The Imitation Game (2014)

The Imitation Game, Iso-Britannia
Ohjaus Morten Tyldum

Pitkästä aikaa järjestyi sunnuntai-iltapäivä vapaaksi niin, että pääsimme vaimon kanssa yhdessä elokuviin. Finnkinon ohjelmistosta löytyi katsottavaksi norjalaisen Morten Tyldumin ohjaama vakoilu- ja elämäkertadraama The Imitation Game. Se kertoo kiinnostavan tositarinan brittiläisestä matemaatikosta ja tietojenkäsittelytieteen uranuurtajasta Alan Turingista (1912–1954). Turingin vetämä työryhmä onnistui toisen maailmansodan aikana murtamaan saksalaisten Enigma-salakirjoituslaitteen salauskoodin vaikuttaen siten merkittävällä tavalla sodan kulkuun. Epäonnekseen Turing oli kuitenkin homoseksuaali aikana jolloin homostelu oli Britanniassa lailla kielletty. Jäätyään vuonna 1952 kiinni moisesta pöyristyttävyydestä hänet tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja määrättiin libidoa alentaviin hormonihoitoihin. Pari vuotta myöhemmin hän kuoli syanidimyrkytykseen. Tapaus todettiin virallisesti itsemurhaksi, mutta puhtaan vahingon ja jopa murhankin mahdollisuutta on sittemmin epäilty. Britannian hallitus esitti virallisen anteeksipyynnön Turingin kohtelun johdosta vuonna 2009, ja hänen saamansa tuomio kumottiin lopullisesti 2013.

Turingin elämäntarina kaikkine erikoisine käänteineen on kiistämättä ainakin yhden leffan väärti. Tässä pääpaino on sota-ajassa, jolloin mies työskenteli kryptoanalyytikkona brittitiedustelun palveluksessa. Myös loppuaikojen ahdinkoa ja opiskeluvuosien tärkeän ystävyyssuhteen vaikutusta Turingin persoonaan käsitellään. Lisäksi The Imitation Game toimii yleisempänä muistutuksena siitä, miten homoja on tylytetty edistyksellisessä Länsi-Euroopassakin aina viime vuosikymmeniin asti. Historiallisia tosiasioita siinä tietysti venytetään mahdollisimman suuren draamallisen jännitteen aikaansaamiseksi. Niinpä Benedict Cumberbatchin näyttelemä Turing on vielä eksentrisempi ja epäsosiaalisempi hahmo kuin millainen hän oli tosielämässä, ja huippulahjakkaan kryptoanalyytikon oikeastikin huomattavaa panosta Enigman murtamisessa liioitellaan.

Graham Mooren ensimmäinen pitkän elokuvan käsikirjoitus (joka perustuu Andrew Hodgesin kirjaan Alan Turing: The Enigma) palkittiin heti Oscarilla. Vahvasti juonivetoinen kässäri on kieltämättä hyvin laadittu, joskin välillä ehkä liiankin "laaditun" tuntuinen. Ne kohdat, joissa draama irtaantuu oikean Turingin elämäntarinasta, on liian helppo arvata. Oscar-palkintopuheessaan Moore sanoi itsekin kerran olleensa itsemurhan partaalla. Ja nyt, Turingin elämäntarinan innoittamana, hän oli noussut Oscar-voittajaksi. Melkoinen tarina sekin.

Cumberbatchin vivahteikas pääosasuoritus on elokuvan suola. Ihan hyvän roolityön tekee Keira Knightleykin Turingin kollegana ja lyhytaikaisena kihlattuna Joan Clarkena. Kaiken kaikkiaan The Imitation Game on hyvin tehty viihdeleffa kiintoisalla tavalla meidän kaikkien elämään vaikuttaneesta lähihistorian hahmosta. Häiritsevää siinä on vain se, ettei siinä ole mitään häiritsevää. Kuva kulkee ja tarina rullaa moitteettomasti, mutta tietynlaista aitouden tuntua jään ainakin minä kaipaamaan. Yhtä kaikki tunnustan kyynelehtineeni lopputekstien alkaessa, mikä osoittaa että jossakin ovat tekijät onnistuneet. (12.4. Maxim 2 Helsinki)

+ perustuu koskettavaan tositarinaan
+ erinomainen Benedict Cumberbatch
+ kuva kulkee ja tarina rullaa
− aitouden tuntua jää kaipaamaan

★★★★★

Tuntemattomat sankarit (1969)

L'armée des ombres, Ranska
Ohjaus Jean-Pierre Melville

Taas olen täpinöissä. Kun Tuntemattomat sankarit esitettiin televisiossa heinäkuussa 1989, jäi se jo silloin lähtemättömästi mieleeni. Nyt kun vihdoin sain nähdä sen uudestaan ja vielä isolta kankaalta niin olen entistä vakuuttuneempi, että kyseessä on lakonisista rikosleffoistaan parhaiten tunnetun Jean-Pierre Melvillen mestariteos.

Kihelmöivän jännittävä ja atmosfääriltään täyteläinen vastarintadraama perustuu Joseph Kesselin jo sodan aikana ilmestyneeseen romaaniin. Tiettävästi Melville on kuitenkin ammentanut siihen paljon myös omista nuoruudenkokemuksistaan vastarintaliikkeen jäsenenä. Saksalaismiehityksen aikaa hän oli käsitellyt jo aiemminkin elokuvissaan Meren hiljaisuus (1949) ja Kiusaus (1961), mutta Tuntemattomat sankarit on Melvillen henkilökohtaisin ohjaustyö. Jotenkin sen myös aistii.

Fokuksessa on erään Philippe Gerbierin (Lino Ventura) Marseillesta käsin vetämä vastarintaliikkeen osasto. Liikkeen toiminnasta annetaan sen kautta tyly mutta uskottava kuva. Ilmiantajia kohtaan ei tunneta armoa eikä inhimillisille tunteille kuten vaikkapa kiintymys, sääli tai pelko muutenkaan ole sijaa. Tässä kovassa maailmassa vain ovelimmat ja varovaisimmat pärjäävät, eikä äärimmäinenkään oveluus tai varovaisuus välttämättä riitä. Melville tuntuu myös vihjaavan, että vastarintaliikkeen toiminta muistuttaa eräiltä osin järjestäytynyttä rikollisuutta. Sankaruus ja antisankaruus kulkevat käsi kädessä.

Aikansa ranskalaisten rikosleffojen vakiokasvo Lino Ventura tekee uransa timanttisimpiin kuuluvan näyttelijäsuorituksen yhtenä vastarintaliikkeen aivoista. Yhtä kivenkova on muukin roolimiehitys. Liikkeen ylimpänä pomona nähdään Paul Meurisse ja muina jäseninä muun muassa Jean-Pierre Cassel ja Simone Signoret. Serge Reggianilla (joka myös oli ollut mukana vastarintaliikkeessä) on mainio yhden kohtauksen rooli parturina. Ranskan vastarintaliikkeen rakennetta valaisee mielenkiintoisesti se seikka, että vaikka Meurissen ja Casselin hahmot ovat veljeksiä niin hierarkian ylä- ja alapäätä edustavina he eivät tiedä toistensa osallisuudesta "varjojen armeijassa".

Tuntemattomat sankarit sai heti valmistuttuaan varsin huonon vastaanoton kotimaassaan eikä se sen takia saanut tuoreeltaan laajaa kansainvälistä levitystä. Yhdysvalloissa se julkaistiin vasta niinkin myöhään kuin 2006. Elokuvan arvostus on kyllä sittemmin noussut ansaitsemalleen tasolle Ranskassakin, mutta vuonna 1973 kuollut Melville ei sitä ehtinyt kokea. (10.4. Orion)

+ kihelmöivää jännitystä
+ vahvaa ajan ja paikan tuntua
+ timanttisia näyttelijäsuorituksia
+ erittäin kiehtova aihe

★★★★★

Under the Skin (2013)

Under the Skin, Iso-Britannia
Ohjaus Jonathan Glazer

Season Film Festivalin ohjelmistosta valitsin katsottavaksi Skotlantiin sijoittuvan arthouse-scifi-kauhuilun Under the Skin. Jonathan Glazerin kymmenen vuoden kypsyttelyn tulos kiinnosti nähdä, koska se on saanut ylistäviä arvioita maailman lehdistössä ja koska esimerkiksi The Guardian on nimennyt sen koko viime vuoden parhaaksi elokuvaksi. Itse en vielä yhden katselun perusteella ole valmis sanomaan onko kyseessä mestariteos vai sittenkin vain jännästi paketoitu pala ilmaa. Mutta ainakin juttu on omalaatuinen ja tunnelmaltaan intensiivinen, ja on siinä mukana pari todella säpsähdyttävää kohtaustakin jotka jäävät mieleen myllertämään.

Michel Faberin samannimiseen romaaniin (löyhästi) perustuvassa tarinantapaisessa Scarlett Johanssonin ulkomuodon ottanut jokin, joka kutsuu itseään Lauraksi, ajelee pakettiautolla pitkin poikin Glasgow'n katuja ja Skotlannin maanteitä etsien yksinäisiä miehiä kyytiin poimittavaksi. Nämä miehet hän, tai se, sitten vie yksi kerrallaan "asuntoonsa". Ja mitä siellä asunnossa sitten tapahtuu? Riittäköön kun sanon, että jotakin kammottavaa ja ennennäkemätöntä. Tätä kaikkea valvoo ja tarvittaessa jälkiä siivoaa mystinen moottoripyörämies.

Glazerin mielikuvitusta kiihottavana ajatuksena on ollut kuvata ihmisenä olemista avaruusolennon perspektiivistä. Tarinasisältöä olennaisempaa tekeleessä taitaa kuitenkin olla sen rohkean kokeileva muotokieli, jossa kubrickmainen tyylittely ja lynchmäinen outous lyövät kättä loachmaisen realismin kanssa ja jossa Mica Levin painostavalla musiikkiraidalla on (vähintään) yhtä tärkeä rooli kuin Scarlettin kainostelemattomalla näyttelijäsuorituksella. (Suomalaisen katsojan mieltä lämmittää lisäksi se, että yöklubikohtauksen musiikkina soi Daruden "Sandstorm".)

Minun ihoni alle Under the Skin pääsi kaikesta huolimatta vain osittain. Mutta sentään osittain ja sillä tavalla että se tuskin jättää minua kokonaan rauhaan ennen toista katselukertaa. (27.3. Maxim 1, Helsinki)

+ omaperäinen idea ja toteutus
+ voimakas, painostava tunnelma
+ paikoin säpsähdyttävä
– tarinasisällöltään köykäinen

★★★★★

Talven tv-leffoja

Tammi-maaliskuussa katsoin telkkarista seuraavat elokuvat:

Shanghain pikajuna 
(Shanghai Express, USA 1932)
Yle Teeman glamour-teemaillan ensimmäisenä leffana esitettiin Josef von Sternbergin ohjaama ja Marlene Dietrichin tähdittämä jännitysdraama, joka tapahtuu Shanghaista Pekingiin matkaavassa junassa Kiinan sisällissodan aikaan. Marlene on tässä valovoimaisimmillaan esittäen maineeltaan epämääräistä Shanghai Lilyä, Clive Brook on samaan junaan nouseva hänen entinen heilansa. Puhdasta viihdehöttöähän tämä on, mutta ah, niin tyylikästä. Kuvaaja Lee Garmes sai Oscarin. (24.1. Yle Teema)
★★★★★

Kun muuri murtui
(1989, Tanska 2014)
Tanskalaisen Anders Østergaardin tuoreessa dokumentissa kerrotaan Euroopan hullun vuoden 1989 tapahtumista pääosin Unkarin silloisen pääministerin Miklós Némethin näkökulmasta (toisena ohjaajana on ollut Erszébet Rácz.) En ole tiennytkään, että Némethillä on ollut niin merkittävä rooli tapahtumien vyöryssä kuin tämä hyvän trillerin lailla koukuttava dokkari antaa ymmärtää. Elokuvan yhtenä kekseliäänä jippona on ollut sijoittaa näyttelijöiden lausumia repliikkejä arkistopätkissä esiintyvien valtiomiesten suihin. Briljanttia! (31.1. Yle Teema)
★★★★★

Tintti ja minä
(Tintin et moi, Tanska 2003)
Tämä sarjakuvapiirtäjä Hergéstä kertova Anders Østergaardin dokkari esitettiin Kun muuri murtui -leffan tavoin Teeman Docpoint-teemaillassa 31.1., jolloin kuitenkin ehdin katsoa sen vain osittain. Niin kuin arvata saattaa, teos paljastaa, että Tintti-sarjakuvat ovat paitsi lapsille ja lapsenmielisille suunnattua ajanvietettä myös tekijänsä sisäistä maailmaa avaavia kommentaareja nykymaailmasta. Toteutustapa on tässäkin varsin mielenkiintoinen. Elokuva pohjaa ääninauhoilta purettuun haastatteluun, jonka Hergéstä kirjan kirjoittanut Numa Sadoul teki vuonna 1971. Østergaard käyttää tehokeinona tavallisten arkisto- ja symbolikuvien lisäksi mm. kolmiulotteisiksi muunneltuja sarjakuvaruutuja, joiden sisään sukelletaan. (31.1. Yle Teema/2.2. Yle Areena)
★★★★★

Jahti
(Jagten, Tanska 2012)
Vihdoin näin kehutun Thomas Vinterbergin draaman, jossa viattoman lapsen viaton valhe on tuhota päiväkodissa työskentelevän miehen koko elämän. Turhaan ei ole leffaa kehuttu, vaikkakin loppuratkaisusta jäi minulle vähän valju maku. Mads Mikkelsen taitaa tehdä uransa tähän mennessä parhaan roolityön pedofiliaepäilyn takia hylkiöksi ajautuvana Lucaksena. (15.2. Yle Fem)
★★★★★

Ja Oscarin saa...
(And the Oscar Goes to..., USA 2014)
Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin dokumentti Oscar-palkintoseremonian historiasta ei oikein pääse pintaa syvemmälle, mutta ei asian harrastaja sitä voi jättää katsomattakaan. (21.2. Yle Teema)
★★★★★

Kovaotteiset miehet
(The French Connection, USA 1971)
Teemalauantain Oscar-viikonlopun pitkänä leffana esitettiin aikansa vaikutusvaltaisimpiin kuuluva William Friedkinin toimintajännäri, jota en ollutkaan pitkään aikaan nähnyt. Todellisten tapahtumien inspiroimassa vauhtipätkässä Gene Hackman ja Roy Scheider nähdään newyorkilaiskyttinä, jotka yrittävät saada Fernando Reyn näyttelemän ranskalaisen huumeparonin nalkkiin. Parasta jutussa ovat rosoisen realistisesti kuvatut New Yorkin kaupunkinäkymät sekä mehukkaat varjostuskohtaukset. Erityisen kuuluisa tämä on kuitenkin huimista takaa-ajoistaan, varsinkin siitä missä Hackman jahtaa autolla yläpuolellaan kiitävää junaa. Oscareita leffa sai viisi: paras elokuva, ohjaus, miespääosa (Hackman), sovitettu käsikirjoitus ja leikkaus. (21.2. Yle Teema)
★★★★★

20 Feet From Stardom
(USA 2013)
Morgan Nevillen Oscar-palkittu dokumentti nostaa taustalaulajat, nuo musiikkiteollisuuden tuntemattomat työmyyrät, etualalle. Haastateltavina muun muassa Darlene Love, Merry Clayton ja Lisa Fischer sekä sellaisia alan supertähtiä kuin Bruce Springsteen, Sting, Stevie Wonder ja Mick Jagger. Kaunis kunnianosoitus upeille laulajille tähtien varjossa. (22.2. Yle Teema)
★★★★★

Kamarineidon päiväkirja
(Le journal d'une femme de chambre, Ranska/Italia 1964)
Teeman Luis Buñuel -viikonloppu käynnistyi 1930-luvun Normandiaan sijoittuvalla draamalla, jossa maalaiskartanoon kamarineidoksi saapuvan pariisittaren silmin tarkastellaan isäntäperheen omituisuuksia sekä laajemmin luokkaeroja ja fasismin nousua. Pääosaa esittävä Jeanne Moreau on tässäkin suurenmoinen saaden oivallista sivustatukea etenkin työnantajansa aviomiehenä nähtävältä Michel Piccolilta sekä vähän pelottavalta riistanvartijalta Georges Géret'ltä. Buñuelin ja Jean-Claude Carrièren käsis perustuu Octave Mirbeaun romaaniin, joka oli aiemmin filmattu Hollywoodissa Jean Renoirin toimesta (sitä versiota en ole nähnyt). Kyseessä on ensimmäinen monista Buñuelin ja Carrièren yhteistöistä ja yksi omista Buñuel-suosikeistani. (27.2. Yle Teema)
★★★★★

Archibaldo de la Cruzin rikollinen elämä
(Ensayo de un crimen, Meksiko 1955)
Tarina miehestä, jolle kauniiden naisten murhaamisesta on tullut pakkomielle mutta jonka uhrit aina kuolevat ennen kuin hän itse ehtii toteuttaa aikeitaan, ei voisi olla kenenkään muun kuin Luis Buñuelin ohjaama. Juttu ei kuitenkaan kuulu Buñuelin parhaimpiin, muutamasta mainiosta mustan huumorin maustamasta hetkestä huolimatta. Kiva silti että tällaisia vähemmän tunnettujakin maestron töitä joskus tv:ssä esitetään. Nimiosaa esittää Ernesto Alonso. (1.3. Yle Teema)
★★★★★

Los olvidados – säälikää heitä
(Los olvidados, Meksiko 1950)
Buñuelin parhaimpiin sitä vastoin kuuluu tämä lohduton, tosipohjainen kuvaus Mexico Cityn slummien nuorisorikollisista ja muista vähäosaisista. Buñuelin näkemyksessä korostuu se kuinka kurjuus ja näköalattomuus ajavat ihmiset suorastaan eläimelliseen raadollisuuteen; maailmaan, jossa heikot käyttävät vielä heikompia säälimättömästi hyväkseen. Varsinkin loppuratkaisun julma epäoikeudenmukaisuus kouraisee syvältä. Tärkeimmissä rooleissa Alfonso Mejía (poikana jonka yritykset parannukseen ovat kohtalonomaisesti tuhoon tuomittuja), Roberto Cobo (hänen kaikkein häikäilemättömimpänä toverinaan) ja Estela Inda (ensinmainitun äitinä). (1.3. Yle Teema)
★★★★★

Mad Max
(Mad Max, Australia 1979)
Tulipa vihdoin nähtyä tämäkin kulttiklassikon aseman jo saavuttanut päristelyrymistely, kun se sai ensiesityksensä Suomen televisiossa. George Millerin ohjaamassa apokalyptisessa toimintatrillerissä Mel Gibson (toisessa valkokangasroolissaan) on lähitulevaisuuden maantiepoliisi, joka haluaisi vetäytyä viettämään rauhaisaa perhe-elämää mutta jonka kohtalo määrää törmäyskurssille seutukuntaa mielivaltaisesti terrorisoivan moottoripyöräjengin kanssa. Tiettyä omaperäistä jytyä tässä on, ja varsinkin vaimoon ja taaperoikäiseen lapseen kohdistuva uhka koskettaa henkilökohtaisestikin, mutta mitenkään erityisellä tavalla leffa ei säväyttänyt. Liikenneonnettomuuksissa ruhjoutuneiden ihmiskehojen kanssa työskentely on kuulemma ainakin osaltaan inspiroinut ohjaaja Milleriä, joka on koulutukseltaan lääkäri. (14.3. Yle Teema)
★★★★★

Ulvilan murhamysteeri
(Suomi 2014)
Kuka murhasi Jukka S. Lahden kotonaan Ulvilassa 1. joulukuuta 2006? Siihen Pekka Lehdon dokumentti ei yritäkään vastata, mutta selvästi se pyrkii osoittamaan, että poliisi on pahemman kerran möhlinyt Suomen rikoshistorian merkillisimmäksi murhatapaukseksi osoittautuneen jutun tutkinnan. Ohjaajaa voisi kritisoida kohuaiheella ratsastamisesta, mutta koska minäkin tämän kiinnostuksella katsoin, aihetta siihen ei liene. (16.3. Yle TV1)
★★★★★

He antoivat kaikkensa
(They Were Expendable, USA 1945)
John Fordin patrioottinen sotadraama Tyynenmeren torpedovenemiehistä kiinnosti katsoa, koska en ollut sitä pitkään aikaan nähnyt ja koska tiesin sitä kuvatun itselleni äskettäin tutuiksi tulleissa maisemissa Etelä-Floridassa. Perheenisän iltatoimivelvoitteet haittasivat kuitenkin eläytymistä ja ehkä siitä syystä leffa ei tällä kertaa tuntunut niin vaikuttavalta kuin millaisena sen muistin. Pitää vielä joskus katsoa kunnolla tämä. Robert Montgomery, John Wayne ja Donna Reed pääosissa. (29.3. Yle Teema)
★★★★★

Suljettu saari
(Shutter Island, USA 2010)
Myös Martin Scorsesen muutaman vuoden takainen mielisairaalatrilleri teki mieli katsoa, koska en ollut sitä vielä nähnyt, vaikka se esitettiinkin mainoskanavalla. 1950-luvulle sijoittuvassa Dennis Lehanen romaaniin perustuvassa mysteerissä Leonardo DiCaprio näyttelee sotatraumoista kärsivää etsivää, joka saapuu suljetulle vankimielisairaalasaarelle selvittämään salaperäisesti kadonneen potilaan tapausta. Mark Ruffalo on hänen työparinsa, Ben Kingsley ja Max von Sydow tohtoreita, Michelle Williams edesmennyt vaimo ja Emily Mortimer se kadonnut potilas (vai onko sittenkään?) Kuvaamansa aikakauden vainoharhaista ilmapiiriä ovelasti avaavassa leffassa on hyvä imu ja toteutus on kaikin puolin tyylikästä, mutta syystä tai toisesta tämä ei lopulta kuitenkaan ihmeemmin säväyttänyt. (Mainoskatkoilla pirstottu tv-esitys ei tietenkään tehnyt teokselle oikeutta.) (29.3. Nelonen)
★★★★★

Pixote – heikomman laki (1981)

Pixote: a lei do mais fraco, Brasilia
Ohjaus Hector Babenco

Vuoden ensimmäinen elokuvateatterikäynti venähti maaliskuulle ja suuntautui tutusti KAVI:n Orioniin. Houkuttimena toimi brasilialainen katulapsikuvaus Pixote – heikomman laki. Se on yksi niistä elokuvista, jotka hamassa nuoruudessa tv:stä katsottuna ovat vavahduttaneet ja joita sen jälkeen ei ole ollut tilaisuutta nähdä. Vähän jännitti. Miten juttu kolahtaisi nyt, neljännesvuosisata myöhemmin isolta kankaalta katsottuna?

No kyllähän se lujaa kolahti. Argentiinassa syntyneen mutta Brasiliaan emigroituneen Hector Babencon kolmas ohjaustyö on luultavasti yksi lohduttomimmista lapsuuskuvauksista ikinä. Masennuslääkkeeksi se ei sovi, mutta mieltä ravistelevana maailmankuvan laajentajana se on enemmän kuin paikallaan. Nyt katsottuna elokuva myös vertautuu kiinnostavasti äskettäin televisiossa esitettyyn Luis Buñuelin Los Olvidadosiin (1950). Toinen elokuva, johon Pixotea väkisin tulee verranneeksi, on parikymmentä vuotta tuoreempi brasilialainen katujengikuvaus City of God (2002). Edellisen runollisiin sfääreihin Babencon elokuva ei ehkä ihan yllä, eikä siinä toisaalta ole jälkimmäisen kerronnallista lennokkuutta. Mutta Pixoten vahvuus onkin sen kaunistelemattomassa realismissa, joka tuo katulasten epätoivoisen elämänpiirin käsinkosketeltavaksi. Ajatus siitä, että tämä huumeiden, prostituution, kaikkialle ulottuvan korruption ja epämääräisten kuolemantapausten sävyttämä maailma on yhä tänä päivänä todellisuutta miljoonille alaikäisillekin, puistattaa.

Elokuvan koskettavuutta lisää ymmärrys siitä, että kaikki sen lapsinäyttelijät tulevat samankaltaisista oloista kuin heidän roolihahmonsakin. He toisin sanoen esittävät pitkälti itseään. 12-vuotias Fernando Ramos da Silva, joka valittiin Pixoten rooliin 1300 hakijan joukosta, osoittaa olevansa todellinen löytö, miltei Jean-Pierre Léaudin (400 kepposta) veroinen luonnonlahjakkuus. Todella sydäntäraastavan Pixotesta tekeekin tieto pääosanesittäjänsä myöhemmästä kohtalosta. Elokuvan menestys näytti kääntävän tämän yhden favela-lapsen elämän tuhkimotarinan suuntaan, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi. Ramos da Silva sai vielä toisen roolin eräästä telenovela-sarjasta, mutta saatuaan lemput siitä (ilmeisesti lukutaidottomuudesta johtuvien oppimisvaikeuksien takia) hän joutui palaamaan kadulle. Lopulta, kuutisen vuotta Pixoten ensi-illan jälkeen, Ramos da Silva sai surmansa epäselviksi jääneissä oloissa poliisin luodeista.

En voi mitään sille että tuo tieto vaikuttaa siihen kuinka elokuvan koen. Pohjimmiltaan Pixote on samanlainen suloinen veijari kuin kuka tahansa ikäisensä pikkupoika. Hän tarvitsisi vain vähän hellyyttä ja huolenpitoa, joita ei kuitenkaan ole tarjolla siinä maailmassa jossa hän elää. Siinä maailmassa pikkupojatkin tarttuvat epäröimättä aseeseen, kun tilanne sitä vaatii. Ja käyttävät sitä ilmeen värähtämättä.

Pikku-Fernando vangitsee katseen heti alun dokumentaarisessa prologissa, jossa ohjaaja itse esittelee elokuvan tapahtumaympäristön ja pääosanesittäjän. Kaikkiin muihinkin keskeisiin rooleihin Babenco on löytänyt mahtavat näyttelijät. Nuorista varsinkin Jorge Julião kohta täysi-ikäisen transvestiitin Lilican roolissa tekee vaikutuksen. Mieleen jää myös Marília Pêran vahva esitys prostituoitu Suelina, jonka ympärille muotoutuu jonkinlainen perheentapainen viritelmä elokuvan loppupuolella. Sekään viritelmä ei tosin ole kestävä.

Viimeinen kuva on puhdasta runoutta. Siihen tiivistyy koko elokuvan sanoma: kaikilla lapsilla pitäisi olla oikeus lapsen elämään. (18.3. Orion)

+ realistinen katulapsikuvaus
+ suurenmoinen pääosanesittäjä
+ muutkin näyttelijät hyviä
−/+ epämukava mutta mieleenjäävä katselukokemus

★★★★★

Varjojen yö (1939) (DVD)

Le jour se lève, Ranska
Ohjaus Marcel Carné

Pitkästä aikaa otin katseluun klassikon omasta leffahyllystä. Valinta kohdistui Varjojen yöhön, jonka olin viimeksi nähnyt muistaakseni joskus 1980-luvulla. Jacques Prévertin kirjoittama ja Marcel Carnén ohjaama romanttis-pessimistinen draama on tyyppiesimerkki ranskalaisesta runollisesta realismista. Tyylisuuntauksen henkilöitymä numero yksi Jean Gabin esittää siinä miestä, joka ampuu toisen miehen ja linnoittautuu sen jälkeen vuokrahuoneeseensa pohtimaan teon syitä ja seurauksia. Alusta asti on selvää, ettei hänen tarinansa tule päättymään hyvin.

Varsinainen tarina kerrotaan takaumin. Gabinin esittämä François on rakastunut kauniiseen Françoiseen (Jacqueline Laurent), johon häntä yhdistää paitsi samankaltainen nimi myös tausta orpokodin kasvattina. Françoise kuitenkin tapailee myös lipevää varieteeviihdyttäjää Valentinia (Jules Berry), joka pitää tätä otteessaan mm. erilaisin lahjoin. Neljäntenä pyöränä mukana hyörii Valentinin entinen rakastettu Clara (Arletty), jonka kanssa François puolestaan aloittaa suhteen lähinnä Valentinia ärsyttääkseen. Claran motiivit ovat pitkälti samat.

Kun Varjojen yötä katsoo, on helppo ymmärtää miksi Jean Gabin oli oman aikansa suurin ranskalainen elokuvatähti (ehkä kaikkien aikojen suurin). Hänellä on paitsi vuoren kokoinen karisma myös erinomainen vivahteiden taju. Gabinin jokainen ele tuntuu olevan kohdallaan ja tuovan lisää kerroksia François'n traagiseen tarinaan. Hän on samanaikaisesti karski ja herkkä, kova ja pehmeä, tai – niin kuin Françoise asian ilmaisee – mies jonka toinen silmä on iloinen ja toinen surullinen. Hahmosta ei kertakaikkiaan voi olla välittämättä.

Samalla tavalla vivahteikasta ja täyteläistä on Carnén kuvakerronta, joka antaa Gabinin ohella etenkin Alexandre Traunerin hienoille lavastuksille tilaa loistaa. Trauner olikin Prévertin ohella Carnén tärkeimpiä yhteistyökumppaneita tämän uran huippuvaiheessa. Kolmikon kuudesta yhteisestä elokuvasta tunnetuimpia ovat Varjojen yön ohella sitä edeltänyt hyvin samanhenkinen Sumujen laituri (1938), jossa siinäkin Gabinilla on pääosa, sekä hankalissa oloissa natsimiehityksen loppuvaiheissa syntynyt Paratiisin lapset (1945), jossa puolestaan Arletty tekee uransa muistetuimman ja rakastetuimman roolityön. (Sekä Prévert että Trauner tekivät lisäksi yhden muun elokuvan Carnén kanssa.)

Tästä Varjojen yön versiosta vielä valitettavasti puuttuvat Vichyn natsimielisen hallinnon aikanaan poistattamat kohtaukset (mm. Arletty alastomana kylvyssä), jotka on jälleen lisätty viime vuonna valmistuneeseen restauroituun laitokseen. Sekin pitäisi ehdottomasti päästä näkemään. (katsottu 9.3.)

+ Jean Gabin parhaassa terässään
+ täsmällinen ja täyteläinen kuvakerronta
+ tyyliä ja tunnelmaa

★★★★★

DVD 

Studio Canalin/Optimum Worldin julkaisu (2007) on varsin riisuttua mallia. Ekstroja ei ole lainkaan, ellei sellaisiksi laske kohtausvalikkoa ja englanninkielistä tekstitystä. Julkaisu ajaa kyllä asiansa jos leffan haluaa nähdä. Tosin nyt kun yllä mainittu sensuroimatonkin versio on saatavilla, tämä tietysti on jo vähän vanhentunut. Tekniseltä laadultaan lätty on ok.

Syksyn tv-leffoja

Hotelli Adlon – elämää suurempi tarina
(Das Adlon. Eine Familiensaga, Saksa/Itävalta 2013)
Maailmankuulu berliiniläishotelli on tapahtumien keskiössä kolmesta puolentoista tunnin jaksosta koostuvassa minisarjassa, joka avaa kiinnostavasta kulmasta myös Saksan yhteiskunnallista kehitystä 1900-luvun alkupuoliskolla. Josefine Preuß esittää sarjan (fiktiivistä) päähenkilöä, Adlonin perheen kohtaloihin läheisesti kytkeytyvää Sonja Schadtia. Hotelli Adlonin perustajaa Konrad Adlonia näyttelee mm. Haneken Valkoisesta nauhasta tuttu Burghart Klaußner ja hänen Louis-poikaansa Perikadossa Albert Speerinä nähty Heino Ferch. Minua kuitenkin ilahdutti erityisesti se, että yksi tarinan hahmoista on tuleva mestariohjaaja Billy Wilder (roolissa Arndt Schwering-Sohnrey). Komeasti toteutetun ZDF/ORF-yhteistuotannon on ohjannut Uli Edel. (syyskuu, Yle TV1)
★★★★★

Viitta ja tikari
(Cloak and Dagger, USA 1946)
Fritz Langin vähäisempiin töihin kuuluvassa vakoilujännärissä Gary Cooper on tiedemies, jonka O.S.S. värvää Eurooppaan urkkimaan tietoja natsien atomipommihankkeista. Häntä auttavaa italialaista partisaanitarta esittää vitsikkäästi saksalainen Lilli Palmer ja näiden natsien kynsistä pelastamaa italialaistutkijaa venäläissyntyinen Vladimir Sokoloff. (syyskuu, Yle Teema)
★★★★★

Palava pensas
(Horící ker, Tšekki 2013)
Agnieszka Hollandin HBO:lle ohjaama minisarja kertoo tapahtumista, jotka käynnistyivät opiskelija Jan Palachin polttoitsemurhasta Prahassa tammikuussa 1969. Pääosissa Tatiana Pauhofová, Jaroslava Pokorná ja Petr Stach. (26.-28.9. Yle Teema)
★★★★★

Muisteja
(Suomi 2013)
Teeman Peter von Bagh -muistoillassa esitettiin Petterin viimeiseksi jäänyt elokuva, hellän nostalginen, osin omaelämäkerrallinenkin kollaasi 1950-luvun Oulusta. Kaunis päätös minullekin paljon merkinneen kulttuurivaikuttajan uralle. (4.10. Yle Teema)
★★★★★

Hollywoodista Nürnbergiin
(From Hollywood to Nuremberg, Ranska 2012)
Kiinnostavassa ranskalaisdokumentissa käydään läpi Yhdysvaltain armeijassa palvelleiden John Fordin, George Stevensin ja Samuel Fullerin sotakokemuksia sekä tutkitaan niiden vaikutusta heidän myöhempiin uriinsa elokuvantekijöinä. Ohjaus: Christian Delage. (11.10. Yle Teema)
★★★★★

Hyökkäys erämaassa
(Stagecoach, USA 1939)
Jos oikein muistan, niin siitä on reilusti yli 30 vuotta kun edellisen kerran olin nähnyt tämän John Fordin ohjaaman western-klassikon, joka teki John Waynesta tähden ja esitteli yleisölle ikoniseksi John Ford -maisemaksi muodostuneen Monument Valleyn. Näköjään elokuva ei ole menettänyt mitään tenhovoimastaan näiden vuosikymmenten aikana. Kiitos siitä kuulunee terävälle dialogille, mainiolle henkilöhahmotukselle, erinomaisille näyttelijöille, rautaiselle ohjaukselle ja tyylikkäitä syvyyssommitelmia hyödyntävälle upealle mustavalkokuvaukselle. Claire Trevorilla on sankarittaren rooli, ja vaarallisella postivaunumatkalla halki apassien maiden ovat mukana myös Andy Devine, John Carradine, Thomas Mitchell, Louise Platt, George Bancroft, Donald Meek ja Berton Churchill, kaikki loistavasti tyypiteltyinä. Mitchell sai Oscarin viskisieppolääkärin roolistaan, samoin leffan scoresta vastanneet neljä säveltäjää. Lajinsa virstanpylväs. (12.10. Yle Teema)
★★★★★

Rooma, avoin kaupunki
(Roma, città aperta, Italia 1945)
Roberto Rossellinin neorealistinen klassikko natsien miehittämästä Roomasta kiinnosti katsoa jälleen, vaikka kovin kauaa ei ole siitä kun näin sen viimeksi elokuvateatterissa. Aldo Fabrizi ja Anna Magnani pääosissa. (18.10. Yle Teema)
★★★★★

Elävien kuolleiden synty
(Birth of the Living Dead, USA 2013)
Dokumentti George A. Romeron ohjaaman kulttikauhuleffan Elävien kuolleiden yö syntyvaiheista. Ohjaus Rob Kuhns. (25.10. Yle Teema)
★★★★★

Pelin säännöt
(La règle du jeu, Ranska 1939)
Taas kerran tuli jollain lailla katsottua Jean Renoirin aikanaan väärin ymmärretty ja sittemmin maailman ylistetyimpien elokuvien joukkoon noussut ranskalaisen yhteiskunnan läpileikkaus, jossa kokoonnutaan viettämään metsästysviikonloppua markiisiparin maalaislinnaan. Pääosia tässä hullunhauskassa ja samalla traagisessa mestariteoksessa näyttelevät Renoirin itsensä lisäksi Nora Grégor, Marcel Dalio, Roland Toutain, Paulette Dubost ja Gaston Modot. (22.11. Yle Teema)
★★★★★

Huone 237
(Room 237, Iso-Briannia 2012)
Stanley Kubrickin Hohtoa katsoo ihan uusin silmin sen jälkeen kun on nähnyt tämän Rodney Ascherin ohjaaman dokumentin. Ehkä. (26.11. Yle Teema)
★★★★★

Poikamiesboksi
(The Apartment, USA 1960)
Suosikkini Billy Wilderin elokuvista heti Auringonlaskun kadun jälkeen on tämä verraton draamakomedia vakuutusyhtiön virkailijasta, jonka kiltteyttä ja halua edetä uralla työpaikan alfaurokset käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Lempikohtaukseni: se jossa Jack Lemmon valmistaa spaghettiannoksen tennismailaa siivilänä käyttäen. Lemmonin ohella Shirley MacLaine ja Fred MacMurray säkenöivät pääosissa. Oscareita leffa sai viisi: paras elokuva, ohjaus, käsis (Wilder ja I.A.L. Diamond), leikkaus ja lavastus. (29.11. Yle Teema)
★★★★★

Murha junassa
(Murder, She Said, Iso-Britannia 1961)
Miss Marple (Margaret Rutherford) näkee murhan junassa ja tekeytyy palvelijaksi saadakseen jutun selvitetyksi. Tämä oli ensimmäinen neljästä Rutherfordin tähdittämästä huippusuositusta Marple-leffasta. Agatha Christien romaaniin perustuvan viihdyttävän mysteerin on ohjannut George Pollock ja siinä näyttelevät myös James Robertson Justice ja Arthur Kennedy. (13.12. Yle Teema)
★★★★★

Sovitus
(Atonement, Iso-Britannia 2007)
Ian McEwanin romaaniin perustuvassa hienossa draamassa teinitytön väärinymmärryksellä on traagiset, koko hänen loppuelämäänsä varjostavat seuraukset. 13-vuotias Saoirse Ronan sai ansaitusti Oscar-ehdokkuuden tuon tytön roolista. Joe Wrightin ohjauksessa näyttelevät myös James McAvoy, Keira Knightley, Romola Garai, Vanessa Redgrave, Brenda Blethyn ja Benedict Cumberbatch. Oscarin sai Dario Marianelli musiikistaan. (19.12. Yle Teema)
★★★★★

Kulkurin synty
(La naissance de Charlot, Ranska 2013)
Ranskalaisdokumentissa kerrotaan kuinka Charles Chaplinin rakastettu kulkurihahmo muotoutui. Ohjaus Serge Bromberg ja Eric Lange. (20.12. Yle Teema)
★★★★★