Auringonlaskun katu (1950)

On tavallisia elokuvia ja on hyviä elokuvia ja on loistavia elokuvia. Sitten on elokuvia, joita rakastan. Billy Wilderin Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., USA 1950) kuuluu viimeksimainittuihin. Olen nähnyt sen jo aika monta kertaa, mutta kun tarjoutui tilaisuus nähdä se isolta kankaalta ja vielä samassa yhteydessä tavata ilmielävänä Suomen Billy Wilder Matti Kassila, niin eihän sitä tilaisuutta voinut ohittaa (Kassila kävi pitämässä avauspuheen suosikkielokuvansa näytöksessä Orionissa). Matkatessani kaupunkiin, liukkaassa lumikelissä varta vasten tätä varten, kyllä ajattelin että mitähän järkeä tässäkin on. Katsoinhan elokuvan edellisen kerran DVD:ltä vasta runsas kuukausi sitten. Alkutekstien jälkeen en kuitenkaan enää ajatellut, vaan heittäydyin täysillä elokuvan vietäväksi. Ja niin kävi, että milloinkaan ennen tämä mestarillinen Hollywood-kuvaus ei ole puhutellut minua yhtä voimakkaasti kuin nyt.

Jo elokuvan alku on tyrmäävä. Joe Gillis (William Holden) lojuu kuolleena uima-altaassa, selässään kaksi luotia ja vatsassaan yksi, kuten hän itse asian ilmaisee. Haudan takaa hän alkaa kertoa tarinaansa. Gillis on rahavaikeuksissa oleva elokuvakäsikirjoittaja, jota ulosottomiehet ahdistelevat maksamattomien auton osamaksuerien takia. Yritettyään epätoivoisesti hankkia vähän rahaa estääkseen autonsa takavarikoinnin hän sattumalta kohtaa mainitut ulosottomiehet liikennevaloissa. Seuraa takaa-ajo, jonka tuoksinassa hän kurvaa pahaa aavistamatta Sunset Boulevardilla sijaitsevan hulppean mutta vähän ränsistyneen ökytalon pihaan. Käy ilmi, että talo kuuluu Norma Desmondille (Gloria Swanson), entiselle mykkäfilmien kuningattarelle, joka yhä elää oman menneisyytensä lumoissa. Hänen lisäkseen talossa asuu hassu hovimestari Max (Erich von Stroheim), jonka menneisyydestä paljastuu myöhemmin omat mielenkiintoiset seikkansa. Kun Norma kuulee mikä hänen vieraansa ammatti on, hän tarjoaa tälle työtä oman keskeneräisen käsikirjoituksensa editoijana. Käsikirjoituksen, jonka on määrä palauttaa hänet takaisin parrasvaloihin. Gillisin mielestä se on täysin toivoton, mutta hän ottaa keikan vastaan koska tarvitsee rahaa. Seurauksena on, että hänestä tulee vähitellen ns. maksettu seuralainen. Samaan aikaan myös Paramountilla työskentelevä sievä wannabe-käsikirjoittaja Betty (Nancy Olson) alkaa osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan. Tilannetta mutkistaa omalta osaltaan se, että Betty on Gillisin kaverin tyttöystävä.

Wilderin ja Charles Brackettin käsikirjoitus on täynnä neronleimauksia, mutta aivan erityislaatuisen elokuvasta tekee sen kertakaikkiaan lyömätön roolitus. Normaa esittävä Gloria Swanson oli tosielämässä mykkäkauden kirkkaimmin tuikkivia tähtiä, jonka uralle kävi äänielokuvan läpimurron jälkeen samantapaisesti kuin Normankin uralle. Erona on, että Swanson pysyi täysissä järjissään toisin kuin roolihahmonsa. Todisteeksi tästä kelpaa se, että hän on rohjennut ottaa vastaan roolin josta Mae West, Mary Pickford ja Pola Negri häntä ennen kieltäytyivät, sekä lisäksi se, että hän todella antaa roolissa kaikkensa tehden koko uransa ylivoimaisesti huikeimman näyttelijäsuorituksen. Von Stroheim puolestaan oli mykkäkauden suuria ohjaajavisionäärejä, jonka uran (ohjaajana) tuhosi hänen oma perfektionisminsa. Lopullinen isku oli se, kun nimenomaan juuri Swanson potki hänet pellolle tuottamansa Kuningatar Kellyn (Queen Kelly, USA 1928) ohjaimista. Ja juuri tästä, Swansonin ja von Stroheimin edellisestä yhteisestä elokuvasta, nähdään pätkä Auringonlaskun kadun kotielokuvateatterikohtauksessa. Välkky idea on myös ollut laittaa cameorooleihin muita mykkäkauden tähtiä, kuten Buster Keaton, sekä julkkisjuoruihin erikoistunut toimittaja Hedda Hopper, esittämään itseään. Itseään esittää myös Swansonin varhaiset menestykset ohjannut Hollywood-legenda Cecil B. DeMille, jolle Norma osoittaa elokuvan kuolemattoman loppurepliikin: "Olen valmis lähikuvaan."

Eräs huikea piirre Auringonlaskun kadussa on, että samalla kun se tuo armottoman tarkkanäköisesti esiin viihdeteollisuuden varjopuolia, se toisaalta myös näyttää rakastavan tätä kuvaamaansa maailmaa. Eikä elokuva tietenkään kerro pelkästään Hollywoodista, vaan sen teemat resonoivat täysillä tämän päivän Suomessakin. Minun on ainakin helppo samastua veloissa olevaan nuoreen mieheen, jonka on revittävä leipä sieltä mistä sen saa. Mutta yhtä lailla pystyn samastumaan myös viisissäkymmenissä olevaan naiseen, joka ei pysty hyväksymään omaa vanhenemistaan eikä sitä, että entiset ihailijat ovat hänet hylänneet. Kauneudenpalvontaan, fanikulttuuriin ja uhrinsa säälimättömästi raatelevaan sensaatiolehdistöön kohdistuva kritiikki ei myöskään koskaan menetä ajankohtaisuuttaan. Lisäksi, vaikka elokuva varmasti parhaiten palkitseekin ne, jotka jonkin verran tuntevat elokuva-alaa ja Hollywoodin historiaa, välittyy sen jokaisesta kohtauksesta niin poikkeuksellinen energia, ettei sen luulisi jättävän ketään kylmäksi. Todella harvat elokuvat ovat sekä näin viihdyttäviä että näin rikkaita sisällöltään.

Suurimpiin Hollywood-ohjaajiin Wilderin tavoin kuulunut Howard Hawks on sanonut, että hyvässä elokuvassa on vähintään yksi loistava kohtaus eikä yhtään huonoa kohtausta. Auringonlaskun kadussa on pelkästään loistavia kohtauksia.

★★★★★