Alfred Hitchcock Masterpiece Collection (blu-ray), osa 1

Kerran viime vuonna menin ostamaan kenkiä. Pinttyneen tavan mukaisesti kaarsin silloin vielä voimissaan olleen Anttilan leffaosaston kautta, jos sieltä vaikka jotakin sattuisi löytymään. Ja kas, sieltä yhdeltä alahyllyltä minuun katsoi vetoavasti alennustilaan joutunut Alfred Hitchcock Masterpiece Collection. Joskus aikaisemmin olin tuota 14 levyn blu-ray-kokoelmaa katsellut haikaillen, mutta en ollut raaskinut sitä ostaa. Nyt, kun hinta oli tippunut alle viidenkympin, tuntui melkein velvollisuudelta tarjota komeudelle koti jossa sitä osattaisiin arvostaa. (Kengät jäivät sillä kertaa ostamatta.)

Entuudestaan tuttujahan nämä elokuvat suurimmaksi osaksi ovat. Mutta Hitchcockin leffat, ainakaan parhaat niistä, eivät juuri katselusta kulu. Ja onhan paketissa sentään pari minulle ihan uuttakin tuttavuutta. Lisäksi kyytipoikana on peräti viisitoista tuntia bonusmateriaaleja sekä höysteenä vielä läjä leffajulistepostikortteja, kuvasuunnitelmia, kirjekopioita sun muuta sinänsä tarpeetonta keräilykrääsää. Kyseessä on Universalin julkaisu, ja kokoelmaan valittuja elokuvia yhdistääkin se että ne ovat joko Universalin aikanaan tuottamia tai myöhemmin sen omistukseen päätyneitä. Julkaisun ärsyttävin ominaisuus onkin jokaisen katselusession käynnistävä 100 Years of Universal -mainosvideo. Sen pystyy kyllä parilla näppäinkomennolla nopeasti ohittamaan mutta silti se ärsyttää.

Käsittelen laatikon sisällön elokuva ja levy kerrallaan kahdessa osassa. Tässä ensimmäinen kattaus.

Viidennen kolonnan mies
(Saboteur, USA 1942)

Viidennen kolonnan mies kuuluu Hitchcockin tuotannossa samaan vauhtijännärien ketjuun kuin esimerkiksi 39 askelta (1935) ja Vaarallinen romanssi (1959). Niiden kummankaan veroinen se ei ole, mutta muutamia veikeitä oivalluksia tähänkin sisältyy. Etenkin Vapaudenpatsaalla tapahtuva loppuhuipennus on muistettava, ja New Yorkin Radio City Music Halliin sijoittuva elokuvateatterikohtaus on sekin mainio. Robert Cummings on pääosassa lentokonetehtaan duunarina, joka joutuu tyypilliseen Hitchcock-tilanteeseen. Poliisit jahtaavat häntä sabotööriksi epäiltynä samaan aikaan kun hän itse yrittää päästä oikean sabotöörin jäljille. Sodanajan tuntoja ja fasismin uhkaa henkivä juoni etenee vauhdikkaasti Kaliforniasta Hooverin padon kautta New Yorkiin ilman että turhan logiikan annetaan häiritä sen kulkua. Eli sankarin joutuessa satimeen hänet heitetään tarvittaessa uuteen tilanteeseen niin ettei katsojalle jää aikaa miettiä miten pelastautuminen on ollut mahdollista.

Tiettävästi Hitch olisi alunperin halunnut sankariksi Gary Cooperin ja sankarittareksi Barbara Stanwyckin, mutta joutui tyytymään Cummingsiin ja Priscilla Laneen. Vaikka ihan vastaavanlaista vetovoimaa heissä ei tietenkään ole niin ihan kunnialla he hommasta suoriutuvat. Samoin Otto Kruger on ihan pätevä antagonisti, vaikka Hitchin oma valinta rooliin olisikin ollut epätyypillisempi roisto Harry Carey. Parhaiten roolivalinta on ehkä osunut kohdalleen varsinaista sabotööriä esittävän Norman Lloydin tapauksessa. Hänestä Hitch saikin pitkäaikaisen ystävän ja työtoverin.

Kiva tämä oli taas katsoa vuosien jälkeen, varsinkin kun blu-ray on teknisesti ensiluokkainen. Kuva on tarkka ja sävyrikas ja dialogistakin saa selvän. Lisämateriaaleista mielenkiintoisin on vuonna 2000 tehty videodokumentti Saboteur: A Closer Look, jossa Norman Lloyd, apulaislavastajana toiminut Robert F. Boyle sekä ohjaajan tytär Patricia Hitchcock O'Connell muistelevat elokuvan tuotantovaiheita. Tarjolla on myös otteita storyboardista, Hitchcockin omia kuvaluonnoksia, tuotantostillejä sekä elokuvan traileri. Kaikki ekstrat ovat valitettavasti SD-laatuisia, ja suomenkielinen tekstitys on saatavilla ainoastaan pääelokuvaan (kuten muissakin tämän kokoelman levyissä).

Elokuva: ★★★★★

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Epäilyksen varjo
(Shadow of a Doubt, USA 1943)

Epäilyksen varjon tiedetään olleen Hitchin omia lemmikkejä elokuviensa joukossa. Itse pidän joistakin ohjaajan myöhemmistä tuotoksista vielä enemmän, mutta parhaita 40-luvun trillereitä tämä ilman muuta on. Toisin kuin yllä mainitussa edeltäjässään, jossa seikkaillaan ympäri Yhdysvaltoja, tässä tapahtumat sijoittuvat melkein kokonaan pohjoiskalifornialaiseen Santa Rosan pikkukaupunkiin, jossa elokuvan lokaatiokuvaukset on myös tehty. Elokuva onkin atmosfääriltään yksi Hitchcockin täyteläisimmistä. Tarinan kantavia teemoja on Viidennessä kolonnassakin sivuttu tavallisuus. Päähenkilöä, Teresa Wrightin esittämää Charlieta, harmittaa se ettei hänen elämässään koskaan tapahdu mitään jännittävää. Kuinka ollakaan juuri tähän tilanteeseen saapuu idästä yllätysvieras, tytön jumaloima eno, joka niin ikään kantaa etunimeä Charlie (Joseph Cotten uransa ainoassa pahisroolissa). Samanlaiset nimet korostavat enon ja siskontytön välistä kiinteää yhteyttä. Vähitellen maailma tytön ympärillä alkaa kuitenkin murentua, kun hänelle valkenee, että unelmaeno taitaakin olla poliisin etsimä rikkaiden leskien sarjamurhaaja (kohtaus, jossa asia varmistuu, on elokuvan voimakkaimpia.) Keskivertoperheen elämässä ja sen yllätyksettömyydessä on ehkä sittenkin puolensa.

Elokuva on verrattomasti roolitettu aina lukutoukkapikkusiskoa näyttelevää Edna May Wonacottia – löytö Santa Rosan asukkaiden joukosta – myöten. Päähenkilön sympaattisina vanhempina nähdään Henry Travers ja Patricia Collinge. MacDonald Carey ja Wallace Ford ovat luonteikkaita etsiviä. Humoristista lisäväriä stooriin tuo ensimmäisessä filmiroolissaan Hume Cronyn, jonka esittämä Herbie huvittelee perheen pankkivirkailija-isän kanssa keksimällä erilaisia tapoja murhata toinen toisensa. Elokuvaa on nautinto katsoa myös siitä syystä, että Joseph A. Valentine on kuvannut sen jopa Hitchcock-mittapuulla erinomaisen tyylikkäästi. Dmitri Tiomkinin säveltämässä musiikissakin on kaikki se mitä hyvän jännärin scorelta voi toivoa.

Tämäkin blu-ray on kuvan- ja äänenlaadultaan erinomainen, vaikka ehkä himpun verran jääkin jälkeen edellisestä. Lisukkeista herkullisin on puolituntinen videodokumentti Beyond Doubt: The Making of Hitchcock's Favorite Film (2000), jossa Patricia Hitchcockin ja Robert Boylen ohella muistojaan jakavat elokuvan näyttelijöistä Teresa Wright ja Hume Cronyn. Myös Hitchcockia paljon tutkinut ohjaaja Peter Bogdanovich pääsee ääneen. Bonuksina on vielä Boylen piirtämiä kuvaluonnoksia, tuotantostillejä ja traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Köysi
(Rope, USA 1948)

Aika ajoin Hitchcock halusi haastaa itsensä erilaisin kokeiluin ja rajoittein. Tunnettuja esimerkkejä 40-luvulta ovat Pelastusvene (1944), joka tapahtuu kokonaan nimensä mukaisessa kulkuvälineessä, sekä tämä Köysi, jossa ohjaaja pyrkii luomaan vaikutelman reaaliajassa etenevästä yhden otoksen elokuvasta. Aikansa tekniikalla toteutettuna se tarkoittaa sitä, että teos koostuu noin 12-minuuttisista (filmikelan pituus) otoksista, jotka alkavat ja loppuvat siten ettei liitoskohtia periaatteessa huomaa (käytännössä kylläkin).

Elokuvassa John Dall ja Farley Granger näyttelevät Nietzschen yli-ihmisopeista innostuneita kaveruksia, jotka hakevat jännitystä elämään murhaamalla yhteisen opiskelutoverinsa ja vieläpä järjestämällä cocktailkutsut kirstuun piilotetun ruumiin ympärillä. Kutsuttujen joukossa ovat muun muassa murhatun tyttöystävä, isä ja täti sekä kaverusten entinen opettaja, jolta he mielestään ovat saaneet idean tekoonsa. Kumppanukset niin sanotusti leikkivät tulella, ja James Stewartin esittämä proffa haistaakin nopeasti palaneen käryä. Murhaajakaverusten suhde on aika alleviivaavastikin sellainen, että Dall hallitsee ja Granger alistuu. Ilmeisesti he ovat homoseksuaaleja, mutta sellaistahan ei tämän ajan Hollywood-elokuvassa voi suoraan sanoa.

Elokuva ei lukeudu Hitchcockin mestaritöiden joukkoon, mutta oma vinkeä charminsa siinä on. Huiman kekseliästä ja omana aikanaan rohkeaa elokuvakerrontaa saamme ihailla esimerkiksi kohtauksessa, jossa kamera jää seuraamaan asuntoa siivoilevaa taloudenhoitajaa samalla kun pääkolmikko keskustelee kadonneen kohtalosta kuvan ulkopuolella – ja katsoja jännittää milloin sisäkkö avaa arkun kannen. Arthur Laurentsin käsikirjoitus perustuu britti Patrick Hamiltonin vuonna 1929 ilmestyneeseen näytelmään, joka puolestaan pohjautuu löyhästi 1920-luvun puolivälissä Amerikkaa kuohuttaneeseen Leopoldin ja Loebin tapaukseen. Epäilyksen varjossa salapoliisitarinoista innostunutta naapuria näytellyt Hume Cronyn teki ensimmäisen käsikirjoitusversion, jonka Laurents viimeisteli. Homoteema on alkuperäisessä näytelmässä kuulemma näkyvämmin esillä kuin elokuvaversiossa.

Huomionarvoinen Köysi on myös Hitchcockin ensimmäisenä värielokuvana (Joseph Valentine sai kunnian kuvata tämänkin). Blu-ray toistaa värit sävykkäästi ja kuva on tarkka, mutta ihan aiempien levyjen tekniseen laatuun tässä ei ehkä ylletä. Bonusmateriaaleista olennaisin on vuonna 2001 valmistunut puolituntinen Rope Unleashed -dokumentti, jossa elokuvasta ja sen tekemisestä kertovat Patricia Hitchcockin lisäksi käsikirjoittajat Hume Cronyn ja Arthur Laurents sekä hämmästyttävän nuorekkaan oloinen Farley Granger. Muina lisukkeina ovat kuvagalleria ja alkuperäinen traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Takaikkuna
(Rear Window, USA 1954)

James Stewart, tuo amerikkalaisen jokamiehen Hollywood-vastine, tuli Hitchcockin tähdeksi myös Takaikkunaan, joka vuorostaan kuuluu ohjaajan ehdottomiin kärkitöihin. Siis niihin muutamiin, joita ei vain kyllästy katsomaan vaikka juonen jo osaakin ulkoa. Stewart esittää Jeffiä, jalkansa telonutta valokuvaajaa, joka aikansa kuluksi tarkkailee naapureitaan kunnes alkaa epäillä yhden heistä murhanneen vaimonsa. Monesta Hitchcock-leffasta tuttu ajatus siitä, että murhaajat ovat useimmiten tavallisia naapurinsetiä, on siis tämänkin kyhäelmän ydinainesta. Elokuva pistää meidät myös pohtimaan yksityisyyteen ja tirkistelyyn liittyviä moraalikysymyksiä monelta kantilta. Varsinaisesti Takaikkuna taitaa kuitenkin kertoa sitoutumisen kammosta. Jeffillä kun on se täydellinen tyttöystävä, Grace Kellyn esittämä ihana Lisa, joka haluaisi kovasti hänen kanssaan naimisiin. Mies vastustelee, koska ei halua asettua aloilleen ja koska pitää tyttöä liian hienostuneena seikkailijan vaimoksi. Mieli alkaa muuttua vasta, kun neito asettaa oman henkensä vaaraan tarinan huippukohdassa.

Takaikkuna on Hitchcockin niin sanotuista kokeiluelokuvista onnistunein, elokuva isolla E:llä. Tunnetusti koko juttu on kuvattu yhdessä isossa lavasteessa, joka käsittää Jeffin asunnon ja sen mitä hän sisäpihalle avautuvasta olohuoneen ikkunastaan näkee. Kamera pysyy melkein koko rainan ajan Jeffin asunnossa kerronnan perustuessa näkökulmakuvien ja reaktiokuvien väliselle vuoropuhelulle. Elokuvallinen kekseliäisyys ja eleganssi leimaavat kerrontaa kautta linjan. Esimerkiksi heti ensimmäinen otos on aivan huikea niin kerronnallisesti kuin teknisenä suorituksenakin. Huomionarvoista on myös varsin epäkonventionaalinen musiikin ja äänitehosteiden käyttö. Franz Waxmanin säveltämällä jazzscorella on oma roolinsa myös tarinassa siten, että kappale nimeltä "Lisa" valmistuu pala palalta säveltäjän asunnossa sitä mukaa kuin juoni etenee. Vasta ihan lopussa kuullaan valmis versio kappaleesta. Hitchcock suorittaa cameonsakin säveltäjän huoneistossa, minkä voi tulkita vaikka vihjeeksi siitä että tämä on elokuvan hahmoista lähimpänä häntä itseään.

Takaikkuna perustuu Cornell Woolrichin (William Irish -pseudonyymillään) kirjoittamaan novelliin "It Had to Be Murder" vuodelta 1942. Kyseessä on ensimmäinen neljästä John Michael Hayesin kirjoittamasta Hitchcock-kässäristä. Stewartin ja Kellyn rinnalla rooleissa loistavat Thelma Ritter päähenkilön kuntouttajana sekä Raymond Burr epäiltynä murhaajana.

Elokuva näyttää ja kuulostaa blu-rayllä hyvältä mutta ei mielestäni ihan niin hyvältä kuin voisi, verrattuna vaikkapa kymmenen vuotta vanhempaan Epäilyksen varjoon. Lisukkeita levylle on kasattu esimerkillinen määrä, ja ne ovat pääosin erittäin antoisiakin, elokuvaa monesta kulmasta avaavia. Making of -dokumentti, nimeltänsä 'Rear Window' Ethics: Remembering and Restoring a Hitchcock Classic (Laurent Beauzereau 2000) on tällä kertaa melkein tunnin mittainen. Siinä ajatuksiaan elokuvasta ja sen tekemisestä jakavat muiden muassa apulaisohjaajana toiminut Herbert Coleman, kamera-assistentti Leonard J. South, Miss Torson roolin näytellyt Georgine Darcy, Hitchcock-fanit Peter Bogdanovich ja Curtis Hanson, elokuvahistorioitsija Robin Wood, säveltäjä Franz Waxmanin poika John Waxman sekä tietenkin näiden juttujen vakiokasvo Patricia Hitchcock. Lisäksi mukana on erillinen John Michael Hayesin haastattelu (13 min.) sekä laajemmin Hitchcockin taiteeseen ja työskentelytapoihin pureutuvat dokumentit Pure Cinema: Through the Eyes of the Master (Gary Leva 2008, 25 min.) ja Breaking Barriers: The Sound of Hitchcock (2008, 23 min.). Mukaan on mahtunut myös kuudentoista minuutin verran ääninauhalta purettuja otteita François Truffaut'n Hitchcock-haastattelusta vuodelta 1962. Jostakin kuvanauha-arkistosta on vielä kaivettu todellinen namupala, puolituntinen klippi, jossa Pia Lindström (Ingrid Bergmanin tytär) ja William Everson haastattelevat Hitchiä. Tietenkin mukana on myös kuvagalleria ja elokuvan alkuperäinen traileri sekä myös neljän Hitchcock-leffan uudelleenjulkaisua varten tehty yhteistraileri jonka James Stewart juontaa. Valitettavasti kaikki ekstrat ovat silti tässäkin SD-laatuisia. Kokonaisuuden kruunaa elokuvan oheen saatava kommenttiraita, jolla käsikirjoittaja John Michael Hayes purkaa Takaikkunan osiin.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Mutta... kuka murhasi Harryn?
(The Trouble with Harry, USA 1955)

Mutta... kuka murhasi Harryn? -elokuvaa on sanottu Hitchcockin amerikkalaisista elokuvista englantilaisimmaksi. Siinä jännityselementit ovat kokonaan saaneet väistyä komiikan tieltä. Tosin huumori on juuri niin makaaberia kuin vain Hitchcockilta voi odottaa. Brittikirjailija Jack Trevor Storyn romaaniin perustuvassa tarinassa erään Harry-nimisen miehen ruumis aiheuttaa päänvaivaa ja vähän muunkinlaista vaivaa muutamalle idyllisen vermontilaiskylän asukkaalle. Edmund Gwennin näyttelemä kapteeni luulee ampuneensa miehen vahingossa jänismetsällä ollessaan, kun taas Mildred Natwickin esittämä ikäneito uskoo aiheuttaneensa miehen kuoleman itsepuolustuksen seurauksena. Shirley MacLainen hahmottamalle Jenniferille tapaus on pulmallinen siksi, että kuollut sattuu olemaan hänen aviomiehensä. John Forsythen tulkitsema taidemaalari puolestaan sekaantuu tapaukseen ensin muuten vaan ja myöhemmin siksi että hän rakastuu edellämainittuun. Kuvaavaa on, ettei kukaan näytä välittävän tuon taivaallista epäonnisen miehen kohtalosta, kaikkein vähiten tuore leski.

Vaikka Harry on selvästi kepeä välityö, on se kumminkin aito Hitchcock-leffa ja vieläpä vallan viihdyttävä sellainen. Elokuva, joka huvittaa ja naurattaa vielä useankin katselukerran jälkeen. Uskallanpa myös väittää, että tämä syksyisen Vermontin väriloistosta kaiken irti ottava hupailu on yksi hienoimmista ruskaelokuvista ikinä. Hitchcock halusi nimenomaan tallentaa tuon väriloiston. Kuvausryhmän päästessä paikan päälle syksy oli kuitenkin edennyt jo niin pitkälle, että lehtiä jouduttiin liimailemaan takaisin puihin, niin kerrotaan.

Hitchcockin uran kannalta Harry on sillä tavalla tärkeä virstanpylväs, että siitä käynnistyi hänen ja säveltäjä Bernard Herrmannin pitkä ja hedelmällinen yhteistyö. Herrmannin musiikilla onkin erittäin tärkeä rooli Harryssa niin kuin monessa myöhemmässäkin Hitchcockin tuotoksessa. Hitch on jopa itse sanonut, että Harryn score on hänen oma suosikkinsa Herrmannin sävellyksistä, mikä on aika paljon sanottu. Vieläkin merkittävämpi virstanpylväs Harry on silti ollut parikymppiselle Shirley MacLainelle, joka tekee tässä aikamoisen upean valkokangasdebyyttinsä. Varsin hyviä ovat muutkin näyttelijät, etenkin konkarit Gwenn ja Natwick ovat iskussa.

Blu-ray on tekniseltä laadultaan kokoelman parhaita. Robert Burksin ylväässä VistaVision-formaatissa kuvaama materiaali pääsee levyllä todella hienosti oikeuksiinsa samoin kuin Herrmannin musiikkikin. Sen sijaan ekstroja lätylle ei ole liikaa ahdettu. Mukana on sentään taas puolituntinen videodokumentti The Trouble with Harry Isn't Over (2001), jossa elokuvaa taustoittavat omista vinkkeleistään vakiokasvo Patricia Hitchcockin lisäksi apulaistuottaja Herbert Coleman, käsikirjoittaja John Michael Hayes, tähti John Forsythe ja Bernard Herrmann -elämäkerturi Steven Smith. Muita lisukkeita ovat juliste- ja stillkuvagalleria sekä elokuvan alkuperäinen traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Mies joka tiesi liikaa
(The Man Who Knew Too Much, USA 1956)

James Stewart tuli kolmannen kerran Hitchcockin tähdeksi Mies joka tiesi liikaa -elokuvaan, joka ohjaajan omien sanojen mukaan on "ammattilaisen" tekemä päivitys "lahjakkaan amatöörin" samannimisestä vuoden 1934 elokuvasta. Kaikki on tässä tietenkin suurempaa kuin alkuperäisversiossa, mutta pääpiirteissään juoni on sama. Tapahtumat tosin käynnistyvät helteisestä Pohjois-Afrikasta lumisten Alppien sijaan. Stewart ja Doris Day esittävät Marokossa lomailevaa amerikkalaispariskuntaa, joiden pieni poika kidnapataan koska isi on saanut vihiä kansainvälisestä salamurhahankkeesta Lontoossa. Kuolevan vakoojan (Daniel Gélin) Stewartin korvaan kuiskuttamat sanat "Ambrose Chapel" ainoana johtolankanaan he sitten matkustavat Britannian pääkaupunkiin saadakseen poikansa takaisin. Alkuperäisversion tapaan tarina huipentuu Royal Albert Hallissa tapahtuvaan konserttijaksoon, jossa Hitchcock näyttää todellista mestaruuttaan. Pojan roolissa on kymmenvuotias Christopher Olsen, Brenda de Banzie ja Bernard Miles näyttelevät melko muistettavasti hänen kaappaajiaan.

Katsoin elokuvan nyt ensimmäisen kerran oman isäksi tulemiseni jälkeen. Siitä johtuen tarina kosketti nyt ehkä vähän eri tavalla kuin ennen. Mukaan tuli entistä väkevämpänä ajatus siitä, että mitä jos itselle kävisi joskus samoin kesken lomamatkan. Miltä ihan oikeasti tuntuisi jättää tapahtunut taakse ja lähteä hataran johtolangan varassa toiseen maahan jäljittämään kadonnutta lasta? Hui mikä ajatus!

Hitchcockin ja Bernard Herrmannin yhteisistä elokuvista Mies joka tiesi liikaa oli järjestyksessä toinen. Herrmann nähdään nyt kuvissakin Albert Hall -jaksossa johtamassa Lontoon sinfoniaorkesteria. Hieman yllättävästi tuossa elokuvan huipentumassa kuultava musiikki ei kuitenkaan ole Herrmannin omaa käsialaa vaan kyseessä on sama Arthur Benjaminin kantaatti kuin alkuperäisversiossa. Herrmann itse näet piti siitä niin paljon ettei katsonut tarpeelliseksi vaihtaa sitä. Doris Dayn esittämällä Que sera, sera (Whatever Will Be, Will Be) -laululla on niin ikään merkittävä rooli tarinan kulussa. Kyseisestä laulusta tuli iso hitti aikanaan ja se palkittiin myös Oscarilla.

Myös Mies joka tiesi liikaa on Robert Burksin VistaVisionille komeasti kuvaama. Blu-rayn kuvanlaadussa olisi tällä kertaa hieman parantamisenkin varaa, sillä vaikka kuva on tarkka, värisävyt pumppaavat välillä häiritsevästi. Kyllä leffa silti näinkin paremmin oikeuksiinsa pääsee kuin millään DVD-julkaisulla (niin uskon) tai standardiresoluutioisissa tv-esityksissä. Lisukkeista olennaisin on puolituntinen videodokumentti The Making of The Man Who Knew Too Much (2000), jossa elokuvan tekemisestä kertovat Pat Hitchcockin lisäksi tuottaja Herbert Coleman, käsikirjoittaja John Michael Hayes, lavastaja Henry Bumstead ja Bernard Herrmann -elämäkerturi Steven Smith. Lisäksi mukana on stillkuvagalleria, alkuperäinen traileri ja sama neljän Hitchcock-leffan yhteistraileri kuin Takaikkuna-levylläkin. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Vertigo – punainen kyynel
(Vertigo, USA 1958)

Neljännen ja viimeisen kerran James Stewart tuli Hitchcockin ohjattavaksi Vertigoon. Tästä syyllisyydentuntoa, pakkomielteisyyttä ja identiteettikysymyksiä käsittelevästä unenomaisesta trilleristä on ajan saatossa tullut mestarin elokuvista kaikkein arvostetuin ja analysoiduin, puolivirallisesti jopa "maailman paras elokuva", vaikka se alunperin olikin Hitchcock-mittapuulla floppi. Kirjoitin elokuvasta lyhyesti jo viime vuonna, kun sain onnen nähdä sen 70-millisenä filmikopiona Bio Rexin screeniltä, mutta kertaus ei ole pahitteeksi.

John "Scottie" Ferguson -niminen etsivä (Stewart) traumatisoituu ja joutuu jättämään työnsä kollegan syöksyttyä kuolemaan hänen korkeanpaikankammonsa takia. Pian vanha opiskelutoveri Gavin Elster (Tom Helmore) – opiskelutoverit ovat Hitchcockin leffoissa aina petollisia! – ottaa Scottieen yhteyttä ja palkkaa hänet varjostamaan mystisesti käyttäytyvää vaimoaan Madeleinea (Kim Novak). Scottie suostuu vastahakoisesti mutta nähtyään naisen lumoutuu tämän kauneudesta. Kun Madeleine eräässä elokuvahistorian ikonisimmista kohtauksista heittäytyy San Franciscon lahteen, Scottie syöksyy perään ja pelastaa hänet. Pian mies on korviaan myöten rakastunut, ja tunne vaikuttaa molemminpuoliselta. Madeleinen outo käytös kuitenkin jatkuu. Scottien korkeanpaikankammo on lopulta ratkaisevassa roolissa, kun nainen toisella kerralla onnistuukin itsemurhayrityksessään. Tai siltä ainakin näyttää. Kaikki tuo nimittäin osoittautuu hämäykseksi. Kaksinkertaiseksi hämäykseksi. Elster "vaimoineen" huiputtaa Scottieta ja ohjaaja samalla tavalla katsojaa.

Alkuperäisessä Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaanissa (D'entre les morts, 1958) suuri paljastus on säästetty viimeisille sivuille, mutta Hitchcock käsikirjoittajiensa Alec Coppelin ja Samuel Taylorin kanssa on kääntänyt jutun niin, että katsoja (vaan ei päähenkilö) tietää tulleensa jymäytetyksi jo pian puolenvälin jälkeen. Eli tyylilleen uskollisesti Hitch panostaa "jännitykseen" "yllätyksen" sijaan. Vertigonkaan käsikirjoitus ei silti ole virheetön. Juonessa on hyvinkin auton mentäviä aukkoja, mutta se ei juuri haittaa kun kaikki muu toimii täydellisesti. Ohjaajan tunnetusti perusteellinen paneutuminen yksityiskohtiin ilmenee varsinkin siinä miten Vertigo on kuvattu, lavastettu ja puvustettu. Värien käyttö on paikoin suorastaan silmiä hivelevää. Myös roolitus on osunut, taas kerran, enemmän kuin kohdilleen. Vera Milesin piti alunperin näytellä mysteerinaisen rooli, mutta hänen tultuaan produktion kannalta huonolla hetkellä raskaaksi Hitch joutui harmikseen tyytymään Novakiin. Loppujen lopuksi se saattaa olla elokuvan kannalta onni. Novakhan tässä ruumiillistaa unelmaa jotakuinkin täydellisesti. Yhtään huonompi ei ole Barbara Bel Geddeskään sinä arkisempana naisystävänä, jonka ihanuus vain on liian maanläheistä laatua tullakseen huomatuksi. Kaiken tietysti kruunaa Bernard Herrmannin mestarillinen, nyrjähtäneesti romanttinen score. Tuotantoformaattina on tässäkin ollut VistaVision ja kuvaajana Robert Burks, niin kuin kaikissa muissakin Hitchin Paramount-tuotoksissa.

Jos on elokuva mestarillinen, tekee blu-ray sille oikeutta niin teknisen toteutuksen kuin lisukkeidenkin osalta. Kuva ei ehkä ole ihan yhtä tasalaatuinen kuin vaikkapa Harryssä, mutta varsin nautinnollista katseltavaa levy silti pääosin on. Myös dialogista saa hyvin selvän ja kaiken kaikkiaan elokuva kuulostaa komealta omassa vähän puutteellisessa järjestelmässäni. Kommenttiraidalla elokuvaa analysoi William Friedkin, jonka oma ohjaajanura käynnistyi Hitchcock esittää -televisiosarjan puitteissa. Raita ei ole ihan yhtä antoisa kuin Takaikkunan vastaava mutta ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Obsessed with Vertigo: New Life for Hitchcock's Masterpiece -dokumentissa vuodelta 1997 paneudutaan puolen tunnin ajaksi elokuvan synty- ja restaurointivaiheisiin. Haastateltavina siinä ovat (Pat Hitchcockin lisäksi) elokuvan näyttelijöistä Barbara Bel Geddes ja Kim Novak sekä muista työryhmän jäsenistä mm. käsikirjoittaja Samuel Taylor ja lavastaja Henry Bumstead; James C. Katz ja Robert A. Harris kertovat elokuvan restaruroinnista ja moni muukin tuttu ja vähemmän tuttu kasvo pääsee omia ajatuksiaan esittämään.

Hitchcockin pitkäaikaisista yhteistyökumppaneista omat pienet featurettensa ovat lisäksi saaneet alkutekstijaksojen suunnittelija Saul Bass, pukusuunnittelija Edith Head, säveltäjä Bernard Herrmann sekä tärkein kaikista eli vaimo ja muusa Alma Reville. François Truffaut'n Hitchcock-haastattelusta on mukaan otettu Vertigoa käsittelevä osuus. 69-minuuttisen The Vertigo Archives -otsikon alle on koottu hirmuinen määrä kuvasuunnitelmia ja -luonnoksia, julistenäytteitä ja stillkuvia sekä vielä mojovat tietopaketit elokuvasta, ohjaajasta ja pääosanäyttelijöistä. Tarjolle on myös laitettu elokuvan vaihtoehtoinen lopetus, jonka Hitchcock kuvautti vastahakoisesti tuotantoyhtiön vaatimuksesta ulkomaisen levityksen tarpeisiin (ja jota viisaasti ei kuitenkaan koskaan käytetty).

Yhdeksänminuuttisessa minidokumentissa (levyn ainoa HD-lisuke) 100 Years of Universal: The Lew Wasserman Era kerrotaan nimensä mukaisesti vuonna 2012 sata vuotta täyttäneestä Universal-yhtiöstä ja sitä lähes neljä vuosikymmentä visionäärisesti luotsanneesta Lew Wassermanista (1913–2002). Wassermanin keksintönä pidetään muun muassa sitä että Hitchistä tuli 50-luvun lopulla "tv-tähti", ja Universalin nousu nyky-Hollywoodin ehkä menestyksekkäimmäksi viihdeimperiumiksi luetaan sekin pitkälti hänen ansiokseen. Vertigon alkuperäinen elokuvateatteritraileri ja restauroidun version traileri 1990-luvulta ovat tietenkin myös mukana paketissa.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Boksin loput seitsemän elokuvaa ovat Psyko (1960), Linnut (1963), Marnie – vaarallisella tiellä (1964), Revitty esirippu (1966), Topaz (1969), Frenzy (1972) ja Perintö (1976). Käsittelen ne kirjoituksen seuraavassa osassa kunhan olen saanut ne ensin katsottua.

Son of Saul (2015)

Saul fia, Unkari
Ohjaus László Nemes

Toisen maailmansodan juutalaisvainoista on tehty jo satoja elokuvia, mutta vieläkään aihe ei tunnu loppuun kalutulta. Béla Tarrin assistenttina ohjaajaksi kypsynyt László Nemes avaa esikoispitkässään taas yhden uuden näkökulman aiheeseen, ja aika mallikkaalla tavalla. Pätkä on taatusti ahdistavimpia mitä Suomen valkokankailla on tänä vuonna nähty, mutta myös puhuttelevimpia.

Englanninkielisellä nimellään meilläkin kulkeva Son of Saul kertoo tuhoamisleirien hirveyksistä unkarilaisen sonderkommandon silmin. Sonderkommandot olivat erityisvankeja, jotka natsit pakottivat työskentelemään kuolemankoneiston rattaissa ja jotka siten saivat elää vähän kauemmin kuin muut vangit. Tiukasti päähenkilö Saulin (Géza Röhrig) näkökulmassa pysytellen teos onnistuu antamaan todenmakuisen kuvan kuolemanleirien sanoinkuvaamattoman kammottavista olosuhteista. Perspektiiviä antaa se että elokuvan tapahtumat käsittävät suunnilleen yhden vuorokauden. Ajatus siitä, että noissa oloissa voisi jotenkin kyetä elämään ja säilyttämään ihmisyytensä, tuntuu kutakuinkin mahdottomalta.

Saulissa on kuitenkin sen verran ihmisyyttä vielä jäljellä, että kun kaasutuksen jäljiltä löytyy yksi nuori poika elossa, haluaa hän pelastaa tämän keinolla millä hyvänsä. Henkilökunta tietysti huolehtii siitä ettei poika sentään henkiin jää, joten sankarimme ei voi muuta kuin yrittää edes saada tämä säällisesti haudatuksi. Epäselväksi jää, onko poika oikeasti hänen omansa tai edes tuttunsa, mutta se on toisarvoista. Kyse on symbolisesta teosta.

Ei Son of Saul varsinaisesti mitään uutta kerro, ainakaan sellaiselle, joka on nähnyt Claude Lanzmannin tärisyttävän Shoahin (1985), mutta kyllä Nemesin esikoinen paikkansa ottaa holokaustielokuvien kaanonissa. Aihe on ohjaajalle sillä tavalla läheinen, että hänen omia sukulaisiaankin on ollut Auschwitzissa kaasutettujen joukossa. Käsiksen hän on kyhännyt yhteistyössä Clara Royerin kanssa. Elokuvalle myönnetyistä kymmenistä palkinnoista tärkeimpiä ovat Cannesin grand prix ja parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar. Mielenkiinnolla odotan, miten Nemesin ura tästä jatkuu. (21.9. Kino Myyri)

+ vaikuttava ja todenmakuinen kuvaus kuolemanleirien kauheuksista
+ oivaltavaa kameratyötä
+ antaa ajattelemisen aihetta

★★★★★

Florence (2016)

Florence Foster Jenkins, Iso-Britannia 2016
Ohjaus Stephen Frears

Pitkästä aikaa päästiin vaimon kanssa yhdessä elokuviin. Vaimo sai valita leffan, ja valinta kohdistui juuri ensi-iltaan tulleeseen Florenceen. Brittikonkari Stephen Frearsin ohjaama elämäkertadraama kuuluu luokkaan uskomattomat tositarinat. Se nimittäin kertoo New Yorkin seurapiireissä 1910–40-luvuilla vaikuttaneesta Florence Foster Jenkinsistä (1868–1944), joka on jäänyt historiaan vähemmän mairittelevasti "maailman huonoimpana laulajana". Henkilönä, joka rakasti musiikkia yli kaiken mutta joka itse ei osannut oikeastaan ollenkaan laulaa ja joka siitä huolimatta on pitänyt konsertin loppuunmyydyssä Carnegie Hallissakin. Muun muassa Cole Porterin kerrotaan olleen hänen uskollinen faninsa. Viime vuonna valmistunut ranskalaisleffa Marguerite perustuu sekin löyhästi Jenkinsin elämään.

Frearsin elokuvassa Florencea esittää aina luotettava Meryl Streep, totutulla antaumuksella. Uran kahdeskymmenes Oscar-ehdokkuus saattaa hyvinkin olla tulossa suorituksesta. Hugh Grant nähdään hänen managerinaan ja aviomiehenään St. Clair Bayfieldinä, mielenkiintoinen ja vähän ristiriitainen hahmo hänkin. St. Clair, omalla urallaan epäonnistunut näyttelijä, huolehtii liikuttavalla pieteetillä kaikista vaimonsa tarpeista – myös ja varsinkin siitä että tämä pysyy kuplassaan – häipyen kuitenkin aina yön tullen rakastajattarensa syliin. Kolmas tärkeä hahmo tarinassa on Simon Helbergin näyttelemä pianisti Cosmé McMoon, jonka Florence palkkaa säestäjäkseen. Elokuva keskittyy kuvaamaan Florencen elämän loppuvaiheita huipentuen mainittuun Carnegie Hallin konserttiin. Draamallista jännitettä viritetään sen varaan, milloin, miten ja millaisin seurauksin Florence saa tietää, että hän onkin vain yleinen naurunaihe eikä vakavasti otettava esiintyjä niin kuin itse uskoo. Tuskinpa varsinaisesti spoilaan mitään kertomalla, että oikea Florence kuoli noin kuukausi tuon omalla tavallaan legendaariseksi muodostuneen konsertin jälkeen.

Frears on ohjannut Florencen rautaisella rutiinillaan siten, että kaikki toimii mutta mikään ei yllätä. Foster Jenkinsin elämäntarinassa olisi varmasti aineksia todella koskettavaankin elokuvaan, mutta Frears ja käsikirjoittaja Nicholas Martin ovat riskejä kaihtaen panostaneet ennen kaikkea viihdyttävyyteen. Streep on tietysti mahtava kuten aina ja Grantkin on mukava nähdä tämmöisessä aika epähughgrantmaisessa roolissa. Näiden kahden supertähden rinnalla myös Helberg onnistuu sen verran hyvin, että naama jäänee mieleen. (En ole seurannut Rillit huurussa -sarjaa, jossa Helberg on näytellyt yhtä päärooleista jo yhdeksän kauden ajan.) (4.9. Bio Rex Sello)

+ taustalla kiehtova tositarina
+ mahtava Meryl Streep
+ kaikki toimii
– mikään ei yllätä

★★★★★

The Lobster (2015)

The Lobster, Kreikka/Irlanti/Alankomaat/Britannia/Ranska
Ohjaus Yorgos Lanthimos

The Lobsterissa on, jos ei muuta, ainakin omaperäinen idea. Kreikkalaisen Yorgos Lanthimoksen palkittu viides ohjaustyö tapahtuu maailmassa, jossa yksineläminen on kiellettyä. Parittomiksi syystä tai toisesta jääneet kansalaiset toimitetaan syrjäiseen rantaresorttiin, jossa heille annetaan 45 päivää aikaa löytää itselleen puoliso. Jos homma ei luonnistu, heidät muunnetaan eläimiksi (!) omien valintojensa mukaisesti. Lisäaikaa voi tienata pyydystämällä lähimetsissä piileskeleviä "yksinäisiä" jokapäiväisillä metsästysretkillä. Jotkut talon asukkaista ovatkin erikoistuneet juuri siihen.

Yksi tämän eriskummallisen laitoksen uusista asukeista on vaimonsa hylkäämäksi joutunut kalapuikkoviiksi David (Colin Farrell), joka valitsee omaksi transformaation muodokseen hummerin (siitä elokuvan nimi). Hummerit näet ovat pitkäikäisiä ja hän itsekin on aina rakastanut merta. Vaikka aluksi ei siltä näytä, David kuitenkin tekee kaikkensa pysyäkseen ihmisenä. Hän ystävystyy kahden kohtalotoverinsa, "ontuvan miehen" (Ben Whishaw) ja "sössöttävän miehen" (John C. Reilly) kanssa, jotka toisaalta tietenkin ovat hänen kilpailijoitaan. Mahdollisia, joskin epätodennäköisiä, vaimokandidaatteja ovat nainen-jonka-nenästä-vuotaa-verta (Jessica Barden), kekseistä pitävä nainen (Ashley Jensen) ja "sydämetön nainen" (Angeliki Papoulia). Muita päähahmoja ovat hotellin johtajatar (Olivia Colman) ja siivooja (ohjaajan elämänkumppani Ariane Labed). Elokuvan edetessä tapaamme vielä kapinallisten johtajan (Léa Seydoux), joka on laatinut väelleen omat yhtä absurdit ja ehdottomat sääntönsä, sekä kapinallisiin kuuluvan "likinäköisen naisen" (Rachel Weisz), joka toimii myös tarinan kertojana.

Monissa arvioissa The Lobster määritellään komediaksi, mitä en oikein ymmärrä, sillä elokuva ei ole mielestäni ollenkaan hauska vaan paremminkin karmiva. Tai no joo, taisi minuakin hiukan hymyilyttää siinä kohdassa, jossa David esittelee koiransa kertoen tämän olleen aiemmin veljensä. Jos huumoria onkin, on se joka tapauksessa sysimustaa. Mikä ei toki ole huono asia.

Elokuva tietysti satirisoi nykymaailman pinnallisuutta ja parisuhdekeskeisyyttä sekä kaikenlaista lokeroajattelua, jollaisesta viime kädessä myös erilaiset totalitaariset ideologiat kumpuavat. Ja sen se tekee varsin kekseliäästi ja pisteliäästikin. Kerronnassa on kuitenkin myös tyhjäkäyntiä, joka vie tarinalta tehoja. Ehdottomiin plussapuoliin on luettava se, ettei tapahtumien kulkua osaa ennakoida. Loppuratkaisu on – erikoinen.

Sen tyyppinen elokuva The Lobster on, että se saattaa hyvinkin kasvaa mielessä ajan myötä. Mutta ainakin näin ensi alkuun se tuntuu ehkä sittenkin vähän liian teennäiseltä ja akateemiselta puhutellakseen minua. Ohjaajaa aion pitää silmällä. (23.8. Kinopalatsi Helsinki)

+ omaperäinen idea
+ purevaa satiiria
+ erikoinen loppuratkaisu
− vähän kuivakka kokonaisuus

★★★★★

Jason Bourne (2016)

Jason Bourne, USA
Ohjaus Paul Greengrass

Robert Ludlumin suosituista romaaneista valkokankaille harpannut Jason Bourne on pirstoutuneelle ajallemme ominainen toimintasankari: kaikkivoipa James Bondin tapaan ja aina askeleen edellä vihollisiaan, mutta myös identiteetiltään epävarma jokamies joka haluaisi päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Matt Damon esitti Bournea kolmessa 2000-luvun alun Ludlum-filminnöksessä (Medusan verkko 2002, Medusan isku 2004, Medusan sinetti 2007), joista kaksi jälkimmäistä ohjasi "realistisen toiminnan" mestarina tunnettu Paul Greengrass. Neljänteen Bourne-leffaan Medusan perintö (2012) Damon ja Greengrass eivät enää lähteneet mukaan, minkä seurauksena siitä tulikin vain aiempien elokuvien menestyksellä ratsastanut spin-off. Nyt Damon ja Greengrass ovat taas palanneet Ludlumin maailmoihin ja tuoneet valkokankaille uuden agenttiseikkailun, joka kantaa ytimekästä nimeä Jason Bourne. Uutuus kiinnosti katsastaa, koska tiedän Greengrassin yhdeksi nykypäivän parhaista toimintaohjaajista – vaikka en totta puhuen tarkalleen edes muista mitkä aiemmista Bourneista olen nähnyt.

Juonta on turha lähteä selostamaan, niin paljon pätkässä tapahtuu. Olennaista on, että agenttihommat taakseen jättänyt Bourne joutuu taas CIA:n jahtaamaksi, kun hänet ensin löydetään keskeltä Ateenan viimekesäisiä mellakoita. Tällaiset kytkennät uutisista tuttuihin vielä melko tuoreisiin tosielämän tapahtumiin tuovat juttuun oman maukkaan lisänsä, varsinkin kun samaan aikaan annetaan ymmärtää että modernit tiedustelupalvelut pääsevät helposti ja nopeasti jäljillemme heti kun tarve vaatii. Leffan antama kuva CIA:n valvontakoneiston tehokkuudesta ei välttämättä ole sen totuudenmukaisempi kuin muukaan tarina-aines, mutta ajattelemisen aihetta se silti antaa kaikille meille tietoverkkoa käyttäville.

Vauhtia ja jännitystä elokuvassa riittää ensimmäisistä kuvista viimeisiin. Koko ajan tapahtuu jotakin, joskaan joka hetki ei ole aivan selvää mitä. Ohjaajan levoton kuvaus- ja leikkaustyyli kyllä sinänsä tukee kokonaisuutta hyvin. Stoorin täydellisen ymmärtämisen kannalta saattaisi olla eduksi, jos kaikki aiemmat Bournet olisi nähtynä ja suht tuoreessa muistissa. Ihan hyvin tämä silti toimii itsenäisenäkin viihdykkeenä. Uskottavuuskaan ei joudu ihan niin suurelle koetukselle kuin tämän lajin elokuvissa yleensä, vaikka toki homma välillä överiksi meneekin. Eräällä tavalla ilahduttavaa on myös touhun totisuus, siis se ettei menoa mehusteta keventävällä huumorilla tai romantiikalla.

Matt Damon on tietysti ainoa oikea Jason Bourne, niin kuin Medusan perinnön tekijätkin ajoissa ymmärsivät. Myös muut pääosien esittäjät onnistuvat tässä oikein hyvin. Erityishuomion ansaitsee taas kerran huimassa nousukiidossa oleva Alicia Vikander, jolla ei ole vaikeuksia täyttää kangasta CIA:n nörttiosaston päällikön hieman ristiriitaisessa roolissa. Tommy Lee Jones hänen pomonaan on tavanomaista särmikkäämpi pahis ja Vincent Cassel tämän luottosalamurhaajana vangitsee myös katseen, vaikka rooli on hänen tasoiselleen näyttelijälle kyllä vähän epäkiitollinen. Riz Ahmed CIA:n kuristusotteesta pois pyristelevänä tietotekniikkaguruna teki niin ikään vaikutuksen minuun. Aiemmista Bourneista tuttuna hahmona screenillä käväisee Julia Stilesin esittämä Nicky Parsons, jonka kohtalona on johdattaa CIA Bournen jäljille.

Hirveästi Jason Bournesta ei lopulta käteen jää, mutta mojovan rautaisannoksen keskimääräistä laadukkaampaa toimintaviihdettä se tarjoaa sellaisen puutostilasta kärsivälle. (22.8. Tennispalatsi Helsinki)

+ vauhtia ja jännitystä yllin kyllin
+ mielenkiintoista ajankohtaista tematiikkaa
+ hyvät näyttelijät
– vähempikin räime riittäisi

★★★★★

Profeetta (2009)

Un prophète, Ranska
Ohjaus Jacques Audiard

Orionin kesäkauden tarjonnasta ehdin tällä kertaa katsomaan vain Jacques Audiardin kehutun vankiladraaman, joka kuvaa arabitaustaisen nuoren miehen kuutta vuotta kiven sisässä. Elokuvassa pahoinpitelyistä tuomittu Malik (Tahar Ramin ensimmäisessä leffapääroolissaan) pääsee nopeasti vankilaa hallitsevan korsikalaisjengin suojeluun murhaamalla yhden heidän vihollisensa, arabin. Nuorukainen ei kuitenkaan tyydy juoksupojan asemaan vaan käyttää suhteitaan myös omaksi hyväkseen. Linnavuosiensa aikana Malik kehittyykin taitavaksi peluriksi, joka uskaltaa lopulta haastaa myös suojelijansa Lucianin (roolissa loistava Niels Arestrup).

Vankilakuvauksessa on vahvaa autenttisuuden tuntua, joskin ajoittainen sekavuus juonenkulussa laimentaa hiukan kokonaisvaikutelmaa. Myöskin loppuratkaisu on tämän lajin elokuvaan ehkä vähän lälly. Raminin ja varsinkin Arestrupin väkivahvat roolisuoritukset pitävät leffan kuitenkin tukevasti raiteillaan. Audiard ja Thomas Bidegain ovat viimeistelleet käsiksen Abdel Raoul Dafrin ja Nicolas Peuffaillit'n laatiman tarinan pohjalta. (3.8. Orion)

+ intensiivinen henkilödraama
+ autenttista vankilakuvausta
+ Ramin ja Arestrup
− tyylilajiin nähden lälly loppuratkaisu

★★★★★

Spotlight (2015)

Spotlight, USA
Ohjaus Tom McCarthy

Vihdoin aikataulut järjestyivät niin, että sain katsotuksi myös viime talven palkintokauden suurimman menestyjän. Tom McCarthyn ohjaama sähäkkä journalistidraama vei muun muassa parhaan elokuvan ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen (McCarthy ja Josh Singer) Oscarit keväällä. Leffa kertoo Boston Globe -lehden tutkivista toimittajista, jotka vuonna 2002 paljastivat katolisten pappien harjoittaman lasten hyväksikäytön laajuuden sekä sen kuinka kirkko on tätä toimintaa systemaattisesti peitellyt jo vuosikymmenien ajan. Ei mikään mieltä lämmittävä stoori siis, mutta kiistämättä tärkeä silmien avaaja.

Käsikirjoittaja Singerin mukaan Spotlight ei ole hyökkäys katolista kirkkoa vastaan vaan ennen kaikkea kertomus journalismin voimasta. Varmasti näin. Mutta jos olisin katolinen ja vieläpä hurskas sellainen niin ei tätä kiva olisi katsoa.

Sujuva, vahvasti dialogivetoinen draama pitää pihdeissään ja saa olon sopivalla tavalla epämukavaksi. Myöskin koko näyttelijäensemble tekee takuuvarmaa työtä. Varsinkin Mark Ruffalo työlleen omistautuneena toimittajana on liekeissä. Upeita ovat muutkin Spotlight-tiimin jäsenet Michael Keaton, Rachel McAdams ja Brian d'Arcy James. Mad Menistä tuttu John Slattery heidän esimiehenään ja Liev Schreiber päätoimittajana ovat hekin vallan hyviä. Silti, loppujen lopuksi, elokuva tuntui minusta kokonaisuutena jotenkin särmättömältä. Se on ikään kuin vähän liiankin virtaviivainen jäädäkseen kunnolla mieleen. Niin kuin Oscar-menestyjät usein. (24.7. Kinopalatsi)

+ puhutteleva, tosipohjainen tarina
+ timmi käsikirjoitus
+ hyvät näyttelijät
– turhan virtaviivainen erottuakseen massasta

★★★★★

Sanshô Dayû (1954) & Gion bayashi (1953) (Blu-ray)

Kenji Mizoguchia (1898–1956) pidetään japanilaisen elokuvan kultakauden yhtenä suurmestarina Yasujirō Ozun (1903–1963) ja Akira Kurosawan (1910–1998) rinnalla. Siihen nähden olen perehtynyt Mizoguchin tuotantoon hävettävän huonosti. Lähinnä tunnen hänen kaikkein kuuluisimman työnsä Kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari, 1953), jonka olen nähnyt useaan kertaan ja jonka itsekin aina rankkaan korkealle maailman kauneimmista elokuvista puhuttaessa. O'Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna, 1952) on toinen Mizoguchin ohjaus, jonka olen joskus nähnyt. Nyt siis lisäsin Mizoguchi-tuntemustani sadalla prosentilla katsomalla blu-rayltä Lääninherra Sanshon (Sanshô Dayû, 1954) ja Gionin soittajat (Gion bayashi, 1953). Näistä varsinkin ensinmainittu on erittäin kovassa maineessa (jaettu 59. sija neljän vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä), ja omat odotukseni olivat sen mukaiset. Pettyä ei onneksi tarvinnut. Ja aika mukavaksi pätkäksi tuo ei ihan yhtä maineikas Gionin soittajatkin osoittautui.

Sanshô Dayû 

(Lääninherra Sansho)

Japani 1954
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Lääninherra Sansho tapahtuu Kalpean kuun tavoin kaukaisessa historiassa – eikä ainakaan kuvallisessa kauneudessa jää siitä tippaakaan jälkeen. Näinä aikoina, kun mahdollisimman pienen syväterävyysalueen tavoittelussa mennään välillä naurettavuuksiin, onkin erityisen virkistävää katsoa vaihteeksi elokuvaa, jossa toinen toistaan kauniimmin sommitellut syvätarkat kuvat seuraavat toisiaan. Toisella tavalla ilmaistuna: tässä leffassa ei ole montaa sellaista kuvaa, joka pysäytettynä, kehystettynä ja seinälle ripustettuna ei olisi olohuoneen näyttävä katseenvangitsija.

Pelkillä kauniilla kuvilla ei klassikoksi kuitenkaan päästä. Pitää olla myös vahva tarina. Sekin puoli Sanshossa on kyllä kunnossa. Ikiaikaiseen kansantaruun pohjautuvan elegian ytimessä on ajatus ihmisten tasavertaisuudesta – ajatus, joka elokuvan kuvaamana aikakautena oli puhdasta utopiaa ja on sitä monessa maailmankolkassa valitettavasti vieläkin. Hätkähdyttävää onkin tajuta, että vaikka maailma on tuhannessa vuodessa muuttunut melkoisesti, eräät asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan. Kuten se Sanshon esittämä universaali totuus, ettei ihmisiä yleensä kiinnosta puuttua epäkohtiin, jotka eivät kosketa heitä itseään. Siksi esimerkiksi rosvoaminen ei ole hävinnyt maailmasta mihinkään. Eikä ihmiskauppa. Eikä vallan väärinkäyttö. Siitäkin Sansho kauniilla tavalla muistuttaa, että joskus vain lakia ja auktoriteetteja uhmaamalla voi maailmaa muuttaa paremmaksi.

Masauji (Masao Shimizu) on kunnioitettu hallintovirkamies, joka erotetaan tehtävistään ja ajetaan maanpakoon, koska hän on osoittanut liikaa myötätuntoa kapinoivia talonpoikia kohtaan. Vuosia myöhemmin hänen vaimonsa ja lapsensa ovat matkalla hänen luokseen, kun heidät kaapataan ja erotetaan toisistaan. Äiti Tamaki (Kinuyo Tanaka) pakotetaan kurtisaaniksi, kun taas lapset Zushiô (aikuisena Yoshiagi Hanayagi) ja Anju (Kyôko Kagawa) myydään orjiksi brutaalin nimihahmon (Eitarô Shindô) tiluksille. Yllättäen Sanshôn oma poika Taro (Akitake Kôno) on se henkilö, joka näkyvimmin vastustaa isänsä mielivaltaa. Sitä vastoin Zushiô näyttää omaksuvan asenteen, jollaisella hankitaan tyrannin luottamus. Hänelle on kuitenkin varattu päähenkilön ja sankarin rooli tarinassa, joka on ihmeellinen yhdistelmä melodraamaa ja runoutta.

Tarinan kaikki käänteet eivät ehkä ole aivan uskottavia, mutta mitä väliä. Esteettisesti ja sisällöllisesti juttu sävähdyttää tavalla, johon harva elokuva pystyy. Aivan erityisen koskettava on elokuvan loppu. Fuji Yahiron ja Yoshikata Yodan käsis perustuu Mori Ōgain vuonna 1915 ilmestyneeseen versioon vanhasta japanilaisesta tarusta.

+ tunteikas ja sisältörikas tarina
+ teemoiltaan universaali ja aina ajankohtainen
+ visuaalisesti järjettömän kaunis

★★★★★

Gion bayashi 

(Gionin soittajat)

Japani 1953
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Gionin soittajat kuuluu Mizoguchin nyky-Japania kuvaaviin töihin ja käsittelee naisen asemaa modernissa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa kahden geishan näkövinkkelistä. Miljöönä on tarkalleen ottaen Gionin maineikas geisha-alue Kiotossa, siitä elokuvan nimi. Nuori Eiko (Ayako Wakao) pestautuu äitinsä kuoleman jälkeen geishataloon harjoittelijaksi, koska hänen isänsä ei voi eikä halua häntä elättää eikä vakavaraisempi setäkään ilman vastikkeita (lue: ruumiillisia palveluksia). Eikon ottaa suojiinsa kokenut Miyoharu (Michiyo Kogure), joka on ollut hänen niin ikään geishana työskennelleen äitinsä ystävä. Miyoharulla ei kuitenkaan ole suojattinsa ylläpitämiseen tarvittavia varoja, ja niinpä hän Eikon tärkeän debyytin koittaessa joutuu turvautumaan muiden apuun. Tästä tietenkin seuraa taloudellisen itsenäisyyden menetys. Kusuda-niminen liikemies (Seizaburo Kawazu) tarjoutuu Eikon ns. isännäksi, mutta ei hänkään ihan puhtain jauhoin. Samalla kun nuori geisha altistuu Kusudan lähentely-yrityksille, Miyoharun pitäisi edistää herran bisneksiä avaamalla syli tämän tärkeimmälle asiakkaalle (Haruo Tanaka). Naisilta ei tietenkään kysytä etukäteen mitä he sopimuksen näistä detaljeista ovat mieltä.

Sanshoon verrattuna Gionin soittajat on astetta kamaridraamamaisempi, mutta tavattoman kaunis sekin on kuviltaan. Näyttelijätyö on laadukasta niin ikään. Eitarô Shindô on muuten mukana tässäkin esittäen pienessä mutta olennaisessa roolissa Eikon isää, jälleen melko mieleenpainuvasti. Itse elokuva kuvastaa tyylikkäästi geishakulttuurin murenemista modernissa Japanissa. Perinteisestihän geishat ovat olleet arvostettu ammattikunta, jonka tehtäviin on kuulunut seuranpitoa ja asiakkaiden viihdyttämistä mutta ei missään nimessä seksuaalisia palveluita. Sodanjälkeisessä uudessa Japanissa myös jotkut ilotytöt olivat tuosta vain alkaneet nimittää itseään geishoiksi ("geisha girl"), minkä seurauksena varsinaisten geishojen sosiaalinen status laski ja geishabisneksen ja prostituution rajat alkoivat hämärtyä.

Minä en koko tätä geishahommaa ole koskaan oikein tajunnut, mutta paljon tyylikkäämmin ja mielenkiintoisemmin Mizoguchi sitä kuvaa kuin vaikkapa Rob Marshall ylipitkässä Hollywood-imelyydessään Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005). Mizoguchi on käsitellyt geishojen maailmaa monessa muussakin elokuvassaan, tunnetuimmin Gionin soittajien varhaisessa sisartyössä Gionin sisarukset (1936). Aihepiiri oli ohjaajalle läheinen muun muassa siksi, että myös hänen oma sisarensa (joka isän epäonnistuneiden bisnesten takia oli annettu adoptoitavaksi 14-vuotiaana) työskenteli geishana. Mizoguchin itsensä puolestaan tiedetään olleen ahkera ilotalojen asiakas.

+ yhteiskunnallinen aihe
+ hyvät näyttelijät
+ visuaalisesti kaunis

★★★★★

Blu-ray/DVD

Eurekan tuplaformaattijulkaisu sisältää molemmat elokuvat sekä blu-ray- että DVD-muodossa. Kummankin elokuvan kuvanlaatu on blu-rayllä hyvä jos ei erinomainen. Ääniraita jättää enemmän toivomisen varaa, mutta ei ole syytä epäillä etteikö silläkin puolella olisi parasta yritetty. DVD-versioita en katsonut.

Ekstroja on niukalti, mutta laatu korvaa määrän. Kummankin elokuvan trailerin lisäksi lätyillä on vain Mizoguchi-ekspertti Tony Raynsin luennot, jotka kyllä avaavat näitä teoksia ja niiden paikkaa ohjaajansa tuotannossa varsin kiinnostavasti. Tuttuun MoC-tyyliin kotelossa on myös kirjanen, joka tällä kertaa sisältää vain elokuvien krediittitiedot, joitakin valokuvia sekä alkuperäisen Mori Ōgain tarinan, johon Sanshô Dayû perustuu. Mielenkiintoisesti sekin kokonaisuutta täydentää.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

The Hateful Eight (2015)

The Hateful Eight, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon kahdeksas ohjaustyö ei ole saanut kriitikoita pahemmin pomppimaan innosta. Jotkut ohjaajan faneistakin ovat kai olleet puolittain pettyneitä uutuuteen. Jokseenkin kaikki taitavat kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että 87-vuotiaan säveltäjälegendan Ennio Morriconen scorestaan nyt vihdoin saama Oscar on enemmän kuin ansaittu. Ennion takia minäkin tämän ensisijaisesti halusin nähdä. Mutta on Tarantinon lumimyrskylänkkärissä muutakin hyvää. Vaikka itse tarina ei tällä(kään) kertaa järin ihmeellinen ole, osoittaa Quentin taas kerran kykynsä nimenomaisesti tarinan kertojana: The Hateful Eight pitää tiukasti pihdeissään koko kolmituntisen kestonsa ajan, vaikka toimintaa on vähän ja puhetta paljon ja vaikka juttu tapahtuu suurimmaksi osaksi yksien seinien sisällä.

Koska ohjaaja luulee, että fanit odottavat Tarantino-elokuvalta kunnon veriroiskeita, niin niitäkin tietysti on. Mutta jotenkin nekin tuntuvat tässä paremmin perustelluilta kuin vaikkapa muuten oivallisen Django Unchainedin lopussa. On kyllä tähdennettävä, että erittäin brutaali The Hateful Eightinkin lopetus silti on.

Miljöö on talvinen Wyoming ja aika joskus sisällissodan jälkeen. Vankkurit kiitävät lumimyrskyssä. Palkkionmetsästäjä John "Hangman" Ruth (Kurt Russell) on niissä viemässä viimeisintä saalistaan Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) Red Rockin kaupunkiin tuomiolle. Matkanteko keskeytyy, kun myrskyn takia jalkamieheksi joutunut Ruthin ammattiveli ja sisällissodan veteraani Marquis Warren (Samuel L. Jackson) liftaa kyytiin. Samoin tekee hetkeä myöhemmin Red Rockin sheriffiksi itseään väittävä Chris Mannix (Walton Goggins), joka selvästikään ei pidä Warrenin värisistä ihmisistä. Tämä toisiaan kyräilevä joukkio kuskeineen hakeutuu sitten suojaan matkan varrella sijaitsevaan Minnien majataloon. Tai mikä nykyaikaisen huoltoaseman vastine se ikinä onkaan.

Minnietä itseään ei kuitenkaan missään näy. Hänen sijastaan paikalla on neljä epäilyttävän oloista tyyppiä. Meksikolainen Bob (Demián Bichir) sanoo tuuraavansa Minnietä tämän poissaollessa. Puhelias engelsmanni (Tim Roth) esittäytyy kuinka ollakaan Red Rockin pyöveliksi. Takan ääressä kyhjöttävä vanhus (Bruce Dern) tunnistetaan etelävaltiolaiseksi kenraaliksi, Warrenin vanhaksi viholliseksi siis. Kaikkein salaperäisin on omassa nurkassaan "muistelmia" kirjoitteleva "cowboy" (Michael Madsen).

Edetessään tarina saa yhä enemmän mysteeridraaman piirteitä. Ja šakkiottelun. Joku valehtelee, mutta kuka? Vai valehtelevatko kenties kaikki? Onko kukaan se joka väittää olevansa? Jos jutussa jonkinlaista yleismaailmallista sanomaa on, liittyy se suvaitsevaisuuteen ja ennakkoluulojen voittamiseen.

Kaikessa en Tarantinoa arvosta, mutta sille nostan stetsonia, että hän sekä vaalii perinteitä että uudistaa niitä. The Hateful Eight edustaa genreistä perinteisintä, westerniä, mutta kaikkea muuta kuin klišeisesti. Milloinkaan aikaisemmin en länkkärissä ole nähnyt esimerkiksi näin hyytävää ja iholle tulevaa talvimyräkkää. Hahmogalleriakaan ei ole millään muotoa tavanomainen, vaikkakin ehkä tyypillisen tarantinomainen. Romantiikkaa jutussa ei ole tipan vertaa. Paitsi tietysti siinä mielessä, että ohjaajan esittämä kuva lännestä on vahvasti tarantinosoitu.

Perinteitä The Hateful Eightissä kunnioitetaan myös sillä tavalla, että tuotantoformaattina on ollut spektakuläärinen Ultra Panavision 70, joka on edellisen kerran ollut käytössä 1960-luvulla. Harmillista onkin, että Lasipalatsin mentyä remonttiin Helsingistä ja koko Suomesta puuttuu tällä hetkellä leffateatteri, jossa elokuva pystyttäisiin esittämään siinä muodossa kuin se on tarkoitettu esitettäväksi. Varsin komealta se silti näyttää näin digitaalisenakin. Vänkää sinänsä, että Tarantino on käyttänyt tätä eeppistä filmiformaattia näin pienimuotoisen elokuvan tekemiseen ja saanut kuin saanutkin sen näyttämään isolta.

Entäs se musiikki? No ei se läheskään parasta Morriconea ole mielestäni mutta kuitenkin yksi parhaista syistä katsoa tämä äijäily – Robert Richardsonin loisteliaan kuvaustyön ja vahvan näyttelijäkaartin ohella. Alla olevista tähdistä yksi onkin omistettu Enniolle ja loput kolme muulle elokuvalle.

+ hieno musiikki
+ komeat kuvat
+ rutosti äijäkarismaa screenillä
− paljon puhetta, vähän tarinaa

★★★★★

Tabu (1931) (Blu-ray)

Tabu: A Story of the South Seas, USA
Ohjaus F. W. Murnau

Käsittelyyn tulee yksi viimeisimmistä blu-ray-hankinnoistani – ja elokuva, joka omissa silmissäni on yksi kauneimmista koskaan tehdyistä. Ainakin kun mykkäleffoista puhutaan. Kyseessä on F. W. Murnaun sykähdyttävä Tabu, legendaarisen saksalaisohjaajan yllättäväksi joutsenlauluksi jäänyt kertomus kielletystä rakkaudesta Etelämerellä. Murnau kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin 11. maaliskuuta 1931, traagisesti tasan viikkoa ennen 22. elokuvansa ensi-iltaa. Hän oli 42 vuoden käinen.

Tieto ohjaajaa odottaneesta kohtalosta tuo Tabun muutenkin pakahduttaviin loppukuviin väkisin oman mausteensa. Juuri kauniimpaa elokuvallista testamenttia ei kukaan voisi jälkeensä jättää.

Bora Boralla ja muualla Polynesiassa kuvattu Tabu kertoo yhtäältä perinteisen polynesialaisen elämänmuodon ja länsimaisen "sivistyksen" kohtaamisesta. Toisaalta se on universaali kertomus siitä kuinka aina ja kaikkialla uudet sukupolvet kyseenalaistavat vanhempiensa itsestäänselvyyksinä pitämät tavat ja traditiot. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen modernina muunnelmanakin elokuvan voi nähdä. Mutta ennen kaikkea se on tenhoava tarina rakkaudesta, jota ympäröivä yhteisö ei voi sallia. Viimemainittu näkökanta asettuu kiintoisaan valoon, kun ottaa huomioon, että Murnau itse oli puoliavoimesti homoseksuaali aikana, jolloin moinen oli kaikkea muuta kuin yleisesti hyväksyttyä.

Matahi ja Reri (krediiteissä nämä ovat myös näyttelijöiden nimet) ovat nuoria rakastavaisia, joiden onnen tielle asettuu ikiaikainen polynesialainen perinne. Tyttö määrätään jumalille pyhitettäväksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tulee tabu. Tästedes se, joka häneen koskisi, tai edes katsoisi häntä himoiten, olisi kuoleman oma.

Rakkaus kuitenkin voittaa pelon seuraamuksista. Niinpä Matahi ryöstää tytön ja pakenee tämän kanssa yhdelle naapurisaarista, semmoiselle, jossa valkoisen miehen laki on jo syrjäyttänyt vanhat polynesialaiset lait. Mutta kohtalo – Hitu-nimisen synkän vanhuksen hahmossa ruumiillistuen – seuraa heitä kuin varjo. Lisäksi nuoret saavat karvaasti kokea sen kuinka eurooppalaiset käyttävät natiivien sinisilmäisyyttä hyväkseen. Asetelmassa voi halutessaan nähdä heijastumaa siitäkin, millaiseksi Murnau koki taiteilijan aseman Hollywoodissa.

Elokuva käynnistyi Murnaun ja Robert Flahertyn yhteisenä hankkeena. Taustalla oli Hollywoodiin tuskastuneen Murnaun halu päästä pois rahanahneiden tuottajien vaikutuspiiristä. Niinpä hän oli ostanut jahdin ja ehdottanut Flahertylle – toiselle elokuvakaupungin outsiderille, jonka veljeen hän oli tutustunut aiemmin (David Flaherty toimi Tabussa apulaisohjaajana), – että tämä lähtisi hänen kanssaan työskentelemään Etelämerelle. Flahertyllä kun oli entuudestaan kokemusta polynesialaisten kanssa toimimisesta. Nanookin ja Moanan ohjaaja tarttuikin empimättä tarjoukseen. Mutta pian kävi selväksi, etteivät nämä kaksi erilaista taiteilijaa saisi kanoottejaan kulkemaan samaan suuntaan. Käsikirjoituksen he saivat jotenkuten työstettyä yhdessä, mutta tuotannon käynnistyttyä Murnau otti komennon ja Flahertyn rooliksi jäi lähinnä huolehtia filmien kehityksestä. Asiaan vaikutti sekin, että alkuperäisten rahoittajien vetäydyttyä Murnau päätti rahoittaa elokuvan itse.

Flahertylle olisi vielä ollut tarjolla kuvaajan rooli, mutta kun hän ei oikein hallinnut tekniikkaa, Hollywoodista kutsuttiin Floyd Crosby hätiin. Tämä sitten onnistuikin ensimmäisen pitkän elokuvansa kuvaustyössä Oscarin arvoisesti. Elokuvan näyttelijät ovat aitoja saarten asukkaita ja ensikertalaisia kameran edessä. Reri, oikealta nimeltään Anne Chevalier, näytteli sittemmin parissa muussakin elokuvassa, mutta muille tämä on myös jäänyt ainoaksi.

Flahertyn ohjaamaksi ja kuvaamaksi tiedetään elokuvan aloittava kalastuskohtaus. Flahertyn vaikutusta voi muutenkin nähdä Tabun etnografisessa aineistossa, ja esimerkiksi Moana-laivan nimi on ilmeinen kumarrus hänen edelliselle elokuvalleen. Mutta tarinan dramaattinen vierre ja kuvakerronnan lyyrinen notkeus ovat selvästi ehtaa Murnauta. Huomattavaa on, että Viimeisen miehen tapaan tässä ei ole lainkaan välitekstejä. Tai ne muutamat, jotka ovat, ovat aina kuvakerronnallisesti motivoituja: kirjeitä, kuitteja, seinätauluja ja niin edelleen. Dialogiplansseja elokuvassa ei ole ainuttakaan.

Muitakin Murnaun aiemmista leffoista tuttuja piirteitä teoksesta löytyy. Onhan vaikkapa iloton Hitu selvästi samantapainen kohtalon airut kuin Nosferatun kreivi Orlok.

Paitsi että Tabu sykähdyttää tarinallaan ja kuvillaan, on se myös etnografisesti ja historiallisesti arvokas. Elokuvaan on kauniilla tavalla tallentunut palanen kadonnutta maailmaa. Kun Bora Bora vielä filmausten aikaan oli jokseenkin spoilaamaton saariparatiisi, on se sittemmin tullut tunnetuksi amerikkalaisten sotilastukikohtana ja luksusluokan lomakohteena. Nykyään saarella tuskin voi törmätä ihmiseen, joka ei tavalla tai toisella olisi tekemisissä turismin kanssa.

+ koskettava tarina
+ kuvallisesti kaunis
+ myös etnografiselta sisällöltään arvokas
+ ikkuna kadonneeseen maailmaan

★★★★★

Blu-ray

Tämäkin blu-ray on Eurekan huippulaadukasta Masters of Cinema -sarjaa. Kuvalähteenä on ollut Luciano Berriatúan elokuvan 75-vuotisjuhliin valmistama restauraatio, jossa ovat mukana myös Paramountin levitysversiostaan aikanaan poistattamat kuvat ja kohtaukset (kuten kuvat paljasrintaisista polynesialaisnaisista tanssimassa). Tämä versio siis vastaa Murnaun alkuperäistä näkemystä todennäköisesti paremmin kuin yksikään aiemmin nähtävillä ollut. Kuvassa on joitakin epätasaisuuksia, mutta ottaen huomioon elokuvan iän ja sen ettei alkuperäistä negatiivia ole ollut käytettävissä (se katosi toisen maailmansodan aikana), laatu on todella hyvä. Kuvasuhde on alkuperäinen 1.19:1. Hugo Riesenfeldin säveltämä alkuperäismusiikki tarjotaan mono 2.0 -formaatissa.

Ekstrat ovat erinomaisen kattavat (vaikka eivät silti yhtä kattavat kuin aiemmalla saman firman DVD:llä, mistä miinusta). Kommenttiraidalla teosta analysoivat ja taustoittavat elokuvahistorioitsijat R. Dixon Smith ja Brad Stevens. Se on antoisaa kuunneltavaa, vaikka herrat ehkä innostuvat vähän liikaakin tulkitsemaan. Tabun syntyhistoriaa ja merkitystä valaisevat lisää Luciano Berriatúan 15-minuuttinen pienoisdokumentti sekä printattu 55-sivuinen kirjanen. Jälkimmäinen sisältää Scott Eymanin erinomaisen esseen "Sunrise in Bora Bora", David Flahertyn muistelon, Floyd Crosbyn haastattelun, otteita Murnaun Tabua käsittelevistä kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä sekä joukon harvinaisia valokuvia elokuvan tuotantovaiheesta. Levyllä on lisäksi valikoima poisjätettyjä kohtauksia sekä kuvatusta materiaalista erikseen valmistettu lyhytdokumentti Treibjagd in der Südsee (1940), joka kertoo koko kylän yhteisestä kalastussessiosta Bora Boralla. Loistava kokonaisuus!

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Dheepan (2015)

Dheepan, Ranska
Ohjaus Jacques Audiard

Jacques Audiard pääsi pokkaamaan Cannesin pääpalkinnon kuudennella ohjaustyöllään Dheepanilla, joka osuu ajan hermoon kuin kivi ikkunaan. Rosoisen siirtolaisdraaman keskushenkilönä on Antonythasan Jesuthasanin esittämä entinen tamilitiikeri, joka yrittää aloittaa uuden elämän Ranskassa pakolaisleirillä muodostetun kulissiperheensä kanssa. Helppoa se ei ole, vaikka jannu saakin suht vaivattomasti talonmiehen paikan eräästä puistattavan ankeasta pariisilaislähiöstä. Omalta osaltaan sopeutumista vaikeuttaa sissimenneisyys, joka näyttää seuraavan miestä myös uuteen asuinmaahan ja -ympäristöön.

Jesuthasanin roolisuorituksessa on eletyn ja koetun tuntua, eikä ihme, onhan hän itsekin entinen tamilisissi ja turvapaikansaaja (kyseessä on aiemmin kirjailijana kunnostautuneen Jesuthasanin toinen elokuvarooli). Audiardin karhea tyyli tuo juttuun omanlaistaan katu-uskottavuutta, vaikka jotkut juonenkäänteet sitä uskottavuutta hieman horjuttavatkin. Vaikuttavinta Dheepanissa on ehkä tapa, jolla se kuvaa huumejengien hallitseman lähiökorttelin luotaantyöntäviä elinolosuhteita. Myös henkilöhahmotus on kiitettävän moniulotteista. Esimerkiksi Vincent Rottiersin näyttelemä jengipomo Brahim esitetään varsin ymmärtäväisessä valossa, samoin kuin tietysti nimihenkilökin, vaikka kummankin elämänpolku on kaukana tahrattomasta. Perinteiset hyvikset ja pahikset elokuvasta siis puuttuvat kokonaan.

Myöskin Dheepanin "vaimoa" ja "tytärtä" näyttelevät Kalieaswari Srinivasan ja Claudine Vinasithamby ovat sopivan siloittelemattomia rooleissaan. Molemmat ovat ensimmäistä kertaa kameran edessä. Käsiksen kyhäämisessä Audiardia ovat jeesanneet Thomas Bidegain ja Noé Debré. (maaliskuu, Kino Myyri Vantaa)

★★★★★

Kansakunnan synty (1915) (Blu-ray)

The Birth of a Nation, USA
Ohjaus D. W. Griffith

Tarkoitus oli katsoa D. W. Griffithin monumentaalinen sisällissotaeepos vuoden 2015 kuluessa, mutta en ennättänyt. Niinpä ajoitin sen katselun päivään, jolloin tuli kuluneeksi tasan 101 vuotta elokuvan Los Angelesin ensi-illasta. Tätä ennen olen nähnyt Griffithin suurtyön yhden ainoan kerran yli 22 vuotta sitten, joten oli jo aikakin uuteen silmäykseen.

Kansakunnan syntyhän on mielenkiintoinen paitsi elokuvahistorian kivijalkana myös yhtenä sen kaikkien aikojen kiistellyimmistä merkkiteoksista. Etenkin elokuvan räikeän rasistista rotunäkemystä on monien ollut vaikea hyväksyä. Thomas Dixon Jr:n romaaniin The Clansman: An Historical Romance of the Ku Klux Klan (1905) perustuvaa spektaakkelia vastustettiin poliittisesti kuohuttavan aiheensa vuoksi runsaasti jo ennen elokuvan valmistumista, ja samasta syystä kritiikki oli armotonta heti ensi-illan jälkeen. Kohusta ja protesteista huolimatta (tai osittain juuri siksi) elokuva osoittautui kuitenkin suurmenestykseksi lippuluukuilla, ja alaa seuranneet kriitikot näkivät myös sen taiteelliset ansiot heti tuoreeltaan. Griffith itse puolustautui sanomalla, ettei hänellä ole ollut muunlaisia päämääriä kuin kertoa – todellisiin historian tapahtumiin pohjautuen – elokuvallisesti tenhoava tarina.

No, ihan tuulesta temmattuja rasismisyytökset eivät ole, vaikka epäilemättä Griffithin "rasismi" onkin ainakin osittain tiedostamatonta. Kiistattomia ansioitakin elokuvalla joka tapauksessa on. Merkittäviä niistä ovat varsinkin historialliset. Ei ehkä ole olemassa toista elokuvaa, joka olisi vaikuttanut elokuvataiteen kehitykseen yhtä paljon kuin Kansakunnan synty. Se ei ole ainoastaan ensimmäisiä suuria (amerikkalaisia) kertomuselokuvia vaan yleisen ajattelun mukaan suorastaan klassisen elokuvakerronnan peruskivi ja "auteur-elokuvan" lähtölaukaus, jolle käytännössä kaikki myöhemmät elokuvat ovat jotain velkaa. "The birth of film as art", niin kuin usein sanotaan.

Tarina jakaantuu kahteen osaan siten, että alkupuolisko käsittelee sisällissodan vuosia ja jälkimmäinen puolisko jälleenrakennuksen aikaa. Tapahtumat nähdään kahden perheen, etelävaltiolaisten Cameronien ja pohjoisvaltiolaisten Stonemanien, silmin. Perheitä yhdistää se, että vanhimmat pojat Ben Cameron (Henry B. Walthall) ja Phil Stoneman (Elmer Clifton) ovat ystävyksiä. Phil myöskin tuntee vetoa Benin siskoon Margaretiin (Miriam Cooper) ja Ben taas ihastuu valokuvan perusteella Elsie Stonemaniin (Lillian Gish). Asetelmassa on ehkä aavistus teennäisyyttä mutta se myös symboloi kauniisti sodan mielettömyyttä. Runollisimmin elokuvan sodanvastaisuutta ilmentää kohtaus, jossa yksi poika kummastakin perheestä kaatuu taistelukentälle sylikkäin.

Elokuvan isoimmat ongelmallisuudet liittyvät sen jälkipuoliskoon. Siinä on kieltämättä sulattelemista, että pahamaineinen Ku Klux Klan (jonka Ben Cameron elokuvassa perustaa) nähdään sankarillisena järjestönä, joka "pelastaa Etelän mustan vallan anarkialta". Dixonin romaani ja Griffithin elokuva olivatkin itse asiassa merkittävästi vaikuttamassa siihen, että jo kertaalleen lakkautettu järjestö aktivoitui jälleen 1910-luvulla. Taidokkaan elokuvakerronnan voimasta (ja sen huolestuttavasta kyvystä vaikuttaa asenteisiin) todistaa se, että loppuratkaisujen koittaessa minäkin ihan oikeasti jännitin, ehtivätkö klaanilaiset pelastaa ahdinkoon joutuneet kanssakansalaisensa.

No mutta taiteen tietysti kuuluukin provosoida ja tarjota poikkeavia näkökulmia. Ja näin Kansakunnan synty todella tekee. Minussa teos on muun ohessa herättänyt palavan kiinnostuksen tutkia tätä Yhdysvaltain historian dramaattista vaihetta.

Elsie Stonemanille (Lillian Gish) paljastuu, että yksi
klaanilaisista onkin hänen rakastettunsa (Henry B. Walthall).

On oleellista huomioida, että Kentuckyssa syntyneen Griffithin oma isä oli osallistunut sisällissotaan Etelävaltioiden armeijan everstinä. Isän ja muiden sukulaisten kertomat tarinat kansakuntaa repineestä sodasta, sen syistä ja seurauksista ovat siten luoneet perustan hänen omalle maailmankuvalleen. Kansakunnan synnyssä Griffith kertookin eräänlaista romantisoitua versiota isänsä tarinasta, sodan hävinneen osapuolen tarinasta. Maailma ei ole, eikä ole koskaan ollut, mustavalkoinen, eikä ole olemassa yhtä totuutta.

Elokuvan historiallinen merkitys joka tapauksessa peittoaa sen sisällölliset kyseenalaisuudet. Toisaalta tarina on oikein viihdyttävä ja vetävästi kerrottu. Elokuvaan liittyvät luvutkin – 191 minuuttia, 5000 kuvaa, 18 000 ihmistä mukana tuotannossa – herättävät kunnioitusta.

Dynaamisen kuvakerronnan ohella huomio kiinnittyy yllättävän vivahteikkaisiin näyttelijäsuorituksiin. Varsinkin Miriam Cooper tummine, sielukkaine silmineen vangitsee minun katseeni tehokkaasti. Toinen silkalla säteilyvoimallaan kuvaruudun täyttävä on eteerinen Gish. Cameronien nuoremman tyttären dramaattisen roolin tulkitseva Mae Marsh säkenöi edellisiä räiskyvämmällä tavalla. Miespuoliset tähdet jäävät auttamatta näiden kolmen varjoon, vaikka kaikkein näkyvimmän roolin vetävä Walthall ihan karismaattinen sankari onkin. Griffithiä onkin monen muun asian ohella luonnehdittu elokuvan ensimmäiseksi suureksi naisten ohjaajaksi.

Pikkuosista voi tarkkasilmäinen elokuvahistorian tuntija bongata mielenkiintoisia kasvoja. Tuleva toimintaohjaajien A-sarjalainen Raoul Walsh (joka pian avioitui Cooperin kanssa) esimerkiksi näyttäytyy Lincolnin murhaajan John Wilkes Boothin roolissa. Merkittävän uran näyttelijänä, ohjaajana ja leffabisneksen taustavaikuttajana sittemmin tehnyt Donald Crisp taas on päässyt sonnustautumaan kenraali Ulysses S. Grantin univormuun. Avustajien joukosta on lisäksi mahdollista bongata sellaisia tulevia legendoja kuin Erich von Stroheim ja John Ford.

Kaiken kaikkiaan Kansakunnan synty on äärimmäisen kiehtova palanen elokuvan historiaa. Kenelläkään aihepiiristä tosissaan kiinnostuneella ei ole varaa sivuuttaa sitä.

+ elokuvahistorian kivijalka
+ vetävästi kerrottu tarina
+ aikansa parhaat näyttelijät pääosissa
+ inspiroi perehtymään Yhdysvaltain historiaan
− rotunäkemys arveluttaa

★★★★★

"Järjestys" on palautettu Etelään. Margaret Cameron (Miriam
Cooper) ja Elsie Stoneman (Lillian Gish) etualalla.

Blu-ray

Eurekan Masters of Cinema -sarjan blu-ray on erittäin korkealaatuinen niin kuin julkaisusarjan tuotokset tuppaavat olemaan. Restauroiduista 35-millisistä filmimateriaaleista skannattu leffa tarjotaan luonnollisesti alkuperäisessä 1.33:1 kuvasuhteessa. Kuvassa on jonkin verran digitaalista kohinaa, mutta vastapainoksi kuva on myös erittäin tarkka ja sävyrikas. Ottaen huomioon elokuvan iän kuvanlaatu on huikea. Mont Alto Motion Picture Orchestran käsialaa oleva musiikkisäestys on tarjolla sekä 2.0 stereo- että 5.1 surround-formaateissa.

Ekstratkin ovat mielenkiintoisia ja laadukkaita. Tarjolla on muun muassa seitsemän Griffithin ohjaamaa sisällissota-aiheista lyhytelokuvaa vuosilta 1910–11 sekä 24-minuuttinen dokumentti The Making of The Birth of a Nation (Robert G. Beecher 1993). Lisäksi mukana on vuoden 1930 uusintaensi-iltaa varten tehty intro, jossa Griffith keskustelee Kansakunnan synnystä näyttelijä Walter Hustonin kanssa, sekä tuon vuoden 1930 version alkutekstijakso (josta hämmästyksekseni Miriam Cooperin nimi on jätetty pois). Tärkein elokuvaa taustoittava ja sen historiallista merkitystä valottava lisuke on kuitenkin kotelosta löytyvä 44-sivuinen kirjanen.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Oscarit 2016

On taas Oscarien aika. "Perinteistä" ennakkojuttua en tänäkään vuonna ehtinyt kirjoittaa, mutta yritän kirjata mietteitäni tässä samalla kun katson showta.

Punaisen maton osuudesta en sano mitään, koska en sitä katsonut. Nyt show alkaa. Juontajana on Chris Rock, joka tietenkin heti alkajaisiksi vitsailee paljon polemiikkia herättäneestä aiheesta eli ehdokaslistojen "valkoisuudesta".

Ensimmäiseksi jaetaan käsikirjoituspalkinnot, jakajina Emily Blunt ja Charlize Theron. Alkuperäiskässäristä ovat ehdolla:

Matt Charman, Joel & Ethan Coen (Bridge of Spies)
Pete Docter, Meg LeFauve, Josh Cooley (Inside Out)
Tom McCarthy ja Josh Singer (Spotlight)
Alex Garland (Ex Machina)
Jonathan Herman, Andrea Berloff, S. Leigh Savidge ja Alan Wenkus (Straight Outta Compton)

Suosikki ja oma veikkaukseni on Spotlight.

Ja Oscarin saa... Spotlight. Näin.

Sitten sovitettu käsikirjoitus. Tämän palkinnon jakavatkin Ryan Gosling ja Russell Crowe. Ehdolla ovat:

Emma Donoghue (Room)
Drew Goddard (The Martian)
Nick Hornby (Brooklyn)
Adam McKay and Charles Randolph (The Big Short)
Phyllis Nagy (Carol)

Suurin suosikki ja myös oma veikkaukseni on The Big Short.

Ja Oscarin saa... The Big Short. Alkaapa yllätyksettömästi.

Rasismista vitsaileminen jatkuu välinumerossa. Sarah Silverman esittelee ensimmäisen ehdokkaana olevan laulun. Se on Sam Smithin esittämä "Writings of the Wall" Bond-leffa Spectrestä.

Seuraavaksi näytteet parhaaksi elokuvaksi ehdolla olevista The Martianista ja The Big Shortista. Ja sitten J.K. Simmons tuleekin jakamaan parhaan naissivuosan palkinnon. Ehdolla ovat:

Jennifer Jason Leigh (The Hateful Eight)
Rooney Mara (Carol)
Rachel McAdams (Spotlight)
Alicia Vikander (The Danish Girl)
Kate Winslet (Steve Jobs)

Ilmeisesti Vikander on vahvoilla. Winslet on toinen suosikki. Minä liputan nuoren ruotsittaren puolesta.

Ja voittaja on... ALICIA VIKANDER. Voi että.

Cate Blanchett jakaa palkinnon parhaasta pukusuunnittelusta. Ehdolla ovat:

Carol (Sandy Powell)
Cinderella (Sandy Powell)
The Revenant (Jacqueline West)
The Danish Girl (Paco Delgado)
Mad Max: Fury Road (Jenny Beavan)

Veikkaan palkinnon saajaksi joko Danish Girliä tai Mad Maxiä. Sanon: Mad Max.

Ja palkinnon saa... Mad Max. Hohoo.

Seuraavaksi on vuorossa lavastus. Ehdolla ovat:

Bridge of Spies
The Revenant
The Danish Girl
Mad Max: Fury Road
The Martian

Veikkaukseni: Mad Max.

Ja Oscarin saa... Mad Max.

Paras maskeeraus ja hiusmuotoilu. Ehdokkaat:

The 100-Year-Old Man Who Climbed Out the Window and Disappeared
Mad Max: Fury Road
The Revenant

Eiköhän Mad Max tämänkin vie.

Voittaja on... Mad Max. Hyvin on lähtenyt homma menemään George Millerin adrenaliinipommilla. Nyt harmittaa entistä enemmän että leffa häipyi teattereista ennen kuin ennätin sitä katsomaan.

Benicio Del Toro ja Jennifer Garner esittelevät seuraavat paras elokuva -ehdokkaat eli The Revenantin ja Mad Maxin.

Seuraavaksi Rachel McAdams ja Michael B. Jordan astuvat lavalle jakamaan palkinnon parhaasta kuvauksesta. Ehdolla ovat:

Carol (Ed Lachman)
The Hateful Eight (Robert Richardson)
Mad Max: Fury Road (John Seale)
The Revenant (Emmanuel Lubezki)
Sicario (Roger Deakins)

Viekö Lubezki pystin kolmannen kerran peräkkäin? Sitä monet veikkaavat. Itse uskon, että myös Seale on vahvoilla. Sanon kuitenkin: Lubezki.

Ja Oscarin saa... EMMANUEL LUBEZKI. Historiallista!

Priyanka Chobra ja Liev Schreiber jakavat palkinnon parhaasta leikkauksesta. Ehdokkaat:

The Big Short
Mad Max: Fury Road
Spotlight
Star Wars: The Force Awakens
The Revenant

Taas veikkaan Mad Maxiä.

Ja Oscarin saa... Mad Max (Margaret Sixel). Huh huh.

Mainoskatkon jälkeen lva Chadwick Boneman ja Chris Evans jakavat palkinnot parhaista äänitehosteista. Ehdokkaat ovat:

Sicario
Mad Max: Fury Road
The Martian
The Revenant
Star Wars: The Force Awakens

Veikkaan joko Mad Maxiä tai The Revenantia. Tekee mieli sanoa The Revenant vaikka Mad Max se ehkä kuitenkin on.

Ja Oscarin saa... Mad Max. Pahus, ensimmäinen huti. Vaikka tavallaan tiesin tämänkin.

Sitten vuoroon äänitys. Ehdokkaat:

Star Wars: The Force Awakens
Mad Max: Fury Road
The Martian
The Revenant
Bridge of Spies

No eiköhän Mad Max vie tämänkin.

Ja Oscarin saa... Mad Max. Hyvin menee ausseilla.

Sormusten herran Klonkku Andy Serkis astuu lavalle jakamaan palkinnon visuaalisista efektistä. Ehdokkaat ovat:

Ex Machina
The Martian
The Revenant
Star Wars: The Force Awakens

The Revenantin karhu oli vaikuttava mutta tuskin se pärjää noille avaruusseikkailuille. Sanon: The Martian.

Oscarin saa... Ex Machina. Oho! Tätä en odottanut vaikka ei tulosta suurena yllätyksenäkään voi pitää.

Erikois-Oscar-yhteenvedon jälkeen lavalle astuvat Star Warsin iki-ihanat robotit. En ehtinyt huomata mikä vitsi siinä oli.

Katkon jälkeen rasismiaiheinen vitsailu jatkuu. Mustat pikkutytöt tulevat myymään keksejä yleisölle. Haha. Sitten animaatiohahmot jakavat palkinnon parhaasta animaatiolyhäristä. Ehdokkaat:

Bear Story, Gabriel Osorio & Pato Escala
Prologue, Richard Williams & Imogen Sutton
Sanjay's Super Team, Sanjay Patel & Nicole Grindle
We Can't Live Without Cosmos, Konstantin Bronzit
World of Tomorrow, Don Hertzfeldt

En veikkaa mitään.

Voittaja on... Bear Story.

Toy Story -hahmot jakavat palkinnon pitkälle animaatiolle. Ehdokkaat:

Anomalisa
Boy and the World
Inside Out
When Marnie Was There
Shaun the Sheep

Yksi ja ainoa suosikki on Inside Out.

Ja voittaja on... Inside Out.

Kevin Hart esittelee seuraavan paras laulu -ehdokkaan. Laulun nimi ja esittäjä menivät minulta ohi. Ilmeisesti se oli elokuvasta 50 Shades of Grey?

Sitten Reese Witherspoon ja Kate Winslet esittelevät seuraavat paras elokuva -ehdokkaat: Bridge of Spies ja Spotlight. Näytteiden jälkeen jatkuu Rockin rasismivitsailu.

Patricia Arquette tulee jakamaan palkinnon parhaasta miessivuosasta. Ehdokkaat ovat:

Christian Bale (The Big Short)
Tom Hardy (The Revenant)
Mark Ruffalo (Spotlight)
Mark Rylance (Bridge of Spies)
Sylvester Stallone (Creed)

Yllättävän paluun parrasvaloihin tehnyt Stallone on suurin suosikki. Itse uskon että myös Hardyllä on hyvät mahdollisuudet. Hardyn suorituksen nähneenä ja siitä vaikuttuneena liputan hänen puolestaan.

Ja Oscarin saa... MARK RYLANCE. Ei ollut suuri yllätys tämäkään. Jotenkin en vain uskonut Stalloneen.

Seuraavaksi palkinto parhaalle lyhytdokumentille. Ehdokkaat ovat:

Body Team 12, David Darg & Bryn Mooser
Chau, Beyond the Lines, Courtney Marsh & Jerry Franck
Claude Lanzmann: Spectres of the Shoah, Adam Benzine
A Girl in the River: The Price of Forgiveness, Sharmeen Obaid-Chinoy
Last Day of Freedom, Dee Hibbert-Jones & Nomi Talisman

Näistä en tiedä mitään mutta heitän omaksi ehdokkaakseni elokuvan Claude Lanzmann: Spectres of the Shoah.

Voittaja on A Girl in the River: The Price of Forgiveness.

Daisy Ridley ja Dev Patel jakavat palkinnon parhaalle pitkälle dokumentille. Ehdokkaat:

Amy (Asif Kapadia)
Cartel Land (Matthew Heineman)
The Look of Silence (Joshua Oppenheimer)
What Happened, Miss Simone? (Liz Garbus)
Winter on Fire: Ukraine's Fight for Freedom (Evgeny Afineevsky)

Yksi ja ainoa suosikki on Amy Winehousen traagisen elämäntarinan kertova Amy.

Ja palkinnon saa... Amy.

Katkon jälkeen keksienmyyjät ovat lavalla Chris Rockin seurana. Sitten Whoopi Goldbergin juontamana yhteenveto elämäntyöpalkinnon saajista.

Seuraavaksi vuoroon elokuva-akatemian presidentti, joka lätisee elokuvien ja Oscarien merkityksestä. Sitten Louis Gossett Jr. juontaa in memoriam -osuuden.

Taas mainoskatko ja sitten vuoroon kaksi lapsinäyttelijää, jotka jakavat palkinnon parhaalle lyhytelokuvalle. Ehdokkaat:

Ave Maria, Basil Khalil ja Eric Dupont
Day One, Henry Hughes
Everything Will Be Okay (Alles Wird Gut), Patrick Vollrath
Shok, Jamie Donoughue
Stutterer, Benjamin Cleary ja Serena Armitage

Ei ole selvää suosikkia.

Oscarin saa Stutterer.

Sofia Vergara ja Byung-hun Lee jakavat palkinnon parhaalle vieraskieliselle elokuvalle. Ehdokkaat ovat:

Mustang (Ranska)
Theeb (Jordania)
Son of Saul (Unkari)
Embrace the Serpent (Kolumbia)
A War (Tanska)

Auschwitzin kauhuista kertovan Son of Saulin pitäisi viedä tämä.

Oscarin saa... Son of Saul.

Illan ensimmäiset standing ovationit saa mies, joka esittelee seuraavan ehdokkaan parhaaksi lauluksi  (nimi meni ohi enkä tunnista naamaa). Se on Lady Gagan esittämä "Til It Happens To You" elokuvasta The Hunting Ground. Käsittääkseni tämä on myös suurin suosikki palkinnon saajaksi. Myös itse esitys saa standing ovationit.

Seuraavaksi ehkä itselleni tärkein palkintokategoria tänä vuonna: paras alkuperäinen elokuvamusiikki. Jakajina Quincy Jones ja Pharrell Williams. Ehdokkaat ovat:

Carol (Carter Burwell)
Sicario (Jóhann Jóhannsson)
The Hateful Eight (Ennio Morricone)
Bridge of Spies (Thomas Newman)
Star Wars: Episode VII—The Force Awakens (John Williams)

Morricone on suurin suosikki ja hänen tämä täytyy viedä.

Oscarin saa... ENNIO MORRICONE. Hienoa! 87-vuotias grande maestro saapuu lavalle avustajan tukemana ja lukee kiitospuheensa italiaksi. Tulevathan ne standing ovationitkin sieltä vaikka vähän viiveellä. Jokohan Helsingin-konsertin liput kohta myydään loppuun?

Seuraavaksi Common ja John Legend jakavat palkinnon parhaalle laululle. Ehdokkaat ovat:

"Earned It" (Fifty Shades of Grey)
"Manta Ray" (Racing Extinction)
"Simple Song #3" (Youth)
"Til It Happens To You" (The Hunting Ground)
"Writings on the Wall" (Spectre)

"Til It Happens To Youta" on siis veikkailtu voittajaksi ja sitä minäkin veikkaan.

Oscarin saa... "Writings on the Wall" ja Spectre. Ei ole unohtumattomimpia Bond-biisejä mielestäni, mutta hyväksyn valinnan.

Sacha Baron Cohen ja Olivia Wilde esittelevät viimeiset kaksi paras elokuva -ehdokasta eli Roomin ja Brooklynin.

Sitten lähestymmekin jo illan huipentumaa. J.J. Abrams jakaa palkinnon parhaalle ohjaajalle. Ehdokkaat ovat:

Tom McCarthy (Spotlight)
Adam McKay (The Big Short)
George Miller (Mad Max: Fury Road)
Alejandro González Iñarritu (The Revenant)
Lenny Abrahamson (Room)

Iñarritu lienee suurin suosikki, Miller hänen vakavin uhkaajansa. Sanon että Iñarritu vie.

Oscarin saa... ALEJANDRO GONZÁLEZ IÑARRITU. Toinen ohjaus-Oscar putkeen äijälle, kova temppu!

Vuoroon Eddie Redmayne ja parhaan naispääosan palkinto. Ehdokkaat ovat:

Cate Blanchett (Carol)
Brie Larson (Room)
Jennifer Lawrence (Joy)
Charlotte Rampling (45 Years)
Saoirse Ronan (Brooklyn)

Larson on suurin suosikki. Ronan on luullakseni toiseksi vahvin ehdokas. Ramplingille palkinnon myös mielellään soisi.

Oscarin saa... BRIE LARSON.

Sitten paras miespääosa, jakajana tietenkin viimevuotinen naispääosavoittaja Julianne Moore. Ehdokkaat:

Bryan Cranston (Trumbo)
Matt Damon (The Martian)
Leonardo DiCaprio (The Revenant)
Michael Fassbender (Steve Jobs)
Eddie Redmayne (The Danish Girl)

DiCapriota pidetään etukäteen yhtenä illan varmimmista voittajista. Eiköhän hän omansa ota, vihdoinkin.

Ja Oscarin saa...LEONARDO DICAPRIO. Suosionosoitukset ovat suuret. Kiitospuheessa Leo vetoaa maailman johtajiin ilmastonmuutoksen pysäyttämisen puolesta.

Jäljellä on vielä pääpalkinto, jonka jakaa Morgan Freeman. Ehdokkaat parhaaksi elokuvaksi ovat:

Spotlight
The Big Short
The Revenant
Mad Max: Fury Road
The Martian
Bridge of Spies
Brooklyn
Room

Joku kolmikosta Spotlight, The Big Short ja The Revenant tämän vienee. Tähän mennessä nähdyn valossa sanon että The Revenant.

Oscarin saa... Spotlight. Ei yllätys sinänsä, mutta harvinaista on, että parhaaksi elokuvaksi valittu saa yhteensä vain kaksi pystiä.

That's all, folks.