Italialainen olkihattu (Un chapeau de paille d'Italie, Ranska 1928) on René Clairin mykkäkauden viimeisiä taidonnäytteitä. Tämä hulvaton tapakomedia perustuu Eugène Labichen ja Marc Michelin samannimiseen näytelmään, joka esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1851. Aiheesta on 1960-luvulla tehty myös suomalainen televisiosovitus, jossa päähenkilöä herra Fadinardia näyttelee Lasse Pöysti. Clairin versiossa, joka sijoittuu vuoteen 1895, pääosassa on Albert Préjean.
Tapahtumat lähtevät kehittymään tilanteesta, jossa häihinsä valmistautuvan Fadinardin hevonen syö erään hatun. Sen omistaja rouva de Beauperthuis (Olga Tschechowa) on samaan aikaan muhinoimassa rakastajansa luutnantti Tavernierin (Geymond Vital) kanssa puskassa. Huomattuaan mitä on tapahtunut he vaativat Fadinardia hankkimaan samanlaisen hatun, jotta naisen lemmenseikkailu ei paljastuisi hänen aviomiehelleen. Muussa tapauksessa Tavernier tuhoaisi Fadinardin asunnon, jonne salarakastavaiset piiloutuvat siksi aikaa kunnes tehtävä on suoritettu. Hääseremonioiden lomassa Fadinard sitten yrittää päästä metsästämään kyseisenlaista hattua, mistä tietenkin seuraa monta hassunhauskaa tilannetta.
Elokuva on jotakuinkin yhtä kepeä kuin se hattu jonka ympärillä kaikki pyörii, mutta myös yhtä elegantti ja varsin hauska. Jotakin Clairin ohjaajantaidoista kertoo se ettei hän tarvitse montaakaan välitekstiä selventämään tarinan kulkua. Näyttelijöiden eleillä, kuvaa laaja-alaisesti hyödyntävällä toiminnalla ja napakalla kuvarytmillä pelataan. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos, joka kerronnallisessa kekseliäisyydessä ei jää paljoakaan jälkeen Chaplinin ja Keatonin samanaikaisista tuotoksista.
Näyttelijänä elokuvauransa aloittanut, mutta pian kameran toiselle puolelle siirtynyt René Clair (1898–1981) tuli tunnetuksi ranskalaisen avantgarden suunnannäyttäjänä ennen kuin hänestä tuli suosittu viihdefilmien tekijä ja "rutinoitunut ammattilainen". Hänen esikoiselokuvansa Paris qui dort ("Nukkuva Pariisi", Ranska 1923) on dadaistiseksi luonnehdittu Pariisi-kuvaus, jossa leikitellään hauskasti elävän kuvan ja paikoilleen pysäytetyn toiminnan vuorovaikutuksella. Eiffel-tornin yövartija huomaa eräänä aamuna, että kaupunki hänen jalkojensa juuressa on vaipunut ikään kuin horrokseen. Sen asukkaat ovat jähmettyneet niille sijoilleen, joilla ovat olleet tietyllä kellonlyömällä – esimerkiksi varas ja häntä takaa-ajava poliisi kesken askeleen. Ainoastaan lentokoneella kaupunkiin saapunut erikoinen seurue (lentäjä, miljonääri, salapoliisi, tämän kiinniottama rosvo ja "itsenäinen matkusteleva nainen") ovat hänen lisäkseen välttyneet mystiseltä efektiltä, jonka aiheuttajaksi paljastuu muuan kajahtanut tiedemies. Ennen kuin pakottavat tämän palauttamaan kaiken ennalleen, ei-affektoituneet ottavat tilanteesta kaiken mahdollisen hyödyn irti.
Sitä, mistä elokuvan mainio idea on lähtöisin, ei voi kuin arvailla. Oma arvaukseni on, että se on johdettu samantapaisista tuntemuksista kuin mitä itse olen kokenut esimerkiksi kuljeskellessani Helsingin keskustassa juhannuksena: autiossa, paikoilleen pysähtyneessä kaupungissa on omanlaistaan kauneutta, joka on löydettävissä vain niinä erityisinä hetkinä jolloin kaikki arkinen hyörinä on poissa. Elokuvan tarina on melko naiivi, mutta voi siinä nähdä syvempää sisältöäkin, kuten esimerkiksi huomioita inhimillisen moraalin venymisestä poikkeusoloissa ja rahan merkityksen katoamisesta silloin kun sen eteen ei tarvitse tehdä työtä. Mutta ei tätä luonnosmaista leffaa selvästikään ole edes yritetty tehdä kovin vakavasti otettavaksi. Charmikas se silti on, ja melko hauska.
Parikymmenminuuttinen Entr'acte ("Välinäytös", Ranska 1924) lienee se elokuva, johon Clairin maine avantgardistina ensisijaisesti perustuu. Pariisin Ruotsalainen baletti, La Ballet Suédois, tuotti sen alunperin dadaisti Francis Picabian luoman tanssiteoksen väliaikanumeroksi. Baletin päätähden Jean Börlinin ja kollegoidensa lisäksi elokuvassa esiintyvät ilmeisesti lähes kaikki baletin ja elokuvan tekemiseen jollakin tavalla osallistuneet aina käsikirjoittaja Picabiaa ja musiikista vastannutta Erik Satieta myöten; dadataiteilijat Marcel Duchamp ja Man Ray nähdään pelaamassa shakkia korkean rakennuksen katolla.
Elokuvan alkupuoli rakentuu villisti kuvatuista otoksista, joilla ei näytä olevan mitään yhteyttä toisiinsa. Mukana on mainittujen shakinpelaajien lisäksi muun muassa itsekseen liikkuva tykki, hyppelehtiviä miehiä, ilmapallopäisiä nukkeja sekä suoraan alapuolelta kuvattu tanssiva ballerina, joka yllättäen paljastuu parrakkaaksi mieheksi. Loppupuolen muodostaa juonellisesti yhtenäisempi kokonaisuus, jossa hautajaissaattue ryntää ajamaan takaa omille teilleen karannutta ruumisarkkua. Käytännössä kaikki ajankohtana tunnetut kuvailmaisulliset keinovarat – ristikuvat, päällekkäiskuvat, kuvan sumentaminen, hidastukset, nopeutukset, kuvan kääntäminen ylösalaisin, stop motion -tekniikka, montaasi jne. – on hyödynnetty elokuvaa tehtäessä, ja rytmi on useimpiin aikalaistuotoksiin verrattuna nopea. Vaikutelmani on, että elokuva on tehty täysin kieli poskessa ja hurlumhei-meiningillä ilman sen syvällisempiä pyrkimyksiä. Oli miten oli, elokuvallisten ilmaisukeinojen ja "puhtaan elokuvan" manifestina se toimii edelleen.
Näiden varhaisten Clairin ohjausten ideoita näkyy yhä käytettävän erityisesti musiikkivideoteollisuudessa. Tuskinpa kovin moni musiikkivideoaikakauden edustaja niitä kuitenkaan on nähnyt.
