisee elokuvien ja Oscarien merkityksestä. Sitten Louis Gossett Jr. juontaa in memoriam -osuuden.
Taas mainoskatko ja sitten vuoroon kaksi lapsinäyttelijää, jotka jakavat palkinnon parhaalle lyhytelokuvalle. Ehdokkaat:
Ave Maria, Basil Khalil ja Eric Dupont
Day One, Henry Hughes
Everything Will Be Okay (Alles Wird Gut), Patrick Vollrath
Shok, Jamie Donoughue
Stutterer, Benjamin Cleary ja Serena Armitage
Ei ole selvää suosikkia.
Oscarin saa Stutterer.
Sofia Vergara ja Byung-hun Lee jakavat palkinnon parhaalle vieraskieliselle elokuvalle. Ehdokkaat ovat:
Mustang (Ranska)
Theeb (Jordania)
Son of Saul (Unkari)
Embrace the Serpent (Kolumbia)
A War (Tanska)
Auschwitzin kauhuista kertovan Son of Saulin pitäisi viedä tämä.
Oscarin saa... Son of Saul.
Illan ensimmäiset standing ovationit saa mies, joka esittelee seuraavan ehdokkaan parhaaksi lauluksi (nimi meni ohi enkä tunnista naamaa). Se on Lady Gagan esittämä "Til It Happens To You" elokuvasta The Hunting Ground. Käsittääkseni tämä on myös suurin suosikki palkinnon saajaksi. Myös itse esitys saa standing ovationit.
Seuraavaksi ehkä itselleni tärkein palkintokategoria tänä vuonna: paras alkuperäinen elokuvamusiikki. Jakajina Quincy Jones ja Pharrell Williams. Ehdokkaat ovat:
Carol (Carter Burwell)
Sicario (Jóhann Jóhannsson)
The Hateful Eight (Ennio Morricone)
Bridge of Spies (Thomas Newman)
Star Wars: Episode VII—The Force Awakens (John Williams)
Morricone on suurin suosikki ja hänen tämä täytyy viedä.
Oscarin saa... ENNIO MORRICONE. Hienoa! 87-vuotias grande maestro saapuu lavalle avustajan tukemana ja lukee kiitospuheensa italiaksi. Tulevathan ne standing ovationitkin sieltä vaikka vähän viiveellä. Jokohan Helsingin-konsertin liput kohta myydään loppuun?
Seuraavaksi Common ja John Legend jakavat palkinnon parhaalle laululle. Ehdokkaat ovat:
"Earned It" (Fifty Shades of Grey)
"Manta Ray" (Racing Extinction)
"Simple Song #3" (Youth)
"Til It Happens To You" (The Hunting Ground)
"Writings on the Wall" (Spectre)
"Til It Happens To Youta" on siis veikkailtu voittajaksi ja sitä minäkin veikkaan.
Oscarin saa... "Writings on the Wall" ja Spectre. Ei ole unohtumattomimpia Bond-biisejä mielestäni, mutta hyväksyn valinnan.
Sacha Baron Cohen ja Olivia Wilde esittelevät viimeiset kaksi paras elokuva -ehdokasta eli Roomin ja Brooklynin.
Sitten lähestymmekin jo illan huipentumaa. J.J. Abrams jakaa palkinnon parhaalle ohjaajalle. Ehdokkaat ovat:
Tom McCarthy (Spotlight)
Adam McKay (The Big Short)
George Miller (Mad Max: Fury Road)
Alejandro González Iñarritu (The Revenant)
Lenny Abrahamson (Room)
Iñarritu lienee suurin suosikki, Miller hänen vakavin uhkaajansa. Sanon että Iñarritu vie.
Oscarin saa... ALEJANDRO GONZÁLEZ IÑARRITU. Toinen ohjaus-Oscar putkeen äijälle, kova temppu!
Vuoroon Eddie Redmayne ja parhaan naispääosan palkinto. Ehdokkaat ovat:
Cate Blanchett (Carol)
Brie Larson (Room)
Jennifer Lawrence (Joy)
Charlotte Rampling (45 Years)
Saoirse Ronan (Brooklyn)
Larson on suurin suosikki. Ronan on luullakseni toiseksi vahvin ehdokas. Ramplingille palkinnon myös mielellään soisi.
Oscarin saa... BRIE LARSON.
Sitten paras miespääosa, jakajana tietenkin viimevuotinen naispääosavoittaja Julianne Moore. Ehdokkaat:
Bryan Cranston (Trumbo)
Matt Damon (The Martian)
Leonardo DiCaprio (The Revenant)
Michael Fassbender (Steve Jobs)
Eddie Redmayne (The Danish Girl)
DiCapriota pidetään etukäteen yhtenä illan varmimmista voittajista. Eiköhän hän omansa ota, vihdoinkin.
Ja Oscarin saa...LEONARDO DICAPRIO. Suosionosoitukset ovat suuret. Kiitospuheessa Leo vetoaa maailman johtajiin ilmastonmuutoksen pysäyttämisen puolesta.
Jäljellä on vielä pääpalkinto, jonka jakaa Morgan Freeman. Ehdokkaat parhaaksi elokuvaksi ovat:
Spotlight
The Big Short
The Revenant
Mad Max: Fury Road
The Martian
Bridge of Spies
Brooklyn
Room
Joku kolmikosta Spotlight, The Big Short ja The Revenant tämän vienee. Tähän mennessä nähdyn valossa sanon että The Revenant.
Oscarin saa... Spotlight. Ei yllätys sinänsä, mutta harvinaista on, että parhaaksi elokuvaksi valittu saa yhteensä vain kaksi pystiä.
That's all, folks.
maanantai 29. helmikuuta 2016
lauantai 27. helmikuuta 2016
Alkutalven uutuuselokuvia
 |
| Kate (Charlotte Rampling) ja Geoff (Tom Courtenay) ovat olleet naimisissa 45 vuotta. (Kuvalähde: Finnkino) |
45 Years, Britannia
Ohjaus Andrew Haigh
Ehdinpäs vielä ennen Maxim-elokuvateatterin remonttia käydä katsomassa siellä tämän hienon, melankolisen brittidraaman, joka osoittaa, että käsittelemättä jääneet asiat saattavat palata hiertämään avioliittoa vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Minutkin se sai pohtimaan, kuinka vahvoille perustuksille oma vielä melko tuore liittoni rakentuu. Andrew Haighin kirjoittama ja ohjaama apeankaunis elokuva kertoo lapsettomaksi jääneestä eläkeläispariskunnasta, joka valmistautuu juhlimaan isosti 45-vuotista yhteiseloaan. Tai ainakin vaimo Kate (Charlotte Rampling) valmistautuu. Aviomies Geoff (Tom Courtenay) ei ole asiasta ihan yhtä innoissaan, varsinkaan sen jälkeen kun yllättäen saapunut kirje palauttaa hänen mieleensä katkeran muiston menneisyydestä, ajasta ennen Katea. Kirjeen mukaan Geoffin nuoruudenrakastetun ruumis on löytynyt Alpeilta niin sanotusti hyvin säilyneenä – "sen näköisenä kuin hän oli silloin" – ja nyt hänen pitäisi mennä tunnistamaan ruumis. Vaikka kumpikin puoliso reagoi asiaan näennäisen tyynesti, mielissä mitä ilmeisimmin kuohuu. Haamu menneisyydestä asettuu ikään kuin henkiseksi muuriksi pariskunnan väliin. Huolella valmisteltuja juhlia ei voi enää peruuttaa, mutta herää kysymys, onko sittenkään mitään juhlittavaa.
Ramplingin ja Courtenayn nyanssirikkaat näyttelijäsuoritukset ovat tämän pienimuotoisen, vahvatunnelmaisen elokuvan suola. Käsikirjoituksen pohjana oleva David Constantinen novelli on saanut inspiraationsa uutisesta, jossa kerrottiin 70 vuotta kadoksissa olleen retkeilijän ruumiin löytymisestä Alpeilta vastaavalla tavalla hyväkuntoisena. Suositellaan lämpimästi. (5.1. Maxim 1)
+ koskettava tarina
+ lihaisat henkilöhahmot
+ erinomaiset pääosasuoritukset
+ vahva tunnelma
★★★★★
 |
| The Revenant: Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) on sitkeämpää tekoa kuin kukaan kollegoista aavistaa. (Kuvalähde: Finnkino) |
The Revenant (2015)
The Revenant, USA
Ohjaus Alejandro G. Iñarritu
Alejandro González Iñarritu ja hänen uusi elokuvansa ovat tänäkin vuonna Oscar-kisan suosikkeja, niin kuin ovat myös sen pääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio ja nyt jo kolmatta peräkkäistä Oscar-pystiään tavoitteleva kuvaajavirtuoosi Emmanuel Lubezki. Varsinkin DiCaprio pistää fyysisesti rankassa roolissaan itsensä semmoisella tavalla likoon, että tavallista kovempi homma kilpailijoilla onkin hänet päihittää.
Hurjan selviytymis- ja kostotarinan taustalla on tositapaus 1820-luvun Missourilta, nykyisen Etelä-Dakotan alueelta. Leo esittää turkismetsästäjä Hugh Glassia, joka jouduttuaan karhun raatelemaksi jätetään tylysti erämaahan kuolemaan ennen kuin häntä ja kumppaneitaan jahtaava arikarasoturien joukkio heidät tavoittaa. Mutta tämä sankarimmepa onkin sitkeämpää tekoa kuin kukaan kollegoista osaa aavistaa. Glassia motivoi selviytymään ennen muuta halu kostaa itsekkäälle, rasistiselle Fitzgeraldille (Tom Hardy), joka vähän ennen livistämistään on vieläpä tappanut hänen puoliverisen poikansa Hawkin (Forrest Goodluck). Glassille uskollinen mutta helposti höynäytettävä Bridger (Will Poulter) ja joukkoja johtava oikeamielinen kapteeni Henry (Domhnall Gleeson) ovat tarinan muut olennaiset henkilöhahmot.
Glassin henkiinjäämiskamppailu on parhaimmillaan hiuksianostattavaa katsottavaa. Varsinkin karhupaini on toteutettu niin vaikuttavasti, että kyseinen kohtaus on varmasti omiaan lisäämään luonnosta vieraantuneiden urbaanikkojen metsäkammoa. Digitaalitekniikan saloihin vihkiytymättömän (ja jonkin verran asiaa ymmärtävänkin) se saa jälleen kerran ihmettelemään, mihin kaikkeen tämä ilmaisuväline taipuukaan.
Tarinana The Revenant ei lopulta ihan niin paljoa anna kuin mihin edellytyksiä olisi. Kahden ja puolen tunnin kestokin tuntuu sisältöön nähden hieman ylimitoitetulta. Tapahtumia jutussa kyllä piisaa, mutta henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja lopputulema on aika odotetunlainen. Mielellään tällaista komeissa vuoristomaisemissa tapahtuvaa seikkailua silti aina katsoo, varsinkin kun ruorissa on pitkiin otoksiin mieltynyt ohjaaja ja hänellä työparinaan Lubezkin kaltainen taikuri. Myös näyttelijät onnistuvat hyvin. DiCaprion lisäksi varsinkin Tom Hardy esiintyy vahvasti edukseen, saaden pienin elein tuotua mukavasti luonnetta melko yksioikoiseen pahiksen rooliinsa. Poulterinkin roolisuorituksesta vaikutuin. (3.2. Bio Rex Espoo)
+ hiuksianostattava karhupaini
+ upeasti kuvatut erämaamaisemat
+ Leonardo DiCaprio elämänsä roolissa
− ohuehkot henkilöhahmot
★★★★★
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
Alice (1988) (Blu-ray)
Ohjaus Jan Švankmajer
Aletaanpa vähitellen käydä läpi myös näitä oman blu-ray-kokoelmani aarteita. Ensimmäisenä vuoron saa omalaatuinen tšekkitulkinta äskettäin pyöreitä vuosia täyttäneestä satuklassikosta. Charles Lutwidge Dodgsonin alias Lewis Carrollin kirjoittama Liisan seikkailut ihmemaassahan julkaistiin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1865. Siitä pitäen se on innoittanut niin lapsia kuin heidän vanhempiaankin ja myös lukuisia elokuvantekijöitä kaikkialla maailmassa. Kokeellisilla lyhytfilmeillä 1960-luvun alusta alkaen uraa luoneelle Jan Švankmajerille se tarjosi 1980-luvulla aihion ensimmäisen pitkän elokuvansa käsikirjoitukseen.
Tämä Alice on esitetty Suomessa televisiossa Liisa ihmemaassa -nimisenä, mutta tuo nimi johtaa mielestäni vähän harhaan. Kyseessä ei nimittäin ole niinkään elokuvaversio Carrollin sadusta kuin Švankmajerin omien lapsuuskokemusten läpi suodattunut tulkinta siitä (alkukielisen nimen suora käännös olisi suunnilleen "Jotakin Liisasta"). Vaikka elokuvan alussa Liisa (eli tšekkiläisittäin Alenka) sanookin, että "näette nyt lapsille tarkoitetun elokuvan... ehkä", niin lastenelokuva Alice nimenomaan ei ole. Ainakaan ihan pienille lapsille juuri ennen nukkumaanmenoaikaa sitä ei kannata näyttää. Paremminkin Alice on aikuisille suunnattu elokuva lapsen kokemusmaailmasta ja sellaisena vallan erinomainen. Elokuvan nyrjähtäneessä tunnelmassa on jotakin etäisesti tuttua. Se muistuttaa häiritsevällä tavalla lapsena näkemiämme unia ja on myös samalla tavalla todentuntuinen kuin ne. Lasten unethan ovat... hyvin todentuntuisia.
Kaikesta huolimatta Alice noudattaa Carrollin kertomuksen päälinjoja melko uskollisesti. Jotkut olennaiset hahmot kuten Irvikissa tästä tosin puuttuvat. Alussa näemme Liisan tylsistyneenä joen partaalla kirjaa lukevan kaitsijansa (jonka kasvoja emme näe) seurassa heittelemässä kiviä veteen. Pian olemme siirtyneet sisätiloihin sekalaista rojua täynnä olevaan huoneeseen, jossa Liisa havahtuu, kun lasisen näyttelylaatikon täytetty kani alkaa elehtiä. Se pukee itselleen vaatteet, ottaa vatsastaan (!) esiin taskukellon, putsaa sahajauhot sen päältä pois, toteaa olevansa myöhässä ja lähtee lipettiin. Hämmästynyt ja utelias Liisa tietysti seuraa perässä ja tulee näin alkavalla seikkailullaan kohtaamaan mitä kummallisempia ilmestyksiä. Tai oikeammin omasta elinympäristöstä tuttuja esineitä ja asioita jotka vain ovat muuttuneet – eläviksi. Porttina ihmemaahan toimii dalimaisessa unimaisemassa seisovan vanhan koulupulpetin vetolaatikko.
Elokuva on toteutettu live actionia ja stop motionia yhdistellen siten, että Liisan roolin vetää Kristýna Kohoutová -niminen pikkutyttö, kun taas kaikki muut tarinan hahmot ovat... hmm... erilaisia animoituja asioita. Švankmajer on tosiaankin antanut mielikuvituksensa liidellä vapaasti niitä luodessaan. Verraton hahmo on esimerkiksi sukasta tehty perhostoukka, joka itse neuloo silmänsä kiinni käydessään levolle. Hullu Hatuntekijä puolestaan on Alicen hahmoista se, joka selvimmin kytkee elokuvan Švankmajerin taiteen alkujuuriin: perinteikkääseen ja maailmankuuluun tšekkiläiseen nukketeatteriin.
Toinen vähintään yhtä tärkeä vaikutin ohjaajan uralla on ollut surrealismi. Kommunistihallinnon aikana Švankmajer oli sen vuoksi viranomaisten silmissä hankala tapaus niin kuin kaikki muutkin taiteilijat, jotka eivät asettuneet ruotuun. 80-luvulla ohjaajalta kiellettiinkin elokuvien tekeminen joksikin aikaa. Mutta tuonkin ajan idearikas taiteilija käytti hyödyksi valmistelemalla ensimmäistä pitkää elokuvaansa Alicea ja hankkimalla sille kansainvälisen rahoituksen. Yhteistuotantoihin järjestelmä suhtautui aina myönteisesti muun muassa siksi, että ne toivat maahan arvokasta länsivaluuttaa. Sen ansiosta tämä poliittistakin sanomaa epäilemättä sisältävä lapsekkaan mielikuvituksen ja vapaan hengen ylistys saatiin toteutettua.
+ persoonallinen tulkinta klassikkosadusta
+ voimakas, unenomainen tunnelma
+ mielikuvituksen ja elokuvallisen kekseliäisyyden juhlaa
– edellyttää ehkä alkuperäistarinan tuntemusta avautuakseen täysin
★★★★★
Blu-ray
Katsoin Alicen BFI:n tuplaformaattijulkaisulta, joka sisältää elokuvan sekä blu-ray- että DVD-muodossa. Ainakin blu-ray-versio on teknisesti erittäin korkeatasoinen niin kuin BFI:ltä on lupa odottaa. Olin tosin huomaavinani pientä säröilyä joissakin kohdin ääniraitaa, mutta ehkä vain kuvittelin. Kuvalähteenä on ollut alkuperäinen 35-millinen välipositiivi, joka on skannattu 2K-laatuisena ja käsitelty teräväpiirtoisena. Kuvasuhde on 1.33:1, ääniformaatti mono 2.0. Alkuperäisen tšekinkielisen ääniraidan lisäksi tarjolla on englanninkielinen dubbaus. Tekstitys on saatavilla vain englanniksi. Englantia ja tšekkiä taitamatonkin pystyy elokuvaa silti vaivatta seuraamaan, sen verran tukevasti kerronta painottuu kuvaan ja tehoääniin.
Lisämateriaaleista kiehtovimpia ovat kaksi Quay-veljesten His Name Is Alive -yhtyeelle ohjaamaa musiikkivideota (Stille Nacht II: Are We Still Married? ja Stille Nacht IV: Can't Go Wrong Without You). Ne ovat ilmiselvästi saaneet paljon vaikutteita Švankmajerin Alicesta ja ovat omiaan herättämään kiinnostusta brittiveljesten muuhunkin tuotantoon. Hauskana kuriositeettina mukana on myös varhaisin tunnettu Liisan valkokangasesiintyminen (Alice in Wonderland, Percy Stow & Cecil M. Hepworth 1903). Ajan tavan mukaisesti se on lähinnä filmattu kuvaelma joistakin keskeisistä kohtauksista ja paikoin pahasti vaurioitunut. Muita ekstroja ovat Britannian maa- ja kalatalousministeriön sponsoroima tiedotuselokuva Alice in Label Land (1974) sekä pelkästään DVD:ltä löytyvä Cadburyn makeistehtaan mainosfilmi Elsie and the Brown Bunny (1921). Kumpikin niistä ammentaa luonnollisesti paljon Liisan seikkailuista.
Kaikkein tärkein lisuke on kuitenkin kotelosta löytyvä 31-sivuinen kirjanen, joka tarjoaa hyödyllistä taustatietoa itse elokuvasta. Kommenttiraitoja levyillä ei ole.
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
Kaikkein tärkein lisuke on kuitenkin kotelosta löytyvä 31-sivuinen kirjanen, joka tarjoaa hyödyllistä taustatietoa itse elokuvasta. Kommenttiraitoja levyillä ei ole.
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
perjantai 12. helmikuuta 2016
Vuoden 2015 parhaat
Vuonna 2015 kävin elokuvissa 19 kertaa. Se on kolme vähemmän kuin vuonna 2014 mutta kolme enemmän kuin vuonna 2013. Alla on listattuna katsomistani elokuvista kymmenen parasta. Mistäköhän johtunee, että ennestään tutut klassikot vievät listan neljä kärkisijaa ja kaupallisen levityksen saaneita uutuusleffoja on kärkikymmenikössä vain kaksi?
1. 2001: avaruusseikkailu
2. Vertigo – punainen kyynel
3. Tuntemattomat sankarit
4. Pixote – heikomman laki
5. Leviathan
6. Miehet ilman toivoa
7. Mouchette – raiskattu
8. Under the Skin
9. Birdman
10. Naisen kosto
1. 2001: avaruusseikkailu
2. Vertigo – punainen kyynel
3. Tuntemattomat sankarit
4. Pixote – heikomman laki
5. Leviathan
6. Miehet ilman toivoa
7. Mouchette – raiskattu
8. Under the Skin
9. Birdman
10. Naisen kosto
keskiviikko 20. tammikuuta 2016
Loppuvuoden muut leffat
The Club (2015)
El Club, Chile
Ohjaus Pablo Larraín
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisöäänestyksessä Orionin marraskuun "kuukauden elokuvaksi" valikoitui tämä synkeä ja intiimi chileläisdraama. Pablo Larraínin viides ohjaustyö ei takuulla miellytä katolista kirkkoa, sillä leffa nostaa sen toiminnasta valokeilaan seikkoja, jotka paremmin viihtyisivät hämärässä. Kysymys on kirkon tavasta hoidella ns. langenneiden pappien tapaukset: yksittäiset roskat lakaistaan maton alle sen sijaan että koko lattia pestäisiin kerralla puhtaaksi. Tai niin The Club ainakin väittää. Elokuva sijoittuu syrjäiseen chileläiseen merenrantataajamaan, jossa neljä virasta erotettua pappia ja heidän talouttaan hoitava entinen nunna viettävät eristettyä elämää luostarin ja vanhainkodin sekoitusta muistuttavissa olosuhteissa. Draama virittyy, kun viideskin pappi saapuu tähän kummalliseen kerhoon vanavedessään kulkija, joka heti kailottaa koko naapuruston kuullen, että on lapsena tullut edellisen seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Varsinaisen stoorin käynnistää viidennen papin yllättävä ratkaisu tässä kaikille kiusallisessa tilanteessa.
The Club sai Berliinin festivaalien grand jury prizen viime helmikuussa ja moni kriitikko on nostanut sen omalle vuoden parhaimpien listalleen. Ymmärrän sen hyvin, onhan tarina epätavallinen ja sisällöltään painava. Näyttelijätkin ovat hyviä. Syystä tai toisesta elokuva ei silti mitenkään erityisellä tavalla minuun kolahtanut. Käsikirjoitus on Larraínin, Guillermo Calderónin ja Daniel Villalobosin yhdessä työstämä. (28.11. Orion)
★★★★★
Vertigo – punainen kyynel (1958)
Vertigo, USA
Ohjaus Alfred Hitchcock
Harvinaista mahdollisuutta nähdä Hitchcockin arvostetuin ja ehkä henkilökohtaisin elokuva 70-milliseltä filmikopiolta isolle kankaalle heijastettuna ei sopinut missata. Ei väliä, vaikka osaan leffan juonikuvion jo entuudestaan lähes ulkoa. Vertigohan jos mikä on elokuva, joka kestää kovaakin kulutusta ja joka suorastaan vaatii toistuvia katselukertoja. Aina siitä löytää uusia ulottuvuuksia. Kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessäkin se vei maailman parhaan elokuvan tittelin tuota arvonimeä vuosikymmeniä kantaneelta Citizen Kanelta. Tällaisten todellisten klassikoiden katsominen aika ajoin on tarpeellista myös siitä syystä, että muistaisi miksi se elokuva olikaan niin hieno taidemuoto.
Tällä kertaa koin Vertigon aiempaa selkeämmin rakkauskirjeenä San Franciscon kaupungille. Tietenkin se on paljon muutakin, ennen kaikkea romanttis-psykologisena jännärinä tarjoiltu tutkielma miehisistä fantasioista ja pakkomielteisestä takertumisesta menneeseen. Hitchcockin mielenmaisemien tulkkina on neljättä ja viimeistä kertaa James Stewart. Hän esittää korkeanpaikankammoista ex-poliisia, joka saa tehtäväkseen varjostaa vanhan opiskelutoverinsa oudosti käyttäytyvää vaimoa (Kim Novak). Varjostaja tietenkin rakastuu varjostettavaan ja psyykkinen vajavuus osoittautuu kohtalokkaaksi. Mutta sitten tarina muuntuu ihan muuksi kuin miltä se aluksi näyttää. Barbara Bel Geddesillä, tulevalla Southforkin emännällä, on tärkeä sivurooli tarinan arkisempana naisena, illuusion vastapainona. Alec Coppelin käsis perustuu Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaaniin D'entre les morts (1954), josta tekijät huhujen mukaan toivoivatkin Hitchcockin innostuvan. Bernard Herrmannin score on syytä mainita erikseen yhtenä tärkeimmistä herkkua muhevoittavista ainesosista. (29.11. Bio Rex Helsinki)
★★★★★
007 Spectre
Spectre, Britannia/USA
Ohjaus Sam Mendes
Sam Mendes onnistui niin hyvin kolmen vuoden takaisessa Skyfallissa, että hänet maaniteltiin ohjaamaan toinenkin Bond-seikkailu samaan putkeen. Katsastimme uutuuden vaimon kanssa hääpäiväjuhlinnan merkeissä ja totesimme molemmat, ettei se ole edeltäjänsä veroinen. Sanotaan vaikka niin että bondeille tyypillisiä typeryyksiä on tässä enemmän ja kiehtovaa tarina-ainesta vähemmän. Pääkonnana nähtävä Christoph Waltzkin on ihmeen vaisu, ainakin verrattuna Tarantinon elokuvien Oscar-palkittuihin rooleihinsa. Myöskään "Bond-tyttö" Léa Seydoux ei pääse ihan sillä tavalla loistamaan kuin toivoisi. Hän kun on sentään lahjakkaimpia rooliin kiinnitettyjä näyttelijöitä ikinä.
Kohtuullisen viihdyttävä agenttiseikkailu Spectrekin silti on. Todellista elokuvan taikaa on koko jutun aloittavassa sekvenssiotoksessa, joka poimii Bondin (Daniel Craig) Mexico Cityn kuolleiden päivän karnevaalikulkueesta, saattaa hänet tyttönsä kanssa hotellihuoneeseen ja sieltä hotellin katolle eliminoimaan paria konnaa. Melkeinpä jo pelkästään tuon takia Spectre kannattaa nähdä. Varsinaisessa tarinassa 007 saa vastaansa alkuaikojen Bondeista tutun arkkivihollisensa Ernst Stavro Blofeldin (Waltz), jonka johtama SPECTRE-organisaatio on nyt ajan henkeä kuvastavasti kansainvälinen terroristiverkosto. Ajan henkeä kuvastaa myös 007:n edustaman vanhanaikaisen vakoilun ja modernin tietoverkkovakoilun vastakkainasettelu. Työttömyyden uhka leijuu jopa itsensä James Bondin yllä. (5.12. Bio Rex Espoo)
★★★★★
El Club, Chile
Ohjaus Pablo Larraín
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisöäänestyksessä Orionin marraskuun "kuukauden elokuvaksi" valikoitui tämä synkeä ja intiimi chileläisdraama. Pablo Larraínin viides ohjaustyö ei takuulla miellytä katolista kirkkoa, sillä leffa nostaa sen toiminnasta valokeilaan seikkoja, jotka paremmin viihtyisivät hämärässä. Kysymys on kirkon tavasta hoidella ns. langenneiden pappien tapaukset: yksittäiset roskat lakaistaan maton alle sen sijaan että koko lattia pestäisiin kerralla puhtaaksi. Tai niin The Club ainakin väittää. Elokuva sijoittuu syrjäiseen chileläiseen merenrantataajamaan, jossa neljä virasta erotettua pappia ja heidän talouttaan hoitava entinen nunna viettävät eristettyä elämää luostarin ja vanhainkodin sekoitusta muistuttavissa olosuhteissa. Draama virittyy, kun viideskin pappi saapuu tähän kummalliseen kerhoon vanavedessään kulkija, joka heti kailottaa koko naapuruston kuullen, että on lapsena tullut edellisen seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Varsinaisen stoorin käynnistää viidennen papin yllättävä ratkaisu tässä kaikille kiusallisessa tilanteessa.
The Club sai Berliinin festivaalien grand jury prizen viime helmikuussa ja moni kriitikko on nostanut sen omalle vuoden parhaimpien listalleen. Ymmärrän sen hyvin, onhan tarina epätavallinen ja sisällöltään painava. Näyttelijätkin ovat hyviä. Syystä tai toisesta elokuva ei silti mitenkään erityisellä tavalla minuun kolahtanut. Käsikirjoitus on Larraínin, Guillermo Calderónin ja Daniel Villalobosin yhdessä työstämä. (28.11. Orion)
★★★★★
Vertigo – punainen kyynel (1958)
Vertigo, USA
Ohjaus Alfred Hitchcock
Harvinaista mahdollisuutta nähdä Hitchcockin arvostetuin ja ehkä henkilökohtaisin elokuva 70-milliseltä filmikopiolta isolle kankaalle heijastettuna ei sopinut missata. Ei väliä, vaikka osaan leffan juonikuvion jo entuudestaan lähes ulkoa. Vertigohan jos mikä on elokuva, joka kestää kovaakin kulutusta ja joka suorastaan vaatii toistuvia katselukertoja. Aina siitä löytää uusia ulottuvuuksia. Kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessäkin se vei maailman parhaan elokuvan tittelin tuota arvonimeä vuosikymmeniä kantaneelta Citizen Kanelta. Tällaisten todellisten klassikoiden katsominen aika ajoin on tarpeellista myös siitä syystä, että muistaisi miksi se elokuva olikaan niin hieno taidemuoto.
Tällä kertaa koin Vertigon aiempaa selkeämmin rakkauskirjeenä San Franciscon kaupungille. Tietenkin se on paljon muutakin, ennen kaikkea romanttis-psykologisena jännärinä tarjoiltu tutkielma miehisistä fantasioista ja pakkomielteisestä takertumisesta menneeseen. Hitchcockin mielenmaisemien tulkkina on neljättä ja viimeistä kertaa James Stewart. Hän esittää korkeanpaikankammoista ex-poliisia, joka saa tehtäväkseen varjostaa vanhan opiskelutoverinsa oudosti käyttäytyvää vaimoa (Kim Novak). Varjostaja tietenkin rakastuu varjostettavaan ja psyykkinen vajavuus osoittautuu kohtalokkaaksi. Mutta sitten tarina muuntuu ihan muuksi kuin miltä se aluksi näyttää. Barbara Bel Geddesillä, tulevalla Southforkin emännällä, on tärkeä sivurooli tarinan arkisempana naisena, illuusion vastapainona. Alec Coppelin käsis perustuu Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaaniin D'entre les morts (1954), josta tekijät huhujen mukaan toivoivatkin Hitchcockin innostuvan. Bernard Herrmannin score on syytä mainita erikseen yhtenä tärkeimmistä herkkua muhevoittavista ainesosista. (29.11. Bio Rex Helsinki)
★★★★★
007 Spectre
Spectre, Britannia/USA
Ohjaus Sam Mendes
Sam Mendes onnistui niin hyvin kolmen vuoden takaisessa Skyfallissa, että hänet maaniteltiin ohjaamaan toinenkin Bond-seikkailu samaan putkeen. Katsastimme uutuuden vaimon kanssa hääpäiväjuhlinnan merkeissä ja totesimme molemmat, ettei se ole edeltäjänsä veroinen. Sanotaan vaikka niin että bondeille tyypillisiä typeryyksiä on tässä enemmän ja kiehtovaa tarina-ainesta vähemmän. Pääkonnana nähtävä Christoph Waltzkin on ihmeen vaisu, ainakin verrattuna Tarantinon elokuvien Oscar-palkittuihin rooleihinsa. Myöskään "Bond-tyttö" Léa Seydoux ei pääse ihan sillä tavalla loistamaan kuin toivoisi. Hän kun on sentään lahjakkaimpia rooliin kiinnitettyjä näyttelijöitä ikinä.
Kohtuullisen viihdyttävä agenttiseikkailu Spectrekin silti on. Todellista elokuvan taikaa on koko jutun aloittavassa sekvenssiotoksessa, joka poimii Bondin (Daniel Craig) Mexico Cityn kuolleiden päivän karnevaalikulkueesta, saattaa hänet tyttönsä kanssa hotellihuoneeseen ja sieltä hotellin katolle eliminoimaan paria konnaa. Melkeinpä jo pelkästään tuon takia Spectre kannattaa nähdä. Varsinaisessa tarinassa 007 saa vastaansa alkuaikojen Bondeista tutun arkkivihollisensa Ernst Stavro Blofeldin (Waltz), jonka johtama SPECTRE-organisaatio on nyt ajan henkeä kuvastavasti kansainvälinen terroristiverkosto. Ajan henkeä kuvastaa myös 007:n edustaman vanhanaikaisen vakoilun ja modernin tietoverkkovakoilun vastakkainasettelu. Työttömyyden uhka leijuu jopa itsensä James Bondin yllä. (5.12. Bio Rex Espoo)
★★★★★
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Alkusyksyn tv-leffat
Renoir
(Renoir, Ranska 2012)
Valitettavasti en ehtinyt nähdä tätä Gilles Bourdosin ohjaamaa aiheeltaan kiinnostavaa elämäkertaleffaa elokuvateatterikierroksellaan ja nytkin missasin alun. Vuoden 1915 Rivieralle sijoittuvassa taiteilijadraamassa viimeistä luomisvaihettaan elävä Pierre-Auguste Renoir ja hänen sotavammasta toipuva Jean-poikansa inspiroituvat molemmat samasta naisesta, edellisen malliksi saapuvasta hehkeästä Andréesta, josta on aikanaan tuleva Jeanin ensimmäinen vaimo. Isä-Renoiria esittää Michel Bouquet, poikaa Vincent Rottiers ja heidän yhteistä muusaansa Christa Théret. (2.9. Yle Teema)
★★★★★
Red Army
(Red Army, USA/Venäjä 2014)
Neuvostoliiton legendaarinen jääkiekkomaajoukkue kaikkine maailmanpoliittisine kytkentöineen on aiheena Gabe Polskyn mielenkiintoisessa dokumentissa, jonka keskushenkilö on tuon joukkueen kapteenina toiminut tähtipuolustaja Vjatšeslav "Slava" Fetisov. Odotin leffalta vähän enemmän mutta pieni herkkupala se on näinkin. (12.9. Yle Teema)
★★★★★
Arvottomat
(Suomi 1982)
Mika Kaurismäen esikoispitkä on yhä yksi hänen parhaistaan, paljolti kiitos pikkuveli Akin ytimekkään dialogin ja Matti Pellonpään ainutlaatuisen renttukarisman. Tarinassa Peltsin esittämä Manne pakenee Harrin (Juuso Hirvikangas) ja Veeran (Pirkko Hämäläinen) kanssa läpi Suomen perässään niin gangsterit kuin poliisitkin. "Tärkeintä on lähteminen", kuuluu yksi avainrepliikeistä. Klassikko. (19.9. Yle Teema)
★★★★★
Poikani Kevin
(We Need to Talk About Kevin, Britannia 2011)
Tilda Swintonilla ja John C. Reillyllä on poika, joka pienestä pitäen osoittautuu äidin pahimmaksi painajaiseksi. Lynne Ramsayn koulusurmateemaisessa kauhudraamassa on hyytävä tunnelma, mutta ei se minussa suuria intohimoja herättänyt. Isolta kankaalta katsottuna vaikutelma olisi saattanut olla hyvinkin toisenlainen. (25.9. Yle Teema)
★★★★★
Täyskäsi
(California Split, USA 1974)
Teeman Robert Altman -illan leffana esitettiin harvemmin nähty uhkapelikuvaus ohjaajan ensimmäiseltä kultakaudelta. Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnytkään. Taattua Altman-laatuahan pätkä on, vaikka loppuratkaisu hieman kummastuttaakin. Elliott Gould ja George Segal näyttelevät pelihimon riivaamia kumppanuksia uskottavasti. Luulen, että haluan nähdä tämän sopivan tilaisuuden tullen uudestaankin. (26.9. Yle Teema)
★★★★★
Altman
(Altman, Kanada 2014)
Täyskäden kyytipoikana esitettiin Ron Mannin ohjaama tuore dokumentti Altmanista. Puolitoista tuntia on vähän liian lyhyt aika elokuvailmaisua uudistaneen mestariohjaajan koko elämäntyön käsittelyyn, mutta on tämä sentään hyvä yritys. Leffa oli mukana myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa, mutta niihin näytäntöihin en ennättänyt.
★★★★★
Lainsuojattomat
(The Long Riders, USA 1980)
Jesse Jamesista ja hänen koplastaan kertova Walter Hillin länkkäri taitaa olla elokuvahistoriallisesti ainutlaatuinen siinä mielessä, että Jamesin, Youngerin, Millerin ja Fordin veljeksiä esittävät oikeat veljekset: James ja Stacy Keach, David, Keith ja Robert Carradine, Dennis ja Randy Quaid sekä Christopher ja Nicholas Guest. Harmi, ettei tästä aiheesta tällä kokoonpanolla ole kuitenkaan saatu aikaan tämän unohtumattomampaa lopputulosta. Muistikuvaa ei ole siitä että olisin nähnyt pätkän aiemmin. (3.10. Yle TV2)
★★★★★
Citizenfour
(Citizenfour, USA 2014)
Tämän syksyn Docventures-kauden käynnisti tietomurtaja Edward Snowdenista kertova Laura Poitrasin dokumentti, joka palkittiin Oscarillakin viime keväänä. Ja syystä: elokuva koukuttaa hyvän vakoilujännärin lailla. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★
Pikku Quinquin
(P'tit Quinquin, Ranska 2014)
Cahiers du cinéma -lehden kriitikot nimesivät viime vuoden parhaaksi ranskalaiselokuvaksi tämän Bruno Dumontin ohjaaman tv-minisarjan, joka kertoo uneliaassa pohjoisranskalaisessa kylässä tapahtuvasta raakojen murhien sarjasta ja niiden poliisitutkimuksista. Juttu on kieltämättä mainio, joskin myös varsin ahdistava. Brutaaleimmat käänteet ovat nimittäin todella brutaaleja ja kaiken kukkuraksi myös uskottavia. No, aimo annos varsin omintakeista huumoriakin mukana kyllä on. Tapahtumat nähdään rasavillin maalaistalon pojan Quinquinin (Alane Delhaye) ja hänen parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Eve-tytön (Lucy Caron) vinkkelistä. Ehkä muistettavin hahmo on kuitenkin murhatutkimuksia vetävä ylikomisario Van der Weyden, jota esittävä Bernard Pruvost (amatööri hänkin niin kuin elokuvan kaikki näyttelijät) on saanut luotua itselleen persoonallisen tavaramerkin tahdottomista kasvojenliikkeistä. Hahmo on vähän kuin yhdistelmä Columboa, Fernandelia ja Albert Einsteinia. Elokuvan vähän lyhyempi valkokangasversio sai Suomen ensi-iltansa R&A -festareilla syyskuussa. Olisi mukava päästä näkemään sekin. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★
Tämä ei ole elokuva
(In film nist, Iran 2010)
Kotiarestiin tuomitun iranilaisen elokuvaohjaajan Jafar Panahin omalaatuinen puheenvuoro häilyy elokuvan ja videopäiväkirjan rajamailla. (21.10. Yle Teema)
★★★★★
Rannalla aamunkoitteessa
(La mer à l'aube, Ranska/Saksa 2011)
Ranska 1941: ryhmä kommunisteja tappaa saksalaisen upseerin, kostotoimena 150 ranskalaista sotavankia määrätään teloitettavaksi. Volker Schlöndorffin tosipohjaista sotadraamaa ei voi olla vertaamatta televisiossa pyörineeseen Ranskalainen kylä -sarjaan, jonka näyttelijöistä Philippe Résimont, Martin Loizillon ja Christopher Buchholz ovat mukana tässäkin. Elokuva ei kuitenkaan yllä lähellekään sarjan tasoa luonnekuvausten rikkaudessa eikä intensiteetissä. Päähenkilöä, muiden mukana teloitettavaksi joutuvaa 17-vuotiasta Guy Môquet'ta, esittää Léo-Paul Salmain. Aina mainio Jean-Pierre Darroussin nähdään papin roolissa, ja Perikadossa unohtumattomasti Goebbelsia näytellyt Ulrich Matthes on nyt tätä huomattavasti maltillisempi natsi. (24.-25.10. Yle Areena)
★★★★★
007 Skyfall
(Skyfall, Britannia/USA 2012)
James Bond (Daniel Craig) ui syvissä vesissä Sam Mendesin ohjaamassa agenttiseikkailussa, joka toisenkin silmäyksen jälkeen on vahva ehdokas Bond-sarjan tähän mennessä parhaaksi tuotokseksi. Tv-katselu käy myös hyvästä lämmittelystä juuri ensi-iltaan saapuneelle Spectrelle. (31.10. Nelonen)
★★★★★
(Renoir, Ranska 2012)
Valitettavasti en ehtinyt nähdä tätä Gilles Bourdosin ohjaamaa aiheeltaan kiinnostavaa elämäkertaleffaa elokuvateatterikierroksellaan ja nytkin missasin alun. Vuoden 1915 Rivieralle sijoittuvassa taiteilijadraamassa viimeistä luomisvaihettaan elävä Pierre-Auguste Renoir ja hänen sotavammasta toipuva Jean-poikansa inspiroituvat molemmat samasta naisesta, edellisen malliksi saapuvasta hehkeästä Andréesta, josta on aikanaan tuleva Jeanin ensimmäinen vaimo. Isä-Renoiria esittää Michel Bouquet, poikaa Vincent Rottiers ja heidän yhteistä muusaansa Christa Théret. (2.9. Yle Teema)
★★★★★
Red Army
(Red Army, USA/Venäjä 2014)
Neuvostoliiton legendaarinen jääkiekkomaajoukkue kaikkine maailmanpoliittisine kytkentöineen on aiheena Gabe Polskyn mielenkiintoisessa dokumentissa, jonka keskushenkilö on tuon joukkueen kapteenina toiminut tähtipuolustaja Vjatšeslav "Slava" Fetisov. Odotin leffalta vähän enemmän mutta pieni herkkupala se on näinkin. (12.9. Yle Teema)
★★★★★
Arvottomat
(Suomi 1982)
Mika Kaurismäen esikoispitkä on yhä yksi hänen parhaistaan, paljolti kiitos pikkuveli Akin ytimekkään dialogin ja Matti Pellonpään ainutlaatuisen renttukarisman. Tarinassa Peltsin esittämä Manne pakenee Harrin (Juuso Hirvikangas) ja Veeran (Pirkko Hämäläinen) kanssa läpi Suomen perässään niin gangsterit kuin poliisitkin. "Tärkeintä on lähteminen", kuuluu yksi avainrepliikeistä. Klassikko. (19.9. Yle Teema)
★★★★★
Poikani Kevin
(We Need to Talk About Kevin, Britannia 2011)
Tilda Swintonilla ja John C. Reillyllä on poika, joka pienestä pitäen osoittautuu äidin pahimmaksi painajaiseksi. Lynne Ramsayn koulusurmateemaisessa kauhudraamassa on hyytävä tunnelma, mutta ei se minussa suuria intohimoja herättänyt. Isolta kankaalta katsottuna vaikutelma olisi saattanut olla hyvinkin toisenlainen. (25.9. Yle Teema)
★★★★★
Täyskäsi
(California Split, USA 1974)
Teeman Robert Altman -illan leffana esitettiin harvemmin nähty uhkapelikuvaus ohjaajan ensimmäiseltä kultakaudelta. Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnytkään. Taattua Altman-laatuahan pätkä on, vaikka loppuratkaisu hieman kummastuttaakin. Elliott Gould ja George Segal näyttelevät pelihimon riivaamia kumppanuksia uskottavasti. Luulen, että haluan nähdä tämän sopivan tilaisuuden tullen uudestaankin. (26.9. Yle Teema)
★★★★★
Altman
(Altman, Kanada 2014)
Täyskäden kyytipoikana esitettiin Ron Mannin ohjaama tuore dokumentti Altmanista. Puolitoista tuntia on vähän liian lyhyt aika elokuvailmaisua uudistaneen mestariohjaajan koko elämäntyön käsittelyyn, mutta on tämä sentään hyvä yritys. Leffa oli mukana myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa, mutta niihin näytäntöihin en ennättänyt.
★★★★★
Lainsuojattomat
(The Long Riders, USA 1980)
Jesse Jamesista ja hänen koplastaan kertova Walter Hillin länkkäri taitaa olla elokuvahistoriallisesti ainutlaatuinen siinä mielessä, että Jamesin, Youngerin, Millerin ja Fordin veljeksiä esittävät oikeat veljekset: James ja Stacy Keach, David, Keith ja Robert Carradine, Dennis ja Randy Quaid sekä Christopher ja Nicholas Guest. Harmi, ettei tästä aiheesta tällä kokoonpanolla ole kuitenkaan saatu aikaan tämän unohtumattomampaa lopputulosta. Muistikuvaa ei ole siitä että olisin nähnyt pätkän aiemmin. (3.10. Yle TV2)
★★★★★
Citizenfour
(Citizenfour, USA 2014)
Tämän syksyn Docventures-kauden käynnisti tietomurtaja Edward Snowdenista kertova Laura Poitrasin dokumentti, joka palkittiin Oscarillakin viime keväänä. Ja syystä: elokuva koukuttaa hyvän vakoilujännärin lailla. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★
Pikku Quinquin
(P'tit Quinquin, Ranska 2014)
Cahiers du cinéma -lehden kriitikot nimesivät viime vuoden parhaaksi ranskalaiselokuvaksi tämän Bruno Dumontin ohjaaman tv-minisarjan, joka kertoo uneliaassa pohjoisranskalaisessa kylässä tapahtuvasta raakojen murhien sarjasta ja niiden poliisitutkimuksista. Juttu on kieltämättä mainio, joskin myös varsin ahdistava. Brutaaleimmat käänteet ovat nimittäin todella brutaaleja ja kaiken kukkuraksi myös uskottavia. No, aimo annos varsin omintakeista huumoriakin mukana kyllä on. Tapahtumat nähdään rasavillin maalaistalon pojan Quinquinin (Alane Delhaye) ja hänen parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Eve-tytön (Lucy Caron) vinkkelistä. Ehkä muistettavin hahmo on kuitenkin murhatutkimuksia vetävä ylikomisario Van der Weyden, jota esittävä Bernard Pruvost (amatööri hänkin niin kuin elokuvan kaikki näyttelijät) on saanut luotua itselleen persoonallisen tavaramerkin tahdottomista kasvojenliikkeistä. Hahmo on vähän kuin yhdistelmä Columboa, Fernandelia ja Albert Einsteinia. Elokuvan vähän lyhyempi valkokangasversio sai Suomen ensi-iltansa R&A -festareilla syyskuussa. Olisi mukava päästä näkemään sekin. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★
Tämä ei ole elokuva
(In film nist, Iran 2010)
Kotiarestiin tuomitun iranilaisen elokuvaohjaajan Jafar Panahin omalaatuinen puheenvuoro häilyy elokuvan ja videopäiväkirjan rajamailla. (21.10. Yle Teema)
★★★★★
Rannalla aamunkoitteessa
(La mer à l'aube, Ranska/Saksa 2011)
Ranska 1941: ryhmä kommunisteja tappaa saksalaisen upseerin, kostotoimena 150 ranskalaista sotavankia määrätään teloitettavaksi. Volker Schlöndorffin tosipohjaista sotadraamaa ei voi olla vertaamatta televisiossa pyörineeseen Ranskalainen kylä -sarjaan, jonka näyttelijöistä Philippe Résimont, Martin Loizillon ja Christopher Buchholz ovat mukana tässäkin. Elokuva ei kuitenkaan yllä lähellekään sarjan tasoa luonnekuvausten rikkaudessa eikä intensiteetissä. Päähenkilöä, muiden mukana teloitettavaksi joutuvaa 17-vuotiasta Guy Môquet'ta, esittää Léo-Paul Salmain. Aina mainio Jean-Pierre Darroussin nähdään papin roolissa, ja Perikadossa unohtumattomasti Goebbelsia näytellyt Ulrich Matthes on nyt tätä huomattavasti maltillisempi natsi. (24.-25.10. Yle Areena)
★★★★★
007 Skyfall
(Skyfall, Britannia/USA 2012)
James Bond (Daniel Craig) ui syvissä vesissä Sam Mendesin ohjaamassa agenttiseikkailussa, joka toisenkin silmäyksen jälkeen on vahva ehdokas Bond-sarjan tähän mennessä parhaaksi tuotokseksi. Tv-katselu käy myös hyvästä lämmittelystä juuri ensi-iltaan saapuneelle Spectrelle. (31.10. Nelonen)
★★★★★
Birdman (2014)
Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance), USAOhjaus Alejandro González Iñárritu
Vihdoin sain katsotuksi viimekeväisen parhaan elokuvan Oscarin voittajan. Alejandro González Iñárritun elokuvallisesti kekseliäs Broadway-draama käsittelee veikeällä tavalla elokuvan ja teatterin, viihteen ja taiteen sekä suosion ja arvostuksen välisiä suhteita. Entinen Batman-tähti Michael Keaton – mainio roolitus! – esittää supersankarielokuvilla maineensa luonutta näyttelijää, jota teatteripiireissä ei ole koskaan otettu vakavasti. Korjatakseen tuon asian ja karistaakseen Lintumiehen siivet lopullisesti harteiltaan tämä Riggan on tuomassa näyttämölle omaa sovitustaan Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Mutta asiat eivät tietenkään suju niin kuin ohjaaja-päätähti-rahoittaja haluaisi. Eikä Lintumieskään niin vain jätä kaveria rauhaan.
Keaton on saanut tukun palkintoja ja uran ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tästä roolisuorituksestaan. Varsin hyvä veto se onkin, ja erinomaisia ovat myös muut pääosien esittäjät. Etenkin aina luotettava Edward Norton Rigganin ammatillisesti haastavana metodinäyttelijänä, jolle lavalla kaiken pitää olla todellista, sekä Emma Stone Rigganin päihdeongelmaisena tyttärenä ja assistenttina vangitsevat katseet. Maininnan arvoisia ovat myös Zach Galifianakis tuottajana, Andrea Riseborough Rigganin tyttöystävänä ja Naomi Watts Broadway-debyyttiinsä suurin odotuksin valmistautuvana toisena naisnäyttelijänä. Pisteenä i:n päällä on vielä Lindsay Duncanin pikkurooli kaikkien hyviä kritiikkejä halajavien teatteri-ihmisten pahimpana painajaisena.
Oscarit Birdmanille myönnettiin paras elokuva -kategorian lisäksi ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Iñárritusta tuli näin peräjälkeen toinen ohjaus-Oscarin voittanut meksikaani Alfonso Cuarónin jälkeen, joka palkittiin viime vuonna Gravitystä. Huomiomme ansaitsee se seikka, että näitä kahta visuaalisesti innovatiivista elokuvaa yhdistää sama kuvaaja, niin ikään meksikolainen Emmanuel Lubezki. Hänet Oscar-akatemia palkitsi kummallakin kerralla ja voidaan sanoa että täysin ansaitusti.
Birdmanin "juttu" on nimittäin se, että loppupuolelle ajoittuvaa lyhyttä montaašijaksoa lukuunottamatta elokuva näyttää muodostuvan yhdestä katkeamattomasta otoksesta. Idea ei ole uusi, sitähän kokeili jo muuan herra Hitchcock aikoinaan, mutta erikoista on se että yhden otoksen illuusio säilyy, vaikka tapahtumat sijoittuvat usean vuorokauden aikajänteelle ja välillä käydään liitelemässä New Yorkin ylläkin. Jatkuvuusleikkaus on tässä ikään kuin määritelty uudelleen.
Mainitunkaltaisessa teknisessä briljeerauksessa on usein vaarana se, että puut näkyvät mutta metsä ei. Hyvä käsis, terävä ohjaus ja loistavat näyttelijät pitävät Birdmanin kuitenkin melko hyvin reitillään. Itse tarina ei loppujen lopuksi ihmeempiä jälkiä minuun jättänyt, mutta kyllä tämä kiistatta keskivertoa säväyttävämpi Hollywood-viihdyke on. (17.10. Kino Myyri)
+ vetävä tarina
+ intensiiviset näyttelijäsuoritukset
+ loistelias visuaalinen toteutus
– "se jokin" puuttuu
★★★★★
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)