Hugo (2011)

Hugo Cabret (Asa Butterfield) elokuva-akatemian kirjastossa.

Minulla ja Martin Scorsesella on ainakin yksi yhteinen ominaisuus: me molemmat rakastamme vanhoja elokuvia. Scorsesen uutuus Hugo (Hugo, USA 2011) on väkivaltaisista rikolliskuvauksistaan ja henkilömuotokuvistaan parhaiten tunnetun mestariohjaajan ensimmäinen koko perheen elokuva ja samalla hänen ensimmäinen 3D-elokuvansa. Sisällöltään se on filmitaiteen varhaisille pioneereille kauniisti kunniaa tekevä seikkailu, joka mukaansatempaavan tarinansa lomassa pohtii semmoisiakin kysymyksiä kuin mikä on ihmisyksilön merkitys osana maailmaa pyörittävää kellokoneistoa.

Brian Selznickin lastenkirjaan The Invention of Hugo Cabret (2007) perustuva loistava leffa tapahtuu 1930-luvun vaihteen Pariisissa. Nimihenkilö Hugo (Asa Butterfield) on rautatieasemalla asuva ja elävä orpopoika, jonka päivät kuluvat aseman kelloja viritellessä, tulipalossa menehtyneen isän jälkeensäjättämää mekaanista miestä kunnostaessa, siihen hommaan vaadittavia tarvikkeita ja ruokaa aseman myyntikojuista näpistellessä sekä orpolapsia orpokotiin erityisellä antaumuksella toimittavan asemavartijan (Sacha Baron Cohen mainiosti roolitettuna) haukansilmää vältellessä. Juonesta varsinaisesti mitään paljastamatta kerron, että vetävänä mysteeriseikkailuna alkava stoori muuntuu loppupuolellaan eräänlaiseksi elokuvahistorian oppitunniksi, tenhoavaa viihdyttävyyttään missään vaiheessa menettämättä. Tarinan kulkuun vaikuttavista muista henkilöhahmoista tärkeimpiä ovat rautatieasemalla työskentelevä äksy vanha lelukauppias Georges (Ben Kingsley) ja hänen "salaisuuksia rakastava" kasvattityttärensä Isabelle (Chloë Grace Moretz). Ray Winstone näyttelee Hugon juoppoa setää, Emily Mortimer kukkakioskin myyjää, Christopher Lee kirjakauppiasta, Michael Stuhlbarg elokuvatietäjää ja Jude Law takaumissa Hugon isää. Ohjaaja itsekin nähdään cameoroolissa valokuvaajana.

Mikäli Hugolle vastikään myönnetyistä viidestä Oscarista voidaan jotakin päätellä, on se alan ammattilaisten mielestä viime vuonna valmistuneista englanninkielisistä elokuvista parhaimmalta näyttävä ja kuulostava. Oscarit tulivat nimittäin kuvauksesta, lavastuksesta, kuvatehosteista, äänileikkauksesta ja miksauksesta. Vakuudeksi voin omana näkemyksenäni todeta, että Hugo on visuaalisesti henkeäsalpaava elämysretki. Alkupalana Scorsese esimerkiksi tarjoilee mahtavasti syvyyssuunnassa etenevän kamera-ajon, joka alkaa korkealta Pariisin kattojen yltä ja päättyy lähikuvaan asemarakennuksen sisäpuolella suuren kellon takana piileskelevän pojan silmästä. Muutenkin 3D:tä hyödynnetään upeasti syvyysvaikutelmaa korostavalla tavalla, joskaan tässäkään elokuvassa 3D-tekniikka ei joka kohdassa toimi täysin moitteettomasti. Hugo on joka tapauksessa vaikuttavin tähän mennessä näkemäni 3D-elokuva, ja lisäksi ensimmäinen, jossa 3D-tekniikan käyttöä voi perustella myös sisällöllisesti.

Tärkeintä on kuitenkin se, että myös tarinassa on syvyyttä ja ulottuvuuksia. Suosittelenkin Hugoa lämpimästi kaikille niille hitusenkin verran lapsenmieltä omaaville, joihin elokuvalliset mysteerit ja seikkailut vetoavat, ja erityisesti niille, jotka haluavat oppia jotakin elokuvan varhaishistoriasta. (Kinopalatsi Helsinki 27.2.)

★★★★★

UMO Klassikko: Big Band elokuvissa

Elokuvalla ja jazzilla on pitkä yhteinen historia. Olihan ensimmäinen virallinen äänielokuvakin jopa nimeltään Jazzlaulaja (The Jazz Singer, USA 1927). Yhteistä näille kahdelle taidemuodolle on myös se, että molemmat ovat kehittyneet 1900-luvun ensi vuosikymmeninä ja että molemmat ovat lähtökohtaisesti populaaritaiteita, mikä tarkoittaa, että niihin ei perinteisissä taidepiireissä ole aina suhtauduttu kovin vakavasti. Ennen 1950-lukua jazzia ei kuitenkaan käytetty varsinaisena elokuvamusiikkina, (ei-diegeettisenä) scorena kuin aniharvoin, eikä se myöhemminkään ole tavaksi tullut. Suurin osa valkokankaalla soineesta jazzista onkin ollut luonteeltaan diegeettistä, eli musiikin lähde on joko ollut näkyvissä kuvassa tai ainakin se on voitu mieltää osaksi elokuvan kerronnallista aika-tila-jatkumoa.

UMO:n "Big Band elokuvissa" -konsertti (Tapiolasali, Espoo, 18.2.2012) muistutti siitä, miten hienoa elokuvamusiikkia jazz parhaimmillaan on. Samalla se muistutti siitä, miten suuri merkitys – monesti tiedostamatonkin – musiikilla voi olla elokuvan vaikuttavuuden kannalta. Konsertti käynnistyi kahden Alex North -sävellyksen sikermällä elokuvasta Viettelysten vaunu (A Streetcar Named Desire, ohjaus Elia Kazan, USA 1951). Sen jälkeen kuultiin pidemmät sikermät elokuvista Pahan kosketus (A Touch of Evil, ohjaus Orson Welles, USA 1958) ja Erään murhan anatomia (Anatomy of a Murder, ohjaus Otto Preminger, USA 1959). Edellisen lattarirytmejä hyödyntävä score on Henry Mancinin käsialaa, jälkimmäiseen taas musiikin on säveltänyt jazzin todellisiin legendoihin kuuluva Duke Ellington. Näitä säveliä kuunnellessa ja taustakankaalle projisoituja still-kuvia katsellessa syntyi melko vastustamaton halu päästä jälleen näkemään myös nuo elokuvat, mielellään isolta kankaalta. Tunne oli ehkä vahvin Erään murhan anatomian kohdalla, tuota hienoa oikeussalidraamaa kun en ole tosi pitkään aikaan nähnyt.

Seuraavaksi kuultiin intiimimpi jazzpala, neljän musisoijan voimin esitetty John Lewisin (Modern Jazz Quartet) sävellys "The Golden Striker" elokuvasta Viettelysten Venetsia (Sait-on-jamais, ohjaus Roger Vadim, Ranska 1957). Laulusolisti Johanna Iivanainen asteli lavalle, kun vuoroon tuli Charles Mingusin kappale "Strollin'" elokuvasta Varjoja (Shadows, ohjaus John Cassavetes, USA 1959); sitä seurasi heti perään Luiz Bonfán "Manhã de Carnaval" elokuvasta Musta Orfeus (Orfeu Negro, ohjaus Marcel Camus, Brasilia 1959). Viimemainittu kappale on alunperin kitaralle ja laulajalle tehty pienimuotoinen samba, josta kapellimestari Kirmo Lintinen oli tehnyt mielenkiintoisen big band -sovituksen. Pidän alkuperäisversiosta enemmän, mutta hyvin tämäkin svengasi. Viettelysten Venetsia ja Varjoja -elokuvia en muuten muista koskaan nähneeni.

Mustasta Orfeuksesta alkoi konsertin hittiputki. Seuraavaksi olivat nimittäin vuorossa Monty Normanin alunperin elokuvaan Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No, ohjaus Terence Young, Britannia 1962) säveltämä James Bond -tunnari ja vastaava Henry Mancinin teemasävelmä elokuvaan Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther, ohjaus Blake Edwards, USA 1963). Ehkäpä nämä ovat juuri ne kappaleet, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen yhdistelmästä elokuva ja big band. Mutta vaikka ne olivatkin konsertin yllätyksettömimmät numerot, komeata oli kuulla nekin livenä ison bändin esittäminä.

Krzysztof Komedan kehtolaulumainen pääteema elokuvasta Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, ohjaus Roman Polanski, USA 1968) oli ainakin minulle yksi konsertin sävähdyttävimmistä hetkistä. Bändi ja laulusolisti Iivanainen onnistuivat tulkitsemaan sen tavalla, joka suorastaan nostatti tipan linssiin. En kyllä pysty sanomaan, missä määrin tämä tunnereaktio oli tulkinnan, missä määrin sävellyksen, missä määrin taustakankaalle heijastettujen kuvien ja missä määrin kaikkien näiden yhteisvaikutuksen ansiota. Joka tapauksessa esitys kosketti jotakin sisälläni, mikä on aina hieno juttu.

Lalo Schifriniltä odotin kuulevani sävelmän, joka lienee hänen tunnetuimpansa nykyisin, eli sittemmin valkokankaalla uuden elämän saaneen tunnarin televisiosarjaan Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible, USA 1966–1973). Sen sijaan kuultiin yllättävämpänä mutta ei yhtään huonompana valintana Schifrinin teemasävelmä elokuvaan Bullitt (Bullitt, ohjaus Peter Yates, USA 1968). Quincy Jonesilta kuultiin teema toiseen Steve McQueen -elokuvaan Pakotie (The Getaway, ohjaus Sam Peckinpah, USA 1972), jonka jälkeen vuoroon tuli vähän tuoreempana tuulahduksena pätkä Michael Giacchinon musiikkia elokuvasta Ihmeperhe (The Incredibles, ohjaus Brad Bird, USA 2004).

Jäljellä olivat vielä encoret. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin yksi Mancinin kappale lisää, nyt elokuvasta Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark, ohjaus Blake Edwards, Britannia 1964). Lopuksi, konsertin huipentavana herkkupalana saatiin nauttia David Raksinin iki-ihanasta tunnussävelmästä film noir -klassikkoon Laura (Laura, ohjaus Otto Preminger, USA 1944). Kyseinen sävelmä soi alkujaan  elokuvassa isona sinfoniaorkesterisovituksena, mutta Johnny Mercerin tehtyä siihen sanat vuonna 1945 kappaleesta on tullut monen jazz-artistin suosikki ja yksi kaikkien aikojen levytetyimmistä biiseistä. UMO ja Iivanainen esittivät sen antaumuksella, ja jälleen tämän kaverin sisintä kosketettiin. Juuri tyylikkäämmin ei konserttia olisi voitu päättää, enkä sano näin (pelkästään) siitä syystä, että vieressänikin istui eräs Laura.

Omat mausteensa konserttiin toi Suomen virallinen elokuvatietäjä Peter von Bagh itseironisilla ja vitsikkäillä välispiikeillään. Mukava puolitoistatuntinen kaiken kaikkiaan.

Mission: Impossible – Ghost Protocol (2011)

Mission: Impossible -sarja on edennyt neljänteen osaansa. Kahta edellistä en ole tainnut edes nähdä, mutta sarjan ensimmäinen elokuva, se jonka nimi viitsittiin vielä suomentaa Vaaralliseksi tehtäväksi, on jäänyt mieleen suhtkoht viihdyttävänä rymistelyjännärinä. Neljännen Ethan Hunt -seikkailun Mission: Impossible – Ghost Protocol (USA 2011) menin katsomaan heti tuoreeltaan, koska teki mieli antaa aivoille vapaailta ja tämä vaikutti tarjolla olleista vaihtoehdoista siihen tarkoitukseen sopivimmalta. Tekeleen on ohjannut aiemmin animaatioleffoilla kunnostautunut Brad Bird, ja tuotannosta on vastannut tähti Tom Cruise yhdessä Bryan Burkin ja edellisen osan ohjaajan J.J. Abramsin kanssa. Niin ja tämähän on myöskin se elokuva, jossa meidän oma Samuli Edelmannimme suorittaa Hollywood-debyyttinsä. Kovin paljon varsinaista näyteltävää hänellä ei ole, mutta yhtä hyvä hän on kuin vaikkapa Schwarzenegger Pitkissä jäähyväisissä, joten kukapa tietää mitä tästä vielä seuraa.

Elokuva käynnistyy Budapestissa tapahtuvalla prologilla, josta siirrytään nopeasti Moskovaan, sieltä aikanaan Dubaihin ja lopuksi Mumbaihin Intiaan. Juoni on se sama mikä tämän lajin matkailuelokuvissa yleensäkin: täyshullu älykkökonna uhkaa tuhota maapallon ja ryhmä huippusalaisia agentteja pyrkii sen estämään. Noita agentteja esittävät tällä kertaa Tompan lisäksi seksikäs Paula Patton, vitsikäs Simon Pegg ja kurttukulmainen Jeremy Renner. Pääpahista, joka kiinnostavasti on ruotsalainen, näyttelee niin ikään ruotsalainen Michael Nyqvist. Samuli nähdään hänen ns. oikeana kätenään. Budapest-jaksossa komistelee naiskatsojien silmänilona myös Abramsin luomasta Lost-tv-sarjasta tuttu hurmuri Josh Holloway, joskin hänen juoksunsa tyssää kylmäävän Léa Seydoux'n toimesta jo lähtökiihdytyksessä. Samainen Seydoux muuten ihastutti Woody Allenin Midnight in Paris -leffassa tyystin toisenlaisessa roolissa kirpputorin myyjänä. Veikkaanpa että tämänkin tyttösen erittäin fotogeeniset kasvot tulevat lähivuosina entistä tutummiksi.

Ghost Protocolin kaltaisilta elokuvilta on turha tietysti odottaa uskottavuuden hiventäkään. Leffa kuitenkin toimii, jos se onnistuu tempaamaan mukaansa ja saa unohtamaan arkihuolet pariksi tunniksi. Ja pakko on tunnustaa, että tämän absurdin mutta jännittävästi vauhdikkaan agenttiseikkailun parissa viihdyin. Yksistään elokuvan henkeäsalpaavin kohta, se jossa Tomppa kiipeilee maailman korkeimman pilvenpiirtäjän seinällä Dubaissa, on jo sellainen elämys josta leffalipun verran kannattaa maksaa. Ainakin jos se on tarjouksessa. (Katsottu Finnkino Flamingossa 7.2.2012)

★★★★★

Cube – kuutio (1997)

Voddlerista tuli katsottua kanadalaisen Vincenzo Natalin esikoisohjaus, joka on mainio osoitus siitä että niukka budjetti ei ole rajoite jos mielikuvitusta riittää. Cube – kuutio (Cube, Kanada 1997) kertoo ryhmästä entuudestaan toisilleen tuntemattomia ihmisiä, jotka huomaavat olevansa vankeina kuution muotoisista huoneista koostuvassa valtavassa kuution muotoisessa rakennelmassa. Kukaan ei tiedä kuinka suuri rakennelma on eikä omaa sijaintiaan siinä, ei myöskään sitä miksi on laitokseen joutunut. Huoneet ovat kalustamattomia ja samannäköisiä, ainoastaan seinien väri vaihtelee; kunkin huoneen jokaisen sivun keskellä on luukku, josta pääsee seuraavaan huoneeseen. Juju on tietenkin siinä, että osa huoneista on kuolettavasti ansoitettu. Ulospääsyreitin – jos sellainen on – löytäminen edellyttää siis sekä varovaisuutta että päättely- ja yhteistyökykyä.

Näistä lähtökohdista Natali käsikirjoittajakumppaneineen on kyhännyt varsin pätevän scifitrillerin, joka kiintoisasti asettaa ihmisen koe-eläimen asemaan. Mutta onko elokuvalla varsinaista sanottavaa? Ainakin sellaisen ajatuksen se mielestäni esittää, että jos ihmisiä johdetaan sokeasti, ilman kykyä hahmottaa kokonaisuuksia ja nähdä kanssaihmisissä piileviä voimavaroja, niin hyvin ei käy. Tarvitaan niitä jotka ovat eksperttejä omalla alallaan, mutta ilman pätevää johtajaa olisimme silti hukassa?

★★★★★

Shame (2011)

Vuoden ensimmäisenä uutuusleffana tuli käytyä katsomassa britti Steve McQueenin toisena ohjaustyönään tekemä kehuttu seksiriippuvuuden kuvaus. Shame (Britannia 2011) kertoo newyorkilaisesta Brandonista (Michael Fassbender), jonka kaikki liikenevä aika kuluu turruttavan irtoseksin harrastamiseen tai vähintäänkin sen ajattelemiseen. Jos seurana ei ole kapakasta isketty suttura tai prostituoitu, Brandonin illat kuluvat nettipornon äärellä; työpaikan tietokoneeltakin löytyy virus pornosivuilla surffailun seurauksena. Kun sitten Brandonin kaksioon pöllähtää pikkusisko Sissy (Carey Mulligan) omine ongelmineen, joutuu mies tutustumaan elämänsä sietämättömään tyhjyyteen uudesta kulmasta. Helppoa ei ole kummallakaan: kun toinen kammoksuu sitoutumista, toinen pyrkii sitoutumaan kaikkeen mikä liikkuu.

Aika lohdutonhan tämä tarina on. Ongelmien syitä ei kerrota eikä niihin myöskään tarjota ratkaisua, näytetäänpähän vain palanen kahden rikkinäisen ihmisen elämästä. Siihen kyllä vihjataan, että sisarusten ongelmat olisivat lähteneet kasvamaan yhteisistä alkujuurista eri suuntiin. Itse asiassa elokuva ei kuvaakaan niinkään seksiriippuvuutta kuin yksinäisyyttä ja sitä miten ongelmat patoutuvat kun ne jättää selvittämättä. Ohjaajan suosimat pitkät otokset tarjoavat näyttelijöille runsaasti mahdollisuuksia näyttää osaamistaan, ja kyllä täytyy sanoa että sekä Fassbender että Mulligan ovat todella vakuuttavia rooleissaan. Hyviä ovat myös James Badge Dale Brandonin niljakkaana pomona ja Nicole Beharie työtoverina, johon päähenkilö yrittää solmia muunkinlaista kuin fyysistä sidettä. Melko odotetusti elokuvassa on myös paljon siekailematonta alastomuutta, mikä tässä tapauksessa on varsin perusteltua. Tosin aina voidaan sekin kysymys esittää, että jos käsikirjoituksessa lukee "mies kusee" niin tarvitseeko se näyttää ihan konkreettisesti.

En minä Shamea autiolle saarelle mukaan ottaisi, mutta kyllä se koleassa viiltävyydessään aika vaikuttava elokuva on. Parempaa puoliskoani se näyttää jostakin syystä puhutelleen vielä voimakkaammin kuin minua. Sinänsä jo se, että olemme keskustelleet elokuvan sisällöstä aika paljon jälkeenpäin, osoittaa että jossakin ovat tekijät onnistuneet.

★★★★★

Italialainen olkihattu (1928)

Italialainen olkihattu (Un chapeau de paille d'Italie, Ranska 1928) on René Clairin mykkäkauden viimeisiä taidonnäytteitä. Tämä hulvaton tapakomedia perustuu Eugène Labichen ja Marc Michelin samannimiseen näytelmään, joka esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1851. Aiheesta on 1960-luvulla tehty myös suomalainen televisiosovitus, jossa päähenkilöä herra Fadinardia näyttelee Lasse Pöysti. Clairin versiossa, joka sijoittuu vuoteen 1895, pääosassa on Albert Préjean.

Tapahtumat lähtevät kehittymään tilanteesta, jossa häihinsä valmistautuvan Fadinardin hevonen syö erään hatun. Sen omistaja rouva de Beauperthuis (Olga Tschechowa) on samaan aikaan muhinoimassa rakastajansa luutnantti Tavernierin (Geymond Vital) kanssa puskassa. Huomattuaan mitä on tapahtunut he vaativat Fadinardia hankkimaan samanlaisen hatun, jotta naisen lemmenseikkailu ei paljastuisi hänen aviomiehelleen. Muussa tapauksessa Tavernier tuhoaisi Fadinardin asunnon, jonne salarakastavaiset piiloutuvat siksi aikaa kunnes tehtävä on suoritettu. Hääseremonioiden lomassa Fadinard sitten yrittää päästä metsästämään kyseisenlaista hattua, mistä tietenkin seuraa monta hassunhauskaa tilannetta.

Elokuva on jotakuinkin yhtä kepeä kuin se hattu jonka ympärillä kaikki pyörii, mutta myös yhtä elegantti ja varsin hauska. Jotakin Clairin ohjaajantaidoista kertoo se ettei hän tarvitse montaakaan välitekstiä selventämään tarinan kulkua. Näyttelijöiden eleillä, kuvaa laaja-alaisesti hyödyntävällä toiminnalla ja napakalla kuvarytmillä pelataan. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos, joka kerronnallisessa kekseliäisyydessä ei jää paljoakaan jälkeen Chaplinin ja Keatonin samanaikaisista tuotoksista.

★★★★★

Auringonlaskun katu (1950)

On tavallisia elokuvia ja on hyviä elokuvia ja on loistavia elokuvia. Sitten on elokuvia, joita rakastan. Billy Wilderin Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., USA 1950) kuuluu viimeksimainittuihin. Olen nähnyt sen jo aika monta kertaa, mutta kun tarjoutui tilaisuus nähdä se isolta kankaalta ja vielä samassa yhteydessä tavata ilmielävänä Suomen Billy Wilder Matti Kassila, niin eihän sitä tilaisuutta voinut ohittaa (Kassila kävi pitämässä avauspuheen suosikkielokuvansa näytöksessä Orionissa). Matkatessani kaupunkiin, liukkaassa lumikelissä varta vasten tätä varten, kyllä ajattelin että mitähän järkeä tässäkin on. Katsoinhan elokuvan edellisen kerran DVD:ltä vasta runsas kuukausi sitten. Alkutekstien jälkeen en kuitenkaan enää ajatellut, vaan heittäydyin täysillä elokuvan vietäväksi. Ja niin kävi, että milloinkaan ennen tämä mestarillinen Hollywood-kuvaus ei ole puhutellut minua yhtä voimakkaasti kuin nyt.

Jo elokuvan alku on tyrmäävä. Joe Gillis (William Holden) lojuu kuolleena uima-altaassa, selässään kaksi luotia ja vatsassaan yksi, kuten hän itse asian ilmaisee. Haudan takaa hän alkaa kertoa tarinaansa. Gillis on rahavaikeuksissa oleva elokuvakäsikirjoittaja, jota ulosottomiehet ahdistelevat maksamattomien auton osamaksuerien takia. Yritettyään epätoivoisesti hankkia vähän rahaa estääkseen autonsa takavarikoinnin hän sattumalta kohtaa mainitut ulosottomiehet liikennevaloissa. Seuraa takaa-ajo, jonka tuoksinassa hän kurvaa pahaa aavistamatta Sunset Boulevardilla sijaitsevan hulppean mutta vähän ränsistyneen ökytalon pihaan. Käy ilmi, että talo kuuluu Norma Desmondille (Gloria Swanson), entiselle mykkäfilmien kuningattarelle, joka yhä elää oman menneisyytensä lumoissa. Hänen lisäkseen talossa asuu hassu hovimestari Max (Erich von Stroheim), jonka menneisyydestä paljastuu myöhemmin omat mielenkiintoiset seikkansa. Kun Norma kuulee mikä hänen vieraansa ammatti on, hän tarjoaa tälle työtä oman keskeneräisen käsikirjoituksensa editoijana. Käsikirjoituksen, jonka on määrä palauttaa hänet takaisin parrasvaloihin. Gillisin mielestä se on täysin toivoton, mutta hän ottaa keikan vastaan koska tarvitsee rahaa. Seurauksena on, että hänestä tulee vähitellen ns. maksettu seuralainen. Samaan aikaan myös Paramountilla työskentelevä sievä wannabe-käsikirjoittaja Betty (Nancy Olson) alkaa osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan. Tilannetta mutkistaa omalta osaltaan se, että Betty on Gillisin kaverin tyttöystävä.

Wilderin ja Charles Brackettin käsikirjoitus on täynnä neronleimauksia, mutta aivan erityislaatuisen elokuvasta tekee sen kertakaikkiaan lyömätön roolitus. Normaa esittävä Gloria Swanson oli tosielämässä mykkäkauden kirkkaimmin tuikkivia tähtiä, jonka uralle kävi äänielokuvan läpimurron jälkeen samantapaisesti kuin Normankin uralle. Erona on, että Swanson pysyi täysissä järjissään toisin kuin roolihahmonsa. Todisteeksi tästä kelpaa se, että hän on rohjennut ottaa vastaan roolin josta Mae West, Mary Pickford ja Pola Negri häntä ennen kieltäytyivät, sekä lisäksi se, että hän todella antaa roolissa kaikkensa tehden koko uransa ylivoimaisesti huikeimman näyttelijäsuorituksen. Von Stroheim puolestaan oli mykkäkauden suuria ohjaajavisionäärejä, jonka uran (ohjaajana) tuhosi hänen oma perfektionisminsa. Lopullinen isku oli se, kun nimenomaan juuri Swanson potki hänet pellolle tuottamansa Kuningatar Kellyn (Queen Kelly, USA 1928) ohjaimista. Ja juuri tästä, Swansonin ja von Stroheimin edellisestä yhteisestä elokuvasta, nähdään pätkä Auringonlaskun kadun kotielokuvateatterikohtauksessa. Välkky idea on myös ollut laittaa cameorooleihin muita mykkäkauden tähtiä, kuten Buster Keaton, sekä julkkisjuoruihin erikoistunut toimittaja Hedda Hopper, esittämään itseään. Itseään esittää myös Swansonin varhaiset menestykset ohjannut Hollywood-legenda Cecil B. DeMille, jolle Norma osoittaa elokuvan kuolemattoman loppurepliikin: "Olen valmis lähikuvaan."

Eräs huikea piirre Auringonlaskun kadussa on, että samalla kun se tuo armottoman tarkkanäköisesti esiin viihdeteollisuuden varjopuolia, se toisaalta myös näyttää rakastavan tätä kuvaamaansa maailmaa. Eikä elokuva tietenkään kerro pelkästään Hollywoodista, vaan sen teemat resonoivat täysillä tämän päivän Suomessakin. Minun on ainakin helppo samastua veloissa olevaan nuoreen mieheen, jonka on revittävä leipä sieltä mistä sen saa. Mutta yhtä lailla pystyn samastumaan myös viisissäkymmenissä olevaan naiseen, joka ei pysty hyväksymään omaa vanhenemistaan eikä sitä, että entiset ihailijat ovat hänet hylänneet. Kauneudenpalvontaan, fanikulttuuriin ja uhrinsa säälimättömästi raatelevaan sensaatiolehdistöön kohdistuva kritiikki ei myöskään koskaan menetä ajankohtaisuuttaan. Lisäksi, vaikka elokuva varmasti parhaiten palkitseekin ne, jotka jonkin verran tuntevat elokuva-alaa ja Hollywoodin historiaa, välittyy sen jokaisesta kohtauksesta niin poikkeuksellinen energia, ettei sen luulisi jättävän ketään kylmäksi. Todella harvat elokuvat ovat sekä näin viihdyttäviä että näin rikkaita sisällöltään.

Suurimpiin Hollywood-ohjaajiin Wilderin tavoin kuulunut Howard Hawks on sanonut, että hyvässä elokuvassa on vähintään yksi loistava kohtaus eikä yhtään huonoa kohtausta. Auringonlaskun kadussa on pelkästään loistavia kohtauksia.

★★★★★