12 Years a Slave (2013)

12 Years a Slave, USA/Britannia
Ohjaus Steve McQueen

Parhaan elokuvan Oscarista kilvoittelevista uutuusleffoista on käsittelyvuorossa 12 Years a Slave. John Ridleyn kirjoittama ja Steve McQueenin ohjaama tuima orjadraama perustuu vuonna 1853 julkaistuun Solomon Northupin muistelmakirjaan. Vapautetun orjan poikana syntynyt Northup eleli vapaana mustana miehenä New Yorkissa hankkien elantonsa mm. viulistina, kunnes hänet vuonna 1841 siepattiin ja myytiin tyydyttämään Louisianan puuvillaplantaaseiden alati kasvavaa orjatyövoiman tarvetta. Siitä alkoi ruoskaniskujen tahdittama helvetti, josta Northup vapautui vasta 12 vuotta myöhemmin, kun hän onnistui kertomaan tarinansa orjuutta vastustaneelle kanadalaiselle kirvesmiehelle Samuel Bassille, joka vei sanan hänen kohtalostaan perheelle ja ystäville New Yorkiin.

Northupin henkilökohtainen kärsimysnäytelmä avautuu McQueenin käsittelyssä puistattavaksi yleiskuvaksi orjuudesta ja mustana olemisesta 1800-luvun puolivälin Yhdysvalloissa. Päinvastoin kuin Quentin Tarantinon viimevuotinen Django Unchained, joka pui samaa tematiikkaa railakkaan camp-henkisen kostofantasian keinoin, 12 Years a Slave pyrkii päämääräänsä raa'alla, paikoin katsojan sietokykyä koettelevalla realismilla. Se tarkoittaa, että kun ruoska rävähtää, katsojaankin sattuu. Kaikkein piinallisinta katsottavaa minulle oli kohtaus, jossa Chiwetel Ejioforin esittämää päähenkilöä roikotetaan hirressä minuuttien ajan niin että varpaat juuri ja juuri ylettyvät maahan.

Lontoossa 1969 syntynyt amerikkalaisen näyttelijälegendan täyskaima McQueen on tätä ennen ohjannut nälkälakkoilevasta IRA-aktivistista kertovan Hungerin (2008) ja seksiaddiktista kertovan Shamen (2011). Jälkimmäisen olen nähnyt ja arvostellutkin, ja sen perusteella tiesin odottaa vaikuttavaa joskaan en kovin mukavaa katselukokemusta. Pettyä ei tarvinnut. McQueenista onkin kuin varkain tullut ohjaaja, jonka seuraavaa teosta jään odottamaan kieli pitkällä.

Näyttelijöiltään McQueen vaatii ja saa paljon. Oscar-ehdokkuudella on heistä huomioitu mainittu Ejiofor pääosasta sekä Michael Fassbender ja Lupita Nyong'o sivuosista. McQueenin kahdessa edellisessäkin elokuvassa loistanut Fassbender esittää tässä julmaa plantaasinomistaja Eppsiä. Nyong'o on orja Patsey, jota hän himoitsee seksuaalisesti. Hyviä sivurooleja tekevät myös Benedict Cumberbatch "hyvänä" plantaasinomistajana, jolla on niinkin vallankumouksellisia ajatuksia kuin että orjiakin pitäisi ehkä kohdella ihmisinä, Paul Dano tämän erittäin punaniskaisena työnjohtajana sekä aina mainio Paul Giamatti, joka tarvitsee vain pari minuuttia valkokangasaikaa luodakseen taatusti mieleenpainuvan orjakauppiasmuotokuvan. Tuottajana toiminut Brad Pitt on varannut itselleen pienen mutta merkityksellisen Samuel Bassin roolin. (5.2. Finnkino Flamingo)

+ sisältö ei jätä kylmäksi
+ hyvät näyttelijät
+ intensiivistä kerrontaa
+/− paikoin rankkaa katsottavaa

Gravity (2013)

Gravity, USA
Ohjaus Alfonso Cuarón

Alfonso Cuarónin avaruusjännäri Gravity on sijoittunut korkealle monella "vuoden 2013 parhaat elokuvat" -listalla. Se on myös yksi ennakkosuosikeista tulevissa Oscar-karkeloissa. Niinpä omatkin odotukseni leffan suhteen olivat varsin korkealla. Pääosin nuo odotukset täyttyivätkin, mutta heti tekeleen nähtyäni tunsin silti jääneeni kaipaamaan jotakin. Ehkä monet ylistävät arviot ja vertaukset 2001: Avaruusseikkailun kaltaisiin mestariteoksiin saivat minut odottamaan liikoja tarinalta, joka osoittautui varsin simppeliksi ja suoraviivaiseksi. Ehkä jäin kaipaamaan myös hieman hillitympää ääniraitaa, joka tukisi painokkaammin alun toteamusta: avaruudessa ei ole ääntä.

Puhtaasti visuaalisena elämyksenä Gravity on henkeäsalpaava. Alkutilanne ja henkilöt esitellään ällistyttävällä kaksitoistaminuuttisella sekvenssiotoksella, jossa 3D:tä hyödynnetään ehkä upeammin kuin missään koskaan. Olemme kuudensadan kilometrin korkeudessa Maan pinnan yläpuolella. Näköalat ovat sanalla sanoen mykistävät. Ensimmäisellä avaruuslennollaan oleva tohtori Ryan Stone (Sandra Bullock) ja hänen kokeneempi kollegansa Matt Kowalski (George Clooney) huoltavat avaruusteleskooppi Hubblea, kun yllättävä onnettomuus sysää heidät ajelehtimaan kiertoradalle oman onnensa nojaan. Happea riittää vain vähäksi aikaa, joten selviytyäkseen heidän täytyy päästä jollakin konstilla parin sadan kilometrin päässä häämöttävälle venäläiselle tutkimusasemalle.

Tämän kaiken kertomiseen Cuarón ja hänen luottokuvaajansa Emmanuel Lubezki siis tarvitsevat yhden ainoan otoksen! Ja millaisen otoksen! Se tempaa meidät mukaan toiminnantäyteiseen ja piinaavan jännittävään eloonjäämiskamppailuun, joka pitää otteessaan kuin koukku kalan. Muutenkin toteutus hivelee silmää. On perusteltua sanoa, että Gravity edustaa kehityksen huippua elokuvallisen ilmaisun ns. mélièsiläisellä linjalla.

Käsikirjoitus on isä (Alfonso) ja poika (Jonás) Cuarónin yhteinen luomus. Hienoa siinä on uskottavuus, se että kuvatut tapahtumat tuntuvat reaalisesti mahdollisilta. Hyvää on myös kompakti ja timmi rakenne – puolentoista tunnin mittaan ei mahdu mitään turhaa. Syystä tai toisesta elokuva ei kuitenkaan tehnyt minuun sellaista todella järisyttävää vaikutusta, jota huikea aloitus sai minut odottamaan.

Se lienee selvää sanomattakin, että tämä leffa jos mikä pitää nähdä valkokankaalta. Mitä isommalta, sen parempi. (27.1. Tennispalatsi)

+ huikea visuaalinen elämys
+ kompakti, timmi jännärijuoni
+ toiminta pysyy uskottavuuden rajoissa
− substanssi jää visuaalisen loistokkuuden jalkoihin

The Wolf of Wall Street (2013)

The Wolf of Wall Street, USA
Ohjaus Martin Scorsese

Martin Scorsesen uusin tuli käytyä tsekkaamassa heti tuoreeltaan. Maran leffat kiinnostavat aina, ja nyt lisäpontimena toimi se että tämä The Wolf of Wall Street on huomioitu muutamalla Oscar-ehdokkuudellakin. Tekele on muutenkin saanut enimmäkseen kiittäviä arvioita, jotkut puhuvat jopa mestariteoksesta. Ihan sellaista en minä menisi sanomaan, mutta kyllähän tämä kiistämättä on enemmän "Scorsese-elokuvan" oloinen ja näköinen kuin parin vuoden takainen koko perheen mysteeriseikkailu Hugo. Väkivallalla tässä ei mässäillä (mitä nyt yksissä bileissä vähän heitellään kääpiöitä maalitauluun), mutta huumesekoilua, seksi-irstailua ja muuta sikailua piisaa senkin edestä. Jonkun laskelman mukaan leffassa tehdään taas uusi ennätys f-sanojen määrässäkin.

Jordan Belfort -nimisen entisen pörssihuijarin ja nykyisen jarisarasvuon muistelmiin perustuva hulvaton henkilömuotokuva on vähän kuin Mafiaveljet Wall Streetillä. Belfortia näyttelee nyt jo viidettä kertaa Scorsesen ohjattavaksi asettunut Leonardo DiCaprio. Rooli tarjoaa paljon näyteltävää, sillä elokuva on lähes kolmituntinen ja Leo taitaa olla mukana joka kohtauksessa. Martyn nykyinen luottokärki saa myös tilaisuuden laajentaa näyttelijäkuvaansa fyysisen komiikan puolelle, mistä hän ottaakin kaiken ilon irti. Minusta Belfortin huumeisen toikkaroinnin seuraaminen ei tosin ole erityisen hauskaa, mutta se ei ole DiCaprion vika.

Muista näyttelijöistä Belfortin kakkosmiehenä nähtävä Jonah Hill tekee myös vallan mainion roolityön. Ja leffan alkupuolella Matthew McConaughey vetäisee hillittömän pikkuroolin pörssimeklarina, jolta antisankarimme omaksuu "kaikki muu paitsi rahan tekeminen on turhaa" -ideologiansa.

En ole ihan varma siitä mitä mieltä rainasta olisin. Päällimmäisiksi tunteiksi heti katselun jälkeen jäivät uupumus ja turtumus, vähän niin kuin olisin ollut liian pitkiksi venyneissä bileissä. Leffa on toki ansiokas terävänä satiirina mammonaa palvovasta bisnesmaailmasta, jossa moraali yhä useammin joutuu väistymään ahneuden tieltä. Enemmänhän on tunnetusti enemmän ja mikään ei riitä sille jolle riittävä on liian vähän. Tiettävästi vankilatuomion kärsinyt ja sittemmin uuden elämän aloittanut Belfort on hyväksynyt Scorsesen aika ilkeän näkemyksen hänestä. (24.1. Kinopalatsi Helsinki)

+ Leonardo DiCaprio huippuvedossa
+ terävää satiiria mammonanpalvonnansta
+ Scorsesen kädenjälki
− uuvuttava katselukokemus

★★★★★

Syksyn tv-leffoja

Tässä pikatuomiot syksyn aikana katsotuista tv-leffoista. Mukana jälleen myös Netflix-filkat.

Lahjakas herra Ripley
(The Talented Mr. Ripley, USA 1999)
Anthony Minghellan Patricia Highsmith -sovitus kiinnosti katsoa tällä kertaa Venetsia-näkökulmasta, kun siellä tuli äskettäin käytyä. Kaupunkiin kyllä päästään elokuvassa vasta viimeisen neljänneksen aikana eikä sitä silloinkaan kovin paljoa näy. Hauska sattuma on kuitenkin se, että Caffé Florianin terassi nähdään lopussa melkein samasta kulmasta kuin mistä itsekin olen kuvan ottanut. Myöskin toisessa tutussa paikassa eli Positanossa tätä on muuten kuvattu. Näin leffan nyt luullakseni kolmannen kerran, ja pysyn kannassani, että kyseessä on varsin onnistunut psykotrilleri. Matt Damon vakuuttaa Tom Ripleynä, josta tilaisuus tekee murhaajan ja identiteettivarkaan. Jude Law, Gwyneth Paltrow, Cate Blanchett ja Philip Seymour Hoffmann säestävät totutun laadukkaasti. (13.9. Netflix)
★★★★★

Eikä yksikään pelastunut
(And Then There Were None, Britannia/USA 1945)
Entinen avantgarde-mies René Clair kyhäsi Fox-yhtiön palkkalaisena Agatha Christien tarinan pohjalta tämän kevyesti rullaavan mysteerijännärin. Leffa toimii ennen kaikkea mahtavan roolimiehityksen ansiosta. Viihdyttävässä murhaleikissä ovat mukana mm. Barry Fitzgerald, Walter Huston, Louis Hayward, Roland Young, June Duprez, C. Aubrey Smith, Judith Anderson ja Mischa Auer. Jos oikein muistan niin tämänkin näin nyt kolmannen kerran. (22.9. Yle Teema)
★★★★★

Baskervillen koira
(The Hound of the Baskervilles, USA 1939)
Basil Rathbone on Sherlock Holmes ja Nigel Bruce tohtori Watson Sidney Lanfieldin ohjaamassa mysteerissä, joka lienee maineikkain tämän Arthur Conan Doylen tarinan monista filmatisoinneista. Tästä alkoi myös Rathbonen ja Brucen yhteisten Holmes-leffojen pitkä putki. Ehkä vähän vanhentunut mutta silti kelpo viihdyke. (23.9. Yle Teema)
★★★★★

Presidentin miehet
(All the President's Men, USA 1976)
Alan J. Pakulan Watergate-jännäri tuli taas kerran suurimmaksi osaksi katsottua. Dustin Hoffman ja Robert Redford näyttelevät Washington Postin reporttereita, jotka selvittämällä Watergate-murron taustat käynnistivät presidentti Nixonin eroon johtaneen tapahtumasarjan. Näyttelijämiehityksessä ovat mukana myös mm. Jack Warden, Martin Balsam ja Jason Robards. Klassikko lajissaan. (28.9. Yle Teema)
★★★★★

Biutiful
(Biutiful, Meksiko/Espanja 2010)
Alejandro González Iñarritun ankeassa Barcelona-draamassa Javier Bardem esittää syöpäsairasta yksinhuoltajaisää, joka yrittää viimeiseen asti huolehtia kahdesta lapsestaan ja hänestä riippuvaisista paperittomista siirtotyöläisistä. Raskasta katsottavaa siis, mutta rosoisen realisminsa ja rikkaan henkilö- ja miljöökuvauksen ansiosta myös puhuttelevaa. Bardem on jälleen kerran erinomainen. Hyviä ovat myös lapset Hanaa Bouchaib ja Guillermo Estrella sekä heidän epästabiilia äitiään näyttelevä Maricel Álvarez. (2.10. Yle Teema)
★★★★★

Erämaan armoille
(Into the Wild, USA 2007)
Sean Pennin ohjauksessa Emile Hirschin esittämä nuorukainen, joka on saanut tarpeekseen perheensä ja asuinympäristönsä materialistisesta elämäntyylistä, lähtee harjoittamaan kulkurin tointa tavoitteenaan täydellinen riippumattomuus ja sopusointu luonnon kanssa Alaskan jylhissä erämaissa. Tarinan karu opetus: onni on todellista vain jaettuna. Paljon muutakin ajateltavaa tämä loppua kohden varsin hyytäväksi äityvä tosipohjainen seikkailudraama herätti. Hirsch on pääosassa erinomainen. Erittäin suositeltava. (4.10. Netflix)
★★★★★

Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä
(Extremely Loud & Incredibly Close, USA 2011)
Stephen Daldryn mysteeridraamassa asperger-poika löytää 9/11-iskuissa kuolleen isänsä jäämistöstä avaimen, johon sopivan lukon hän päättää löytää. Arvoituksen ratkaisusta jäi minulle vähän valju maku, mutta kasvukuvauksena tämä toimii. Pojan roolissa debytoi hienosti Thomas Horn vanhempinaan Sandra Bullock ja Tom Hanks. Isoäidin salaperäistä vuokralaista näyttelevä Max von Sydow on kuitenkin paras syy katsoa tämä. Eric Rothin käsis perustuu Jonathan Safran Foerin romaaniin. (11.10. Netflix)
★★★★★

Merenneito
(Ondine, Irlanti/Britannia/USA 2009)
Ohjaajan (Neil Jordan) nimi herätti kiinnostuksen katsoa tämä irlantilaiseen merenrantakaupunkiin sijoittuva ihmissuhdedraama, jossa alkoholisoitunut mutta pari vuotta kuivilla ollut kalastaja löytää verkoistaan elävän naisen. Onkohan kyseessä skottilaisen mytologian mukainen selkie vai sittenkin ihminen? Ainakin kalastajan munuaissairaudesta kärsivä tytär uskoo ensimmäiseen vaihtoehtoon. Colin Farrell näyttelee pääosaa Alicja Bachledan, Alison Barryn ja Stephen Rean säestämänä. Ei todellakaan Jordanin parhaita leffoja mutta suht kiinnostava kuitenkin. Käsis on Jordanin oma. (18.10. Yle Teema)
★★★★★

Hän tuli yöllä
(The Talk of the Town, USA 1942)
Etsintäkuulutettu vankikarkuri Cary Grant ja arvostettu lakimies Ronald Colman majailevat kumpikin Jean Arthurin talossa George Stevensin ohjaamassa mehukkaassa komediassa, joka hupaisilla tilanteilla herkuttelun lisäksi tutkailee kriittisin silmin amerikkalaista oikeusjärjestelmää. Kaikki kolme tähteä pistävät parastaan, ja mikäs on pistäessä kun dialogikin (Irwin Shaw & Sidney Buchman) säkenöi. Kestävintä sota-ajan Hollywood-viihdettä ompi tämä. Missasin valitettavasti alun. (20.10. Yle Teema)
★★★★★

Rakasta minua hellästi
(Love Me Tender, USA 1956)
Elvis Presleyn elokuvaura alkoi tästä sisällissodan jälkimaininkeihin sijoittuvasta westernistä, jossa Elviksen ja Richard Eganin näyttelemät veljekset ajautuvat konfliktiin edellisen naitua jälkimmäisen mielitietyn (Debra Paget). Robert D. Webbin ohjaamassa Fox-tuotannossa Elvis tietysti myös laulaa mm. jättihitiksi jo ennen leffan ensi-iltaa muodostuneen nimikappaleen. Musiikkinumerot tuntuvat olevan vähän eri paria muun leffan kanssa, mutta parempi tämä silti on kuin luulisi. (26.10. Yle Teema)
★★★★★

Raakaa voimaa
(Brute Force, USA 1947)
Jules Dassinin vankiladraamaklassikossa Burt Lancaster nähdään yhdessä varhaisista päärooleistaan pakoa suunnittelevana linnakundina. Burt yksin tekee leffasta kuin leffasta katsomisen arvoisen, mutta on tässä paljon muutakin hyvää. Tosin tarina sympatiseeraa vankeja ehkä turhankin alleviivaavasti. Sivuosanäyttelijöistä nousevat vahvimpina esiin Hume Cronynin esittämä vallan sokaisema vartija ja Charles Bickfordin hahmottama ns. johtava vanki. Vankilaleffalle epätavallista silmänruokaa tarjoavat vankien vaimoina ja tyttöystävinä nähtävät Yvonne De Carlo, Ann Blyth ja Ella Raines. Kaiken kaikkiaan kiintoisa leffa, joka ansaitsisi ehkä tulla katsotuksi uudestaankin. Nyt lapsenhoitohommat vähän häiritsivät keskittymistä. (15.12. Yle Teema)
★★★★★

Kuninkaan puhe
(King's Speech, Britannia/Australia 2010)
Neljällä Oscarilla (leffa, ohjaus, käsis ja miespääosa) palkitussa tosipohjaisessa draamassa Colin Firth tekee elämänsä roolityön puheviasta kärsivänä prinssinä, josta isoveljensä luovuttua vallasta tulee Englannin kuningas Yrjö VI. Hyviä ovat myös Geoffrey Rush epäsovinnaisena puheterapeuttina ja Helena Bonham Carter vaimona. Nyt toisella katsomalla Tom Hooperin tyylikäs ohjaus tuntui ehkä jopa vähän paremmalta kuin ensimmäisellä. Pienempien roolien näyttelijöistä mainittakoon aina mainio Timothy Spall, joka tässä esittää Winston Churchilliä. (26.12. Yle TV1)
★★★★★

Laura
(Laura, USA 1944)
Olipa todella mukava nähdä pitkästä aikaa tämä Otto Premingerin film noir -klassikko, jossa tutkitaan seurapiirikaunottaren murhaa. Dana Andrews on yhdessä parhaista rooleistaan labyrinttipeliä pelaileva etsivä, ja Gene Tierney, joka siis on se Laura, hurmaisi pelkkänä maalauksenakin. Mieleenjäävimmän näyttelijäsuorituksen tekee silti Clifton Webb nimihenkilöön pakkomielteenomaisesti kiintyneenä toimittajana. Hyvässä vedossa ovat myös Vincent Price ja Judith Anderson muina pääepäiltyinä. Lajinsa valioihin kuuluva Fox-tuotanto palkittiin Oscarilla kuvauksesta (Joseph La Shelle), mikä on hyvin ymmärrettävää. David Raksinin teemasävelmästä on puolestaan tullut jazz-artistien suosima ikivihreä. (27.12. Yle Teema)
★★★★★

Rakkaus (2012)

Amour, Itävalta/Ranska
Ohjaus Michael Haneke

Vuoden paras ja tärkein elokuva saattaa olla tässä. Ainakin yksi parhaista. Michael Haneken uusin ei välttämättä ole kovin helppoa katsottavaa, mutta syvästi vaikuttava, ajatuksia herättävä ja omalla lohduttomalla tavallaan kauniskin se on. Aika ajoin on sitäpaitsi ihan terveellistä myös elokuvakatsojana ottaa askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Näin todella tapahtuu itävaltalaisohjaajan johdattaessa meidät tutkimaan kanssaan tilannetta, jossa tosi rakkaus asetetaan äärimmäiselle koetukselle.

Haneken mestariteoksen iso, meitä jokaista koskettava kysymys kuuluu: mitä tehdä silloin kun eniten rakastamamme ihminen sairastuu parantumattomasti ja kärsii?

Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat noin kahdeksankymppinen ranskalaispariskunta. Heidän elämänsä muuttuu peruuttamattomasti eräänä aamuna, kun Anne kesken aamiaiskeskustelun saa oudon kohtauksen. Hetkeen hän ei reagoi mihinkään eikä kohtauksen mentyä ohi muista tapahtuneesta mitään. Huolestunut Georges kehottaa häntä menemään tutkimuksiin.

Niissä selviää, että Annen kaulavaltimo on tukkeutunut, ja hänet päätetään leikata. Operaatio kuitenkin epäonnistuu, minkä seurauksena Anne osittain halvaantuu. Pariskunnan kumpikin osapuoli tiedostaa tilanteen: tästä eteenpäin kaikki on pelkkää alamäkeä. Anne painostaa miehensä lupaamaan, ettei tämä veisi häntä enää sairaalaan.

Näin Georgesista tulee vaimonsa omaishoitaja. Hänen kärsivällistä sopeutumistaan tilanteeseen on kerrassaan riipaisevaa seurata, samoin kuin Annen asteittaista riutumistakin. Asiaa auttaa Trintignantin, 82, ja Rivan, 85, uskomattoman hienot näyttelijäsuoritukset. Tuntuu suorastaan siltä, että tässä ylitetään jonkinlainen raja, mennään näyttelemisen tuolle puolelle. Tarkoitan, että eletty elämä (ja tietoisuus siitä ettei sitä enää kovin paljon ole jäljellä) näkyy. Nuoremmat, kahdeksankymppisiksi maskeeratut näyttelijät tuskin kykenisivät yhtä sisäistyneisiin tulkintoihin näissä rooleissa, olisivatpa he kuinka taitavia tahansa.

Minulle Anne ja Georges ovat todellisia ihmisiä, joihin olen ilokseni saanut tutustua. Se, että olen saanut jakaa heidän kanssaan hetkiä, joita he eivät haluaisi jakaa kenenkään kanssa, herättää tietysti ristiriitaisiakin fiiliksiä.

Tämä elokuva, joka tapahtuu yhtä kohtausta lukuunottamatta kokonaan Annen ja Georgesin asunnossa, on myös kuvakerronnallisesti harvinaisen täyteläinen. Jokainen detalji – Georgesin sisäkenkinään käyttämiä kuluneita lenkkareita myöten – tuntuu merkitykselliseltä. Tilankäyttö on sillä tavalla mestarillista, että osaisin vielä tätä kirjoittaessanikin piirtää asunnon pohjapiirroksen ja sijoittaa tärkeimmät huonekalut paikoilleen. Harva elokuva yltää näin käsinkosketeltavaan todentuntuun ollen samalla näin rikas sisällöltään ja näin rikkeetön muodoltaan.

Yksi hieno piirre Rakkaudessa on vielä se, että vaikka tiedämmekin miten tarinassa tulee käymään – Haneke varmistaa asian näyttämällä sen heti ensimmäiseksi – onnistuu se silti myös yllättämään. Jopa hätkähdyttämään. (5.10. Kino Myyri)

+ tarina
+ tunnelma
+ näyttelijät
+ visuaalinen ilmaisu

★★★★★

Blancanieves (2012)

Blancanieves, Espanja
Ohjaus Pablo Berger

Pari vuotta sitten maailmaa valloitti The Artist (arvostelu) ja nyt tulee Blancanieves. Elokuvia yhdistää se, että ne ovat mykkiä (ainakin lähes), mustavalkoisia ja perinteisessä 1:1.33-kuvasuhteessa kuvattuja. Samaa kuvakerronnallista henkeä on myös viime vuonna R&A:ssa näkemässäni Tabussa (arvostelu), vaikka se ei olekaan niin sanotusti "mykkä". Voidaanko puhua jonkinlaisesta trendistä? Mykkäelokuvan renessanssista? Tuskinpa sentään. Mutta minua ainakin ilahduttaa suuresti se, että mykkäleffojakin on taas alettu tosissaan tehdä. Viihdyttäviä ja inspiroivia sellaisia.

Voisi luulla, että The Artistin menestys on innoittanut Pablo Bergeriäkin tähän tyylikokeiluun, mutta niin asia ei ole. Espanjalaisella kävi itse asiassa vähän huono tuuri, sillä The Artist aloitti voittokulkunsa juuri sillä hetkellä, kun hän oli suurten vaikeuksien jälkeen saanut rahoituksen kuntoon pitkään valmistelemaansa Blancanievesiä varten. Suurin yllätysmomentti oli näin menetetty. Onneksi Bergerin leffa ei kuitenkaan juuri kalpene The Artistin rinnalla.

1910–1920-luvun Andalusiaan sijoittuva Blancanieves on vapaa mukaelma Grimmin veljesten Lumikki-sadusta. Mikään koko perheen satuleffa se ei kuitenkaan ole vaan puhtaasti aikuisyleisölle suunnattu viihdyke, jossa satumaisia aineksia höystetään väkivallalla ja jopa ripauksella sadomasokistista seksiä. Andalusiassa kun ollaan niin myös härkätaistelut ja flamenco kuuluvat tietysti olennaisella tavalla asiaan.

Elokuvan Lumikki on Carmen (Sofía Oria/Macarena García), maineikkaan toreron Antonio Villaltan (Daniel Giménez Cacho) tytär. Kun tytön äiti kuolee synnytyksessä ja isä halvaantuu härkätaisteluareenalla, ottaa isoäiti (Ángela Molina) vastuun nuoren neidon kasvatuksesta. Isä puolestaan ottaa uudeksi vaimokseen hoitsu Encarnan (Maribel Verdú), jota naimakauppa selvästikin kiinnostaa, no, lähinnä juuri hyvänä kauppana.

Isoäidin kuoltua Carmen-parka sitten joutuu äitipuolensa hirmuvallan alle. Tämä kohtelee häntä kuin kotiorjaa eikä anna tytön edes tavata rullatuoliin sidottua isäänsä. Encarnan päivittäisten seksileikkien aikana Carmenille tarjoutuu kuitenkin tilaisuus salatapaamisiin isukkinsa kanssa.

Kun isäkin aikanaan kuolee, määrää paha äitipuoli jo aikuiseksi varttuneen Carmenin (Macarena García) tapettavaksi. Kaunokainen kuitenkin pelastuu täpärästi ja löytää pian itsensä kuuden maata kiertävän kääpiöhärkätaistelijan vankkureista muistinsa menettäneenä. Isältä oppimiaan taitoja Carmen sitä vastoin ei ole unohtanut, ja niinpä aikaa myöten hänestäkin tulee maineikas matador. Mutta kateellinen Encarna on päättänyt tuhota hänet.

Sille, miksi Encarna vihaa Carmenia niin paljon, elokuva ei anna kunnon selitystä. Muitakin pieniä puutteita tarinasta voi osoittaa, mutta ne peittyvät sen positiivisen energian, aidon innon ja rikkeettömän tyylitajun alle, joka elokuvan jokaisesta kohtauksesta välittyy. Kuvakerronta on sanalla sanoen ilmeikästä kattaen kutakuinkin kaikki ajateltavissa olevat kuvakoot, -kulmat ja otospituudet. Jos vertailu The Artistiin sallitaan, niin siinä missä sen esikuvia olivat 1920-luvun hollywoodilaiset viihdeleffat, Blancanieves on paremminkin ranskalaisen avantgarden perinteen jatkaja. Omanlaisensa aistinautinto on myös Alfonso de Vilallongan paljon flamencovaikutteita sisältävä musiikkiraita.

Elokuvan loppu on vähän hämmentävä yhdistelmä surumieltä ja toiveikkuutta. Varsinkin vihoviimeinen otos on suurta runoutta. Se saattaisi tehdä Bergerin yhdeksi esikuvakseen mainitseman Carl Theodor Dreyerinkin kateelliseksi. (27.9. Bio Rex Helsinki, R&A -ohjelmistoa)

+ originelli klassikkotarinan uudelleentulkinta
+ kauniisti kuvattu
+ terävästi leikattu
+ tunteikkaasti sävelletty

★★★★★

Wadjda (2012)

Wadjda, Saudi-Arabia/Saksa
Ohjaus Haifaa Al-Mansour

Saudiarabialaisia elokuvia harvemmin näkee. Varsinkin naisen ohjaamia. Itse asiassa tämä Haifaa Al-Mansourin esikoisohjaus on ensimmäinen lajiaan. Se on paitsi ensimmäinen saudiarabialaisen naisen ohjaama pitkä elokuva myös ylipäätään ensimmäinen Saudi-Arabiassa kokonaan kuvattu feature. Mistähän tämä kertonee? Ehkä siitä, että muutoksen tuulet ovat hiljalleen alkaneet puhaltaa tuohonkin hiekkaiseen maailmankolkkaan.

Saudi-Arabiahan on miesten hallitsema äärivanhoillinen muslimimaa, jossa naisilla ei juuri ole oikeuksia. Vaikka joitakin myönnytyksiä on viime vuosina tehty, esimerkiksi auton rattiin kauniimmalla sukupuolella ei vieläkään ole asiaa. Polkupyöräilykin on ollut hyväksyttävää vasta vähän aikaa, ja edelleenkin se on hyväksyttävää vain yksityisesti ja miespuolisen perheenjäsenen valvonnassa.

Tuohon suljettuun maailmaan, saudiarabialaisen naisen arkeen, Wadjda antaa meidän kurkistaa. Sen se tekee perin konventionaalisin keinoin mutta sympaattisesti.

Wadjda (Waad Mohammed) on 11-vuotias tyttönen, jonka elämänasenne kuvastuu hänen käyttämissään jalkineissa. Hameenhelman alta pilkistelevät koristossut kertovat pienestä kapinahengestä ja pyrkimyksestä yksilöllisyyteen. Uskonto ei selvästikään ole Wadjdan juttu, Koraanin säkeiden pänttääminen koulussa ei hänen lempipuuhaansa. Naapurustossa asuvan Abdullah-pojan (Abdullrahman Al Gohani) kanssa kisaileminen on paljon antoisampaa ja hauskempaa. Mutta pojalla on jotakin, mikä Wadjdalta puuttuu, nimittäin polkupyörä. Siispä Wadjdakin päättää hankkia sellaisen. Se ei ole helppoa kulttuurissa, jossa "tytöt eivät pyöräile". Mutta Wadjdapa keksii keinon: jos hän onnistuisi voittamaan koulussa järjestettävän Koraani-kilpailun, hän voisi ostaa pyörän itse palkintorahoillaan.

Juonen tasolla Wadjda ei suuria yllätyksiä tarjoa. Oikeastaan se on jopa turhauttavan yllätyksetön juonenkulultaan. Mutta varovaisen optimistisena kuvauksena siitä, millainen naisen asema Saudi-Arabiassa on ja mihin suuntaan se saattaa olla muuttumassa – Wadjdan tapaisten asioita kyseenalaistavien tyttösten ansiosta –, elokuva puolustaa paikkaansa hyvin. Oletettavasti siitä johtuen leffa on myös saanut palkinnon toisensa perään maailman festivaaleja kiertäessään. Plus että Waad Mohammed on pääosassa juuri niin söpö ja valloittava kuin hänen pitääkin olla.

Ehkä kiinnostavimmillaan Wadjda on kuvatessaan päähenkilön kotioloja. Ne eivät paljoakaan eroa tyypillisen länsimaisen esiteinin vastaavista. Kaikki olennaiset asiat kuten poppivehkeet, jättitelevisiot ja peliohjaimet löytyvät. Harvoin kotona oleva isäkin (Sultan Al Assaf) vaikuttaa oikein mukavalta mieheltä. Wadjda ihailee häntä, ja isäkin näyttää rakastavan sekä Wadjdaa että vaimoaan (Reem Abdullah). Mutta. Wadjda on tyttö. Eikä hänellä ole veljeä. Se tarkoittaa, että Wadjdan isän täytynee ottaa itselleen toinen vaimo. Näin homma Saudeissa toimii. Ainakin vielä tänään. (24.9. Bio Rex Helsinki, R&A -ohjelmistoa)

+ kiintoisa kurkistusikkuna saudikulttuuriin
+ käsittelee yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta
+ valloittava pääosanesittäjä
− konventionaalinen ja yllätyksetön juoni

★★★★★