Renoir
(Renoir, Ranska 2012)
Valitettavasti en ehtinyt nähdä tätä Gilles Bourdosin ohjaamaa aiheeltaan kiinnostavaa elämäkertaleffaa elokuvateatterikierroksellaan ja nytkin missasin alun. Vuoden 1915 Rivieralle sijoittuvassa taiteilijadraamassa viimeistä luomisvaihettaan elävä Pierre-Auguste Renoir ja hänen sotavammasta toipuva Jean-poikansa inspiroituvat molemmat samasta naisesta, edellisen malliksi saapuvasta hehkeästä Andréesta, josta on aikanaan tuleva Jeanin ensimmäinen vaimo. Isä-Renoiria esittää Michel Bouquet, poikaa Vincent Rottiers ja heidän yhteistä muusaansa Christa Théret. (2.9. Yle Teema)
★★★★★
Red Army
(Red Army, USA/Venäjä 2014)
Neuvostoliiton legendaarinen jääkiekkomaajoukkue kaikkine maailmanpoliittisine kytkentöineen on aiheena Gabe Polskyn mielenkiintoisessa dokumentissa, jonka keskushenkilö on tuon joukkueen kapteenina toiminut tähtipuolustaja Vjatšeslav "Slava" Fetisov. Odotin leffalta vähän enemmän mutta pieni herkkupala se on näinkin. (12.9. Yle Teema)
★★★★★
Arvottomat
(Suomi 1982)
Mika Kaurismäen esikoispitkä on yhä yksi hänen parhaistaan, paljolti kiitos pikkuveli Akin ytimekkään dialogin ja Matti Pellonpään ainutlaatuisen renttukarisman. Tarinassa Peltsin esittämä Manne pakenee Harrin (Juuso Hirvikangas) ja Veeran (Pirkko Hämäläinen) kanssa läpi Suomen perässään niin gangsterit kuin poliisitkin. "Tärkeintä on lähteminen", kuuluu yksi avainrepliikeistä. Klassikko. (19.9. Yle Teema)
★★★★★
Poikani Kevin
(We Need to Talk About Kevin, Britannia 2011)
Tilda Swintonilla ja John C. Reillyllä on poika, joka pienestä pitäen osoittautuu äidin pahimmaksi painajaiseksi. Lynne Ramsayn koulusurmateemaisessa kauhudraamassa on hyytävä tunnelma, mutta ei se minussa suuria intohimoja herättänyt. Isolta kankaalta katsottuna vaikutelma olisi saattanut olla hyvinkin toisenlainen. (25.9. Yle Teema)
★★★★★
Täyskäsi
(California Split, USA 1974)
Teeman Robert Altman -illan leffana esitettiin harvemmin nähty uhkapelikuvaus ohjaajan ensimmäiseltä kultakaudelta. Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnytkään. Taattua Altman-laatuahan pätkä on, vaikka loppuratkaisu hieman kummastuttaakin. Elliott Gould ja George Segal näyttelevät pelihimon riivaamia kumppanuksia uskottavasti. Luulen, että haluan nähdä tämän sopivan tilaisuuden tullen uudestaankin. (26.9. Yle Teema)
★★★★★
Altman
(Altman, Kanada 2014)
Täyskäden kyytipoikana esitettiin Ron Mannin ohjaama tuore dokumentti Altmanista. Puolitoista tuntia on vähän liian lyhyt aika elokuvailmaisua uudistaneen mestariohjaajan koko elämäntyön käsittelyyn, mutta on tämä sentään hyvä yritys. Leffa oli mukana myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa, mutta niihin näytäntöihin en ennättänyt.
★★★★★
Lainsuojattomat
(The Long Riders, USA 1980)
Jesse Jamesista ja hänen koplastaan kertova Walter Hillin länkkäri taitaa olla elokuvahistoriallisesti ainutlaatuinen siinä mielessä, että Jamesin, Youngerin, Millerin ja Fordin veljeksiä esittävät oikeat veljekset: James ja Stacy Keach, David, Keith ja Robert Carradine, Dennis ja Randy Quaid sekä Christopher ja Nicholas Guest. Harmi, ettei tästä aiheesta tällä kokoonpanolla ole kuitenkaan saatu aikaan tämän unohtumattomampaa lopputulosta. Muistikuvaa ei ole siitä että olisin nähnyt pätkän aiemmin. (3.10. Yle TV2)
★★★★★
Citizenfour
(Citizenfour, USA 2014)
Tämän syksyn Docventures-kauden käynnisti tietomurtaja Edward Snowdenista kertova Laura Poitrasin dokumentti, joka palkittiin Oscarillakin viime keväänä. Ja syystä: elokuva koukuttaa hyvän vakoilujännärin lailla. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★
Pikku Quinquin
(P'tit Quinquin, Ranska 2014)
Cahiers du cinéma -lehden kriitikot nimesivät viime vuoden parhaaksi ranskalaiselokuvaksi tämän Bruno Dumontin ohjaaman tv-minisarjan, joka kertoo uneliaassa pohjoisranskalaisessa kylässä tapahtuvasta raakojen murhien sarjasta ja niiden poliisitutkimuksista. Juttu on kieltämättä mainio, joskin myös varsin ahdistava. Brutaaleimmat käänteet ovat nimittäin todella brutaaleja ja kaiken kukkuraksi myös uskottavia. No, aimo annos varsin omintakeista huumoriakin mukana kyllä on. Tapahtumat nähdään rasavillin maalaistalon pojan Quinquinin (Alane Delhaye) ja hänen parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Eve-tytön (Lucy Caron) vinkkelistä. Ehkä muistettavin hahmo on kuitenkin murhatutkimuksia vetävä ylikomisario Van der Weyden, jota esittävä Bernard Pruvost (amatööri hänkin niin kuin elokuvan kaikki näyttelijät) on saanut luotua itselleen persoonallisen tavaramerkin tahdottomista kasvojenliikkeistä. Hahmo on vähän kuin yhdistelmä Columboa, Fernandelia ja Albert Einsteinia. Elokuvan vähän lyhyempi valkokangasversio sai Suomen ensi-iltansa R&A -festareilla syyskuussa. Olisi mukava päästä näkemään sekin. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★
Tämä ei ole elokuva
(In film nist, Iran 2010)
Kotiarestiin tuomitun iranilaisen elokuvaohjaajan Jafar Panahin omalaatuinen puheenvuoro häilyy elokuvan ja videopäiväkirjan rajamailla. (21.10. Yle Teema)
★★★★★
Rannalla aamunkoitteessa
(La mer à l'aube, Ranska/Saksa 2011)
Ranska 1941: ryhmä kommunisteja tappaa saksalaisen upseerin, kostotoimena 150 ranskalaista sotavankia määrätään teloitettavaksi. Volker Schlöndorffin tosipohjaista sotadraamaa ei voi olla vertaamatta televisiossa pyörineeseen Ranskalainen kylä -sarjaan, jonka näyttelijöistä Philippe Résimont, Martin Loizillon ja Christopher Buchholz ovat mukana tässäkin. Elokuva ei kuitenkaan yllä lähellekään sarjan tasoa luonnekuvausten rikkaudessa eikä intensiteetissä. Päähenkilöä, muiden mukana teloitettavaksi joutuvaa 17-vuotiasta Guy Môquet'ta, esittää Léo-Paul Salmain. Aina mainio Jean-Pierre Darroussin nähdään papin roolissa, ja Perikadossa unohtumattomasti Goebbelsia näytellyt Ulrich Matthes on nyt tätä huomattavasti maltillisempi natsi. (24.-25.10. Yle Areena)
★★★★★
007 Skyfall
(Skyfall, Britannia/USA 2012)
James Bond (Daniel Craig) ui syvissä vesissä Sam Mendesin ohjaamassa agenttiseikkailussa, joka toisenkin silmäyksen jälkeen on vahva ehdokas Bond-sarjan tähän mennessä parhaaksi tuotokseksi. Tv-katselu käy myös hyvästä lämmittelystä juuri ensi-iltaan saapuneelle Spectrelle. (31.10. Nelonen)
★★★★★
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Birdman (2014)
Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance), USAOhjaus Alejandro González Iñárritu
Vihdoin sain katsotuksi viimekeväisen parhaan elokuvan Oscarin voittajan. Alejandro González Iñárritun elokuvallisesti kekseliäs Broadway-draama käsittelee veikeällä tavalla elokuvan ja teatterin, viihteen ja taiteen sekä suosion ja arvostuksen välisiä suhteita. Entinen Batman-tähti Michael Keaton – mainio roolitus! – esittää supersankarielokuvilla maineensa luonutta näyttelijää, jota teatteripiireissä ei ole koskaan otettu vakavasti. Korjatakseen tuon asian ja karistaakseen Lintumiehen siivet lopullisesti harteiltaan tämä Riggan on tuomassa näyttämölle omaa sovitustaan Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Mutta asiat eivät tietenkään suju niin kuin ohjaaja-päätähti-rahoittaja haluaisi. Eikä Lintumieskään niin vain jätä kaveria rauhaan.
Keaton on saanut tukun palkintoja ja uran ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tästä roolisuorituksestaan. Varsin hyvä veto se onkin, ja erinomaisia ovat myös muut pääosien esittäjät. Etenkin aina luotettava Edward Norton Rigganin ammatillisesti haastavana metodinäyttelijänä, jolle lavalla kaiken pitää olla todellista, sekä Emma Stone Rigganin päihdeongelmaisena tyttärenä ja assistenttina vangitsevat katseet. Maininnan arvoisia ovat myös Zach Galifianakis tuottajana, Andrea Riseborough Rigganin tyttöystävänä ja Naomi Watts Broadway-debyyttiinsä suurin odotuksin valmistautuvana toisena naisnäyttelijänä. Pisteenä i:n päällä on vielä Lindsay Duncanin pikkurooli kaikkien hyviä kritiikkejä halajavien teatteri-ihmisten pahimpana painajaisena.
Oscarit Birdmanille myönnettiin paras elokuva -kategorian lisäksi ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Iñárritusta tuli näin peräjälkeen toinen ohjaus-Oscarin voittanut meksikaani Alfonso Cuarónin jälkeen, joka palkittiin viime vuonna Gravitystä. Huomiomme ansaitsee se seikka, että näitä kahta visuaalisesti innovatiivista elokuvaa yhdistää sama kuvaaja, niin ikään meksikolainen Emmanuel Lubezki. Hänet Oscar-akatemia palkitsi kummallakin kerralla ja voidaan sanoa että täysin ansaitusti.
Birdmanin "juttu" on nimittäin se, että loppupuolelle ajoittuvaa lyhyttä montaašijaksoa lukuunottamatta elokuva näyttää muodostuvan yhdestä katkeamattomasta otoksesta. Idea ei ole uusi, sitähän kokeili jo muuan herra Hitchcock aikoinaan, mutta erikoista on se että yhden otoksen illuusio säilyy, vaikka tapahtumat sijoittuvat usean vuorokauden aikajänteelle ja välillä käydään liitelemässä New Yorkin ylläkin. Jatkuvuusleikkaus on tässä ikään kuin määritelty uudelleen.
Mainitunkaltaisessa teknisessä briljeerauksessa on usein vaarana se, että puut näkyvät mutta metsä ei. Hyvä käsis, terävä ohjaus ja loistavat näyttelijät pitävät Birdmanin kuitenkin melko hyvin reitillään. Itse tarina ei loppujen lopuksi ihmeempiä jälkiä minuun jättänyt, mutta kyllä tämä kiistatta keskivertoa säväyttävämpi Hollywood-viihdyke on. (17.10. Kino Myyri)
+ vetävä tarina
+ intensiiviset näyttelijäsuoritukset
+ loistelias visuaalinen toteutus
– "se jokin" puuttuu
★★★★★
Muut alkusyksyn leffat
La Sapienza (2014)
La Sapienza, Ranska/Italia
Ohjaus Eugène Green
Espoo Ciné -festivaalille kerkesin tänä vuonna katsomaan yhden elokuvan. Yhdysvalloissa syntyneen mutta Ranskaan asettuneen Eugène Greenin viidettä pitkää leffaa La Sapienzaa voisi luonnehtia vaikkapa arkkitehtuurin maailmaan sijoittuvaksi tutkielmaksi hengen ja materian suhteesta. Toisaalta siinä on myös kysymys nuoruuden innon (lue: luovuuden) ja iän tuoman kokemuksen (lue: kaavoihin kangistumisen) välisestä vuoropuhelusta. Tarinan päähenkilö on menestynyt ja palkittu ranskalainen arkkitehti Alexandre (Fabrizio Rongione), joka matkustaa Italiaan kirjoittaakseen kirjan ihailemastaan barokkiajan ammattiveljestään Francesco Borrominista. Matkalle lähtee mukaan myös hänen psykologivaimonsa Aliénor (Christelle Prot) tarkoituksenaan puhaltaa uutta eloa pariskunnan hiipuneeseen suhteeseen. Maggiorejärven seutuvilla suunnitelmat muuttuvat, kun pariskunta tapaa nuoren Godfredon (Ludovico Succio) ja hänen mystisestä sairaudesta kärsivän sisarensa Lavinian (Arianna Nastro). Kun Aliénorille selviää, että myös Godfredon tähtäimessä on arkkitehdin ura, hän kehottaa miestään ottamaankin tämän matkakumppanikseen. Sillä välin hän itse huolehtisi siskosta. Pidin elokuvan mietiskelevästä sävystä ja omaperäisestä – sanoisinko barokkisesta – tyylistä, jonka tunnusmerkkejä ovat symmetriset kuvasommitelmat, suoraan kameraan katsovat henkilöt ja ilmeettömästi lausutut repliikit. Mukava oli myös nähdä minulle erityisesti Ranskalainen kylä -sarjasta tutuksi tullut Fabrizio Rongione tällaisen tyylipuhtaan taide-elokuvan pääosassa. Ei pätkä lopulta ihan niin suurta vaikutusta silti tehnyt kuin odotin. (30.8. Kino Tapiola)
★★★★★
Lakko (1925)
Stachka, Neuvostoliitto
Ohjaus Sergei Eisenstein
KAVI juhlisti uusimman elokuvansa Eisensteinista tehneen Peter Greenawayn Suomen-vierailua Greenaway & Eisenstein -teemapäivällä, jonka Eisenstein-elokuvana esitettiin brittiohjaajan itsensä valitsemana venäläisen montaašimestarin esikoispitkä Lakko. Ei elokuvasta hirveän paljon mieleeni jäänyt, mutta kyllähän tällaisen klassikon näkeminen aina tekee hyvää filmihullun itsekunnioitukselle. (Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnyt.) Elokuva kertoo väkivaltaiseen yhteenottoon johtavasta lakosta metallitehtaassa tsaarinaikaisella Venäjällä. Päähenkilöitä ei ole vaan sankareita ovat työläiset kollektiivisesti ja konnia johtoportaan edustajat. Silkkaa kommunistista propagandaa siis mutta myös erittäin innovatiivista elokuvakerrontaa. Erityisen kuuluisa on loppupuolelle sijoittuva jakso, jossa niskuroivien työläisten nujertaminen rinnastetaan eläinten teurastamiseen. (1.9. Orion)
★★★★★
Eisenstein in Guajanuato (2015)
Eisenstein in Guajanuato, Alankomaat/Meksiko/Suomi/Belgia/Ranska
Ohjaus Peter Greenaway
Heti Lakon perään näytettiin Greenawayn uutuus, jonka tapahtumat pyörivät Sergei Eisensteinin toteutumattoman elokuvahankkeen ympärillä Meksikossa vuonna 1931. Todellisuuspohjaa jutulla tosin ei ole kuin nimeksi. Päähuomion saa Eisensteinin rakastuminen oppaaseensa, naimisissaolevaan mieheen, joka leffan mukaan saa juhlitun ohjaajaneron vapautumaan seksuaalisesti viemällä hänen poikuutensa. Parasta pätkässä on suomalaisen Elmer Bäckin antaumuksellinen pääosasuoritus, joka pitää sisällään muun muassa harvinaisen ronskia sukukalleuksien esittelyä. Joitakin vallan mainioita visuaalisia ideoitakin elokuvassa ohjaajalle tyypillisesti on. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Eisenstein in Guajanuato on kokonaisuutena tavattoman teennäinen. Arvosana jää pyörimään jonnekin kahden ja kolmen tähden välille. (1.9. Orion)
★★★★★
Whiplash (2014)
Whiplash, USA
Ohjaus Damien Chazelle
Damien Chazellen musiikinopiskeludraama on viime vuonna valmistuneista amerikkalaiselokuvista kehutuimpia ja palkituimpia. Lienevätköhän omat odotukseni olleet liian korkealla vai mistäköhän johtunee, ettei se kuitenkaan tehnyt minuun kovin ihmeellistä vaikutusta. Onhan pätkä kieltämättä hyvin tehty, ja varsinkin J. K. Simmonsin Oscar-palkittu roolisuoritus oppilaistaan kaiken mehun puristavana jazzmaikkana on kaiken saamansa suitsutuksen väärti. (Leikkauksesta ja äänimiksauksesta myönnetyt Oscarit ymmärrän hyvin myös.) Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että olen nähnyt tämän saman stoorin jo ties kuinka monta kertaa aiemmin vähän eri tavalla paketoituna vain. Yksi yllättävä, melkein säpsähdyttäväkin käänne jutussa tosin on, mutta sekään ei lopulta vie tarinaa odottamattomaan suuntaan. Lisäksi vierastan elokuvan edustamaa ajattelumallia, jonka mukaan ihmisen arvo mitataan hänen saavutuksillaan ja sosiaalisella statuksellaan. Toki sen pointin sisäistän minäkin, että saavuttaakseen jotain suurta on oltava valmis tekemään uhrauksia ja haettava omia äärirajoja. Pääosassa kunnianhimoisena jazzrumpaliopiskelijana nähtävä Miles Teller ei ehkä niitä äärirajoja ole ihan tavoittanut, vaikka tekeekin ihan kelpo roolisuorituksen. Perushyvä leffa tämä siis on mutta odotin enemmän. Musaraita on luonnollisesti upea. (12.9. Kino Myyri)
★★★★★
The President (2014)
The President, Georgia/Ranska/Britannia/Saksa
Ohjaus Mohsen Makhmalbaf
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta ensimmäisenä silmieni eteen osui tämä pariisilaistuneen iranilaisohjaajan Georgiassa kuvaama yhteiskuntasatiiri. Idea on erinomainen: elokuva kertoo vallankumouksesta kuvitteellisessa diktatuurissa valtansa yhtäkkiä menettäneen ex-hallitsijan ja hänen kuusivuotiaan pojanpoikansa näkövinkkelistä. Parivaljakko joutuu pakenemaan henkensä edestä, kun kumoukselliset ottavat pääkaupungin haltuunsa vaatien entistä sortajaansa perheineen tilille. Poika tietenkään ei ymmärrä mistään mitään vaan kuvittelee koko homman olevan leikkiä. Katsoja puolestaan joutuu puntaroimaan suhtautumistaan mieheen, joka tämän hellyttävän lapsen silmissä on kaikkivoipa sankaripappa mutta jonka muut näkevät poliittisia vastustajiaan armotta teloituttaneena hirmuhallitsijana. Esiin nousee aina ajankohtainen kysymys siitä, onko väkivalta missään tilanteessa ratkaisu. Vaikuttavimmillaan elokuva on ihan lopussa, kun Dachi Orvelashvilin hienosti näyttelemälle pikkumiehelle alkaa valjeta, ettei kyse olekaan leikistä. Ja mikä vielä pahempaa: ettei isoisästä (Misha Gomiashvili) olekaan tämän ikävän "leikin" lopettajaksi. Pienet epäuskottavuudet aiemmassa juonenkulussa laimentavat kuitenkin kokonaisvaikutelmaa. (21.9. Kino Engel 1)
★★★★★
Jauja (2014)
Jauja, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Alankomaat
Ohjaus Lisandro Alonso
Nelikymppisen argentiinalaisohjaajan viides pitkä leffa kiinnosti nähdä muun muassa siksi, että sen on kuvannut Aki Kaurismäen uskollisena työparina parhaiten tunnettu Timo Salminen. Toinen vaikutin oli Sight & Sound -lehden taannoinen kriitikkoäänestys, jossa Jauja ylsi viime vuoden elokuvien kärkikymmenikköön. Niin hyväksi minä en tekelettä kokenut, mutta ainakin se on hyvin omalaatuinen ja tavattoman kauniisti kuvattu, kuin eloon herännyt kokoelma 1900-luvun vaihteen värivalokuvia. Kubrickia voisi tyylin perusteella veikata ainakin yhdeksi ohjaajan esikuvaksi, joskaan en hämmästyisi vaikka kuulisin että innoitusta on haettu myös joistakin John Fordin länkkäreistä (tämä on minun ensikohtaamiseni Alonson kanssa). Osatuottajanakin toiminut ja myös musiikin säveltämisestä vastannut Viggo Mortensen on pääosassa toissavuosisadan tanskalaisena upseerina, joka haahuilee pitkin poikin Patagoniaa etsimässä argentiinalaissotilaan kanssa karannutta ja sille tielle kadonnutta tytärtään. Toisessa pääosassa on jylhänkaunis Patagonian luonto, josta saa vaikutelman ettei ihmisen kannata ryhtyä sen kanssa kilpasille. Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä arvoituksellisemmiksi tapahtumat sitten käyvät. Loppu on yllättävä, joskin myös sellainen että se on lähellä vesittää kaiken. (22.9. Kinopalatsi 6)
★★★★★
Aferim! (2015)
Aferim!, Romania/Bulgaria/Tšekki/Ranska
Ohjaus Radu Jude
Kolmas tärppini tämän vuoden R&A:ssa oli romanialaisena "westerninä" markkinoitu eloisa seikkailu, joka käsittelee rasismia ja varsinkin romanien kurjaa asemaa 1830-luvun Valakiassa. Maa kuului tuohon aikaan vielä Ottomaanien valtakuntaan, jossa mustalaiset olivat pääsääntöisesti orjan asemassa. Tarinassa Teodor Corbanin näyttelemä lainvalvoja Costandin jäljittää poikansa (Mihai Comanoiu) avustamana rikkaalta pajarilta karannutta mustalaisorjaa. Tämä Carfin-niminen mies (Toma Cuzin) on ennen karkaamistaan maannut omistajansa vaimon kanssa, joten odotettavissa on ehkä tavallistakin julmempi rangaistus. Sitä asiaa liikaa miettimättä Costandin kokee, että hänen on joka tapauksessa täytettävä velvollisuutensa. Ei elokuva perinteistä westerniä kovin paljon muistuta, mutta suht kiinnostava historian elävöittäjä se on. Varsinkin ratkaisuhetkissä on mieltä liikuttavaa dramaattista ytyäkin. Marius Pandurun mustavalkofilmille kuvaama laajakangastuotanto tekee myös kauniisti kunniaa Valakian komeille maisemille. Radu Judelle pätkä toi parhaalle ohjaajalle myönnettävän Hopeisen Karhun Berliinin festivaaleilla viime helmikuussa. (24.9. Maxim 2)
★★★★★
La Sapienza, Ranska/Italia
Ohjaus Eugène Green
Espoo Ciné -festivaalille kerkesin tänä vuonna katsomaan yhden elokuvan. Yhdysvalloissa syntyneen mutta Ranskaan asettuneen Eugène Greenin viidettä pitkää leffaa La Sapienzaa voisi luonnehtia vaikkapa arkkitehtuurin maailmaan sijoittuvaksi tutkielmaksi hengen ja materian suhteesta. Toisaalta siinä on myös kysymys nuoruuden innon (lue: luovuuden) ja iän tuoman kokemuksen (lue: kaavoihin kangistumisen) välisestä vuoropuhelusta. Tarinan päähenkilö on menestynyt ja palkittu ranskalainen arkkitehti Alexandre (Fabrizio Rongione), joka matkustaa Italiaan kirjoittaakseen kirjan ihailemastaan barokkiajan ammattiveljestään Francesco Borrominista. Matkalle lähtee mukaan myös hänen psykologivaimonsa Aliénor (Christelle Prot) tarkoituksenaan puhaltaa uutta eloa pariskunnan hiipuneeseen suhteeseen. Maggiorejärven seutuvilla suunnitelmat muuttuvat, kun pariskunta tapaa nuoren Godfredon (Ludovico Succio) ja hänen mystisestä sairaudesta kärsivän sisarensa Lavinian (Arianna Nastro). Kun Aliénorille selviää, että myös Godfredon tähtäimessä on arkkitehdin ura, hän kehottaa miestään ottamaankin tämän matkakumppanikseen. Sillä välin hän itse huolehtisi siskosta. Pidin elokuvan mietiskelevästä sävystä ja omaperäisestä – sanoisinko barokkisesta – tyylistä, jonka tunnusmerkkejä ovat symmetriset kuvasommitelmat, suoraan kameraan katsovat henkilöt ja ilmeettömästi lausutut repliikit. Mukava oli myös nähdä minulle erityisesti Ranskalainen kylä -sarjasta tutuksi tullut Fabrizio Rongione tällaisen tyylipuhtaan taide-elokuvan pääosassa. Ei pätkä lopulta ihan niin suurta vaikutusta silti tehnyt kuin odotin. (30.8. Kino Tapiola)
★★★★★
Lakko (1925)
Stachka, Neuvostoliitto
Ohjaus Sergei Eisenstein
KAVI juhlisti uusimman elokuvansa Eisensteinista tehneen Peter Greenawayn Suomen-vierailua Greenaway & Eisenstein -teemapäivällä, jonka Eisenstein-elokuvana esitettiin brittiohjaajan itsensä valitsemana venäläisen montaašimestarin esikoispitkä Lakko. Ei elokuvasta hirveän paljon mieleeni jäänyt, mutta kyllähän tällaisen klassikon näkeminen aina tekee hyvää filmihullun itsekunnioitukselle. (Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnyt.) Elokuva kertoo väkivaltaiseen yhteenottoon johtavasta lakosta metallitehtaassa tsaarinaikaisella Venäjällä. Päähenkilöitä ei ole vaan sankareita ovat työläiset kollektiivisesti ja konnia johtoportaan edustajat. Silkkaa kommunistista propagandaa siis mutta myös erittäin innovatiivista elokuvakerrontaa. Erityisen kuuluisa on loppupuolelle sijoittuva jakso, jossa niskuroivien työläisten nujertaminen rinnastetaan eläinten teurastamiseen. (1.9. Orion)
★★★★★
Eisenstein in Guajanuato (2015)
Eisenstein in Guajanuato, Alankomaat/Meksiko/Suomi/Belgia/Ranska
Ohjaus Peter Greenaway
Heti Lakon perään näytettiin Greenawayn uutuus, jonka tapahtumat pyörivät Sergei Eisensteinin toteutumattoman elokuvahankkeen ympärillä Meksikossa vuonna 1931. Todellisuuspohjaa jutulla tosin ei ole kuin nimeksi. Päähuomion saa Eisensteinin rakastuminen oppaaseensa, naimisissaolevaan mieheen, joka leffan mukaan saa juhlitun ohjaajaneron vapautumaan seksuaalisesti viemällä hänen poikuutensa. Parasta pätkässä on suomalaisen Elmer Bäckin antaumuksellinen pääosasuoritus, joka pitää sisällään muun muassa harvinaisen ronskia sukukalleuksien esittelyä. Joitakin vallan mainioita visuaalisia ideoitakin elokuvassa ohjaajalle tyypillisesti on. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Eisenstein in Guajanuato on kokonaisuutena tavattoman teennäinen. Arvosana jää pyörimään jonnekin kahden ja kolmen tähden välille. (1.9. Orion)
★★★★★
Whiplash (2014)
Whiplash, USA
Ohjaus Damien Chazelle
Damien Chazellen musiikinopiskeludraama on viime vuonna valmistuneista amerikkalaiselokuvista kehutuimpia ja palkituimpia. Lienevätköhän omat odotukseni olleet liian korkealla vai mistäköhän johtunee, ettei se kuitenkaan tehnyt minuun kovin ihmeellistä vaikutusta. Onhan pätkä kieltämättä hyvin tehty, ja varsinkin J. K. Simmonsin Oscar-palkittu roolisuoritus oppilaistaan kaiken mehun puristavana jazzmaikkana on kaiken saamansa suitsutuksen väärti. (Leikkauksesta ja äänimiksauksesta myönnetyt Oscarit ymmärrän hyvin myös.) Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että olen nähnyt tämän saman stoorin jo ties kuinka monta kertaa aiemmin vähän eri tavalla paketoituna vain. Yksi yllättävä, melkein säpsähdyttäväkin käänne jutussa tosin on, mutta sekään ei lopulta vie tarinaa odottamattomaan suuntaan. Lisäksi vierastan elokuvan edustamaa ajattelumallia, jonka mukaan ihmisen arvo mitataan hänen saavutuksillaan ja sosiaalisella statuksellaan. Toki sen pointin sisäistän minäkin, että saavuttaakseen jotain suurta on oltava valmis tekemään uhrauksia ja haettava omia äärirajoja. Pääosassa kunnianhimoisena jazzrumpaliopiskelijana nähtävä Miles Teller ei ehkä niitä äärirajoja ole ihan tavoittanut, vaikka tekeekin ihan kelpo roolisuorituksen. Perushyvä leffa tämä siis on mutta odotin enemmän. Musaraita on luonnollisesti upea. (12.9. Kino Myyri)
★★★★★
The President (2014)
The President, Georgia/Ranska/Britannia/Saksa
Ohjaus Mohsen Makhmalbaf
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta ensimmäisenä silmieni eteen osui tämä pariisilaistuneen iranilaisohjaajan Georgiassa kuvaama yhteiskuntasatiiri. Idea on erinomainen: elokuva kertoo vallankumouksesta kuvitteellisessa diktatuurissa valtansa yhtäkkiä menettäneen ex-hallitsijan ja hänen kuusivuotiaan pojanpoikansa näkövinkkelistä. Parivaljakko joutuu pakenemaan henkensä edestä, kun kumoukselliset ottavat pääkaupungin haltuunsa vaatien entistä sortajaansa perheineen tilille. Poika tietenkään ei ymmärrä mistään mitään vaan kuvittelee koko homman olevan leikkiä. Katsoja puolestaan joutuu puntaroimaan suhtautumistaan mieheen, joka tämän hellyttävän lapsen silmissä on kaikkivoipa sankaripappa mutta jonka muut näkevät poliittisia vastustajiaan armotta teloituttaneena hirmuhallitsijana. Esiin nousee aina ajankohtainen kysymys siitä, onko väkivalta missään tilanteessa ratkaisu. Vaikuttavimmillaan elokuva on ihan lopussa, kun Dachi Orvelashvilin hienosti näyttelemälle pikkumiehelle alkaa valjeta, ettei kyse olekaan leikistä. Ja mikä vielä pahempaa: ettei isoisästä (Misha Gomiashvili) olekaan tämän ikävän "leikin" lopettajaksi. Pienet epäuskottavuudet aiemmassa juonenkulussa laimentavat kuitenkin kokonaisvaikutelmaa. (21.9. Kino Engel 1)
★★★★★
Jauja (2014)
Jauja, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Alankomaat
Ohjaus Lisandro Alonso
Nelikymppisen argentiinalaisohjaajan viides pitkä leffa kiinnosti nähdä muun muassa siksi, että sen on kuvannut Aki Kaurismäen uskollisena työparina parhaiten tunnettu Timo Salminen. Toinen vaikutin oli Sight & Sound -lehden taannoinen kriitikkoäänestys, jossa Jauja ylsi viime vuoden elokuvien kärkikymmenikköön. Niin hyväksi minä en tekelettä kokenut, mutta ainakin se on hyvin omalaatuinen ja tavattoman kauniisti kuvattu, kuin eloon herännyt kokoelma 1900-luvun vaihteen värivalokuvia. Kubrickia voisi tyylin perusteella veikata ainakin yhdeksi ohjaajan esikuvaksi, joskaan en hämmästyisi vaikka kuulisin että innoitusta on haettu myös joistakin John Fordin länkkäreistä (tämä on minun ensikohtaamiseni Alonson kanssa). Osatuottajanakin toiminut ja myös musiikin säveltämisestä vastannut Viggo Mortensen on pääosassa toissavuosisadan tanskalaisena upseerina, joka haahuilee pitkin poikin Patagoniaa etsimässä argentiinalaissotilaan kanssa karannutta ja sille tielle kadonnutta tytärtään. Toisessa pääosassa on jylhänkaunis Patagonian luonto, josta saa vaikutelman ettei ihmisen kannata ryhtyä sen kanssa kilpasille. Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä arvoituksellisemmiksi tapahtumat sitten käyvät. Loppu on yllättävä, joskin myös sellainen että se on lähellä vesittää kaiken. (22.9. Kinopalatsi 6)
★★★★★
Aferim! (2015)
Aferim!, Romania/Bulgaria/Tšekki/Ranska
Ohjaus Radu Jude
Kolmas tärppini tämän vuoden R&A:ssa oli romanialaisena "westerninä" markkinoitu eloisa seikkailu, joka käsittelee rasismia ja varsinkin romanien kurjaa asemaa 1830-luvun Valakiassa. Maa kuului tuohon aikaan vielä Ottomaanien valtakuntaan, jossa mustalaiset olivat pääsääntöisesti orjan asemassa. Tarinassa Teodor Corbanin näyttelemä lainvalvoja Costandin jäljittää poikansa (Mihai Comanoiu) avustamana rikkaalta pajarilta karannutta mustalaisorjaa. Tämä Carfin-niminen mies (Toma Cuzin) on ennen karkaamistaan maannut omistajansa vaimon kanssa, joten odotettavissa on ehkä tavallistakin julmempi rangaistus. Sitä asiaa liikaa miettimättä Costandin kokee, että hänen on joka tapauksessa täytettävä velvollisuutensa. Ei elokuva perinteistä westerniä kovin paljon muistuta, mutta suht kiinnostava historian elävöittäjä se on. Varsinkin ratkaisuhetkissä on mieltä liikuttavaa dramaattista ytyäkin. Marius Pandurun mustavalkofilmille kuvaama laajakangastuotanto tekee myös kauniisti kunniaa Valakian komeille maisemille. Radu Judelle pätkä toi parhaalle ohjaajalle myönnettävän Hopeisen Karhun Berliinin festivaaleilla viime helmikuussa. (24.9. Maxim 2)
★★★★★
torstai 29. lokakuuta 2015
2001: avaruusseikkailu (1968)
2001: A Space Odyssey, Britannia/USA
Ohjaus Stanley Kubrick
Jos minua pyydettäisiin nimeämään kymmenen kaikkien aikojen parasta elokuvaa, olisi Stanley Kubrickin tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kanssa ideoima 2001: avaruusseikkailu todennäköisesti yksi niistä. Kun tämä visuaalisesti häikäisevä älykkään scifin merkkipaalu esitettiin Helsingin Bio Rexissä 70-millisenä kopiona osana KAVI:n "70 mm avaruusmatka" -tapahtumaa, oli jokaisen saapuvilla olevan filmihullun velvollisuus olla paikalla. Aika moni sen velvollisuuden näytti täyttävänkin, sillä ensimmäinen näytös elokuvasta myytiin loppuun parissa päivässä useita viikkoja etukäteen ja suuren kysynnän vuoksi järjestetty toinen näytös peräti päivässä. Hienoa, että tämä Clarken sittemmin romaaniksi laajentuneeseen novelliin pohjaava tajunnanräjäyttäjä on yhä näin suosittu.
Itse olen nähnyt 2001:n jo sen verran monta kertaa, ettei elokuva pysty minua enää yllättämään eikä hätkähdyttämään. Mieltä kiihottavan arvoituksellisuutensa ja esteettisen palkitsevuutensa se on silti kyennyt säilyttämään. Ja vaikka avaruusmatkailu ei vielä tänä päivänä olekaan kehittynyt ihan 2001:n kuvaamalle tasolle, on elokuvaa silti hauska katsella myös monin tavoin enteellisenä tulevaisuudenkuvana. Esimerkiksi pohdiskeluna keinoälyn mahdollisuuksista ja uhista teos on nyt ajankohtaisempi kuin milloinkaan.
Mutta mistä 2001 pohjimmaltaan kertoo? Yleisimmän tulkinnan mukaan kyseessä on elokuvallinen esitys ihmisen koko kehityskaaresta. Siitä, mistä kaikki on saanut alkunsa, ja siitä, mitä kohti olemme ehkä menossa. Sekä myös siitä, että vaikka ihminen onkin jo onnistunut pääsemään avaruuteen saakka, on se silti koko universumin mittakaavassa pikkutekijä.
Ensin tapaamme joukon öriseviä alkuihmisiä. Mystisen mustan monoliitin ilmestyminen niiden elämänpiiriin näyttää johtavan ensimmäiseen suureen innovaatioon: siihen, että kuolleen eläimen luuta voi käyttää työkaluna. Ja mikä vielä olennaisempaa: aseena. Sitten, ilmaan heitetyn luun kautta siirrytään elokuvahistorian legendaarisimpiin kuuluvalla leikkauksella neljä miljoonaa vuotta eteenpäin suoraan avaruusaikaan. Johann Straussin Tonava kaunoinen -valssi siivittää meidät tohtori Heywood Floydin (William Sylvester) kanssa matkalle kohti Kuuta, josta paikannetun voimakkaan magneettisen säteilyn lähteeksi paljastuu samannäköinen musta monoliitti.
Kolmannessa, juonellisesti suoraviivaisimmassa episodissa matkataan Discovery One -avaruusaluksella astronauttien Dave Bowman (Keir Dullea) ja Frank Poole (Gary Lockwood) kanssa kohti Jupiteria. Retkikunnan muut kolme jäsentä on syväjäädytetty. Dramaattinen konflikti syntyy, kun astronautit alkavat – aiheellisesti – epäillä alusta kontrolloivan HAL 9000 -tietokoneen luotettavuutta ja päinvastoin. Tällä tavalla ihmisen ja koneen, luojan ja hänen luomuksensa välinen suhde kriisiytyy.
Kaikkein tulkinnanvaraisin on elokuvan päättävä neljäs episodi, englanninkieliseltä otsikoltaan "Jupiter and Beyond the Infinite". Siinä jäljelläoleva astronautti suorittaa loppuun saamansa tehtävän, saavuttaa määränpään. Mutta mitä siellä määränpäässä oikein on? Mitä elokuvan mystinen loppu merkitsee? Käsikirjoituksesta yhteistuumin vastanneet Kubrick ja Clarke ovat tarkoituksella jättäneet katsojille paljon spekuloimisen aihetta. (En ole lukenut Clarken samaan aikaan työstämää romaaniversiota, joka kuulemma on vähemmän kryptinen). Kubrick itse ei koskaan suostunut selittämään elokuvaansa. Sitä vastoin hänen kerrotaan letkauttaneen, että jos joku ymmärtää mistä elokuvassa on kysymys, he tekijöinä ovat epäonnistuneet. Erään kerran ohjaaja on kuitenkin haastattelussa tunnustanut, että osaltaan kysymys on pyrkimyksestä Jumala-käsitteen tieteelliseen määrittelyyn.
Kubrickin mukaan, ottaen huomioon universumin käsittämätön laajuus, on hyvin epätodennäköistä että olisimme täällä yksin. Ajatuksesta seuraa kutkuttava kysymys: kuinka pitkälle on saattanut kehittyä sellainen elämänmuoto, joka on evoluutiossaan miljoonia, jopa miljardeja vuosia meitä edellä? Voisiko olla niin, että me Maaksi kutsutun pahaisen planeetan asukkaat olisimme vain tällaisen meitä ylemmän olevaisuuden luomus?
Paitsi että elokuva tutkailee loputtoman kiehtovasti universumin ja elämän mysteerejä, on se puhtaasti audiovisuaalisena elämyksenäkin yhä huikaiseva. Se huono puoli 2001:ssä kuitenkin on, ettei sen kerran nähtyään pysty enää kuuntelemaan Richard Straussin Also Sprach Zarathustraa ilman mieleen hiipivää kuvaa tähtilapsesta. (6.9. Bio Rex Helsinki)
+ ainutlaatuinen elokuvahistorian merkkipaalu
+ älylliseen pohdiskeluun houkuttava viisas tieteistarina
+ visuaalisesti häikäisevä
+ musiikillisestikin nerokas
★★★★★
Ohjaus Stanley Kubrick
Jos minua pyydettäisiin nimeämään kymmenen kaikkien aikojen parasta elokuvaa, olisi Stanley Kubrickin tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kanssa ideoima 2001: avaruusseikkailu todennäköisesti yksi niistä. Kun tämä visuaalisesti häikäisevä älykkään scifin merkkipaalu esitettiin Helsingin Bio Rexissä 70-millisenä kopiona osana KAVI:n "70 mm avaruusmatka" -tapahtumaa, oli jokaisen saapuvilla olevan filmihullun velvollisuus olla paikalla. Aika moni sen velvollisuuden näytti täyttävänkin, sillä ensimmäinen näytös elokuvasta myytiin loppuun parissa päivässä useita viikkoja etukäteen ja suuren kysynnän vuoksi järjestetty toinen näytös peräti päivässä. Hienoa, että tämä Clarken sittemmin romaaniksi laajentuneeseen novelliin pohjaava tajunnanräjäyttäjä on yhä näin suosittu.
Itse olen nähnyt 2001:n jo sen verran monta kertaa, ettei elokuva pysty minua enää yllättämään eikä hätkähdyttämään. Mieltä kiihottavan arvoituksellisuutensa ja esteettisen palkitsevuutensa se on silti kyennyt säilyttämään. Ja vaikka avaruusmatkailu ei vielä tänä päivänä olekaan kehittynyt ihan 2001:n kuvaamalle tasolle, on elokuvaa silti hauska katsella myös monin tavoin enteellisenä tulevaisuudenkuvana. Esimerkiksi pohdiskeluna keinoälyn mahdollisuuksista ja uhista teos on nyt ajankohtaisempi kuin milloinkaan.
Mutta mistä 2001 pohjimmaltaan kertoo? Yleisimmän tulkinnan mukaan kyseessä on elokuvallinen esitys ihmisen koko kehityskaaresta. Siitä, mistä kaikki on saanut alkunsa, ja siitä, mitä kohti olemme ehkä menossa. Sekä myös siitä, että vaikka ihminen onkin jo onnistunut pääsemään avaruuteen saakka, on se silti koko universumin mittakaavassa pikkutekijä.
Ensin tapaamme joukon öriseviä alkuihmisiä. Mystisen mustan monoliitin ilmestyminen niiden elämänpiiriin näyttää johtavan ensimmäiseen suureen innovaatioon: siihen, että kuolleen eläimen luuta voi käyttää työkaluna. Ja mikä vielä olennaisempaa: aseena. Sitten, ilmaan heitetyn luun kautta siirrytään elokuvahistorian legendaarisimpiin kuuluvalla leikkauksella neljä miljoonaa vuotta eteenpäin suoraan avaruusaikaan. Johann Straussin Tonava kaunoinen -valssi siivittää meidät tohtori Heywood Floydin (William Sylvester) kanssa matkalle kohti Kuuta, josta paikannetun voimakkaan magneettisen säteilyn lähteeksi paljastuu samannäköinen musta monoliitti.
Kolmannessa, juonellisesti suoraviivaisimmassa episodissa matkataan Discovery One -avaruusaluksella astronauttien Dave Bowman (Keir Dullea) ja Frank Poole (Gary Lockwood) kanssa kohti Jupiteria. Retkikunnan muut kolme jäsentä on syväjäädytetty. Dramaattinen konflikti syntyy, kun astronautit alkavat – aiheellisesti – epäillä alusta kontrolloivan HAL 9000 -tietokoneen luotettavuutta ja päinvastoin. Tällä tavalla ihmisen ja koneen, luojan ja hänen luomuksensa välinen suhde kriisiytyy.
Kaikkein tulkinnanvaraisin on elokuvan päättävä neljäs episodi, englanninkieliseltä otsikoltaan "Jupiter and Beyond the Infinite". Siinä jäljelläoleva astronautti suorittaa loppuun saamansa tehtävän, saavuttaa määränpään. Mutta mitä siellä määränpäässä oikein on? Mitä elokuvan mystinen loppu merkitsee? Käsikirjoituksesta yhteistuumin vastanneet Kubrick ja Clarke ovat tarkoituksella jättäneet katsojille paljon spekuloimisen aihetta. (En ole lukenut Clarken samaan aikaan työstämää romaaniversiota, joka kuulemma on vähemmän kryptinen). Kubrick itse ei koskaan suostunut selittämään elokuvaansa. Sitä vastoin hänen kerrotaan letkauttaneen, että jos joku ymmärtää mistä elokuvassa on kysymys, he tekijöinä ovat epäonnistuneet. Erään kerran ohjaaja on kuitenkin haastattelussa tunnustanut, että osaltaan kysymys on pyrkimyksestä Jumala-käsitteen tieteelliseen määrittelyyn.
Kubrickin mukaan, ottaen huomioon universumin käsittämätön laajuus, on hyvin epätodennäköistä että olisimme täällä yksin. Ajatuksesta seuraa kutkuttava kysymys: kuinka pitkälle on saattanut kehittyä sellainen elämänmuoto, joka on evoluutiossaan miljoonia, jopa miljardeja vuosia meitä edellä? Voisiko olla niin, että me Maaksi kutsutun pahaisen planeetan asukkaat olisimme vain tällaisen meitä ylemmän olevaisuuden luomus?
Paitsi että elokuva tutkailee loputtoman kiehtovasti universumin ja elämän mysteerejä, on se puhtaasti audiovisuaalisena elämyksenäkin yhä huikaiseva. Se huono puoli 2001:ssä kuitenkin on, ettei sen kerran nähtyään pysty enää kuuntelemaan Richard Straussin Also Sprach Zarathustraa ilman mieleen hiipivää kuvaa tähtilapsesta. (6.9. Bio Rex Helsinki)
+ ainutlaatuinen elokuvahistorian merkkipaalu
+ älylliseen pohdiskeluun houkuttava viisas tieteistarina
+ visuaalisesti häikäisevä
+ musiikillisestikin nerokas
★★★★★
perjantai 23. lokakuuta 2015
Kesän tv-leffat
Luodaanpas taas katsaus kesän mittaan televisiosta töllötettyihin elokuviin. Lähinnä Yle Teeman tarjontaa on näemmä taaskin tullut kyttäiltyä ja sangen klassikkovoittoisesti:
Kreivi
(Suomi 1971)
Viime syksynä edesmenneen Peter von Baghin ainoa pitkä näytelmäelokuva saa tuntemaan tyytyväisyyttä siitä, että leffaguru keskittyi myöhemmällä urallaan ennemminkin kertomaan elokuvista kuin tekemään niitä. 76 naista kihlannut Pentti Ylermi Lindgren esittää itseään tässä hänen omaan elämäänsä perustuvassa kummajaisessa; Irma Matinkauppi, Titta Karakorpi, Elina Salo ja Kirsti Wallasvaara nähdään herran valloituksina. Katsomisen arvoinen tämä on vain kuriositeettimielessä. Sori Petteri. (11.6. Yle Teema)
★★★★★
Vain enkeleillä on siivet
(Only Angels Have Wings, USA 1939)
Howard Hawksin Andeille sijoittuva postilentäjädraama on klassista Hollywood-viihdettä parhaasta päästä. Toden makua tarinassa ei ole nimeksikään eivätkä juonenkäänteet pystyne yllättämään ketään, mutta napakka dialogi, mahtava roolimiehitys ja ohjauksen mieletön draivi tekevät elokuvasta vastustamattoman. Pääosissa säkenöivät Cary Grant, Jean Arthur, Rita Hayworth (ensimmäisessä merkittävässä roolissaan), Richard Barthelmess ja Thomas Mitchell. Luullakseni näin tämän nyt vasta toisen kerran ihan alusta asti. Blu-ray menee ostoslistalle. (13.6. Yle Teema)
★★★★★
Koyaanisqatsi
(Koyaanisqatsi: Life Out of Balance, USA 1982)
Väsymystä vastaan taistellen katsoin Godfrey Reggion sanattoman kulttileffan ihmisen suhteesta ympäristöönsä. Elokuvan nimi on hopi-intiaanien kieltä ja merkitsee tasapainotonta elämää. Musiikki on Philip Glassin käsialaa. Kankaalta tämä tietenkin pitäisi nähdä. (18.6. Yle Teema)
★★★★★
Breakfast Club
(USA 1986)
John Hughesin kasariteinisuosikissa viisi erilaista ja toisilleen vierasta lukiolaista joutuu kuluttamaan lauantaipäivää jälki-istunnossa. Emilio Estevez on "urheilija", Molly Ringwald "prinsessa", Anthony Michael Hall "nörtti", Judd Nelson "kovis" ja Ally Sheedy "oudokki". Minulta tämä on ilmeisesti mennyt kokonaan ohi silloin kun vielä kuuluin kohderyhmään, mutta ihan katsottavaksihan tämä osoittautui. (27.6. Yle Teema)
★★★★★
Myrskyluodon Maija
(Stormskärs Maja, Suomi 1976)
Åke Lindmanin ohjaama suomenruotsalaisen tv-draaman klassikkokin tuli suurimmaksi osaksi katseltua, kun se nyt jälleen kerran telkkarissa esitettiin. En ole varma olenko nähnyt teosta koskaan ihan kokonaan, nytkin jäi yksi jakso välistä. Anni Blomqvistin romaaneihin perustuvassa kuusiosaisessa minisarjassa seurataan kalastajaperheen elämää Ahvenanmaan ulkosaariston karuissa oloissa 1800-luvulla. Aika on kohdellut tekelettä melko hyvin; verkkainen rytmi ja amatöörinäyttelijöiden herttainen kömpelyys on tässä tapauksessa vain eduksi. Ja Lasse Mårtenssonin tunnusmelodiastahan on tullut klassikko omana itsenäänkin. Rose-Marie Rosenback ja Leif Sundberg pääosissa. (29.6.–4.7. Yle Teema)
★★★★★
Pirulliset
(Les Diaboliques, Ranska 1955)
Ranskalaistrillerien aateliin kuuluu tämä Henri-Georges Clouzot'n ohjaus, jossa vaimo (Vera Clouzot) ja rakastajatar (Simone Signoret) juonivat tyrannimaisesti käyttäytyvän poikakoulun rehtorin (Paul Meurisse) murhan. Jatko on mitä yllätyksellisin ja jännittävin. Ainakin kerran aiemmin olen tämänkin nähnyt. (11.7. Yle Teema)
★★★★★
Maigret ei anna armoa
(Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, Ranska 1959)
Jean Gabin on komisario Maigret Jean Delannoyn ohjaamassa Simenon-filminnöksessä, jossa mestarietsivä saapuu vanhan ystävänsä kutsumana entiselle kotiseudulleen joutuen pian tutkimaan hänen murhaansa. Jotenkin ponnettomalta tämä nyt tuntui aina luotettavasta Gabinista huolimatta. Pakollinen Gabinin raivostumiskohtauskin mukana sentään on. (25.7. Yle Teema)
★★★★★
Nasta laudassa
(Vanishing Point, USA 1971)
Richard C. Sarafianin kaahailuklassikossa Barry Newman yrittää ajaa auton Coloradosta Kaliforniaan viidessätoista tunnissa. En ehkä ihan ymmärrä jutun pointtia, mutta varsin viihdyttävä aikansa peilihän tämä on. Viimeksi olin nähnyt pätkän 80-luvulla. (30.7. Yle Teema)
★★★★★
Lihan värinä
(Carne trémula, Espanja 1997)
Pedro Almodóvarin muikeasta Ruth Rendell -sovituksesta ei yllättäviä käänteitä puutu. Victor (Liberto Rabal) rakastuu intohimoisesti huumekoukussa olevaan Elenaan (Francesca Neri) mutta joutuu vankilaan ammuttuaan vahingossa poliisia (Javier Bardem), jolla on suhde kollegansa (José Sancho) vaimon (Angela Molina) kanssa ja josta ampumavälikohtauksen aiheuttaman alaraajahalvaantumisen jälkeen tulee paitsi pyörätuolikorismaajoukkueen tähtipelaaja myös Elenan aviomies. Ja tämä on vasta tarinan alku! Penélope Cruz ihastuttaa aloituskohtauksessa päähenkilön bussissa synnyttävänä äitinä. (31.7. Yle Teema)
★★★★★
Kuuma aurinko
(Plein soleil, Ranska 1960)
Ranskalaisia rikosklassikoita esittelevässä herkkusarjassa oli vuorossa René Clémentin tyylikäs Patricia Highsmith -sovitus, jossa Alain Delon näyttelee murhalla ja identiteettivarkaudella sosiaalista nousua tavoittelevaa Tom Ripleytä. Sama tarina on filmattu Lahjakas herra Ripley -nimisenä Anthony Minghellan toimesta vuonna 1999. Jonkin aikaa on siitäkin kun tämän olin viimeksi nähnyt. (1.8. Yle Teema)
★★★★★
Kaikki äidistäni
(Todo sobre mi madre, Espanja 1999)
Pedro Almodóvarin suurimpia arvostelu- ja yleisömenestyksiä (ansaitusti) on tämä traaginen ja hauska tarina äitiydestä, isyydestä, elämästä, kuolemasta, Barcelonasta, naisten välisestä ystävyydestä ja seksuaalisuuden monenlaisista muodoista. Cecilia Roth, Marisa Paredes, Penélope Cruz, Candela Peña ja Antonia San Juan pistävät parastaan pääosien upeissa naisrooleissa. Missasin alun tällä kertaa. (7.8. Yle Teema)
★★★★★
Ilmiantaja
(Le doulos, Ranska 1962)
Pari vuosikymmentä ja rapiat on kai vierähtänyt siitäkin kun edellisen kerran näin tämän Jean-Pierre Melvillen timantinkovan rikosleffan. Serge Reggiani näyttelee vankilasta vapautuvaa murtovarasta, joka saman tien ajautuu entistä vakavampien ja vaarallisempien rikosten tielle. Jean-Paul Belmondo on hänen ystävänsä ja kumppaninsa, joka saattaa olla poliisin ilmiantaja tai sitten ei. Edellämainittujen lisäksi muistettava on Michel Piccoli pienessä yökerhonpitäjän roolissa. Lajinsa valioita. (8.8. Yle Teema)
★★★★★
Kreivi
(Suomi 1971)
Viime syksynä edesmenneen Peter von Baghin ainoa pitkä näytelmäelokuva saa tuntemaan tyytyväisyyttä siitä, että leffaguru keskittyi myöhemmällä urallaan ennemminkin kertomaan elokuvista kuin tekemään niitä. 76 naista kihlannut Pentti Ylermi Lindgren esittää itseään tässä hänen omaan elämäänsä perustuvassa kummajaisessa; Irma Matinkauppi, Titta Karakorpi, Elina Salo ja Kirsti Wallasvaara nähdään herran valloituksina. Katsomisen arvoinen tämä on vain kuriositeettimielessä. Sori Petteri. (11.6. Yle Teema)
★★★★★
Vain enkeleillä on siivet
(Only Angels Have Wings, USA 1939)
Howard Hawksin Andeille sijoittuva postilentäjädraama on klassista Hollywood-viihdettä parhaasta päästä. Toden makua tarinassa ei ole nimeksikään eivätkä juonenkäänteet pystyne yllättämään ketään, mutta napakka dialogi, mahtava roolimiehitys ja ohjauksen mieletön draivi tekevät elokuvasta vastustamattoman. Pääosissa säkenöivät Cary Grant, Jean Arthur, Rita Hayworth (ensimmäisessä merkittävässä roolissaan), Richard Barthelmess ja Thomas Mitchell. Luullakseni näin tämän nyt vasta toisen kerran ihan alusta asti. Blu-ray menee ostoslistalle. (13.6. Yle Teema)
★★★★★
Koyaanisqatsi
(Koyaanisqatsi: Life Out of Balance, USA 1982)
Väsymystä vastaan taistellen katsoin Godfrey Reggion sanattoman kulttileffan ihmisen suhteesta ympäristöönsä. Elokuvan nimi on hopi-intiaanien kieltä ja merkitsee tasapainotonta elämää. Musiikki on Philip Glassin käsialaa. Kankaalta tämä tietenkin pitäisi nähdä. (18.6. Yle Teema)
★★★★★
Breakfast Club
(USA 1986)
John Hughesin kasariteinisuosikissa viisi erilaista ja toisilleen vierasta lukiolaista joutuu kuluttamaan lauantaipäivää jälki-istunnossa. Emilio Estevez on "urheilija", Molly Ringwald "prinsessa", Anthony Michael Hall "nörtti", Judd Nelson "kovis" ja Ally Sheedy "oudokki". Minulta tämä on ilmeisesti mennyt kokonaan ohi silloin kun vielä kuuluin kohderyhmään, mutta ihan katsottavaksihan tämä osoittautui. (27.6. Yle Teema)
★★★★★
Myrskyluodon Maija
(Stormskärs Maja, Suomi 1976)
Åke Lindmanin ohjaama suomenruotsalaisen tv-draaman klassikkokin tuli suurimmaksi osaksi katseltua, kun se nyt jälleen kerran telkkarissa esitettiin. En ole varma olenko nähnyt teosta koskaan ihan kokonaan, nytkin jäi yksi jakso välistä. Anni Blomqvistin romaaneihin perustuvassa kuusiosaisessa minisarjassa seurataan kalastajaperheen elämää Ahvenanmaan ulkosaariston karuissa oloissa 1800-luvulla. Aika on kohdellut tekelettä melko hyvin; verkkainen rytmi ja amatöörinäyttelijöiden herttainen kömpelyys on tässä tapauksessa vain eduksi. Ja Lasse Mårtenssonin tunnusmelodiastahan on tullut klassikko omana itsenäänkin. Rose-Marie Rosenback ja Leif Sundberg pääosissa. (29.6.–4.7. Yle Teema)
★★★★★
Pirulliset
(Les Diaboliques, Ranska 1955)
Ranskalaistrillerien aateliin kuuluu tämä Henri-Georges Clouzot'n ohjaus, jossa vaimo (Vera Clouzot) ja rakastajatar (Simone Signoret) juonivat tyrannimaisesti käyttäytyvän poikakoulun rehtorin (Paul Meurisse) murhan. Jatko on mitä yllätyksellisin ja jännittävin. Ainakin kerran aiemmin olen tämänkin nähnyt. (11.7. Yle Teema)
★★★★★
Maigret ei anna armoa
(Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, Ranska 1959)
Jean Gabin on komisario Maigret Jean Delannoyn ohjaamassa Simenon-filminnöksessä, jossa mestarietsivä saapuu vanhan ystävänsä kutsumana entiselle kotiseudulleen joutuen pian tutkimaan hänen murhaansa. Jotenkin ponnettomalta tämä nyt tuntui aina luotettavasta Gabinista huolimatta. Pakollinen Gabinin raivostumiskohtauskin mukana sentään on. (25.7. Yle Teema)
★★★★★
Nasta laudassa
(Vanishing Point, USA 1971)
Richard C. Sarafianin kaahailuklassikossa Barry Newman yrittää ajaa auton Coloradosta Kaliforniaan viidessätoista tunnissa. En ehkä ihan ymmärrä jutun pointtia, mutta varsin viihdyttävä aikansa peilihän tämä on. Viimeksi olin nähnyt pätkän 80-luvulla. (30.7. Yle Teema)
★★★★★
Lihan värinä
(Carne trémula, Espanja 1997)
Pedro Almodóvarin muikeasta Ruth Rendell -sovituksesta ei yllättäviä käänteitä puutu. Victor (Liberto Rabal) rakastuu intohimoisesti huumekoukussa olevaan Elenaan (Francesca Neri) mutta joutuu vankilaan ammuttuaan vahingossa poliisia (Javier Bardem), jolla on suhde kollegansa (José Sancho) vaimon (Angela Molina) kanssa ja josta ampumavälikohtauksen aiheuttaman alaraajahalvaantumisen jälkeen tulee paitsi pyörätuolikorismaajoukkueen tähtipelaaja myös Elenan aviomies. Ja tämä on vasta tarinan alku! Penélope Cruz ihastuttaa aloituskohtauksessa päähenkilön bussissa synnyttävänä äitinä. (31.7. Yle Teema)
★★★★★
Kuuma aurinko
(Plein soleil, Ranska 1960)
Ranskalaisia rikosklassikoita esittelevässä herkkusarjassa oli vuorossa René Clémentin tyylikäs Patricia Highsmith -sovitus, jossa Alain Delon näyttelee murhalla ja identiteettivarkaudella sosiaalista nousua tavoittelevaa Tom Ripleytä. Sama tarina on filmattu Lahjakas herra Ripley -nimisenä Anthony Minghellan toimesta vuonna 1999. Jonkin aikaa on siitäkin kun tämän olin viimeksi nähnyt. (1.8. Yle Teema)
★★★★★
Kaikki äidistäni
(Todo sobre mi madre, Espanja 1999)
Pedro Almodóvarin suurimpia arvostelu- ja yleisömenestyksiä (ansaitusti) on tämä traaginen ja hauska tarina äitiydestä, isyydestä, elämästä, kuolemasta, Barcelonasta, naisten välisestä ystävyydestä ja seksuaalisuuden monenlaisista muodoista. Cecilia Roth, Marisa Paredes, Penélope Cruz, Candela Peña ja Antonia San Juan pistävät parastaan pääosien upeissa naisrooleissa. Missasin alun tällä kertaa. (7.8. Yle Teema)
★★★★★
Ilmiantaja
(Le doulos, Ranska 1962)
Pari vuosikymmentä ja rapiat on kai vierähtänyt siitäkin kun edellisen kerran näin tämän Jean-Pierre Melvillen timantinkovan rikosleffan. Serge Reggiani näyttelee vankilasta vapautuvaa murtovarasta, joka saman tien ajautuu entistä vakavampien ja vaarallisempien rikosten tielle. Jean-Paul Belmondo on hänen ystävänsä ja kumppaninsa, joka saattaa olla poliisin ilmiantaja tai sitten ei. Edellämainittujen lisäksi muistettava on Michel Piccoli pienessä yökerhonpitäjän roolissa. Lajinsa valioita. (8.8. Yle Teema)
★★★★★
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Jumalatar (1934)
Shen nu, Kiina
Ohjaus Yonggang Wu
Ruan Lingyuta (1910–1935) on tituleerattu kiinalaisen elokuvan "ensimmäisen kultakauden" suurimmaksi tähdeksi. KAVI:n ja Helsingin juhlaviikkojen yhteiseen ohjelmistoon kuuluneessa kinokonserttinäytöksessä esitettiin hänen tunnetuin elokuvansa Jumalatar. Tilaisuuden tullen päätin tsekata kiinalaiskaunottaren säteilyvoiman ja totesin sen kantavaksi. Perin ikävältä tuntuukin tieto siitä, että Ruanin elämä päättyi itsemurhaan melko pian Jumalattaren ensi-illan jälkeen, vähän ennen hänen 25-vuotissyntymäpäiväänsä.
Tarinan puolesta Jumalatar voisi sijoittua minne päin maailmaa tahansa. Ruan esittää yksinhuoltajaa, joka elättääkseen itsensä ja poikansa joutuu harjoittamaan maailman vanhinta ammattia. Taatakseen pojalleen paremmat eväät elämään hän järjestää tämän kouluun. Muut vanhemmat eivät kuitenkaan halua omien kullannuppujensa kaveeraavan huoranpenikan kanssa ja painostavat koulun johtoa erottamaan tämän. Onnettoman äidin tilannetta ei lainkaan helpota se, että hän on joutunut vaimoksi konnamaiselle pelurille, jonka mielestä naisen kovalla työllä hankkimat rahat kuuluvat hänelle.
Ruan on tosiaankin säteilyvoimainen ja lisäksi hän näyttelee erittäin hyvin. Mainioita ovat myös poikaa esittävä Li Keng ja mieshirviön roolin tulkitseva Zhang Zhizhi. Neljäs tärkeä henkilöhahmo on huono-osaisiakin ymmärtävä koulun rehtori, jota esittää Tian Jian. Ihan mukava pätkä. (23.8. Orion)
+ yhteiskunnallisesti kantaaottava tarina
+ upea Ruan Lingyu
+ muutkin näyttelijät hyviä
★★★★★
Ohjaus Yonggang Wu
Tarinan puolesta Jumalatar voisi sijoittua minne päin maailmaa tahansa. Ruan esittää yksinhuoltajaa, joka elättääkseen itsensä ja poikansa joutuu harjoittamaan maailman vanhinta ammattia. Taatakseen pojalleen paremmat eväät elämään hän järjestää tämän kouluun. Muut vanhemmat eivät kuitenkaan halua omien kullannuppujensa kaveeraavan huoranpenikan kanssa ja painostavat koulun johtoa erottamaan tämän. Onnettoman äidin tilannetta ei lainkaan helpota se, että hän on joutunut vaimoksi konnamaiselle pelurille, jonka mielestä naisen kovalla työllä hankkimat rahat kuuluvat hänelle.
Ruan on tosiaankin säteilyvoimainen ja lisäksi hän näyttelee erittäin hyvin. Mainioita ovat myös poikaa esittävä Li Keng ja mieshirviön roolin tulkitseva Zhang Zhizhi. Neljäs tärkeä henkilöhahmo on huono-osaisiakin ymmärtävä koulun rehtori, jota esittää Tian Jian. Ihan mukava pätkä. (23.8. Orion)
+ yhteiskunnallisesti kantaaottava tarina
+ upea Ruan Lingyu
+ muutkin näyttelijät hyviä
★★★★★
perjantai 16. lokakuuta 2015
Mouchette – raiskattu (1967)
Mouchette, Ranska
Ohjaus Robert Bresson
Orionin koko kesän jatkuneesta Robert Bresson -sarjasta kävin katsomassa Mouchetten, jonka – kuten Naisen kostonkin – olin jo pitkään halunnut nähdä. Tämä Georges Bernanos'n romaaniin pohjaava ankeilu kertoo neljätoistavuotiaasta maalaistytöstä, jolle elämällä ei näytä olevan muuta tarjottavaa kuin loputonta murhetta. Kavereita Mouchettella ei ole ja opettajallekin hän on vain tikku silmässä. Kotona aika täyttyy kuolemansairaan äidin sekä perheen vauvan hoivaamisesta. Isä ei kotitöihin osallistu eikä isoveli liioin. Tytön viikonloppuansioistakin valtaosa menee isän ryyppäämisen rahoittamiseen. Perheen asuntona on yksi huone vilkasliikenteisen tien varrella sijaitsevassa talorähjässä.
Mouchetten harvoja onnen hetkiä on se kun hän markkinoilla pääsee törmäilyauton rattiin. Silloin hän saa jopa kontaktin kiinnostavan tuntuiseen poikaan (kuinka paljon sisältöä saadaankaan ladattua yhteen hymyyn!), mutta senkin ilon isä riistää häneltä nopeasti ja kovakouraisesti. Toinen paikka, jossa arjen murheet unohtuvat, on koulumatkan varrella sijaitseva metsä. Siellä hiippailee myös epileptinen salametsästäjä Arsène, joka leikkii kissaa ja hiirtä paikallisen riistanvartijan kanssa. Kahden hyljeksityn välille syntyy side, kun Mouchette myrskyn yllättämänä hakee turvaa Arsènen luota. Mutta niin kuin arvata saattaa (mm. elokuvan suomenkielisen nimen perusteella), tämäkään kohtaaminen ei pääty tytön kannalta hyvin.
Bresson tunnetaan ankaran puritaanisesta tyylistään, jonka lähtökohtana on Dellucilta ja Epsteinilta periytyvä ajatus elokuvakamerasta todellisuuden paljastajana. Siis sen kyvystä näyttää sekin mikä ei näy. Bressonilla tuo puritaanisuus johti paitsi mahdollisimman pelkistettyyn ilmaisuun myös ei-näyttelijöiden käyttämiseen "malleina". Joistakin näistä malleista tuli sittemmin ammattinäyttelijöitä, mutta Mouchettea esittävä Nadine Nordier näyttäytyy valkokankaalla vain tämän yhden kerran. Ja miten suurenmoinen hän onkaan! Hän on sataprosenttisesti läsnä ja ihan eri tavalla kuin kukaan ammattinäyttelijä ikinä olisi. Hetkittäin tuntuu siltä että näemme suoraan hänen sieluunsa.
Kuvauksena kärsimyksestä, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema, Mouchette on hyvin lohduton – jopa bressonilaisella mittapuulla. Mutta tämä on sen kaltaista lohduttomuutta, jota tarvitsemme nähdäksemme maailman ympärillämme selvemmin. Suosittelen lämpimästi. (5.8. Orion)
+ järkähtämättömän oman tien kulkijan rikkeetön tyylinäyte
+ vahvasti läsnäoleva Nadine Nortier
+ antaa ajattelemisen aihetta
− ei "hyvän mielen" elokuva
★★★★★
Ohjaus Robert Bresson
 |
| Mouchette (Nadine Nortier) ja epileptinen salametsästäjä Arsène (Jean-Claude Gilbert). KAVI. |
Orionin koko kesän jatkuneesta Robert Bresson -sarjasta kävin katsomassa Mouchetten, jonka – kuten Naisen kostonkin – olin jo pitkään halunnut nähdä. Tämä Georges Bernanos'n romaaniin pohjaava ankeilu kertoo neljätoistavuotiaasta maalaistytöstä, jolle elämällä ei näytä olevan muuta tarjottavaa kuin loputonta murhetta. Kavereita Mouchettella ei ole ja opettajallekin hän on vain tikku silmässä. Kotona aika täyttyy kuolemansairaan äidin sekä perheen vauvan hoivaamisesta. Isä ei kotitöihin osallistu eikä isoveli liioin. Tytön viikonloppuansioistakin valtaosa menee isän ryyppäämisen rahoittamiseen. Perheen asuntona on yksi huone vilkasliikenteisen tien varrella sijaitsevassa talorähjässä.
Mouchetten harvoja onnen hetkiä on se kun hän markkinoilla pääsee törmäilyauton rattiin. Silloin hän saa jopa kontaktin kiinnostavan tuntuiseen poikaan (kuinka paljon sisältöä saadaankaan ladattua yhteen hymyyn!), mutta senkin ilon isä riistää häneltä nopeasti ja kovakouraisesti. Toinen paikka, jossa arjen murheet unohtuvat, on koulumatkan varrella sijaitseva metsä. Siellä hiippailee myös epileptinen salametsästäjä Arsène, joka leikkii kissaa ja hiirtä paikallisen riistanvartijan kanssa. Kahden hyljeksityn välille syntyy side, kun Mouchette myrskyn yllättämänä hakee turvaa Arsènen luota. Mutta niin kuin arvata saattaa (mm. elokuvan suomenkielisen nimen perusteella), tämäkään kohtaaminen ei pääty tytön kannalta hyvin.
Bresson tunnetaan ankaran puritaanisesta tyylistään, jonka lähtökohtana on Dellucilta ja Epsteinilta periytyvä ajatus elokuvakamerasta todellisuuden paljastajana. Siis sen kyvystä näyttää sekin mikä ei näy. Bressonilla tuo puritaanisuus johti paitsi mahdollisimman pelkistettyyn ilmaisuun myös ei-näyttelijöiden käyttämiseen "malleina". Joistakin näistä malleista tuli sittemmin ammattinäyttelijöitä, mutta Mouchettea esittävä Nadine Nordier näyttäytyy valkokankaalla vain tämän yhden kerran. Ja miten suurenmoinen hän onkaan! Hän on sataprosenttisesti läsnä ja ihan eri tavalla kuin kukaan ammattinäyttelijä ikinä olisi. Hetkittäin tuntuu siltä että näemme suoraan hänen sieluunsa.
Kuvauksena kärsimyksestä, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema, Mouchette on hyvin lohduton – jopa bressonilaisella mittapuulla. Mutta tämä on sen kaltaista lohduttomuutta, jota tarvitsemme nähdäksemme maailman ympärillämme selvemmin. Suosittelen lämpimästi. (5.8. Orion)
+ järkähtämättömän oman tien kulkijan rikkeetön tyylinäyte
+ vahvasti läsnäoleva Nadine Nortier
+ antaa ajattelemisen aihetta
− ei "hyvän mielen" elokuva
★★★★★
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)