Torinon hevonen (2011)

A Torinói ló, Unkari/Ranska/Saksa/Sveitsi/USA
Ohjaus Béla Tarr & Ágnes Hranitzky

Filosofi Friedrich Nietzschen (1844–1900) tiedetään saaneen hermoromahduksen Torinossa 1889. Legendan mukaan hän oli nähnyt erään miehen kurittamassa tottelematonta hevostaan, mennyt tästä kimpaantuneena väliin ja lyyhistynyt sen jälkeen katuun. Olipa totuus mikä tahansa, komeista viiksistään ja "Jumala on kuollut" -toteamuksestaan kuulu ajattelija ei koskaan toipunut tapauksesta vaan eli lopun elämäänsä mielisairaana.

Béla Tarrin viimeisin ja hänen oman ilmoituksensa mukaan myös viimeiseksi jäävä elokuva Torinon hevonen, jonka hän on ohjannut yhdessä vaimonsa ja monivuotisen leikkaajansa Ágnes Hranitzkyn kanssa, alkaa edellä mainitulla Nietzscheen liittyvällä kertomuksella. Elokuva ei kuitenkaan kerro Nietzschestä eikä se tapahdu lähelläkään Torinoa eikä edes Italiaa. Sen henkilöitä ovat vanha toiskätinen mies sekä hänen tyttärensä, jotka asuttavat taukoamattoman myrskytuulen pieksämää talorähjää kaukana kaikesta. Heidän aamiaiseksi nauttimistaan pálinkaryypyistä voimme päätellä, että olemme Unkarissa, mutta oikeammin elokuva tapahtuu siinä samassa ajasta irrallaan olevassa synkkälandiassa kuin Tarrin muutkin merkkiteokset, joista itse olen tätä ennen nähnyt ainoastaan Werckmeister harmóniakin eli Vastarinnan melankolian (2000). Näiden yksitoikkoiseen arkeen tuomittujen ihmispolojen päivittäin toistuvia rutiineja – pukeutuminen, aamiaisryypyt, veden hakeminen kaivosta, tulenteko lieteen, perunoiden keittäminen ja syöminen, riisuutuminen, jne. – seurataan kuuden päivän ajan.

Entä se hevonen? Kyllä vain, tarinan kolmas keskushahmo on tallissa majaileva polle, joka päivänä kaksi saa tarpeekseen ainaisesta raadannasta ja ryhtyy syömä- ja kaikenlaiseen muuhunkin lakkoon. Siitä eteenpäin jokainen päivä vie arjen turruttaman vanhuksen tyttärineen kohti yhä syvempää illuusiottomuutta. Lopulta jäljelle jää vain pimeys. Eräänlainen (henkisen) maailmanlopun kuvaus tämä siis on, tai – Tarrin omia sanoja käyttäen – "käänteinen luomiskertomus".

Ei kuulosta kovin mieltäylentävältä leffalta. Epäilemättä tämä noin kolmestakymmenestä keskimäärin viiden minuutin mittaisesta otoksesta koostuva elämän peili on monen mielestä myös tuskastuttavan pitkäveteinen. Mutta kyllä Torinon hevoselle kannattaa antaa mahdollisuus. Henkisiä tai kuvataiteellisia aspekteja arvostavan ei ainakaan luulisi sen parissa pitkästyvän.

Minusta elokuva on ankaruudessaan lähes koominen. Itse asiassa Tarr onkin joskus luonnehtinut elokuviaan komedioiksi. Ohlsdorferin (János Derszi) ja hänen tyttärensä (Erika Bók) askeettisessa päivällisessä – keitetty peruna, joka kuoritaan ja syödään sormin – on jotakin perin kaurismäkeläistä. Bresson, Dreyer, Tarkovski ja maanmies Jancsó ovat niin ikään Tarrin ilmeisiä hengenheimolaisia. Paljoa ei niin sanotusti "tapahdu", mutta kaikki tapahtuva on kiinnostavaa. Kuten puheliaan naapurin yllättävä visiitti tai myöhempi mustalaisjoukkion vierailu. Asiaa auttaa tyylitelty, vain olennaiseen keskittyvä kuvailmaisu, jossa jokainen detalji ja jokainen kameranliike on tarkoin harkittu. Fred Kelemenin taidokkaasti toteuttamat pitkät otokset ovat myös kauniita, kuin eläviä mustavalkoisia maalauksia. Niillä on ettenkö sanoisi meditaatiivinen vaikutus. Tunnelmaa tihentää omalta osaltaan minimalistinen ääniraita, jonka pääainesosia ovat vinkuva tuuli ja sen kanssa vuorotteleva, samaa monotonista teemaa sitkeästi toistava Mihály Vigin musiikki.

Torinon hevonen on visionäärisen elokuvantekijän kompromissiton taideteos, joka jättää jälkeensä henkistyneen olotilan. Harmi, että Tarrin päätös lopettaa elokuvien tekeminen vaikuttaa yhtä ehdottomalta kuin hänen elokuvansakin. (23.7. Orion)

+ kompromissiton, hiottu taideteos
+ vain olennaiseen keskittyvä kaunis kuvamaailma
+ käsinkosketeltavan tiheä tunnelma
+ jättää jälkeensä henkistyneen olotilan

★★★★★

To the Wonder (2012)

To the Wonder, USA
Ohjaus Terrence Malick

Mikäköhän Terrence Malickille on tullut? Julkisuutta karttelevalta teksasilaisohjaajaltahan on totuttu näkemään suunnilleen elokuva per vuosikymmen, mutta uusimpansa hän on saattanut valkokankaille vain runsas vuosi mykistävän The Tree of Lifen (2011) jälkeen. Kenties nämä leffat on tarkoitettu sisaruspariksi ja ne on siksi pitänyt julkaista näinkin lähekkäin. To the Wonderista jäi minulle kuitenkin sellainen vaikutelma, että ehkä tätäkin kiistatta tekijänsä näköistä leffaa olisi kannattanut hioa vähän pitempään. Teos on jäänyt sanoisinko luonnosmaiseksi.

Elämän puun pikkuveljeltä tai -siskolta To the Wonder todellakin vaikuttaa. Edeltäjänsä tavoin tässäkin on vahvaa omakohtaisuuden tuntua, ja myös kerronta on samanlaista jatkuvan liikkeen tajunnankuvavirtaa, jonka vietäväksi on vain heittäydyttävä ja yritettävä pysyä pinnalla. Sellaisia leuat lattiaan loksauttavia näkyjä, jotka hämmästyttivät ja kummastuttivat The Tree of Lifessa, tällä Venetsian festivaalien pääpalkinnon viime vuonna voittaneella filmirunoelmalla ei kuitenkaan ole tarjottavanaan.

Kun The Tree of Life käsitteli maailmojasyleilevästi itseään elämän mysteeriä, paljon pienimuotoisemman To the Wonderin pääteemoja ovat rakkaus ja usko. Tarina on simppeli. Amerikkalainen mies ja ranskalainen nainen tapaavat Pariisissa ja rakastuvat. Sitten he muuttavat miehen kotitantereille Yhdysvaltain Oklahomaan. Vähitellen onni alkaa rakoilla. Nainen ja etenkin edellisen miehen kanssa saatu tytär alkavat kaivata kotiin. Seuraa ero, miehen heilastelu vanhan koulutoverin kanssa ja uusi yritys. Sivujuonteena muuan Jumalansa kadottanut pappi käy omaa jaakobinpainiaan. Naisen ja miehen välinen rakkaus rinnastuu täten ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Kumpaankin liittyy epäilys ja kummassakin on lopulta kyse luottamuksesta, sitäköhän Terrence haluaa sanoa?

Näyttelijävalinnat ovat kiinnostavia. Pääparina nähdään Ben Affleck ja Olga Kurylenko, Affleckin toisena heilana Rachel McAdams ja pappina Javier Bardem. On hauska nähdä erityisesti Bardem tällaisessa hänelle melko yllättävässä roolissa, mutta mielestäni hän kyllä menee siinä vähän hukkaan. Malickin elokuvissahan näyttelijäilmaisu on aina alisteista kuvailmaisulle, ja ehkä siksi huipputaitava ja huippukarismaattinen Bardem vaikuttaa jopa vähän turhautuneelta. Tilanne oli aika lailla sama myös Sean Pennin kohdalla The Tree of Lifessa.

Emmanuel Lubezkin kauniisti kuvaamien ja viiden eri leikkaajan toisiinsa liittämien kuvien tanssi kantaa hyvin puoleenväliin asti ja ylikin, mutta loppupuolella ainakin minä aloin kaivata leffaan jonkinlaista rytminvaihdosta ja sen mukanaan tuomaa uutta nostetta. Valtavirrasta To the Wonder kyllä erottuu kiitettävästi henkisyydellään. (24.6. Maxim Helsinki)

+ henkevä ja persoonallinen taideteos
+ kauniisti kuvattu ja leikattu
− ei samaa energiaa eikä yllättävyyttä kuin edeltäjässään

★★★★★

Mr. Nobody (2009)

Mr. Nobody, Belgia/Kanada/Ranska/Saksa
Ohjaus Jaco Van Dormael

Kuulun niihin, jotka helposti saavat kulumaan suhteettoman paljon aikaa pienistäkin asioista päättämiseen. Lienen siis otollista kohderyhmää elokuvalle, joka käsittelee juuri päätöksiä ja valintoja. Kysymys kuuluu: missä määrin voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa elämämme kulkuun?

Jaco Van Dormaelin kunnianhimoisen Mr. Nobodyn mukaan olemme sitä mitä valitsemme, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jokainen tehty valinta ohjaa elämää tiettyyn suuntaan, mutta perhosvaikutuksen takia emme voi hallita kaikkea vaikka kuinka yrittäisimme. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen. Tästä seuraa, että kaikki tekemämme valinnat ovat suuressa mittakaavassa joka tapauksessa "oikeita".

Van Dormaelin itsensä laatiman melkeinpä turhankin monimutkaisen tarinarakennelman perustana on lapsen kannalta ehkä se kaikkein vaikein valintatilanne: Päähenkilö Nemo Nobody joutuu yhdeksänvuotiaana vanhempiensa erotessa päättämään, jäädäkö isän luo Englantiin vai lähteäkö äidin mukana ison meren toiselle puolelle. Belgialaisohjaaja ei tee ratkaisua Nemon puolesta vaan näyttää katsojalle kummankin vaihtoehdon seuraamuksineen. Myöhemmin juttu jakaantuu kolmeen pääjuonteeseen sen mukaan, kenet kolmesta vaimokandidaatista Nemo valitsee.

Eniten tilaa screenillä saa Nemon (aikuisena Jared Leto) ja Annan (Diane Kruger) tarina. Anna vaikuttaisi siltä oikealta, mutta rakkauden täyttymyksen tiellä on tämän tarinajuonteen kaikissa versioissa (kyllä, niitäkin on useita) ulkopuolisia esteitä. Elisen (Sarah Polley) ja kolmannessa pääjuonilangassa Jeannen (Linh Dan Pham) kanssa Nemo menee naimisiin, mutta kumpikaan näistä avioliitoista ei ole onnellinen. Elisen ja Nemon suhdetta varjostavat Elisen psyykkiset ongelmat, kun taas porvarillisesti perheelleen omistautuva Jeanne on alusta asti Nemolle vain todellisen rakkauden korvike.

Sitten on vielä tulevaisuuteen sijoittuva kehyskertomus, jossa Nemo on 118-vuotias vanhus ja jota haastatellaan television kaltaiseen mediaan "viimeisenä kuolevaisena". Kokoava ajatus on jotakin sen tapaista kuin että elämästä tekee arvokasta juuri sen ainutkertaisuus ja arvaamattomuus.

33 miljoonan euron budjetillaan Mr. Nobody on tähän mennessä kallein belgialainen leffatuotanto. Rahalla on saatu paitsi laadukas kansainvälinen näyttelijäjoukko myös vaikuttava erikoistehostevetoinen ulkoasu. Kaksi kertaa elokuvan nähtyäni (katsoimme sekä teatterilevitysversion että DVD:llä niin ikään mukana olevan director's cut -version) en vieläkään ole varma siitä, onko kaikki Van Dormaelin harrastama kerronnallinen ja tekninen kikkailu ollut tarpeen. Mutta kiistatta omaperäinen, ajatuksia herättävä ja vallan viihdyttäväkin tämä jopa Stanley Kubrickin luomuksiin verrattu visuaalisesti upea elokuva on. (katsottu toukokuussa)

+ omaperäinen ja kaunis tarina elämän ainutkertaisuudesta
+ visuaalisesti näyttävä ja muutenkin kunnianhimoinen toteutus
+ antaa ajattelun aihetta
– tarinankerronta jää osin kuvakikkailun varjoon

★★★★★

Kevään tv-leffat

Tämmöisiä leffoja tuli toljailtua kevättalven ja kevään aikana televisiosta. Mukana myös Netflix-filkat:

Tartunta

(Contagion, USA 2011)

Steven Soderberghin pandemiajännärissä nopeasti leviävä tappava virus valitsee ensimmäiseksi uhrikseen Gwyneth Paltrow'n. Muissa osissa mm. Marion Cotillard, Matt Damon, Laurence Fishburne, Jude Law ja Kate Winslet. Ihan jees viihdyke. (Netflix, helmikuu)

★★★★★

Ystävät hämärän jälkeen

(Låt den rätte komma in, Ruotsi 2008)

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -leffan ohjaaja Tomas Alfredsson herätti ensimmäisen kerran laajempaa kiinnostunusta tällä melankolisella kauhudraamalla, joka käsittelee nuorten kasvukipuja varsin omaperäisestä näkövinkkelistä. John Ajvide Lindqvistin omasta romaanistaan muokkaamassa tarinassa koulukiusattu 12-vuotias poika (Kåre Hedebrandt) ystävystyy toisen oudokin eli ikäisensä tyttövampyyrin (Lina Leandersson) kanssa. Pääosanäyttelijöistä varsinkin jälkimmäinen on roolissaan todella vangitseva, juuri sillä tavalla puoleensavetävä ja samanaikaisesti luotaantyöntävä kuin vain Se Uusi Vähän Outo Naapurin Tyttö voi olla. Vaikka elokuvassa myös imetään verta viattomien ohikulkijoiden kauloilta, kauhistuttavinta on se todenmakuinen julmuus, jolla koulun kovikset kohtelevat heikompiaan. Talvisen skandinavialaislähiön alakuloinen yleistunnelma on leffassa myös  tavoitettu erinomaisesti. Loppuratkaisu on kyllä vähän höhlä. (Netflix, helmikuu)

★★★★★

Winter's Bone

(Winter's Bone, USA 2010)

Debra Granikin Ozark-vuorille sijoittuvassa mysteeridraamassa Jennifer Lawrence näyttelee upeasti teinityttöä, jolla on hätä: huumebisneksiin sotkeutunut isä on kadonnut ja koti uhkaa mennä alta, jos tätä ei pian löydetä. Tilannetta ei helpota se, että tytön on huollettava myös järkensä menettänyttä äitiään ja kahta pikkusisarustaan, eikä liioin se, että naapurit – jotka kaikki tuntuvat olevan jollakin lailla sukua – pitävät suunsa supussa. Kalsean yleisfiilingin ja Lawrencen hienon suorituksen ohella leffasta jää mieleen John Hawkes isän veljen roolissa. Sohvasurffailuun Ozark-vuorille tämä ei houkuta. Lawrence, Hawkes, käsikirjoittajat (Granik ja Anne Rosellini) sekä itse elokuva huomioitiin Oscar-ehdokkuuksilla. (Netflix, helmikuu)

★★★★★

Annie Hall

(Annie Hall, USA 1977)

Neljällä Oscarilla (elokuva, ohjaus, käsis, naispääosa) palkittu Woody Allenin parisuhdekomedia on Woodyn leffoista kaikkein arvostetuimpia. Naispääosassa on tietenkin Woodyn tuolloinen vaimo Diane Keaton. Monia veikeitä oivalluksia leffassa kieltämättä on, ja erityisesti dialogi säkenöi. Parhaat repliikit saavat hymyn huulille siksikin, että ne voisivat yhtä hyvin olla omasta suusta lähtöisin. Kiva oli nähdä tämä taas pitkästä aikaa. (2.3 Yle Teema)

★★★★★

Ei mikään enkeli

(Destry Rides Again, USA 1939)

Ohimennen töiden lomassa tuli katseltua George Marshallin ohjaama lännenkomediaklassikko, jossa sanoihin pikemminkin kuin aseisiin luottava apušeriffi pistää rikollisten kovaotteisesti hallitseman kaupungin ojennukseen. James Stewart ja Marlene Dietrich loistavat pääosissa. (3.3. Yle Teema)

★★★★★

Pii

(π, USA 1998)

Darren Aronofskyn rosoisessa esikoisohjauksessa Sean Gullette näyttelee matemaatikkoa, jonka pakkomielle numeroihin on saavuttanut sairaalloiset mittasuhteet. Unelmien sielunmessun ohjaajan kädenjäljen voi tästä jo selvästi tunnistaa. Kiinnostava ja hyvällä tavalla omituinen pikkuleffa, ei kuitenkaan erityisen sykähdyttävä. Kontrastinappula on ollut kaakossa. (7.3. Netflix)

★★★★★

Köysi

(Rope, USA 1948)

Teeman James Stewart -sarja jatkui Alfred Hitchcockin jännärillä, jossa kaverukset John Dall ja Farley Granger huvittelevat murhaamalla kolmannen toverin ja järjestämällä juhlat kätketyn ruumiin ympärillä. Stewart on rikoskumppanusten entinen opettaja ja Granger se, jonka hermot pettävät. Ei Hitchin kaikkein parhaita töitä, mutta loistoviihdettä silti. Kiintoisa myös kokeellisuutensa johdosta: maestro toteutti elokuvan niin, että se näyttää yhdellä otoksella kuvatulta. (10.3. Yle Teema)

★★★★★

Sinivalkoinen valhe

(Suomi 2012)

Arto Halosen reportaasimaista dokumenttia suomalaisen maastohiihdon doping-menneisyydestä ei kannata katsoa, jos haluaa vielä pystyä nauttimaan huippu-urheilusta ilman kitkerää sivumakua. Leffa nimittäin heittää synkän varjon käytännössä kaikkien niiden ilonhetkien ylle, joita suomalaishiihtäjät ovat minullekin 1970-luvun lopulta alkaen tuoneet. Kovin paljon lohtua eivät tuo vihjaukset siitä, että muissakin menestyviä urheilijoita tuottavissa maissa on vastaavanlaisia mörköjä kaapissa odottamassa löytäjiään. Kameran eteen on saatu kiinnostavia tyyppejä, ja paljon puhuva on myös haastattelusta kieltäytyneiden lista. (11.3. Yle TV1)

★★★★★

Sota ja rakkaus

(Love and Death, USA 1975)

Teeman Woody Allen -sarjassa oli vuorossa tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoita railakkaasti tuulettava farssi, jossa vähän kumarrellaan Bergmaninkin suuntaan. Woody esittää pikkumiestä, joka rakastaa kaukaista serkkuaan (Diane Keaton), tekee vahingossa sankaritekoja Napoleonin vastaisessa sodassa, voittaa kaksintaistelussa maineikkaan upseerin ja ajautuu viimein Napoleonin salamurhahankkeen toteuttajaksi. Vähän epätasainen mutta parhaimmillaan erittäin hauska filmi. (15.3. Yle Teema)

★★★★★

Senna

(Senna, Britannia/Ranska 2010)

Arkistomateriaaleista koostettu Asif Kapadian dokumentti kertoo formulalegenda Ayrton Sennasta McLaren-tallin 1990-luvun vaihteen menestysvuosia, Prost-Senna-kilpailuasetelmaa sekä vuoden 1994 Imolan GP-kisan kohtalonhetkiä painottaen. Aihettaan vähän turhan yksipuolisesti ihannoiva mutta silti koskettava henkilökuva. (18.3. Yle TV1)

★★★★★

Serpico – kadun tiikeri

(Serpico, USA 1973)

Kumma juttu, mutta en muista nähneeni tätä poliisileffojen aateliin kuuluvaa Sidney Lumetin ohjausta aiemmin. Tosipohjaisessa henkilövetoisessa draamassa Al Pacino tekee yhden uransa parhaista roolitöistä boheemina undercover-kyttänä Frank Serpicona, joka kollegoiden painostamanakin kieltäytyy vastaanottamasta lahjuksia ja jonka itsepintaisuuden ansiosta New Yorkin poliisilaitokseen pesiytynyt systemaattinen korruptio tulee viimein paljastetuksi. Waldo Saltin ja Norman Wexlerin ansiokas käsis perustuu Peter Maasin samannimiseen kirjaan. Kova pätkä! (22.3. Netflix)

★★★★★

Passione – Napolin lauluja

(Passione, Italia 2010).

John Turturron ohjaamassa ja juontamassa tyylikkäässä dokkarissa tutustutaan Napolin ilmeisen monipuoliseen musiikkikulttuuriin. Komeasti kuvattu ja mielenkiintoinen leffa, joka lienee saanut paljon vaikutteita Wim Wendersin Buena Vista Social Clubista ynnä muista. (23.3. Yle Teema)

★★★★★

Alamäkeen

(Downhill, Britannia 1927)

Suomen ensi-iltansa sai Alfred Hitchcockin mykkä melodraama nuoresta miehestä, joka erään naisen todistuksen seurauksena ja suojellakseen ystävänsä mainetta ajautuu itse sosiaaliseen syöksykierteeseen. Useimpien Hitchcock-mykkisten tapaan tarina ei ole kovin hääppöinen, mutta tulevan mestarin kuvakerronnallista kekseliäisyyttä tekeleessä on jo havaittavissa. Pääosassa on aiemmin samana vuonna Hitchcockin Vuokralaisessa maineeseen noussut Ivor Novello. Keskittymistä hieman häiritsi se, että katsoin tämän töissä. (24.3. Yle Teema)

★★★★★

Kesäleskiä Havaijilla
(Sons of the Desert, USA 1933)
Jos joutuisin loppuelämäksi autiolle saarelle ja saisin ottaa mukaani tasan yhden Laurel ja Hardy -elokuvan, olisi se luultavasti tämä William A. Seiterin ohjaama hassuttelu. Elokuvassa, jota on yleensä esitetty Suomessa Päivänpaisteisia pässinpäitä -nimisenä, Stan ja Ollie osallistuvat vaimoiltaan salaa Erämaan pojat -herraseuran vuosikokoukseen. Tarinan vitsikäs opetus on tietenkin se, että rehellisyys perii maan. Tällä kertaa näin elokuvasta vain loppupuoliskon. (20.4. Yle Teema)
★★★★★

Bonnie ja Clyde
(Bonnie and Clyde, USA 1967)
Faye Dunaway ja Warren Beatty ryöstelevät pankkeja pula-ajan Amerikan robinhoodeina Arthur Pennin löyhästi tosipohjaisessa gangsterileffassa, joka tuli myös pitkästä aikaa katsottua kun se sopivasti televisiossa esitettiin. Beattystä ja Dunawaystä tuli leffan myötä isoja tähtiä; Gene Hackman (Clyden veljenä), Estelle Parsons (hänen vaimonaan) ja Michael J. Pollard (koplan autokuskina) ovat muissa pääosissa. Oscarin kymmenestä ehdotetusta saivat Parsons ja kuvaaja Burnett Guffey. Tämä AFI:n "100 Greatest American Movies" -listallekin päässyt moderni klassikko pitänee vielä joskus ottaa tarkempaan syyniin. (3.5. Yle Teema)
★★★★★

Blindness
(Blindness, Kanada/Brasilia/Japani 2008)
Vuonna 1995 julkaistu José Saramagon romaani Kertomus sokeudesta on yksi huikeimmista ikinä kohtaamistani lukuelämyksistä. Fernando Meirellesin ohjaama kirjan filminnös ei yllä lähellekään samaa vaikutusta, mutta turhan vähälle huomiolle tämä ihmisen laumakäyttäytymistä poikkeusoloissa tutkiva rankahko elokuva silti on jäänyt. Julianne Moore, Mark Ruffalo, Alice Braga, Yusuke Iseya, Yoshino Kimura, Don McKellar, Danny Glover ja Gael García Bernal näyttelevät pääosia allegorisessa tarinassa siitä, mitä tapahtuu kun kulovalkean tavoin leviävä epidemia sokeuttaa erään kaupungin kaikki asukkaat silmälääkärin vaimoa lukuunottamatta. Huomattavin ero alkuperäisteokseen verrattuna on huumorin täydellinen puuttuminen sekä tietysti se, että Saramagon mestarillista kielimaalailua on elokuvan keinoin mahdotonta jäljitellä. (9.5. Netflix)
★★★★★

Smoke
(Smoke, USA 1994)
Paul Austerin kirjoittaman ja Wayne Wangin ohjaaman hikisenkostean New York -draaman päähenkilöitä ovat brooklyniläinen tupakkakauppias Auggie Wren (Harvey Keitel) ja tämän kanta-asiakas, uutta kirjoitettavaa etsivä kirjailija Paul Benjamin (William Hurt). Mukana ovat myös isänsä kadottanut poika (Harold Perrineau) ja poikansa kadottanut isä (Forest Whitaker) sekä leffan huipennuksena Austerin erikoinen joulutarina. Olipa mukava nähdä tämäkin taas pitkästä aikaa. (11.5. Yle Teema)
★★★★★

McCabe & Mrs. Miller
(McCabe & Mrs. Miller, USA 1971)
Warren Beatty perustaa rähjäiseen lännenkaupunkiin bordellin ja saa Julie Christien yhteistyökumppanikseen Robert Altmanin tunnelmavetoisessa westernissä, joka kuvastaa omalla erikoisella tavallaan bisnesmaailman armottomuutta. Tämäkin leffa näyttää paranevan jokaisella katselukerralla (Teema esitti sen kevään aikana pariinkin kertaan ja kummallakin kerralla näin siitä osan – olen toki nähnyt elokuvan joskus kokonaankin). (24.5. Yle Teema)
★★★★★

The Wrestler – painija
(The Wrestler, USA 2008)
Pitkään varjojen mailla laahustanut Mickey Rourke teki tyrmäävän paluun parrasvaloihin Darren Aronofskyn rosoisessa ihmissuhdedraamassa, joka kuvaa sydänvikaisen entisen showpainitähden epätoivoisen tuntuista yritystä saada taas otetta elämästä. Rourke tekee kiistämättä todella hienon roolityön tässä, yhden uransa parhaista. Marisa Tomei stripparina, jonka kanssa Rourke haluaisi "alkaa oleen", ja Evan Rachel Wood tyttärenä, johon hän liian myöhään yrittää saada kontaktia, jeesaavat tehokkaasti. Paininäytöskohtaukset ovat sen verran hurjaa katsottavaa, että en ehkä suosittelisi tätä kaikkein heikkohermoisimmille. (katsottu Netflixistä)
★★★★★

Oblivion (2013)

Oblivion, USA
Ohjaus Joseph Kosinski

Vuonna 2077 maapallo on tuhoutunut elinkelvottomaksi ja ihmiset on evakuoitu Saturnuksen kuuhun Titaniin avaruuden muukalaisia vastaan käydyn sodan seurauksena. Troposfääriin on jäänyt ainoastaan Jack Harperin (Tom Cruise) ja Vika Olsenin (Andrea Riseborough) muodostama tiimi, jonka tehtävänä on varmistaa, että merivesistä energiaa keräävät generaattorit ja niiden turvana hyörivät lentorobotit pysyvät toimintakuntoisina. Käytännössä Jack vastaa huoltohommista Maan pinnalla ja Vika viestinnästä "työnantajan" suuntaan. Tätä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeää työtä vaarantavat Maahan jääneet vihollisjoukkojen rippeet.

Siltä näyttää, mutta asiat eivät ole niin kuin ne näyttävät olevan vaan vielä hullummin scifi-trilleriuutuudessa Oblivion, jonka on toisena pitkänä leffanaan (ja ensimmäisenä omaan ideaansa perustuvana) ohjannut Joseph Kosinski. Vuonna 1974 syntynyt Amerikan keskilännen kasvatti on hankkinut kannuksensa tietokonegrafiikkapohjaisilla mainosfilmeillä, mikä ehkä näkyy leffan ajoittain turhankin tietokonepelimäisessä yleisilmeessä. Oblivion ei tarinana kuitenkaan ole ihan pöllöimmästä päästä lajiaan.

Elokuvan nimi merkitsee unohdusta ja niinpä sen syvempi tematiikka liittyykin muistiin ja muistoihin. Olennaisena tarinaelementtinä on Jackin mieleen toistuvasti palaava uni – tai muiston häivähdys – naisesta, jonka hän on ehkä joskus tuntenut. Ei ole paha juonispoilaus, jos paljastan että tuo Olga Kurylenkon esittämä kaunotar tupsahtaa aikanaan Jackin eteen ja tietenkin mitä epätodennäköisimmällä tavalla. Ilmassa siis on sekä suuren mysteerin että suuren romanssin tuntua – samalla kun vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Oblivionissa ei oikeastaan ole muuta vikaa kuin että kaikki sen rakennuspalikat tuntuvat aiemmin nähdyiltä. Ideoita on lainailtu – sellaisen vaikutelman ainakin sain – niinkin erilaisista teoksista kuin 2001: Avaruusseikkailu, Tähtien sota, Total Recall ja Matrix. Niinpä lopputuloksena on elokuva, joka ei tunnu itsekään täysin tietävän, ollako filosofisesti painottunut vakava tieteisfiktio vai puhtaasti eskapistinen toimintapläjäys. Action-osuudet ovat leffan ehdottomasti tylsintä antia, joten onneksi tämä puoli pysyy kohtuullisesti aisoissa. "Muistan, siis olen" -tyyppinen identiteettipohdiskelu taas kiinnostaa aina. Tässä tapauksessa vain jäin kaipaamaan omaperäisempää lähestymistapaa aiheeseen. (1.5. Tennispalatsi)

+ visuaalisesti näyttävää eskapismia
+ identiteettipohdiskelut
− tylsät toimintajaksot
− käytettyjen ideoiden kierrätystä

★★★★★

Arpinaama (1932) (DVD)

Scarface, USA
Ohjaus Howard Hawks

1930-luvun alun kolmesta merkittävästä gangsterielokuvasta Howard Hughesin tuottama ja kaimansa Hawksin ohjaama Arpinaama on ehkä kaikkein kovamaineisin. Kovamaineisuudella viittaan tässä paitsi yleiseen arvostukseen myös elokuvan väkivaltaisuuteen. On laskettu, että tässä Armitage Trailin romaaniin perustuvassa kieltolakiajan kuvauksessa tehdään kaikkiaan peräti 28 murhaa. Elokuva juuttuikin sensuurin hampaisiin sen verran pitkäksi aikaa, että kilpaileva yhtiö Warner Bros. ehti julkaista Mervyn LeRoyn ohjaaman Pikku Caesarin (1931) ja William Wellmanin Yhteiskunnan vihollisen (1931) ennen Arpinaaman ensi-iltaa, vaikka ne kuvattiin vasta sen jälkeen.

Paul Muni esittää läpimurtopääroolissaan kunnianhimoista Tony Camontea, joka brutaalein ottein raivaa tietään palkkatappajan asemasta kohti alamaailman huippua. George Raft on niin ikään läpimurtoroolissaan hänen kolikkoa heittelevä oikea kätensä Guino Rinaldo. Molemmat näyttelijät ovat sen verran hyvässä vedossa, että on helppo ymmärtää miksi heistä tuli elokuvan myötä tähtiä. Muita keskushahmoja ovat Ann Dvorakin esittämä Tonyn pikkusisko Cesca, joka vikittelee Rinaldoa ja jota Tony lähes sairaalloisen mustasukkaisesti vahtii, sekä Tonyn ja Rinaldon pomo Johnny Lovo (Osgood Perkins) Poppy-tyttöystävineen (Karen Morley). Ei ole vaikeaa arvata, että myös Lovon syrjäyttäminen ja Poppyn valloittaminen kuuluvat Tonyn lopullisiin päämääriin. Roolimiehityksestä pitää vielä nostaa esiin muuan Boris Karloff, joka Arpinaaman kuvausten ja ensi-illan välissä oli ehtinyt nousta tuntemattomuudesta maailmankuuluisuuteen Frankensteinin hirviönä.

Tonyn hahmon mallina on ollut jo tuolloin legendaarinen chicagolaisgangsteri Al Capone. Mutta vaikka elokuva alkuteksteissään väittääkin, että kaikki kohtaukset perustuvat todellisiin tapahtumiin, on noita todellisia tapahtumia varmasti melko lailla väritetty. Caponen itsensä sanotaan pitäneen elokuvasta niin paljon, että hän jopa omisti yhden kopion siitä. Hawks ja käsikirjoittaja Ben Hecht ovat myös kertoneet saaneensa "konsulttiapua" Caponelta elokuvaa valmistellessaan. Tiedä noista jutuista sitten.

Arpinaaman juonenkulku ei yllätä, jos on yhdenkin perinteisen gangsterileffan joskus nähnyt. Pitää kuitenkin muistaa, että juuri tämä elokuva Pikku Caesarin ja Yhteiskunnan vihollisen ohella määritteli koko genren. Kuten odottaa sopii, kerronta on erittäin suoraviivaista, tunnelmoinnille ei juuri jätetä tilaa. Heti alussa Hawks kuitenkin yllättää kolmeminuuttisella sekvenssiotoksella, jonka aikana ajetaan kolmesti seinän "läpi" ja tehdään yksi tyylitellen kuvattu murha. Tuommoisia hienouksia tämän aikakauden Hollywood-leffoissa harvemmin tapaa, enkä muista että Hawks olisi myöhemmällä urallaankaan erityisemmin pitkien otosten miehenä kunnostautunut. Jatko onkin sitten aika paljon sähäkämpää. Mutta on leffassa jokunen muukin hieno kuvakerronnallinen oivallus. Mainittakoon vekkuli idea sijoittaa tavalla tai toisella muodostettu "X" jokaisen murhakohtauksen yhteyteen. Aika skarppina pitää kyllä olla ne kaikki bongatakseen. (katsottu 26.4.)

+ gangsterielokuvan peruspilareita
+ Paul Muni ja George Raft läpimurtorooleissaan
+ toimintaa piisaa
− juonenkäänteet eivät suuremmin yllätä

★★★★★

Matteuksen evankeliumi (1964) (DVD)

Il vangelo secondo Matteo, Italia
Ohjaus Pier Paolo Pasolini

Pääsiäisillan leffaviihdykkeeksi valikoitui yksi kuuluisimmista ja arvostetuimmista Jeesus-elokuvista. Ironista kyllä sen on ohjannut ateistina, kommunistina ja julkihomona tunnettu provokaattori Pier Paolo Pasolini, jonka edellinen työ, La Ricotta -episodi kokoomateokseen Ro.Go.Pa.G, oli aiheuttanut miehelle jumalanpilkkasyytteen vain vuotta aiemmin. "Paavi Johannes XXIII:n rakkaalle muistolle" omistettu Matteuksen evankeliumi on kuitenkin saanut palkinnon jopa kansainväliseltä katoliselta elokuvatoimistolta OCIC:ilta, mikä se sitten lieneekin, ja päässyt Vatikaanin suosittelemien 45 elokuvan listalle.

Matteuksen evankeliumi on nimensä mukaisesti suora filminnös Matteuksen evankeliumista. Jopa lähes kaikki vuorosanatkin on napsittu sellaisinaan Raamatun sivuilta. Pasolini on selittänyt pyrkineensä mahdollisimman pelkistettyyn ja rehelliseen kuvaukseen Jeesuksen elämästä. Alkuperäisistä evankeliumeista Matteuksen teksti vetosi häneen eniten juuri tässä mielessä. "Mikään lisätty kuva tai sana ei pysty tavoittamaan tekstin runollisia korkeuksia", italialaisohjaaja on sanonut.

Elokuvan tyyliä voisikin luonnehtia runollisen realistiseksi. Neorealismin perinteitä vaalien se on kuvattu kaukana studioilta "feodaalisessa" Etelä-Italiassa. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä ja mikä vielä olennaisempaa tavallisia ihmisiä. Jeesusta esittää 19-vuotias espanjalaisopiskelija Enrique Irazoqui ja Mariaa (iäkkäämpänä) ei kukaan vähäisempi kuin Pasolinin oma äiti. Nuoren Marian roolissa on 14-vuotias Margherita Caruso. Jeesuksen äidillä ei taida olla elokuvassa yhtään vuorosanaa, mutta Pasolini ja kuvaaja Tonino Delli Colli saavat paljon irti kummankin Marian kasvoista. Ääniraidalla soivat sulassa sovussa Bach ja Mozart sekä negrospirituaalit ja afrikkalainen musiikki.

Pasolinin näkemyksessä tietysti korostuu se, että Jeesus oli ns. kansan mies ja papiston haastava kapinoitsija. Hahmo on ainakin tavanomaisia elokuva-Jeesuksia kiihkeämpi ja palavapuheisempi. Irazoqui on roolissaan oikein hyvä, jos kohta näyttelijäilmaisua en tämän elokuvan erityisiin vahvuuksiin lukisi. Joku voisi myös sanoa, että käsikirjoitus olisi tarvinnut dramaturgin kosketusta, mutta se tietysti olisi ristiriidassa koko leffan perusidean kanssa. Kuvauksellisesti elokuva on erittäin kaunis. Ilmankos Pasolini luotti jatkossakin Delli Colliin, joka kuvasi hänen neljästätoista elokuvastaan yksitoista. Sama mies tunnetaan myös Sergio Leonen mestariteosten kuvamaakarina, lieneekö siis pelkkää sattumaa, että tunnistin Matteuksen kuvailmaisussa myös eräitä Leonen westernit mieleen tuovia piirteitä. Niin tai näin, maailman suurin kertomus ja valtavirtaa vastaan uiva ohjaaja, joka uskoo ihmiskasvojen ja yksinkertaisten kuvien ilmaisuvoimaan, ei ole hullumpi yhdistelmä.

Jeesusta esittävä Enrique Irazoqui muuten päätyi elokuvaan varsin erikoisella tavalla. Oman kertomansa mukaan hän oli Italiassa etsimässä tukijoita diktaattori Francoa vastustaneelle salaliitolle ja pääsi tässä tehtävässä tapaamaan Pasolinia. Tämä kuunteli hänen asiansa ja lupautui auttamaan, mutta pyysi vastapalvelukseksi paksukulmakarvaista nuorukaista valmisteilla olevan elokuvansa pääosaan! Tämä ei aluksi innostunut asiasta lainkaan mutta suostui lopulta. Nykyisin Irazoqui vaikuttaa muun muassa kirjallisuuden professorina, taloustieteilijänä, informaatioteknologiaeksperttinä ja tietokonešakkiguruna kotikaupungissaan Cadaquésissa. Aika mielenkiintoinen elämänura kaverilla! (katsottu 31.3.)

+ pelkistetty, alkuperäisille teksteille uskollinen tulkinta kaikille tutusta tarinasta
+ kauniisti kuvattu
+ tavallista palavapuheisempi Jeesus
− kerronta voisi olla juohevampaakin

★★★★★