2011: Elokuvaseikkailu

Elokuvateattereiden yleisömäärä laski kuulemma viisi prosenttia vuonna 2011 (http://www.hs.fi/kulttuuri/Elokuvateattereiden+yleisömäärä+laski+viisi+prosenttia+vuonna+2011/a1305552542936). 
Minua siitä ainakaan ei voi syyttää, sillä kävin vuoden 2011 aikana elokuvissa 54 kertaa, mikä on tarkalleen 980 (yhdeksänsataakahdeksankymmentä) prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna. Tosin vain noin kaksi viidesosaa elokuvissakäynneistäni kohdistui ensi-iltaelokuvien näytöksiin, loput olivat elokuva-arkiston (nykyisin virallisesti Kansallinen audiovisuaalinen arkisto eli KAVA) näytöksiä tai festivaalinäytöksiä (Espoo Ciné, R&A).

Suurin yksittäinen syy näin merkittävään aktivoitumiseeni lienee ollut se, että kahden hengen taloudessamme luovuttiin runsas vuosi sitten kokonaan televisiosta. Väliaikaiseksi tarkoitettu ratkaisu on toistaiseksi jäänyt voimaan, kun olemme huomanneet, että ilman televisiotakin pärjää. Samasta syystä myös elokuvalevyjen keräilyharrastus on hiipunut. Hyvä niin, sillä havaintojeni mukaan aitoa elokuvateatterikokemusta ei paraskaan kotiteatteri pysty päihittämään. Joitakin kymmeniä elokuvia on silti tullut katsottua myös joko DVD-formaatissa tai netin kautta läppärin näytöltä. DVD- ja Blu-Ray-levythän ovat oiva keino tutustua lähemmin itselle tärkeisiin elokuviin, ja toisaalta niiden avulla on hyvä paikata olennaisia aukkoja elokuvasivistyksessä, jos muunlaista mahdollisuutta ole.

Todettakoon aluksi tilastollisena faktana, että viime vuoden elokuvissakäyntini jakaantuivat elokuvateattereittain seuraavasti: Orion (Kansallisen audiovisuaalisen arkiston teatteri, Helsinki) 25 käyntiä, Bio Rex Sello (Espoo) 12 käyntiä, Kinopalatsi (Helsinki) 8 käyntiä, Maxim (Helsinki) ja Bio Rex (Helsinki) 3 käyntiä, Flamingo (Vantaa), Kino Myyri (Vantaa) ja Kino Tulio (toinen KAVA:n teatteri, Helsinki) yksi käynti. Finnkinon lippulaivateatterissa Tennispalatsissa en siis käynyt vuoden 2011 aikana kertaakaan – miksi, sitä sopii arvailla. Toinen kiintoisa huomio on, että Espoon Bio Rex on noussut eniten käyttämäkseni ensi-iltaleffojen katselupaikaksi, vaikka itse asun Vantaalla. Orionin asemaa kärjessä ei silti mikään horjuta.

Todettakoon lisäksi, että katsomistani elokuvista neljätoista oli amerikkalaisia, kymmenen ranskalaisia, kahdeksan italialaisia, neljä suomalaisia, neljä venäläisiä tai neuvostoliittolaisia, kaksi brittiläisiä ja kaksi turkkilaisia; belgialaisia, eteläkorealaisia, espanjalaisia, iranilaisia, japanilaisia, kanadalaisia, meksikolaisia, puolalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, tanskalaisia ja unkarilaisia elokuvia näin kutakin yhden. Tarjonta on siis (pääkaupunkiseudulla) ollut suhteellisen laajaa, kun KAVA:n teatterit ja festarinäytännöt lasketaan mukaan. Se, että nähtyjä elokuvia on enemmän kuin elokuvissakäyntejä, johtuu siitä, että olen huomioinut myös kaksi toisen elokuvan näytöksen yhteydessä esitettyä lyhytelokuvaa. Vanhimmat näkemäni elokuvat ovat vuodelta 1913, uusimmat luonnollisesti viime vuodelta.

Mitkä sitten olivat niitä sykähdyttävimpiä leffaelämyksiä vuonna 2011? Pakko todeta, että kaikkein sykähdyttävin taisi olla Huuliharppukostajan (C’era una volta il West / Once Upon a Time in the West, 1968) näkeminen alkuperäiseen loistoonsa restauroituna laitoksena loppuunmyydyn Orionin kankaalta, Sergio Leonen käsikirjoittajakumppanin Sergio Donatin juhlistaessa tapahtumaa läsnäolollaan. Tähän aikakauden murrosta kuvaavaan elegiseen westerniin en näköjään ole vähääkään kyllästynyt vielä kymmenenkään katselukerran jälkeen. Päinvastoin, yhä se saa aikaan kylmiä väreitä tavalla, johon harva elokuva pystyy. Todella vaikuttava oli suurelta kankaalta nähtynä myös Leonen joutsenlauluksi jäänyt myöhempi mestariteos Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America, 1984). Tuskin milloinkaan on elokuvassa käsitelty ystävyyden, petturuuden ja menetettyjen unelmien tematiikkaa yhtä sykähdyttävästi kuin siinä.

Edellämainitut Leonen elokuvat näytettiin osana Orionin “Vain muutaman Sergion tähden” -esityssarjaa, josta kävin katsomassa myös Leonen ohjaukset Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) ja Taistelu Rhodoksesta (Il colosso di Rodi, 1961). Viimeksimainittua sandaaliseikkailua en ollutkaan aiemmin nähnyt. Mielelläni olisin tutustunut myös kahden muun esillä olleen Sergion, Corbuccin ja Solliman, tuotantoon, mutta Orionin syyskauden tarjonta oli kertakaikkiaan liian herkullinen eikä kaikkea ollut mahdollista ahmia. Elokuvistakin voi näet tulla ähky. Esimerkiksi sellaisia harvoin nähtävillä olevia tapauksia kuin Pompeijin viimeiset päivät  (Gli ultimi giorni di Pompei, 1913) en halunnut missata, koska elokuvan varhaishistorian kartoittaminen on minulla vielä alkutekijöissään. Lähes sata vuotta vanhan elokuvan katsominen elokuvateatterissa on sitäpaitsi aina jännä kokemus, kuin pieni aikamatka. Tärkeää oli päästä näkemään myös italialaisen neorealismin avainteoksiin kuuluva Rooma – avoin kaupunki (Roma, città aperta, 1945), joka odotusteni mukaisesti tärisytti nyt ihan eri tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin sen edellisen kerran näin. En myöskään malttanut jättää väliin esimerkiksi tuoretta 4K-restauraatiota Scorsesen Taksikuskista (Taxi Driver, 1976), joka tässä muodossaan näyttikin todella upealta.

Orionin alkuvuoden ohjelmasta jäivät mieleen, lähinnä haltioittavien loppukuviensa ansiosta, Andrei Tarkovskin Nostalgia (Nostalghia, 1983) ja Uhri (Offret, 1986), joita en aiemmin ollut nähnyt. Ilokseni panin merkille, että lumesta ja pakkasesta huolimatta Tarkovski sai kansan liikkeelle: tupa oli kummallakin kerralla täysi ja kiemurteleva lippujono ulottui kadulle asti. Modernin “taide-elokuvan” peruspilareihin kuuluva Alain Resnaisin ohjaus Viime vuonna Marienbadissa (L’Année dernière à Marienbad, 1961) vietteli elegantilla kuvien tanssillaan, mutta ehkä vieläkin vaikuttavampi oli unkarilaisen pitkien otosten mestarin Béla Tarrin hypnoottinen Werckmeister Harmonies (Werckmeister harmóniák, 2000). Tarrin jo legendaarisen maineen saavuttaneen "magnum opuksen", seitsentuntisen Sátántangón (1994) esityksen jouduin valitettavasti aikataulusyistä jättämään väliin. Muun muassa Kurosawan Yojimbo (Yôjinbô, 1961) ja Truffaut’n Amerikkalainen yö (La nuit américaine, 1973) kuuluivat niin ikään Orion-vuoden kohokohtiin.

Toisessa KAVA:n teatterissa Kino Tuliossa näin Martin Scorsesen johdolla restauroidun version Powell & Pressburgerin balettiklassikosta Punaiset kengät (The Red Shoes, 1948), jonka hehkuvat Technicolor-värit pääsivät tällä tavoin tarjoiltuna täysin oikeuteensa. Luullakseni oman aikansa rohkeinta näkemyksellisyyttä edustava tanssidraama tarjosi myös kiinnostavan vertailukohdan erääseen toiseen balettielokuvaan, josta kerron kohta.

Uusien elokuvien parhaat

Vuonna 2011 Suomessa kaupallisen ensi-illan saaneista elokuvista kaikkein voimakkaimmin tunteita ravisteli ehkä Darren Aronofskyn ohjaama balettipsykoilu Black Swan (2010). Ainakaan mikään muu elokuva ei meillä kotona saanut aikaan yhtä kiihkeää keskustelua kuin tämä häiriintynyt Joutsenlampi-variaatio, johon voi suhtautua vaikkapa varoittavana esimerkkinä liiallisesta paineensietokyvyn uhmaamisesta. Vuoden liikuttavin leffa oli kenties Sylvain Chomet’n perinteisellä tekniikalla toteuttama piirrosanimaatio Illusionisti (L’illusionniste, 2010), Jacques Tati -vainaan toteutumattomaan käsikirjoitukseen pohjautuva kertomus modernisoituvan maailman jalkoihin jäävästä silmänkääntäjästä. Visuaalisesti häikäisevin ja taiteellisesti kunnianhimoisin taas oli Terrence Malickin The Tree of Life (2011), elämän tarkoitusta runollisesti pohtiva isä-poika-suhteen kuvaus. Kunnianhimoisuudessaan lähes viimemainitun veroinen, ja ärsyttävyydessään sen ylittävä, oli Lars von Trierin synkeä maailmanlopun visio Melancholia (2011).

Todenmakuisinta dramatiikkaa tarjosi ensi-iltaelokuvista iranilaisen Asghar Farhadin ohjaama Nader ja Simin: Ero (Jodaeiye Nader az Simin, 2011), jossa arkista avioerodraamaa käytetään ovelana ikkunana Iranin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen rinnalle on nostettava alkusyksyn festaritarjonnasta kaksi elokuvaa, joita ei ainakaan vielä ole Suomessa tuotu kaupalliseen levitykseen. Belgialaisten Dardenne-veljesten neorealistiseksi luonnehdittu kasvukuvaus The Kid with a Bike (Le gamin au vélo, 2011) säväytti riipaisevalla tarinalla isänsä hylkäämästä ja tätä epätoivoisesti etsivästä pojasta; turkkilaisen Nuri Bilge Ceylanin Once Upon a Time in Anatolia (Bir Zamanlar Anadolu’da, 2011) taas johdatteli tunnelmallisilla pitkillä kuvillaan pohtimaan yhteiskunnallisiin hierarkioihin, byrokratiaan ja kuolemanrangaistuksen oikeutukseen liittyviä kysymyksiä.

Kevyemmän, viihteellisemmän linjaston kärkipäässä ovat Woody Allenin ihanasti hupsu Pariisin-ylistys Midnight in Paris (2011) ja Hergén sarjakuviin perustuva Steven Spielbergin animaatio Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn, 2011). Perinteistä juonivetoista genre-elokuvaa toimivimmillaan edustivat näiden lisäksi Coen-veljesten komea western-päivitys Kova kuin kivi (True Grit, 2010) ja tanskalaisen Nicolas Winding Refnin Hollywood-debyytti, sankaruuden olemustakin tutkaileva ärhäkkä trilleri Drive (2011).

Vielä on mainittava kaksi omaperäistä, aina kiinnostavaa tyyliniekkaa: Pedro Almodóvar ja Aki Kaurismäki. Almodóvarin tuotannon pimeämpää puolta edustava Iho jossa elän (La piel quel habito, 2011) sisältää varmastikin vuoden hätkähdyttävimmät juonenkäänteet, kun taas Kaurismäen siirtolaisteemainen Le Havre (2011) saa pisteitä tyylin rikkeettömyyden lisäksi sadunomaisesta optimismistaan, joka tekee siitä yhden vuoden sympaattisimmista elokuvista.

Alkuvuoden suosikeista Oscareita kahminut Kuninkaan puhe (The King’s Speech, 2010) oli vähän liian yllätyksetön ja varman päälle tehdyn oloinen säväyttääkseen minua toden teolla, mutta Colin Firthin pääosasuoritusta Englannin änkytysongelmaisena kuninkaana Yrjö VI:nä ei ole suotta ylistetty. Samalla tavalla myös Natalie Portmanin suoritus Black Swanin kunnianhimoisena mutta hauraana balettitanssijana on kaiken osakseen saaman suitsutuksen arvoinen. Vaikutuksen tehneistä vähemmän huomiota saaneista näyttelijöistä haluan nostaa esiin nuoren Hailee Steinfeldin, joka Kova kuin kivi -elokuvan määrätietoisena teininä jättää jopa päätähti Jeff Bridgesinkin varjoonsa.

Koska olen vahvasti kuvaorientoitunut elokuvien katselija, sanottakoon vielä sananen myös elokuvaajien kunniaksi. Visuaalisesti sykähdyttävimpiä vuoden 2011 leffoista ovat ehdottomasti olleet The Tree of Life (kuvaaja: Emmanuel Lubezki) ja Melancholia (kuvaaja: Manuel Alberto Claro). Niiden kaikkein elämyksellisimmät visiot on kuitenkin luotu suurelta osin tietokoneen avulla. Niinpä toteankin, että elokuvauksellisesti palkitsevimpia viime vuoden leffoista ovat olleet Kova kuin kivi (kuvaaja: Roger Deakins) ja Once Upon a Time in Anatolia (kuvaaja: Gökhan Tiryaki).

Kaikkein lumoavin viime vuonna näkemäni yksittäinen otos on kuitenkin ollut italialaisen maalaiskylän kiireetöntä elämää seurailevassa Le quattro volte -teoksessa (2010). Tuon otoksen vaikuttavuus ei tosin varsinaisesti ole kuvaaja Andrea Locatellin, vaan joko käsittämättömän taidokkaan ohjauksen (Michelangelo Frammartino) tai ihmeenomaisen sattuman ansiota. Jos yrittäisin tässä kuvailla, mitä tuossa yhden otoksen kohtauksessa tapahtuu, en tekisi sille oikeutta. Sen sijaan kehotankin lukijaa etsimään kyseisen elokuvan käsiinsä ja toteamaan asian itse. Valitettavasti se ei välttämättä tule olemaan helppoa, sillä tätä rauhallisesti soljuvaa vuorosanatonta festivaalitärppiä tuskin nähdään kaupallisessa ohjelmistossa ainakaan Suomen valkokankailla.

Tällaiset elokuvat minuun siis eniten kolahtivat vuonna 2011. Paremmuusjärjestykseen en näitä tässä vaiheessa edes yritä laittaa, onhan muutama olennainen leffa vielä kokonaan näkemättäkin. Yleisvaikutelmaksi joka tapauksessa jää, että vuosikerta on ollut laadukas ja leveäkärkinen. Nyt kohti uusia elokuvaelämyksiä.