UMO Klassikko: Big Band elokuvissa

Elokuvalla ja jazzilla on pitkä yhteinen historia. Olihan ensimmäinen virallinen äänielokuvakin jopa nimeltään Jazzlaulaja (The Jazz Singer, USA 1927). Yhteistä näille kahdelle taidemuodolle on myös se, että molemmat ovat kehittyneet 1900-luvun ensi vuosikymmeninä ja että molemmat ovat lähtökohtaisesti populaaritaiteita, mikä tarkoittaa, että niihin ei perinteisissä taidepiireissä ole aina suhtauduttu kovin vakavasti. Ennen 1950-lukua jazzia ei kuitenkaan käytetty varsinaisena elokuvamusiikkina, (ei-diegeettisenä) scorena kuin aniharvoin, eikä se myöhemminkään ole tavaksi tullut. Suurin osa valkokankaalla soineesta jazzista onkin ollut luonteeltaan diegeettistä, eli musiikin lähde on joko ollut näkyvissä kuvassa tai ainakin se on voitu mieltää osaksi elokuvan kerronnallista aika-tila-jatkumoa.

UMO:n "Big Band elokuvissa" -konsertti (Tapiolasali, Espoo, 18.2.2012) muistutti siitä, miten hienoa elokuvamusiikkia jazz parhaimmillaan on. Samalla se muistutti siitä, miten suuri merkitys – monesti tiedostamatonkin – musiikilla voi olla elokuvan vaikuttavuuden kannalta. Konsertti käynnistyi kahden Alex North -sävellyksen sikermällä elokuvasta Viettelysten vaunu (A Streetcar Named Desire, ohjaus Elia Kazan, USA 1951). Sen jälkeen kuultiin pidemmät sikermät elokuvista Pahan kosketus (A Touch of Evil, ohjaus Orson Welles, USA 1958) ja Erään murhan anatomia (Anatomy of a Murder, ohjaus Otto Preminger, USA 1959). Edellisen lattarirytmejä hyödyntävä score on Henry Mancinin käsialaa, jälkimmäiseen taas musiikin on säveltänyt jazzin todellisiin legendoihin kuuluva Duke Ellington. Näitä säveliä kuunnellessa ja taustakankaalle projisoituja still-kuvia katsellessa syntyi melko vastustamaton halu päästä jälleen näkemään myös nuo elokuvat, mielellään isolta kankaalta. Tunne oli ehkä vahvin Erään murhan anatomian kohdalla, tuota hienoa oikeussalidraamaa kun en ole tosi pitkään aikaan nähnyt.

Seuraavaksi kuultiin intiimimpi jazzpala, neljän musisoijan voimin esitetty John Lewisin (Modern Jazz Quartet) sävellys "The Golden Striker" elokuvasta Viettelysten Venetsia (Sait-on-jamais, ohjaus Roger Vadim, Ranska 1957). Laulusolisti Johanna Iivanainen asteli lavalle, kun vuoroon tuli Charles Mingusin kappale "Strollin'" elokuvasta Varjoja (Shadows, ohjaus John Cassavetes, USA 1959); sitä seurasi heti perään Luiz Bonfán "Manhã de Carnaval" elokuvasta Musta Orfeus (Orfeu Negro, ohjaus Marcel Camus, Brasilia 1959). Viimemainittu kappale on alunperin kitaralle ja laulajalle tehty pienimuotoinen samba, josta kapellimestari Kirmo Lintinen oli tehnyt mielenkiintoisen big band -sovituksen. Pidän alkuperäisversiosta enemmän, mutta hyvin tämäkin svengasi. Viettelysten Venetsia ja Varjoja -elokuvia en muuten muista koskaan nähneeni.

Mustasta Orfeuksesta alkoi konsertin hittiputki. Seuraavaksi olivat nimittäin vuorossa Monty Normanin alunperin elokuvaan Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No, ohjaus Terence Young, Britannia 1962) säveltämä James Bond -tunnari ja vastaava Henry Mancinin teemasävelmä elokuvaan Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther, ohjaus Blake Edwards, USA 1963). Ehkäpä nämä ovat juuri ne kappaleet, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen yhdistelmästä elokuva ja big band. Mutta vaikka ne olivatkin konsertin yllätyksettömimmät numerot, komeata oli kuulla nekin livenä ison bändin esittäminä.

Krzysztof Komedan kehtolaulumainen pääteema elokuvasta Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, ohjaus Roman Polanski, USA 1968) oli ainakin minulle yksi konsertin sävähdyttävimmistä hetkistä. Bändi ja laulusolisti Iivanainen onnistuivat tulkitsemaan sen tavalla, joka suorastaan nostatti tipan linssiin. En kyllä pysty sanomaan, missä määrin tämä tunnereaktio oli tulkinnan, missä määrin sävellyksen, missä määrin taustakankaalle heijastettujen kuvien ja missä määrin kaikkien näiden yhteisvaikutuksen ansiota. Joka tapauksessa esitys kosketti jotakin sisälläni, mikä on aina hieno juttu.

Lalo Schifriniltä odotin kuulevani sävelmän, joka lienee hänen tunnetuimpansa nykyisin, eli sittemmin valkokankaalla uuden elämän saaneen tunnarin televisiosarjaan Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible, USA 1966–1973). Sen sijaan kuultiin yllättävämpänä mutta ei yhtään huonompana valintana Schifrinin teemasävelmä elokuvaan Bullitt (Bullitt, ohjaus Peter Yates, USA 1968). Quincy Jonesilta kuultiin teema toiseen Steve McQueen -elokuvaan Pakotie (The Getaway, ohjaus Sam Peckinpah, USA 1972), jonka jälkeen vuoroon tuli vähän tuoreempana tuulahduksena pätkä Michael Giacchinon musiikkia elokuvasta Ihmeperhe (The Incredibles, ohjaus Brad Bird, USA 2004).

Jäljellä olivat vielä encoret. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin yksi Mancinin kappale lisää, nyt elokuvasta Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark, ohjaus Blake Edwards, Britannia 1964). Lopuksi, konsertin huipentavana herkkupalana saatiin nauttia David Raksinin iki-ihanasta tunnussävelmästä film noir -klassikkoon Laura (Laura, ohjaus Otto Preminger, USA 1944). Kyseinen sävelmä soi alkujaan  elokuvassa isona sinfoniaorkesterisovituksena, mutta Johnny Mercerin tehtyä siihen sanat vuonna 1945 kappaleesta on tullut monen jazz-artistin suosikki ja yksi kaikkien aikojen levytetyimmistä biiseistä. UMO ja Iivanainen esittivät sen antaumuksella, ja jälleen tämän kaverin sisintä kosketettiin. Juuri tyylikkäämmin ei konserttia olisi voitu päättää, enkä sano näin (pelkästään) siitä syystä, että vieressänikin istui eräs Laura.

Omat mausteensa konserttiin toi Suomen virallinen elokuvatietäjä Peter von Bagh itseironisilla ja vitsikkäillä välispiikeillään. Mukava puolitoistatuntinen kaiken kaikkiaan.